Salon Seudun Sotaveteraanit ry  
 

Olen syntynyt 7.1.1912 Muurlassa. Sotilasarvoltani olen tykkimies, mutta ylennettiin sitten korpraaliksi.

Talvisotaan lähdettiin täältä Salosta, tai oikeastaan Uskelan puolelta. Majoituttiin Muolajärven rannalle noin kuukauden ajaksi. Kun sota alkoi marraskuun viimeisenä päivänä olin divisioonan ja patterin välillä pp- lähettinä noin kuukauden verran. Sitten olin radiomies, radiosähköttäjä ja sain radion.

Toimintapaikkoina oli Muolaan saari ja osittain myös mantereen puoli.

Eräänä aamuna aikaisin oli valtava sumu järvellä. Vartiomies ampui laukauksen ilmaan. Se oli merkkinä hälytyksestä. Venäläinen partio oli noin 50:n metrin päässä. Sumusta huolimatta näkyi hahmoja. Hälytimme sitten radioilla patteriin ja saimme sieltä apua. Siellä oli konekivääreitä ja konekiväärimiehet ampuivat hahmoja kohti. Kun sumu oli hälvennyt, niin vanjoja oli jään pinnalla kuolleina, mutta kaikki haavoittuneet oli viety pois.

Päivisin olimme saaressa ja yöt maissa. Sauna oli rannassa.

Me Lindholmin Heikin kanssa, joka oli radiomies, menimme saunaa lämmittämään ja saunoimme siellä ja sitten lähdimme pojille sanomaan, että sauna on lämmin. Saunan ja patterin väliä oli pari kolmesataa metriä ja siinä välillä oli jonkinlainen talvitie. Kun olimme menneet satakunta metriä, tuli tiedustelukone sitä rajaa pitkin meitä vastaan ja matalalla, ehkä parikymmentä metriä korkealla. Meillä oli kiväärit mukana, mutta meitä oli ehdottomasti kielletty ampumasta, ettei paikkamme paljastuisi. Mutta Heikki, kaverini, hän ampui kuitenkin sitä konetta kohti. Lentäjä katsoi sivuikkunasta. Sitten kone putosi järveen. Sitä haettiin, mutta todennäköisesti vasta keväällä, kun jäät lähtivät kone nostettiin ja todettiin, että siinä oli kuulanreikä.

Mutta kun Heikki ampui ja näimme, että kone syöksyy alas, niin hän hihkaisi, että hän saa loman, kun ampui koneen alas. Mutta sanoin hänelle, että hän joutuu linnaan, kun oli ampunut luvatta.

Sovimme, ettei kellekään hiiskuta sanaakaan kun patteriin menemme. Sillä erää emme uskaltaneet siitä puhua. Oli tietysti onni, että kone putosi.

Meillä oli ollut patterin päällikkönä Messilä, joka oli lähtenyt karkuun kolme päivää sen jälkeen, kun sota oli alkanut. Sitten kun talvisota päättyi maaliskuun 13. niin meidät siirrettiin, lähelle Viipuria. Messilä oli meitä patterin miehiä vastaanottamassa. Yksi Teijolainen poika sai korpinnatsat, kun oli saaressa suorittanut hälytyksen. Messilä onnitteli häntä siitä. Poika haistatti hänelle vitut ja lähti menemään. Kukaan ei kunnioittanut Messilää karkuruudesta johtuen.

Summassa olimme kolme vuorokautta auttamassa, mutta jouduimme vetäytymään. Radiomiehet menivät aina sinne, minne komennettiin ja yhdessä paikassa oltiin vain vähän aikaa, pari kolme päivää.

Heikki Kirstilä oli siellä tulenjohtajana ja haavoittui ja hänen tilalleen tuli Yrjö- Sakari Yrjö-Koskinen, joka oli luutnantti. Hän oli sotilaallinen mies. Kun hän lähetti tulikomentoja, niin hän sanoi:"Täällä YK" ja sitten seurasi tulikomento. Olin radiomiehenä näitä komentoja välittämässä. Naaapurilinjasta oli ammukset loppu ja sain välittää tiedot, että kaksi tykkiä toiseta linjasta voi suorittaa ampumisia naapurin alueelle. Tällä tavalla onnistuttiin torjumaan vihollisen tankkien tulo.

Viipurin puolustustaistelussa talvisodan aikaana suomalaisten ammukset olivat kutakuinkin loppu. Ruutia kyllä oli ja puhuttiinkin, että ammutaan kiviä ja ruutipussi vain perään.

Jatkosodassa sitten oli tietysti vielä paljon käyttöä radiomiehillä. Tavallisesti vahvuuteen kuului neljä miestä, mutta toisinaan pantiin viides mies varalle. Miehiä heiteltiin aina tarvittavaan kohteeseen. Sanomia sai välittää varsin monenlaisia jopa täysin ruotsinkielisiä.

Aluksi tuntui oudolta olla vallan ruotsinkielisessä porukassa, mutta kyllä sieltä aina sentään sitten löytyi joku joka osasi hiukan suomeakin. Jouduin tuuraamaan noin kuukauden päivät radiomiestä ruotsalaisessa porukassa.

Vaikeita tilanteita oli ja hermoja koeteltiin. Yksikin puhelinmies ampui itseään suuhun. Hän ei kuitenkaan kuollut ja kun lähdettiin siviiliin oli hänellä raudat suussa.

Syvärillä oli yksi suomalaisten tykistöpaikka noin kolme kilometriä kaupungista. Siellä oli sellainen suo, johon ulottui niemen kärki. Meillä oli siellä kaksi telttaa. Upseerit olivat toisessa teltassa ja me miehet 18 henkeä toisessa teltassa.

Siinä oli puhelinmiehiä ja lähettejä ja taisi olla vielä joku upseerikin. Talviaikaan piti olla kipinämikkona. Vuorot olvat kahden tunnin mittaisia. Vuorossaoleva kipinävahti oli nukahtanut ja minä heräsin kylmyyteen. En heti laittanut kaminaan puita, vaan menin ensin ulos riulle. Huomasin silloin noin parinkymmenen metrin päässä tummia hahmoja ja käsitin, että miestä oli kuin meren mutaa. Menin kiireesti hiljaa upseerien telttaan ja suoritin herätyksen ja kerroin, että riun lähellä on liikkuva musta kasa ja jos upseeri voisi tulla katsomaan, mikä siellä on. Upseeri sanoi, ettei puhelinta saa käyttää, koska se kilisee. Pitää käyttää radiota ja ilmoittaa patterille, että täällä on ryssän partio ja siinä on 32 miestä. Katselimme ja annoimme heidän mennä jonkun matkaa sinne suolle. Kuusitoista miestä meni meidän patteria kohti ja toinen kuusitoista toiseen patteriin. Suoritin hälytyksen kaikkiin pattereihin. Meidän upseerimme määräsi yhden puhelinmiehistä seuraamaan latua pitkin vihollisen kulkua. Kun tykistö sitten ampui niin jalkaväki oli jatkossa vastassa. Partio lähti karkuun ja parikymmentä niistä pääsi pakenemaan latuja pitkin. Minäkin sain siinä yhden kokardin, kun sain kaverin jyvälle.

Oli onni onnettomuudessa, että menin herättyäni ensin ulos, enkä sytyttänyt tulta. Savu olisi meidät paljastanut ja siinä olisi voinut käydä tosi huonosti. Onneksi kipinävahti nukahti.

Jos olisin kolistellut kaminaa, niin lähellä ollut vihollinen olisi varmasti huomannut ja tehnyt omat johtopäätöksensä.

Semenskissä olin radiosähköttäjäkurssilla luokkakokeissa. Läpäisin kokeen. Sieltä menimme Nurmoilaan. Nurmoilasta Aunukseen. Piti kulkea yöllä, koska päivällä piti varoa lentokoneita. Aunuksessa vietimme päivän ja kävimme mm. parturissa. Jalava, Salon sokeritehtaan varastonhoitaja, oli aika karvainen mies. Parturit olivat venäläisiä, mutta paikalla oli joku suomalainen pomo. Jalava sanoi parturille, että mitä allemmaks menet sitä taajemmaks tulee.

Sitten lähdimme konppaniaan ja radiot autoon ja kohti Semenskiä. Hyökkäys oli torjuttu, mutta jatkoimme matkaa noin kolmen kilometrin päähän. Yksi Perniöläinen puhelinmies oli löytänyt jostain säkin tai huovan mikä se nyt olikaan ja hän rupesi kokoamaan kaatuneitten vanjojen uusia saappaita siihen. Hän kokosi kaikkiaan noin kymmenkunta saapasparia ja sitten kokoontumnispaikalla ihmettelimme ,kun hän oli kaikkien saappaat evakuoinut.

Semenskistä lähdettiin Viipuriin. Kun sota päättyi vuonna 44 olin kotona työlömalla. Joukot olivat kilometrin Aunukseen päin Syväriltä. Sieltä löysin joukot ja saimme hälytyksen Viipurin lähelle. Viipurin valloituksessa olimme kuitenkin jotensakin sivulla. Tiedustelun kanssa oli sovittu paikka, missä meidän tykistömme oli. Saimme määräyksen siirtyä noin 500 metriä taaksepäin. Sitten tuli tiedustelukone, joka löysi piilopaikan. Kun jälkeenpäin menimme katsomaan sitä paikkaa, jossa juuri olimme olleet oli se kuin kuokkamaata. Jos emme olisi siirtyneet olisimme kaikki kohdanneet siellä maisen matkamme määrän.

Uttiin perääntyessämme oli vain joihinkin partioihin hiukan tuntumaa, mutta saimme nekin vältetyksi.

Kun jatkosota alkoi, oli suuria taisteluja, mutta sitten asemasodan aikana oli rauhallista. Kuka teki mitäkin vihtaa ja rovikkoa ja puhdetöitä odotellessa. Mutta sitten -44 alkoi todellinen ryöppy.

Kaikkiaan kahteen sotareissuun suttaantui noin kuusi vuotta parasta nuoruutta. Kansanhuoltoministeri määräsi minut valvomaan bensiinin, öljyjen ja apulantojen sekä kirveiden ja sahojen jakoa. Työministeri määräsi minut lisäksi rintamalta palanneiden työhönsijoittajaksi. Yli puoli vuotta meni vielä kotirintamalla asioiden järjestelyissä. Kesäkuussa 1945 lopullisesti vapauduin palvelusta.

Koska olin tilanhoitaja sain kuitenkin aina syksyllä ja keväällä tilanhoitoa varten työlomaa.

Ensimmäisen syysloman sain kun velipojan vaimon veli oli kaatunut. Hänen vaimonsa lähetti minulle sähkösanoman, joka oli mennyt esikuntaan. Sähkösanomassa luki:" Onni haudataan silloin ja silloin. Tule lomalle. Taimi Aho." Esikunnasta soittivat, että veli on kaatunut. Olimme juuri tekemässä korsuja, kun tieto tuli. Kaivoimme juuri monttua. Vänrikki kuopan reunalla ihmetteli, kun heitin niin suuria savipaakkuja lujaa vauhtia ylös ja sanoi , ettei toi mies olekaan ensimmäistä kertaa lapion varressa. Muut siinä sitten totesivat, että se on talonjussi Salonseudulta. Sitten hän kysyi, että kuka meistä on Aho? Kukaan ei puhunut mitään, mutta osoittivat sormellaan minua.

Vänskä sanoi, että minulle on myönnetty loma, koska veli on kaatunut.

Minulla leikkasi, että veli on kuudennessa patterissa ja olin hänet nähnyt juuri edellisenä päivänä. Ja toiselta veljeltä olin juuri saanut kirjeen. Tiesin, ettei veli voi olla kaatunut, sillä tieto siitä ei olisi vielä ehtinyt kotiin ja sitten takaisin tänne. Vänrikki sanoi, että paperit olisivat esikunnassa, josta ne saisi. Pitäisi ensin mennä ruokakuskin mukana patteriin ja sieltä siten kävellen esikuntaan.

Esikunnassa komppanian päällikkö antoi lomapaperit.

Aamulla saisin lähteä. Tiesin heti, kun sähkösanomassa luki, että Onni haudataan, että hän on velipojan vaimon veli. Mutta sota on sotaa. En viitsinyt ruveta oikaisemaan, vaan lähdin lomille.

Lomaa oli määrätty 14 vuorokautta. Mutta sitten tuli päämajasta tieto, että lomaani on jatketty joulukuun ensimmäiseen päivään asti lokakuun yhdeksännestä. Sain siis työlomaa jatkoksi. Työlomalaisia oli Salon seudulla melko runsaasti ja kaikille oli määrätty joulukuun ensimmäiseksi päiväksi lähtö takaisin.

Sitten menimme Lappeenrantaan ja sieltä Pitkärantaan ja sieltä sitten jokainen passitettiin omaan joukkoonsa.

Kun menin patteriin, niin patterin vääpeli, kansakoulunopettaja Salosta, Parjola, sanoi, että olen ylittänyt loman ja käski mennä esikuntaan, että paperit lähetetään sinne. Menin esikuntaan, jossa oli vääpelinä Alijoen Kalle Salosta. Hän sanoi, että mulla on paperit kunnossa, mutta Parjola on vaan niin hätäinen. Sain paperini käteen ja menin takaisin Parjolan luo. Parjola pelästyi, kun minulla olikin lomalaput kunnossa.

Sen jälkeen olimme Parjolan kanssa hiukan vältteleviä jonkin aikaa, emmekä oikein ystäviä. Mutta sitten siviilissä meistä tuli hyvät ystävät ja Parjola antoi mm. tuntejä pojalleni hänen pyrkiessään kansakoulupohjalta yhteiskouluun.

Sotaan lähtiessä olin 27 ikäinen ja naimisissa. Minulla oli silloin jo kaksi lasta ja kolmas syntyi sodan jälkeen.

Nuorin poika on Australiassa. On ollut siellä jo n, 25 vuotta.

Itse en ole siellä koskaan käynyt. Silloin kun oli terve ei kerinnyt ja nyt kun olisi aikaa, ei terveys anna myöten lähteä niin pitkälle matkalle.

Sodan jälkeen päivät kuluivat talon töissä ja illat talkootöissä, kun jokainen armeijassa ollut rakensi jossakin ja teki mieli auttaa sotaveljiä. Minulla oli talon töistä mahdollisuus saada traktori käyttöön ja se oli hyvä apu talkootöihinkin. Jonkun vuoden perästä sain oman tilan ja ostin oman traktorin ja puimurin ja rakennustyötä riitti yhtäkyytiä ainakin viisi vuotta pyhät arjet.

Sotaveteraanityöhön minut pyydettiin mukaan. Perustettiin rintamiamiesten asuntoliitto Tampereella. Pääpaikaksi tuli kuitenkin Helsinki. Sen alaosasto perustettiin Saloon.

Mutta en tullut tuntemaan muuta kuin puheenjohtajan, joka oli valtavan juoppo mies. Tavattiin kerran torilla ja minua kimpustettiin liittymään siihen ja minä sitten liityinkin.

Jonkun viikon kuluttua huomasin, ettei siitä tule yhtään mitään Ei sitä edes rekisteröity. Johtokunnan jäsenet eivät oleet paikkakuntalaisia, vaan jostain työn perään muuttaneita, eivätkä paikallisista oloista mitään tienneet. Puheenjohtaja Koskinen häipyi myös. Vuonna 1966 huhtik. 4. päivä. oli kokous, jonne en mennyt, vaikka tiesin sen kyllä. En kuulunut mihinkään johtokuntaan. Liityin kyllä heti jälkeenpäin.

Paavo Heimo, salolainen mies, oli perustajajäsen ja valittiin puheenjohtajaksi. Väinö Niinistö oli sihteerinä. Paavo Heimo meni Perniöön parin vuoden perästä ja perusti sinne yhdistyksen. Sen jälkeen Väinö Niinistöstä tuli puheenjohtaja ja minut valittiin sihteeriksi. Kaksi vuotta olin sihteerinä ja sitten minut valittiin puheenjohtajaksi. Puheenjohtajana olin yhtäjaksoisesti 20 vuotta. Kauko Sainio jatkoi puheenjohtajana minun jälkeeni. Monenlaista tapahtumaa on siihen kahteenkymmeneen vuoteen mahtunut. Asioiden järjestämistä ja paperisotaa. Maalaispojat eivät osanneet itse kynää käyttää. Ja meillä oli toimisto Mäenalassa kotona ja siellä oli väkeä joskus hyvinkin paljon. Ja päivisin olivat vaimot siellä asioita hoitamassa, mutta kun he eivät tienneet kaikkea, niin miesten mukaantuloa tarvittiin. Tehtiin erilaisia anomuksia ja muuta sellaista. Kun yhdistys perustettiin, niin lehti-ilmoituksella ilmoitettiin, että kaikki rintamalla olleet ilmoittautuisivat meille, että saisimme tilastoitua, kuinka paljon meitä kaikkiaan oli. Silloin oli vielä noin 400 liittymättä kumpaankaan järjestöön. Toinen järjestö oli Rintamamiehet. Ennen ilmoitusta jäseniä oli n. 300, mutta ilmoituksen jälkeen mukaan tuli toinen mokoma ja jäsenmäärä oli yli 600. Toimintaa oli anomusten kirjoittaminen ja kuntoutusten saaminen, sillä rahaa sai kaupungilta vain niukasti. Sitten oman osansa työhön toi rakennustoiminta sekä yksityinen että yhteinen. Rintamamiesten ja sotaveteraanien oli tarkoitus rakentaa yhteinen talo. Rintamamiesten joukosta oli puheenjohtaja yhteisessä yrityksessä ja se oli silloin, kun itse olin sihteerinä. Rantala oli puheenjohtaja, eikä hän kutsunut hallitusta yhtään koolle. Kysyin häneltä kerran, että missä vaiheessa se talon rakentaminen on, niin hän vastasi, ettei siitä mitään tule, kun tämänikäisiä miehiä ollaan.

Veteraanit päättivät kokouksessaan, etteivät lähde yksin tekemään taloa. Pankit olisivat olleet valmiit. Jokainen pankki oli valmis antamaan lainaa. Liitosta olisi myös saanut rakennuspuolen avustusta. Kaupungilta olisi saatu tonttikin. Mutta kun siinä oli todella huonopohjainen tonttimaa, katsoimme sen rakentamisen kaikista avustuksista huolimatta tulevan liian kalliiksi.

Kaupungilta anottiin uutta tonttia ja kaupunki kaavoittikin uuden tontin paikaksi Perniöntien varren ja sinne se veteraanitalo sitten rakennettiin. Sinne pääsivät pääasiassa veteraanit asumaan perheineen. Tontti oli hyvä. Vain yhtä kulmaa piti hiukan paaluttaa, muu osa oli kalliota. Kaupungin kanssa tehtiin sopimukset. Muurama rakensi, Laiho teki sähkötyöt ja Martikainen vesijohtohommat. 1.10.1972 väki muutti sisälle.

Tällä hetkellä 1 tai kaksi on myyty muille, mutta muuta asukkaast ovat veteraaneja tai heidän lapsiaan.

Rintamamiehet perustivat liiton Helsinkiin ja Saloon perustettiin myös osasto. Rintamamiesten ja veteraanien välillä on pientä skismaa, kun rintamamiehet ovat sitä mieltä, että he ovat oikeita veteraaneja ja muut ovat olleet jossakin muualla kuin sotatoimissa, kuten metsäkaartissa. Sehän ei tietenkään pidä paikkaansa.

Kaupungilta saatava sodassa olleiden kuntoutusraha aiheutti kiisaa kahden järjestön kesken. Kiista ratkesi lopulta korkeimman hallinto-oikeuden päätöksellä, että kuntoutusrahaa on annettava jäsenmäärän perusteella jokaiselle tunnuksen omaavalle.

Kaveripiiri on pienentynyt, Nuoret jaksavat käydä harvoin ja vanhat eiväy jaksa tai ovat kuolleet. Silti joku joskus käy.

Lapset käyvät useimmiv, tytär siivoomassa ja sisko. He asuvat Halikossa. Kesällä tämä asunto on todella mukava, kun on luontoa ympärillä. Talvella menettelee. On sähkölämmitys. Hyvä on vielä, että voi itse ajaa autoa ja käydä pajalla kavereiden kanssa juttelemassa ja olemaan toiminnassa mukana. Onneksi aivoinfarktin jälkeen olen toipunut taas toimintakuntoon. Hiukan on käsi jäykkä ja puhekin on tullut huonommaksi, mutta kai siitä sentään selvän saa. Pari kolme kertaa vuodessa ajan Perniöön ja muutaman kerran Halikkoon tyttären luo. Mutta kovin pitiä matkoja en enää ajele.

37 vuotta olin kunnanvaltuustossa ja 42 vuotta lautakunnissa.

Muutama hauska muisto noilta ajoilta.

Melasniemi, Halkilahti, Lautonen ja minä istuimme Osulan yläkerrassa pitämässä kokousta. Kokouksen jälkeen päätettiin tilata kahvit. Kahvit tulivat. Mutta koska kaikki oli kortilla, emme saaneetkaan kahvin kanssa sokeria. Silloin Melasniemi, silloinen sokeritehtaan johtaja kaivoi, povitaskuaan ja veti sieltä parikiloisen sokeripussin pöydälle. Kyllä makeutta saatiin.

Olin mukana myös kansanhuollossa. Kerran menimme Turkuun kansanhuollon pääpaikalle. Siellä juttelin Helsingin ministerille, että eikös olisi kohtuullista, että kansanhuollosta vastaavilla itsellään sentään olisi kengät jaloissa. Kysyin, että olisiko hänellä antaa saappaita. Ja hän saikin selville, että saappaita on ja lupasi lähettää meille. Jonkin ajan kuluttua tuli paketissa saapaspari. Toinen saapas oli numeroa 45, joka oli minulle hyvä ja toinen saapas 46. No tulihan ne pidetyksi siitä huolimatta peltotöissä.

Lautosen kanssa neuvoteltiin jostakin annattiyhdistysasioista. Lautonen kutsui omaan huoneeseensa ja ennenkuin aloitettiin neuvottelu, hän ehdotti, että eikös oteta pieni malja. Huomasin, mihin hän pyrki ja sanoin, että ensin neuvotellaan ja sitten otetaan malja. Rykien Lautosen oli suostuttava tähän. Ja sitten jälkeenpäin otettiin pieni malja.

Lautosen luo tuli tarkastaja katsomaan kuinka monta sikaa hänellä on ylimääräistä. Lautonen kuiskasi sikalanhoitajalle jotain, ennenkuin vei meidät sikalaan. Hoitaja päästi kaikki sijat valloillen ulos. Ikäänkuin vahingossa Lautonen päästi oman susikoiransa niiden joukkoon. Siitä syntyi sellainen kuhina, ettei kukaan pystynyt sikojen lukumäärää laskemaan.

Tarkastaja sai tyytyä siihen tietoon, minkä Lautonen sanoi.

(Kirjoitettu muistiin kesällä 1997)