Salon Seudun Sotaveteraanit ry  
 

Arvo Arvid Bang. Olen syntynyt 11.11.1918 Muurlassa. Sotilasarvoltani olen korpraali. Talvisodassa pääsin sotahommista vähällä, koska sairastin aika paljon. Minut siirrettiin kutsunnan mukaan nostoväen toiseen luokkaan. Mutta liityin kuitenkin Muurlan suojeluskuntaan ja olin talvisodan ajan Salossa vartiointitehtävissä sillalla ja konekiväärillä torin päässä, jonne joskus pääsi hanttimieheksi.

SOTILASURA ALKAA

Varsinainen sotareissu alkoi kohdallani vasta -42 syksyllä. Menin silloin Kouvolaan entiseen Keski-Suomen rykmenttiin. Se oli koulutuskeskus numero viisi. Siellä olen alkanut sotilaspalvelukseni ja vannonut sotilasvalan 6.12.-42. Siellä kävin myös aliupseerikoulun ja sain panssariryhmän johtajakoulutuksen sekä korpraalin arvon 22.2.-43. Kouvolasta mentiin täydennyspataljoona 4. ja olimme kuukauden Jessoilan kylässä. Sieltä tulimme Nurmoilaan.

Olin vanha "äijänkäppyrä" ja minulle kaikkein suurin sotilastehtävä oli puolijoukkueen johtaja. Olen sitä monta kertaa jälkeenpäin naureskellut. Se oli korpraalille iso arvo, mutta tehtävät olivat erittäin pienet.

Nurmoilan Kalajärvelle tulimme majuri Järventauksen pataljoonaan. Hänestä tuli myöhemmin kenraali. Meillä oli ensimmäisessä komppaniassa kapteeni Räihä päällikkönä. Jouduin siellä melkein kohta tekemään asealiupseerin virkaa. Sen jälkeen olin varusaliupseerin hommissa.

Sieltä tuli käsky lähteä Syvärille. Vein muutaman pojan mennessäni sinne ja tulin täyd. patalj. 4:ään 19.3.43. ja 4.7.43

11/15 prikaatiin. Se oli silloin Jr 34 3. komppania.

KENTTÄSAIRAALAAN

Pian jouduin lähtemään Vaasenin kenttäsairaalaan, jossa kipsattiin vasen jalkani. Ja edelleen Äänislinnan sotasairaalaan, josta lähetettiin Kuopioon sotasairaalaan.

Jalka viottui pommituksessa. Pommituksen voima heitti minut menemään ja mursi vasemman jalan. Ei siitä ole mitään mennyt koskaan läpi, mutta se vääntyi väärään asentoon ja jäi ikäänkuin hevosen längeksi. Sairaalan alaosasto oli Suonenjoella, jossa oli emäntäkoulu sairaalan käytössä. Siellä jalkaa hoidettiin ja sattui niin, että siellä tuli myös keltatauti ja keuhkokuume, jotka molemmat sairastin. Jalka oli kuitenkin pääasia.

Lopulta vihdoin viimein tuli toipumisloman aika ja sain 14 vrk lomaa . Kun tulin lomalta takaisin menin uudelleen Kuopioon pääsairaalaan, jossa tutkittiin ja annettiin uusi loma. Kaikkiaan olin jalan takia 29 vrk toipumislomalla.

TAKAISIN SOTATOIMIIN

Eräs syksyinen ilta siten mentiin Laatokalle. JR 34 oli siirretty ja siitä oli tehty 15. prikaati. Komppania, johon olisin kuulunut alunperin oli 11. komppania. Majuri Ojala pataljoonan komentaja sanoi: "Et sä poika sinne ossa pimjäs mennäkä. Sinne on 6 km matkaa ja kyllä täällä muitakin on."

Tuttuja oli paljon ja majuri kyseli, mistä päin olen. Selitin olevani Muurlasta ja viimeksi asuneeni Salossa. Sitten pääsin 9. komppaniaan, jossa oli Halikon suojeluskunnan päällikkö Toivo Nieminen komppanian päällikkönä. Siitä tuli minun komppaniani koko sodan ajaksi.

Kun ei ollut kohta mitään hommaa, niin siellä ikäänkuin joutilaana kävelin. Silloin oli pataljoonan ammunnat ja se kiinnosti. Minulta kysyttiin, millä olen ampunut. Selitin, että 38 mm tykki on kaikista suurin ja siitä pieniin pyssyihin asti. Sain konepistoolin ja menin ampumaan. Ammuttiin sarja- ja kertatulta ja tulos sattui niin hyväksi, että illalla saunassa miehet ja upseerit juttelivat siitä. Kesäsen Mikko esitti majurille, että tässä nyt on se mies, joka meinasi sinut pudottaa palkintopallilta. Ei siellä mitään palkintoja ollut, mutta Ojala ampui itse kaikkein parhaimman tuloksen ja hävisin hänelle yhdellä pisteellä. Ja Ojala sanoi: "Jaha, kaik pojanklopit meinaavat mun voittaa." En silloin enää niin pojankloppi ollut.

LUNKULAN SAARESSA

Laguksella oli linjat Laatokan rannalla ja varroimme pääsyä niitä vastaanottamaan. Sain kahden kolmen viikon komennuksen Helsingin tykistön hevosmieheksi. Ajelin ruokaa tykkikomppanian pojille joka toinen päivä Laatokan rannalle ja joka toinen päivä maalinjaan.

Kun se homma loppui ja Lagus meni pois, niin otimme linjat vastaan. Laatokan ja Syvärin välinen rintamalohko tuli meidän alueeksemme. Olin panssaritorjuntaryhmässä, jonka johtajana oli Hannes Aarnio Kiskosta. Sodan ollessa perääntymisvaiheessa, jouduimme Lunkulan saareen. Se oli hiukan sellainen paikka, ettei ollut mukava olla. Heti ammuttiin silta rikki.

Siinä oli niin matala salmi, siinä Salmin kohdalla, että pystyi kahlaamaan yli. Saaressa oli myös eläimiä. Monta kertaa pelkäsi, että ryssä hoksaa matalan, kun eläimet kävelivät kaislikossa ja kahlaavat itse myös saareen. Mutta ryssä meni meistä ohi mantereelta. Meillä ei ollut muuta kuin 30 soutuvenettä, joilla sitten tultiin maihin.

RYSSIÄ PISIN LINJALLA

Olimme varsinaisesti Pisin linjassa. Sen piti olla viivytyslinja. Silloin oli juhannuksen aika. Olimme reserviryhmässä ja Nieminen kutsui minut ja Aarnion ja Kärhän ja Saarelmaan katsomaan, mikä siellä varsinaisella linjalla oikein oli. Sinne oli muutamia satoja metrejä, ehkä 500-600 m. Joskus on varovaisuus todella paikallaan, jonka saimme taas kokea. Menimme suomaastoa edeten ja siinä oli pikku puutakin siellä täällä, miehenmittaista. Tulimme aika liki Pisin ns. miljoonalinjaa, joka oli saanut nimensä siitä, kun se oli erittäin hienosti rakennettu. Lähestyimme linjaa, mutta emme kuulleet yhtään mitään. Sanoin pojille: "Ollaan ja kuunnellaan, miksi on näin hiljaista. Nyt on jotain outoa." Meillä ei ollut mitään kiirettä. Yhtäkään pyssyn paukausta ei kuulunut. Oltuamme siinä hetken, tuli pari äijää, jotka kävellä loirottivat. Hannes sanoi:" Ei tässä mitään. Tuolta äijät kävelevät." Mutta sanoin: "Juu, mutta mielestäni ne eivät ole omia." "On ne", sanoi hän. Mutta minä käskin katsoa tarkemmin, etteivät heidän manttelinsa ole samanlaisia kuin meidän. Sitten sieltä tuli yksi äijä lisää ja sillä oli konekiväärin varsinainen olkapäällä. Hanu sanoi: "Kyllä sä teit hyvän työn. Nyt me olisimme ryssän vankina." Ei meillä ollut sataakaan metriä pois siitä linjasta.

Lähdimme takaisin ja sinä aikana ryssä painui Pisin kylään erittäin kovaa. Menimme sivuun ja ajattelimme hakevamme jostain Niemisen, jotta voisimme ilmoittaa partiosta ja tehtävän suorittamisesta. Mutta emme ikinä Niemistä nähneet. Hän oli jonnekin kadonnut meidän hommamme aikana. Jälkeenpäin olen saanut kuulla hänen jääneen linjojen taakse ryssän puolelle ja ryssät olivat ampuneet hänet. Heitä oli ollut joku 7 miestä ja eräs Saarinenkin Kiskosta oli yksi heistä. Ne, jotka lähtivät puskasta karkuun ammuttiin, mutta muut pari nostivat tassunsa pystyyn ja jäivät vangiksi. He sitten selvisivät hengissä.

Tultiin Pisin ja Aunuksen väliselle tielle ja menimme yli tien. Siinä oli -39- mallinen Chevrolet ja alikessu seisoi vieressä. Meitä oli viisi miestä. Kaikki salonseutulaisia. Menin haastattelemaan sitä äijää ja hän kertoi majuri Elomaan olevan katsomassa, mitä Pisin kylässä tapahtuu. Ja hän vain odotteli sitä, koska oli autokuski.

RYSSÄÄ KARKUUN

Istuimme tiheässä pusikossa ehkä 15 m pois maantiestä. Kenellä oli joku vanikan kappale, niin söimme sitä vanikkaa siinä. Ja kun se auto kerkisi vähän lähteä eteenpäin, niin kukaan ei ollut huomannut, että ryssä oli hiljaa tuonut konekiväärinsä tien toiselle puolelle. Ja siihen jäi se majuri ja alikersantti ja se auto ja me lähdimme juoksemaan suon yli. Ryssä tuli perässä, mutta ei saanut kehenkään meistä viidestä osumaa. Se suo oli vetelä. Muistan, että oli jätettävä reputkin, kun oli mentävä vääränä ja pidettävä käsin saappaan varsista kiinni, etteivät ne olisi jääneet suohon. Sitä matkaa riitti toista kilometriä lähelle Laatokan rantaa.

TAVARAN EVAKUOINTIA

Päästyämme kiinteälle maalle kuljin Siikasen Eeron kanssa. Hän oli Perttelistä, yksi alikersantti , rämäpää, josta tykkäsin. Hänen kanssaan oli hyvä olla. Hän näki yhden puun juurella vanhan huovan ja tukanleikkuukoneen. Eero sanoi, että hän pistää tuon leikkuukoneen taskuunsa, sillä ei tiedä, vaikka sitä tarvittaisiin. Ja minä sanoin ottavani huovan. Minulla ei ollut sitten muuta kuin leipälaukku. Lähdimme kulkemaan ja jonkun matkan päässä oli koko meidän prikaatin varasto siinä metsässä. Ja joku, kuka sitten olikin, jakeli tavaraa. Siitä sai tupakkaa askin tai kaksi ja marmelaadia ja juustoa ja mitä siinä olikin. Katsoin ensimmäiseksi kaikki huonot kamppeeni pois ja valitsin uudet tilalle ja pikiöljypurkkeja taskuun. Ne olivat hyttysiä vastaan tosi hyviä. Sitten vasta menin tupakkajonoon ja sainkin pari askia. Sain uuden repun suolle jääneen tilalle. Se huopa, jonka olin ottanut, oli mieluisa, sillä aina kun tuli kavereita niin ne sanoivat: "Saanko tulla huopasi alle?" Se kelpasi peitoksi, eivätkä itikat ja muut niin pahoin vaivanneet ja samoin pikiöljy piti hyttyset loitolla. Muut kadehtivat öljyäni, kun eivät itse olleet huomanneet ottaa. Jaoin toisillekin oman varastoni, koska yksi pullo riitti itselleni pitkäksi aikaa.

UUKSUNNIEMEEN

Sieltä tultiin Alavoisiin ja marssittiin Salmiin ja edelleen Lunkulansaareen, josta tulimme Uuksunniemen päähän. Menimme 30 soutupaatin kanssa. Vieläkin on naurattanut, kun tulimme, niin ryssän lentokoneet lensivät ylitse, eivätkä tienneet, keitä me olimme. Sinne jäi yksi joukkue varmistamaan, kun me toiset tulimme niemeen. Ne eivät meinannet päästä sieltä millään pois, sillä vanja huomasi lopulta, että ne olivatkin suomalaisia ja lentokoneet pommittivat. Mutta Laatokan merivartio laski savuverhon, jonka turvin ne pääsivät sieltä pois.

Piti olla, ettei Uuksusta lähdetä enää mihinkään. Meidän porukkamme oli Laatokan rannasta rautatiehen asti, mutta siitä eteenpäin ei ollut ketään ja ryssä marssi rautatietä pitkin parijonossa eteenpäin kenenkään häiritsemättä.

Meidän oli lähdettävä liikkeelle.

VÄHÄLLÄ JOUTUA VANGIKSI

Olen joutunut kerran sellaiseen tilaisuuteen Karelkan lohkolla, jossa ryssä meinasi ottaa vangiksi. Yöllä hyppäsi juoksuhautaan ihan kohdalla, myrskyisenä yönä. Tuossa on arpi, joka on tullut kiväärin jyvästä. Kun se hyppäsi sinne, niin olin aivan kohdalla ja kivääri sattui siihen. Onneksi selvisin kolhusta muuten ehjänä. Hengen lähtö oli tavattoman lähellä. Hän on manan majalla, joka kimppuuni hyökkäsi. Onnistuin onneksi sen kilpailun voittamaan. Mutta se on jäänyt tosi voimakkaana muistona mieleen. Joskus se on painajaisena mielessä. Olen ollut siitä pitkän aikaa hiljaa. Vasta viimeisinä vuosina olen voinut tästä puhua. Onneksi sillä ei ollut sormea liipasimella. Se olisi ollut oma loppuni.

MONTA KRIITTISTÄ PAIKKAA

Tuuloksen motin syrjässä oli monta kriittistä paikkaa kuka pääsee läpi ja kuka ei. Osa joutui uimaan ja kahlaten, sillä sillat olivat räjäytetty. Se oli monelle kohtalon paikka. Pieniä yksityiskohtia on paljon.

Sotilaspassiin on merkittynä useita taistelupaikkoja kuten Karkunkylän, Pisin, Tuulosjoen, Vitelen ja Lunkulansaari, Salutinoja, Uuksuniemi, Nietjärven viivytystaistelu, Katitsalammi ja Nurmoilan rannikkolohko. Ja sitten tulee jo Lapinsota Kemin valtauksineen.

PARTURIKSI

Olimme ison aikaa siellä Syskyän saaressa Impilahden edustalla. Lunkulansaaressa tulee vielä uudestaan se tukkakone käteen. Kerran Siikanen sanoi:" Nyt leikataan jokaisen tukat. Miehet vaan siihen ojan penkalle ja töihin. Jokainen leikkaa vuorotellen toistensa tukat. Eikös ole ketään parturia joukossa? Siinä oli jo leikattu useampi tukka, kun hän sanoi:" Osta sä Arvo tosta toi kone." "En halua ostaa. En minä sillä mitään tee." Hän olisi tahtonut sitä muutaman tupakan. Hän käski kuitenkin leikkaamaan hänen tukkansa joka tapauksessa. Lupasin tietysti tukan leikata ja sitten siinä oli pari äijää ja leikkasin vielä ne kaksikin ja hän rahasti niiltä kummaltakin vitosen. Ja se kone jäi sillä palkalla minulle.

Syskyän saarella ollessamme Kesäsen Mikko oli meillä aliupseerina. Hän käytti pystytukkaa ja parturintuolina oli vanhan kannon pää. Siinä istuttiin ja kierrettiin. Se oli päivänen homma, kun leikkasin aamusta iltaan miesten hiuksia. Kesänen meni pataljoonaan, niin Ojala, joka käytti myös pystytukkaa, katsoi ja sanoi Kesälälle:" Kuka sinun tukkasi on leikannut?" Hän vastasi, että panssariryhmänjohtaja Bangin Arvo sen leikkasi. "Minä tulen huomenna kello 10", Ojala sanoi.

Se oli aina vitonen ja nuppi. Ei ihan ilmaiseksi tarvinnut tehdä. Mutta kyllä homma oli aika rankkaa ja otti sormien päälle, kun koko päivän liksutti. Tämä oli kuitenkin leppoisaa vapaa-ajan touhua.

Ojala tuli sitten sinne ja esitti asiansa minulle. Olimme monta kertaa nähneet aikaisemminkin. Leikkasin sitten tukan ja pieni taskupeili löytyi ja hän katsoi ja sanoi: "Siitä tuli tosi hyvä". Hän kysyi hinnan ja sanoin, että pojat ovat maksaneet viisi markkaa. Sain häneltä 20 markkaa ja leikkasin hänen tukkansa vielä toistamiseenkin. Kelpasin siihen hyvin, pystytukan leikkaamiseen.

RAUHA TULEE

Sieltä lähdimme pois samana aamuna, kun alkoi aselepo. Muistan kun olimme jo mantereen puolella, niin eräs Viljo, joka oli myös ryhmässäni sanoi, että annas tupakkaa. Ihmettelin, että mitäs sinä tupakalla teet, kun et koskaan ennenkään ole polttanut. "Minä poltan rauhanpiipun. Nyt ovat aseet vaienneet, hän sanoi. Klo 8 tulee aselepo." Mutta ei sitä silloin tullutkaan. Kun lähdimme, kuulimme kuinka pauke jatkui.

SUUNTANA POHJOINEN

Tulimme Impilahden asemalle, josta lähdimme junalla pohjoiseen. Vasta Iisalmessa sai katsoa, minne ollaan menossa. Siellä tuli komppaniamme päälliköksi kapteeni Silventoinen. Hän aukaisi kuoren ja siellä oli mainittu meidän määränpäämme Oulun alapuolelle Tyrnävälle, jossa olimme viikon päivät ennenkuin jatkoimme.

Olimme talossa työssä peruna- ja viljapellolla ja saimme siinä ruokamme. Sieltä marssimme Ouluun ja aina eteenpäin. Minulla oli jatkuvasti oma tuurini. Silventoinen pani minut aina ensimmäisenä partioon. Jollakin tavalla se jännitti. Ja aina piti lähteä. Mutta ei se saksmanni meille mitään tehnyt.

Sitten ohi Iin oli pahin joki ylittää. Menimme vanhojen raunioiden yli ja kahlattiin milloin mistäkin koko porukka. Illalla olimme Veitsiluodon tienhaarassa ennen Kemiä. Pääjoukko meni tietä pitkin, kolmas joukkue meni rataa pitkin.

PARTIOSSA

Illalla jouduimme taas partioon, kolmen miehen porukassa. Silventoinen käski viedä Larssonille tiedon, ettei saa ruveta ampumaan saksalaisia, mutta ei saa veljeilläkään heidän kanssaan.

Kun menin sinne oli siellä tehty ratapölkyistä neliö ja siellä oli 4-5 saksalaista ja Larsson, joka oli aika humalassa. Larsson tuli vielä hurjaksi, että minä tulen sinne konepistooli kaulassa ja liikkuvat osat takana. Sanoin, että olen partiossa ja tulen, niinkuin kuuluukin tulla. Menin sinne ja tein ilmoituksen niinkuin kuuluikin. Hän käski viedä komppanian päällikölle tiedon, että ensimmäinen prinikka, joka jaetaan, kuuluu hänelle ja hänen komentopaikkansa on tästä lähin saksalaisten teltassa. Se oli aika karskia vastausta vietäväksi.

Lähdimme viemään sitä viestiä. Tulimme ehkä sata metriä rataa pitkin ja siitä lähdimme metsää pitkin. Ei päästy pitkällekään, kun rupesi paukkumaan jumalattomasti. Ajattelimme, että nyt ne kännipäissään siellä paukuttelevat. Myöhemmin ilmeni, että Saksalainen vei mukanaan koko sen joukkueen. Kolme miestä, jotka sattuivat olemaan puskakykyllä metsässä, selvisivät ja pääsivät karkuun. Koko porukka oli Norjassa kauan vankina. Kuusolan Vaito Muurlasta oli yksi heistä.

KEMIN VALTAUS

Seuraavana aamuna lähteissämme toimet olivat sellaiset, että Kemin valtaus oli vastassa. Tulimme lähelle kaupungintaloa, hautausmaan kulmaan. Siinä on salmenkokoinen oja, jonka yli menevää siltaa kemiläiset sanovat Huokausten sillaksi. En tiedä, mistä nimi on tullut. Kapteenimme meni sinne valkoisen lipun kanssa ja neuvotteli saksalaisten kanssa. Saksalainen uhkasi, että nyt he eivät lähde enää mihinkään, vaan panevat hanttiin viimeiseen asti. Ja se käski vielä kapteenin mennä hautausmaan aidan taakse. Sinne he eivät ampuisi. Olimme siinä ihan lähellä, kolmen tien risteyksessä, ja olin itsekin siinä porukan kanssa. Yksi tykkikomppanian luutnantti tuli siihen ja näki kun saksalainen ampui mittausammuksen. Hän sanoi, että tähän tulee hetken päästä ammuksia, että se mittasi juuri matkan. Hän oli asiantuntija.

Ensimmäinen kranaatti tuli hautausmaan kulman koivuun parin kolmen metrin korkeuteen ja se tappoi 7-8 miestä. Siinä meni kapteenimme ja raskaan krh:n tulenjohtaja. Ja siinä haavoittui toinen Kuusolan veljeksistä. Olin häntä pois kantamassa. Muutama muukin haavoittui kaatuneitten lisäksi. Siihen loppui Silventoisen ja hänen lähettinsä tarina.

Siinä sitten paukuteltiin se yö. Aamulla oli taas tuuri ja jouduin 9 miehen partioon. Sota oli siinä kohtaa ohi. Joku saksalainen vielä yritti yhdestä alakerrasta, mutta tuli loppui kun vastasimme sinne kellarista tulleeseen tuleen. Se vaikeni. Siellä oli vain kaksi miestä.

Kemistä saatiin 540 vankia ja ne vietiin Kemin yhteislyseoon tai johonkin sentapaiseen. Siinäkin tuli oltua mukana. Kaikenlaista tavaraa evakuoimme. Sitten ruvettiin vertailemaan, kuka sai mitäkin, kuka viinipullon, kuka likööriä.

Siinä seisoi sellainen vähäinen mersu ja pitkä äijä vieressä. Katselimme Arttilan kanssa ja ajattelimme ottaa auton, mutta ei sitä saatu käymään. Mutta se pitkä äijä olikin sen auton kuljettaja. Autossa oli saksalaisen everstin takki takaluukussa. Se olisi ollut hyvä ottaa muistoksi. Olen jälkeenpäin harmitellut, etten niin tehnyt.

KAHVISEURAA

Saimme päivän näin kulumaan. Kun sitten tulimme Nahkurinkadulta, oli yksi nainen siinä rapulla tervehtimässä meitä ja toivotti tervetulleeksi kahville päivällä, jos on mahdollista.

Kun saimme sen pienen mersun, niin sanoin Arttilalle aamulla, että sinne oli pyydetty kahville. Lähdimme autolla ja siellä oli rajavartioston luutnantti lomalla ja kaikki olivat tavattoman kohteliaita.

Hän oli kellarissa piilossa, jottei olisi joutunut vangiksi. Ja me saimme hyvät kahvit leipineen ja päivä meni mukavasti.

Kolonnassa oli säilykelihaa. Evakuoin 42 purkillista. Vein sen meidän keittiön kärryille ja sanoin Nepposelle, joka sitä keittiötä hoiti, että säästäisi hiukan, ettei tiedä koska tulee nälkä. Itse saat tietysti käyttää niinkuin tahdot. Tottakai kilon purkki oli aina sellainen, että kun sen aukaisi, niin jokainen katsoi vesi kielellä ja se syötiin sitten kokonaan porukalla. Ei sitä voinut vain itselleen haalia. Siitä oli porukalle pitkäksi aikaa lihaa syötäväksi. Jokainen ihmetteli, mistä sitä lihaa aina haen. Sanoin, että minulla vain on tuolla selkärepussa. Muut tietysti huomasivat, ettei asia niin ollut. En paljastanut, koska se olisi mennyt kokonaan alta aikayksikön. Nyt siitä riitti pienelle porukalle pitkän aikaa lihaa vanikan päälle.

HAIMME TYNNYRIN VIINAA

Rovaniemelle asti menimme ja vähän ohikin lähelle Vikajärveä. Sitten joku rupesi saamaan alkoholia ja tuli tieto, että Vikajärven pysäkillä on 600 000 litraa alkoholia. Tuli hinku lähteä sitä hakemaan. Männistön Yrjö Raumalta ja Kärhän Viljo Karhulasta ja minä päätimme lähteä. Laineelta, Halikosta kotoisin olleelta uudelta komppaniamme päälliköltä pyysin vielä yhdeksän millisen pistoolin mukaani. Sanoin, että lähdemme konjakkia hakemaan. Kyllä hän antoi, mutta sanoi, että käryn käydessä, hän ei ole antanut lupaa pistoolin ottoon kuin ei myöskään konjakin hakuun. Jokainen kuitenkin tiesi, minne ollaan menossa.

Aikanaan suomalaiset olivat konjakkitynnyreitä metsään kiiritelleet. Mutta me emme löytäneet metsästä mitään. Sensijaan tien vieressä oli toistasataa metriä pitkä rivi ja kolme tynnyriä päällekkäin ja kolme tynnyriä rinnakkain ja sitten oli auton mentävä väli ja toisella puolella samanlainen. Oli kuusi sellaista riviä. Sitä oli aikamoinen määrä.

Sanoin, että pahus sentään, kyllä tuolta nyt sellainen tynnyri pitäisi hakea, kun kerran tänne asti on tultu. Olemme vähän huonoja, jos emme sieltä nyt mitään saa mukaamme.

Pojat eivät olleetkaan halukkaita tulemaan sinne. Pyysin heitä vartomaan sadan metrin päässä, että ryömin sinne ja otan alimmaisen tynnyrin, kun siellä metsänpuoleisessa päässä oli matala pino ja sotapoliisi seisoi toisessa päässä.

Sain sen tynnyrin nurin, mutta ei se metsässä kovinkaan helposti kiirinyt, vaan minun oli mentävä tynnyrin väärälle puolelle, jossa sotapoliisilla oli näkymä siihen suuntaan. Kiiritin tynnyrin pois, eikä sotapoliisi huomannut. Siinä oli kuitenkin pientä suojaavaa pusikkoa.

Otimme äkkiä kaksi vyötä ja seivästä. Teimme paarit ja lähdimme kantamaan tynnyriä eteenpäin. Emme pitkälle ehtineet, kun sotapoliisi kuitenkin huomasi, että nyt ovat miehet viemässä tynnyriä. Se huusi seisahtamaan. Kun emme olleet moksiskaan, vaan jatkoimme matkaa, rupesivat konepistoolin luodit vinkumaan. Sanoin, ettei muuta kuin ammutaan vain takaisin niin paljon kuin ehdimme ja pistoolissa panoksia riittää. Ja juostaan niin pitkälle kuin ehdimme. Ja tulla ravasimme sieltä ehkä puolentoista kilometriä, kätkimme tynnyrin metsään ja rupesimme katsomaan, missä päin maantie on.

Ensimmäiseksi kuitenkin päätimme katsoa onko aine oikeaa, vai onko se vaikkapa koneöljyä. Löimme tapin pois ja teimme katajasta uuden. Ei siitä etukäteen tiennyt, mitä siellä oli. Mutta kyllä siellä sisällä oli saksalaista väkisintehtyä konjakkia. Löysimme tyhjän pullon, kaasimme siihen hiukkasen ja maistoimme, mitä siinä oli. Sitten vasta rupesimme katsomaan, miten sieltä pääsee pois. Kävelimme metsässä ja vastaan tuli kaksi miestä mukanaan säilykepurkkeja. He olivat myös olleet evakuointireissulla ja tavattoman hermostuneita, kun me siellä olimme. Luulivat meitä sotapoliiseiksi. Jahkasin, millä he ovat liikkeellä. Heillä oli auto tien vieressä. Olivat kauroja hakemassa samalta pysäkiltä. Kuski lupasi tuoda meidät perille. Hän sanoi menevänsä polttoaineen täydennyskeskuksen kautta. Ja siellä oli aivan uusia tyhjiä 20 litran Jerry-kannuja. Niissä on hyvä säilyttää konjakki. 11 litraa annoimme sille porukalle. Siinä oli neljä äijää. Ja kenellä pulloja oli, niille jakelimme. Kunhan sai kyydistä pois. Loppu pantiin kahteen jerrykannuun. Ja sitten aina reilu pakillinen sille, kuka tuli hakemaan. Konjakki tasattiin koko meidän pataljoonamme kesken.

Huvitti kun Laine sanoi, että pitäisi käskeä Pakkanen tänne myös. Ojalasta tuli everstiluutnantti ja osasto Ojalan komentaja. Pakkanen tuli pataljoonan komentajaksi ja hän oli kapteeni. Ja Laine sanoi, että käsketään Pakkanen tänne, mutta ei sanota, mistä aine on peräisin.

Sitä sitten otettiin siinä komentoteltassa. Ryhmäni oli niin pieni, ettei meitä enää ollut kuin viisi panssarintorjuntamiestä. Kun oli aikansa otettu, niin Pakkanen tiedusteli, mistä tällainen konjakki on kotoisin. "Et sinä sitä mistään ole hakenut", hän sanoi ja näytti Lainetta sormellaan. Niin kauan hän tiukkasi, että lopulta oli sanottava aineen alkuperä. Eikä hän muuta siitä sanonut kuin, että hän haluaa kiittää, kun pojat ovat hakeneet ja sai viettää hauskan iltapäivän ja sai vielä litran pullon mukaansakin. Tämä oli kaiken kaikkiaan huipentuma sille, että päästiin lähtemään kotiinpäin.

MARSSIEN KOTIINPÄIN

Kotiinpäin tultiin marssimalla ja olimme Rovaniemen pohjoispuolella joen takana. Kerran jo tulin ryhmäni kanssa yli, mutta tuli käsky mennä takaisin. Napapiirin rajalla ehkä sata metriä pohjoisempana oli suuret koksikasat, varmaan 50 autokuormaa. Saksmanni oli sytyttänyt kaikki palamaan. Rikkinäisiä moottoripyöriä oli myös n. 150 kpl. Varmaan joku siitä niitä evakuoikin. Niistä olisi saanut käyttökuntoisia, kun vaan joku olisi remontoinut. Ne olivat tuhottuja.

Sieltä marssimme Iihin. Matkaa oli n. 45 km. Osa porukasta pääsi autoilla, kun odotti vuoroaan. Mutta Kesäsen Mikko sanoi, että kai me perkele kävelemme tällaisen matkan. Ja ainahan porukassa joku niinkin hullu löytyi. Ja meitä oli 7 miestä, kun kävelimme koko matkan ja vieläpä sateella. Mulla oli Saarelman Kalevin huonot maihinnousut, kun olin lainannut hänelle omat saappaani lomamatkaa varten. Maihinnousut eivät pitäneet vettä lainkaan. Niillä kävelin koko matkan.

Kun tultiin illalla vihdoin viimein parakkiimme, niin Laine sanoi, että enkös tarjoisi jotain sieltä jerrykannusta, läksiäisryypyt. Sanoin: "En tarjoa mitään. Etkös näe millaiset jalat minulla on. Olen juuri kävellyt 45 km ja toiset ovat tulleet autoilla. Mää en anna nyt tippaakaan, ellei uusia jalkineita tule." Hän sanoikin heti:" Siellä on kuusi paria uusia saappaita suutarilla. Sieltä ei jaeta niitä ennenkuin sinä olet omasi hakenut." Menin ja valikoin sieltä. Suominen, rättialiupseeri oli vihainen, että perkele, kaikki täältä hakevat. Sanoin, että katso nyt, kyllä sinä tästä nämä minun kenkäni saat. En minä näitä kadehdi. Minä otan saappaat, kun kerran komppanian päällikkö on luvan antanut ja sillä siisti. Hän sanoi, että vie vaikka kaikki, mutta totesin, etten tarvitse kuin yhdet. Viisi paria jää vielä sinulle.

Sain saappaat ja jokaiselle tehtiin mukillinen ja siihen meni puolitoista litraa. Loput konjakista tuotiin kotiuttamisen yhteydessä Saloon. Se meni kolmelle miehelle tasan ja hevosmiehelle tuli vielä litrallinen kyydityksen palkkaa.

VIHDOIN SIVIILIIN

Siviiliin tulin Iistä junalla Saloon. Kotiutettiin keskuskoululla. Kun tultiin Salon asemalle, oli marraskuun 11. päivä, syntymäpäiväni. Keskuskoululla luovutettiin kamppeet. Sisko asui Helsingintie 33 ja evakuoin itselleni mm. kiväärin armeijan varastosta . Entinen suutari sanoi, että hänellä on kahdeksan kivääriä, jotka eivät ole kirjoissa eivätkä kansissa. Sain uuden suomalaisen kiväärin, jolla ei oltu ammuttu kertaakaan. Sain myös hiukan paukkuja joukkoon. Luovutin kamppeeni ja juoksin paitahihasillani siskoni luo. Kotona panin parhaat siviilivaatteet päälleni ja tulin takaisin.

Laine määräsi, että minun olisi pitänyt ryhtyä kirjuriksi, mutta kieltäydyin koska en ollut saanut sitä hommaa muuallakaan tehdä. Hän kuitenkin vetosi, että olen paikkakuntalainen. Suostuin olemaan siihen asti, kunnes passit tulevat kirjoitetuksi. Olin kirjurina kaksi päivää. Kolme miestä kirjoitteli passeja kotiutettaville. Pääsin pois lähetin hommista, koska itselläni ei enää ollut edes armeijan kamppeita, eikä tuntunut hyvältä lähettää siviilipukuista, karavattikaulaista miestä sotilaspiirin esikuntaan asialle. Seitsemän päivää jälkeenpäinkin sain kuitenkin vielä päivärahan. Sitten toimisto lopetettiin Salosta.

Sain harmia kotoa, kun toin sellaisen kiväärin tullessani. Minulla oli omat suunnitelmat kiväärin suhteen. Jälkeenpäin siitä tehtiin hirvikivääri ja se maksoi 2400 mk. Hain siihen luvan ja olin sen kanssa Muurlan porukassa ja ammuin sillä yhden hirvenkin. Se oli minun ainut sotasaaliini.

ELÄMÄÄ SODAN JÄLKEEN

Minulla oli työpaikka entisessä Salon valimossa, jonne menin takasin työhön. Olin siinä työpaikassa 38 vuotta ja kuukauden.

Sodan jälkeen menin vuoden kuluttua naimisiin. Hyvä ystäväni kaatui tukikohta Arjassa, sellainen Salmin poika, joka oli kotoisin Karjalohjalta. En ollut koskaan siellä käynyt ennen, mutta menin hautajaisiin. Siellä treffasin tämän tyttölapsen. Siitä se hiljalleen kehittyi. Olin hänen kanssaan 43 vuotta, joten ei se mikään lyhyt aika ollut, vaikka se sitten loppuikin.

Nyt olen ollut Marjatan kanssa, kun hänet löysin. Tulee 10 vuotta täyteen ensi vuonna. Pitkä aika on sekin. Täytyy sanoa, että olen erittäin tyytyväinen, että minulla on sellainen aviopuoliso. Nyt kun olen vanha ja tarvitsen apua, hän on aina valmis sitä antamaan. Auttaa ja huoltaa. Auttaminen on tosin molemminpuolista.

Minulla on neljä lasta Ritva, Pirkko, Matti ja Pekka, kaikki ensimmäisestä avioliitosta.

Veteraanityössä olen ollut mukana rivijäsenenä. Ensin työmaalla eräs Virtanen toi lapun ja pyysi kirjoittamaan nimen. Kirjoitin siihen nimeni ja se oli Rintamamiesveteraanit. Olen ollut aluksi siinä pitkän aikaa. Minua ei kohdeltu siinä hyvin, kun ajattelee miten veteraaniveljeä pitää kohdella.

Paijolan Laura pyysi minua vaihtamaan järjestöä. Ja liityin Sotaveteraaneihin ja sain aivan erilaisen kohtelun. Olen saanut mm. kaksi kertaa avokuntoutustakin. Ahon Kosti oli silloin puheenjohtajana. Nyt lähetin toiselle yhdistykselle erolappuni.

Nimeni on ollut jo yli 20 vuotta pois sieltä listalta.

Sotainvalidihomman kanssa on hiukan sama peli.

Olen harrastanut kävelyä ja muutakin urheilua, joista olen saanut paljon palkintoja. Kävelijän homma on raskasta, kun ei voi juosta kotiin. Juoksija voi kävellä. Sitten olen harrastanut suunnistusta ja hiihtoa päälajeinani. Olen niistäkin saanut yli 250 palkintoa. Vuosittain hiihdin n. 700-1100 km joka talvi.

Suunnistuksesta paras saavutukseni on ollut liiton mestaruus. Jukolassa olen ollut usein mukana ja paras sijoitus on 7.

Olen mukana myös Salon Lions Clubissa. Perustettiin nuorisorahasto ja annoin sinne parustamispesärahan 20000 mk ja olen siitä asti ollut perustajajäsen. Aarres Maaheimo tuli meille ja tiedusteli sitä ja annoin sen, mitä olin luvannut. Olen ensimmäinen, jonka nimi siihen kirjoitettiin. Sitten sain kimpun ruusuja ja viirin, jota ei ole koskaan ennen kenellekään sivulliselle annettu. Olen sen ensimmäisenä saanut, vaikken siinä vaiheessa ollut edes jäsen.

Seuraavan vuoden alussa tuli virallinen kirje ja minut kutsuttiin kunniajäseneksi. Minulla ei ole mitään kustannuksia, muuta kuin kokouksiin mennessä joku kymppi menee yhdistykselle ja omat ateriat luonnollisesti. Puheoikeus on, mutta ei äänestysoikeutta. Olen ollut kaikissa kokouksissa siitä alkaen läsnä. Vanhoja veteraaneja on siellä mukana muutamia.

Vpk:ssa olen myös ollut yli 40 vuotta erinäisissä tehtävissä.

Samoin heimoveteraanityö on lähellä sydäntäni. Heitä muistan säännöllisesti onnitelukortilla ja sisällä on rahaa hiukan "kukkarahaksi". Tarttoon on monia yhteyksiä ja sieltä ovat käyneet myös meillä kylässä Suomessa. Se on henkisesti rikasta toimintaa puolin ja toisin. Ei ollut elämä helppoa Suomi-pojillakaan.

Saamme olla onnellisia, että huonot ajat ovat takanapäin ja tänään saamme olla tyytyväisiä. Minulla on ollut hyvät suojelusenkelit.

MUISTUTUS SUOJELUSENKELISTÄ

Suojelusenkeleistä puhuttaessa haluan vielä päätteeksi kertoa Aarnion Hanusta. Olimme tulossa Uuksusta pois. Meillä piti olla kaksi kolme päivää huilaamista. Totesimme että JR-44:stä olivat äijät lähteneet karkuun Ruhtinaanmäen sivuutuksessa. Kun illalla tultiin, yö nukuttiin, niin toisen päivän aamupäivällä jo piti lähteä vastaiskua tekemään. Siellä ei oikeastaan tapahtunut mitään. Pääsimme tavoitteeseemme, jossa oli joka sadan tai 150 metrin päässä yksi mies, joka pelkäsi ja vapisi, kun ei ketään ollut missään näkyvissä. Oli orpouden tunne. Mutta miehet olivat tunnollisesti paikoillaan. Pääsimme mäen syrjään ja hyökkäys loppui siihen.

Sipilä oli jv puolella. Hän oli minusta vasemmalla ja minulla oli oma ryhmä minusta oikealle. Meitä ei omassa ryhmässä ollut enää kuin 5 miestä. Aarnion Hannes, joka oli ennen ryhmänjohtajana oli määrätty puolijoukkueen johtajaksi. Hanu tuli katsomaan siihen ja sanoi:" Täällähän onkin kaikki kunnossa. Lähden tästä takaisin. Ollaan täällä siihen asti, että tulee uusi porukka, joka ottaa meiltä linjat vastaan."

Jonkun aikaa olimme. Kaivoin löytyneellä kenttälapiolla monttua itselleni ja moni muu kaivoi hiekkaista nummea. Sieltä tuli kivi vastaan. Kaivoin siihen viereen. Ennenkuin Hanu kerkisi lähteä ampui ryssä siihen 120 mm korohoron kanssa. Se tuli Sipilän ja minun väliin, eikä siinä ollut kuin 15 m monttujen väliä. Siihen tuli 3 kranaattia. Ensimmäisestä kranaatista Hanu sai 22 sirpaletta ja hyppäsi Sipilän monttuun. Vähän ajan päästä hän huusi minulle, että tulisin viemään häntä pois, että hän on haavoittunut.

En tänäkään päivänä tiedä, miksi Sipilä ei lähtenyt viemään häntä. Hän halusi minut välttämättä mukaansa. Sanoin pojille sitä ennen, että menen, mutta en mene karkuun ja määräsin yhden miehistä vastaamaan pienestä porukastani. Lupasin tulla takaisin vietyäni Hanun hoitoon. Kaikki tunsivat Hanun.

Läksin siitä ja otin Hanun repun. Konepistooliaan hän ei antanut, vaikka sanoikin, ettei voi vasemmalla puolellaan mitään tehdä. Konepistooli jäi kaulalle, sillä ei tiennyt koska joutuisi ampumaan. Talutin häntä. Jonkun matkan päästä tuli mies vastaan ja sanoi, ettei sinne voi mennä. Ryssän partio on siellä vastassa. Hanu sitä pahoitteli, sillä hän ei jaksanut kauaa enää kävellä. Aika tuntui pitkälle, vaikkei siihen mennyt kuin kymmenisen minuuttia. Taas sanottiin tien olevan auki ja partio karkoitettu. Kahden järven välistä kulki ainoa tie. Ryssä ampui siihen tielle tuhottomasti. Meikäläisten vaateriekaleita ja kuolleita hevosia oli kaikkialla.

Matkaa olisi ollut enää n. 150 m, kun Hanu pysähtyi. Kysyttiin luontoa, mitä tehdään. "Se on Arvo nyt niin, että jos me menemme tuonne, kuolemme molemmat. Ja jos emme mene sinne, minä kuolen tähän. Mitä nyt tuumit?" Muuta paikkaa ei ollut, mistä mennä. Sanoin Hanulle:" Ei ole muuta keinoa kuin pidät käden kaulalla ja menemme. Katsotaan kuinka tässä käy." Yritän juosta sitten", sanoi Hannes. Sain ihan rauhallisesti kävellä. Hänellä puutui jo toinen puoli. Ja kuinka kävi! Ei naarmun naarmua tullut kummallekaan! Kranaattia tuli kuitenkin kaiken aikaa taukoamatta joka puolelle.

Sain Hanneksen pelastetuksi ja kun tulimme näimme vielä hevosen ja tyhjät kärryt. Kuskia ei ollut missään. Autoin hänet kärrylle istumaan ja hain hevosmiestä. Löysin hänet peloissaan montusta, jonne hän oli suojautunut. Hän oli haavoittuneita varten. Hevosmies tuli mukaan ja lähdimme viemään Hanua JSP:lle. Lääkintäkapteeni tuli ulos ja neuvoi, että vähän matkan päässä on pieni omakotitalo, josta tulee linja-auto hakemaan muitakin haavoittuneita ja vie heidät Suomeen.

Hanu pyysi, etten jättäisi häntä ennenkuin hän on autossa. Otin hänen kamppeensa ja vein ne töpinään. Olin niin kauan paikalla, että hän pääsi kyytiin mukaan. Hän oli sekaisin. Vasta vuosien jälkeen hän on sanonut, että hän tietää siitä paljon, mutta ei muista juuri mitään. Hän on pari kertaa minulta jahkannut pelastumistaan ja on iäksi minulle kiitollinen. Olen itsekin. Siinä, jos missä, sai tuntea suojelusenkelin läsnäolon. Niistä saan olla kiitollinen!

Sitten palasin takaisin asemapaikalleni ohjeena paukkeen suunta. Löysin oman porukkamme.

(Merkitty muistiin kesällä 1998)