Salon Seudun Sotaveteraanit ry  
 

Reino Eskola

Nimi on kasteessa saatu. Olen syntynyt Kuusjoella 23.8.21. Joukko-osasto oli Erillinen It-porukka, jonne menin vapaaehtoisena. Meitä oli kolme poikaa, jotka menimme yhdessä. Patterin päällikkö oli luutnantti Karppinen. Hän oli ihan vihkiytynyt It-aatteeseen. Ja oli koulutuksensa puolesta todella pätevä.

Se oli marraskuun ensimmäinen 1940 , kun menin palvelukseen. Ja Karjaa oli silloin varuskuntakaupunki. Ei siellä muuta ollut kuin tämä It- porukka, paitsi ammusvarikko, siellä metsässä. Mutta se oli vain pieni porukka.

Siinä se sitten itse asiassa jatkui reilu kolme vuotta. Jouduttiin sitten Bromarviin. Siellä olimme valmiina ja oli lupa ampua, jos vihollinen ylittää rajan. Mutta ei se tullut, joten ei siellä paljonkaan ammuksia tuhraantunut.

Mutta sitten kun sota alkoi meillä oli vaihtoasemia Karjaalla, Tammisaaressa ja sittn Bromarvissa. Ja kaikissa käytiin vuorotellen missä milloinkin. Siirryttiin ja koitettiin, ettei oltu oikein kauaa aikaa samassa paikassa. Ei me montaa konetta alas saatu tuolta puolelta, härnättiin kuitenkin ja joku saatiin pudotettua. Sitten oltiin Hangossa niin kauan kuin Hangon motti kesti.Siellä oli päättäjäiset ja marsalkkakin oli siellä. Fiskarsin metsässä ja oli sellainen aukea paikka ja meillä oli tykit siellä asemissa . En ollut siellä, mutta pääsin kyllä metsän syrjästä katsomaan tapahtumaa. Ei se nyt kovin kaukana ollut.

Siinä se aika meni kului. Kaikkiaan tuli sotareissulla olluksi neljä vuotta kuukausi ja kymmenen päivää.

Jouluksi mentiin Jyväskylään, kun Hangosta toiminta loppui.

Siellä huollettin aseita ja sitten siirryttiin Syvärille. Se oli samantapaista . Siirryttin usein paikasta toiseen.

Syvärillä oli sellainen Lipputangonmäki, jossa oli vaihtoasemat. Koneita meni enemmän ja meni paukkuja myös, mutta tulitus oli lähinnä torjuntaa. Usein ammuttiin vain sulkutulta ja semmosta.

Sitten minulle tuli oikeastaan "ammatinvaihto" siellä Voimalaitoksentiellä. Ammuttiin kahta hävittäjää ja ne rupesvat vastaamaan tuleen. Muille ei käynyt kuinkaan, mutta yksi autonkuljettaja kuoli. Se oli helsinkiläispoika. Se auto ajoi kauan sitten vakinaista kuljettajaa vailla. Jouduin ensin tuuraamaan. Siitä tulikin sitten ammatti koko loppusodan ajaksi. Vartiossa joutui olemaan niinkuin muutkin, mutta se oli minulle mielenkiintoinen homma kumminkin. Ei tarvinnut aina paikallaan olla ja sai joskus poiskin olla. Kerran vain vääpeli tuli kämppään ja kysyi että onkos kukaan ajanut autoa. Pitäisi mennä huomenna perunoita hakemaan. Kukaan ei puhunut mitään. Minä sanoin sitten, että meillä oli auto ja olen mä jonkun verran ajanut." No tulkaa sitten aamulla toimistoon vaan, niin kirjoitan kortin." Oli yksi kaveri, Aarne Peltonen, joka oli menossa lomalle. Hän tuli alkumatkasta näyttämään ja siitä se lähti käyntiin koko autoiluhomma.

Siinä oli monenlaista seikkailua. Asemasotavaihe meni kyllä siirtoajossa. Minulla oli siitä hyvä, että sain ajella bensalla kun oli tykin vetovaunu samalla. Ei tarvinut sen häkäpöntön kanssa pelailla, vaikka niitäkin autoja siellä oli. Kaksi autoa vain oli bensalla ja muut oli häkäpönttöjä.

Tämä vaihe meni siinä muonan ja ammusten ajossa. Ja sitten kun alkoi varsinainen perääntymisvaihe, niin ajoa oli paljon. Se oli juhannuksen aatonaatto, kun jouduin Nurmoilaan Aunuksesta viemään vanhoja rättejä pois, kun niitä ei enää tarvittu, niin menomatka kävi oikein hyvin, kun kaikki olivat sinne päin menossa. Ilma oli niin kirkas ja pelkäsin, että tästä tuleekin sellainen päivä, että kun lentokoneet tulevat, ja ne alkavat meitä ampua niin veri lentää. Mutta ilma muuttui.

Kysyin päälliköltä, että mihin tämä kuorma sitten viedään. Se sanoi, ettei sillä mitään väliä ole. Sinne vaan lentokentälle jonnekin. Siellä on sitten joku mies, joka pistää bensiiniä päälle ja polttaa. Siinä oli koko se kuorma.

Kun lähdin takaisin, niin sitten oli vastaantulijoita todella paljon.Eikä meinannut millään päästä Aunukseen. Oli keskiyö, kun lähdin. Noin kolmen paikkeilla kerkisin takaisin. Maantie oli täynnä hevosia, miehiä ja aseita, joita perääntyjät toivat voimalaitokselta. Ja kyllä siinä sitten oli pitelemistä ja kauan joutui seisomaan, kun porukkaa meni ohitse. Mutta lopulta pääsi menemään.

Meillä oli kolme autoa siellä ja ne olivat jonkinlaisessa lautavajassa, varastossa. Olin laittamassa juuri ovia kiinni. Toinen ovi meni ja toista olin laittamassa kun siihen tuli kaksi miestä pyssyt valmiina kädessä. Ja se toinen sanoi, että täälläkin on yksi saatana ja ojensi pyssyä ja kysyi, missä toiset ovat. Ei meitä enempää enää ole. Ja kuljettajat makaa tuossa auton hytissä, sanoin. Siinä hytissä itsekin makasin monta kuukautta. Ne kyselivät kaikenlaista. Toinen oli ihan venäläisen sotilaan puvussa, mutta toisella oli oikein koppalakki ja kun oli hämärä niin sanoin sitä vänrikiksi. En tuntenut mitään arvomerkkejä enkä nähnytkään. Ne osasivat suomea. Me juteltiin siinä ja ne kyseli kaikkea, missä on muita ja sitten väittivät, että me olemme jostain heidän autoistaan ottaneet kaasuttimia. Sanoin, ettei meillä ole kuin tällaiset autot, että tuskin näihin sopii, mutta ei me missään olla oltu ottamassa. Kyllä me ihan omilla on toimeen tultu. Se oli aika tekaistu juttu. Olisihan sitä muutakin voinut väittää. Mutta tiesin että siinä Aunuksen liepeillä oli pioneeriporukka jonkun matkan päässä. Sanoin, että siellä niitä on,kun ensin kysyin minkälaisen auton kanssa ne sitten on mennyt.Niin ne sanoivat että venäläisen, mutta kylläkin Fordin kaltainen. Mutta mä sanoin, etteivät ne kaasuttimet sovi tähän, mutta pioneeriporukassa kyllä on. Ne venäläiset autot ovat seisomassa ja täydessä rytyssä.

Niillä miehillä oli varmasti jonkunlainen tehtävä kun ne olivat sellaisia etumiehiä ja ottivat selvää vähän Aunuksen liikenteestä ja kuinka paljon siellä on porukkaa. Toinen kaveri oli edessä ja toinen meni takana ja oli pyssyt kädessä ja minä olin siin keskellä ja se takimmainen vain kyseli ja sanoi etteivät he meinaa ampua kun ei ole enempää sakkia. Mutta sitten se kysyi, että missäs toisten autojen kuljettajat ovat. Sanoin, että ne nukkuvat hyteissään. Ääni hiljenikin mieheltä huomattavasti. Ja hän rupesi sitten juttelemaan kaikkia asioita, mutta eivät lopultakaan paljon mitään tiedustelleet. Kyllä se oli tipalla silloin hengenlähtö. Jos olisi vähänkään halunut niin ne olisivat voineet vaikka lyömällä saada hengen lähtemään, eikä kukaan olisi mitään kuullut. Sitten miehet tekivät lähtöä ja se joka osasi suomea sanoi, ettei heidän peräänsä kannata lähteä. Minä sanoinkin, etten minä mihinkään lähde, että maaten minä menen, kun olen koko yön valvonut. En uskaltanut lähteä porukallekaan sanomaan, sillä niitä olisi voinut tulla heti vaikka kuinka paljon.

Sitten minä menin nukkumaan, vaikkei se uni kohta väsymyksestä huolimatta meinannut tulla. Mutta ei sitä kuitenkaan niin vakavasti ottanut. Se oli sellaista poikamiehen elämää. Ainakin pariin kertaan muulloinkin jouduin yllätetyksi, mutta aina silti selkisi hengissä.

Siellä Aunuksessa oli yhtenä talvena valonheitinpatteri. Siellä kävi yöllä yöhävittäjä. Ja kerran sitten se saatiin valokeilaan, mutta ei sitä alas saatu. Syvärillä lipputangonmäessä vaihdettiin asemia. Oltiin lähdössä. Yksi tykinjohtaja oli ottanut tykkinsä mukaan. Siellä oli yksi panos kuitenkin sisällä ja hän laukaisi sen ja se antoi aikamoisen mäjäkän. Se lähti liian alhaalta ja aiheutti vaaratilanteen, mutta onneksi kukaan ei loukkaantunut, vaan ammus meni metsään, että rytinä kävi.

Lipputangonmäellä ammuttiin usein pimeässä vain äänen perusteella sulkutulta tiedoksi, että hereillä ollaan, kun yöhävittäjä vieraili siellä melko usein.

Oli juhannuksen aika, kun jouduttiin lähtemään Aunuksesta.

Siellä tapeltiin muutama päivä. Lähtöpäivänä oli kova ilmataistelu. Meillä oli toinen jaos siellä. Meiltä hajosi auto ja se jouduttiin jättämään. Mutta siellä oli tykistössä yksi auto, jossa oli vetokoukku ja pojat panivat tykin sen perään kiinni ja saivat sitten tykin takaisin.

Aunuksesta lähdettäessä autoni vähän niiskutti. Pysäytettiin puiden alle ja avasin kaasuttimen. Ja siihen tuli sitten yksi vänskä kysymään, vieläkö kestää kauan, että heidän on tarkoitus silta räjäyttää. Eikä korjaaminen kestänytkään kauaa, kun ei ollutkaan roskaa, vaan oli päässyt vettä kaasuttimeen ja se piti kuivattaa. Sitten lähdettiin ja alkoi Santamäentie. Eikä siinä ollut paljon muuta tehtävissä kuin menoksi vaan ja eteenpäin oli päästävä.

Aunuksesta ajeltiin joidenkin kylien läpi. Sanottiin, että niistä saa ottaa mitä löytää, kun ne kuitenkin jäävät sinne. Minäkin otin sitten eräästä paikasta mukaan kermapulloja, kun ei ollut oikein muutakaan syötävää.

Mulla oli kaveri, joka ei ollut saanut kahteen päivään mitään syötävää ja hän kyseli että olisiko minulla mitään ruokaa. No, olihan mulla. Poika joi pari pullollista ja heitti tyhjät pullot metsään. Kyllä taas vähän aikaa pärjäsi. Siellä oli päällikön puhuttelukin, mutta satuin juuri silloin nukkumaan. Pojat tulivat herättämään, kun oli taas lähdön aika. Onneksi tuli tihkusade, eikä autoa tarvinnut pysäyttää. Sade pelasti paljon poikia, kun lentokoneet eivät voineet tulla tekemään iskujaan.

Yksi kone siellä lensi ja näki missä tie kulki ja ampui sarjan. Kolme poikaa kulki tiellä rinnakkain. Suihku osui keskimmäiseen ja se melkein katkesi keskeltä. Muita tappioita ei siinä vaiheessa tullutkaan. Täällä loppupäässä oli sitten. Pioneerit tekivät tietä ja sitä pitkin edettiin. Minulla oli serkkunikin siinä jalkaväkiporukassa ja hän oli vänrikki. Mutta kaikilta oli napit pois, että jos joutuu vangiksi niin kohta ei tapeta. Mutta hän selvisi lopulta kuitenkin hyvin. Kuusjoen poikia kaatui siinä aika paljon. Oli mm. Koivukylä, joka oli joukkueenjohtaja.

Hän meni edellä ja näki kuopan,jonne yritti hypätä, mutta kivääri jäi alle. Takaa tuli kuitenkin kohta vainolainen, joka ampui niin, että kiväärin suuliekkikin jo lämmitti. Mutta hän vain painoi päänsä alas eikä osumaa tullut. Mutta sitten vieressä oleva huomasi, ettei hän voi kiväärillään mitään tehdä, nousi seisomaan ja ampui takaapäin vihollisen. Muuten se olisikin ollut hänen matkansa pää siinä. Tarkka-ampujia oli puissa, kuusissa ja talojen vinteillä ja tässä Kuusjokelaisia kuoli paljon ja haavoittui myös.

Matka jatkui eikä auto juurikaan päässyt seisahtumaan. Pahoissa paikoissa pojat menivät lykkäämään. Takana oleva tykki vaati aika paljon voimaa autoltakin.

Eräässä paikassa oli kaksikymmentämillisen tykin putki jäänyt metsään. Se oli sellainen, johon oli amus räjähtänyt sisään, eikä sillä paljon mitään enää tehtäisi. Minua pyydettiin sitä hakemaan. Mutta kun sinne ei voitu mennä autolla jätettiin piippu sinne, kun ei varmuudella tiedetty onko sillä mitään virkaa.

Matka jatkui ja sumu auttoi edelleen. Tultiin paikkaan, jossa oli sairastalli ja sairaala ja siinä paikassa oltiin pitempään. Siinä kävi myös yöhävittäjä ja pommitti. Mutta me asuimme taloissa ja seiniin rapisi sirpaleita.

Yksi poika sai kivijalan vierestä sirpaleen vatsaansa. Häntä lähdettiin viemään paareilla sairaalaan. Minä menin käynnistämään auton ja sain kantajat kiinni ja haavoittunut nostettiin lavalle. Haavoittunut pantiin lavalle makaamaan lavaa vasten, mutta hän valitti, että kuka siellä ajaa, kun kaikki kuopat hakee. Minä huusin ikkunasta lavalle, jossa oli muitakin miehiä, että kannattaisivat potilasta, etteivät kaikki kuopat täristäisi. Sairaalaan päästiin, suolet näkyivät. Siihen se sitten kuoli. Oli Holkeri nimeltään.

Ei meidän porukasta onneksi montaa kaatunut 4- 5 kaikkiaan. Ensimmäinen oli Hangossa. Se oli myöskin kalliomaasto ja siitä lensi sirpale. Oli karjalaispoika.

Ehdittiin Salmin paikkeille. Kuljettiin tietä pitkin, mutta jos hiukankin kuului jotain, niin mentiin pusikkoon. Mutta vihollinen ampui summanmutikassa tien varrella olevaan pusikkoon ja sieltäkin oli pakko hakautua johonkin suojaan. Eivät ne käyttäneet muuta tarkastusta kuin vain kuulien kanssa ottivat selvää onko pusikossa joku.

Eräässä paikassa menimme jo paljon ohi kirkon ja siellä oli tsasouna. Oli paljon jalkaväkeä ja muutakin.

Jalkaväkiporukka meni metsäsaarekkeeseen syömään. Laatokalla olevasta laivasta huomattiin jotain liikettä ja annettin aikamoinen keskitys syöjien niskaan. Muutama siinä haavoittui, mutta ei kukaan kuollut. Mutta eväspurkit menivät santaa täyteen kun oli sellaista nummimaisemaa.

Jouduin kuljettamaan haavoittuneita JSP;lle monta kuormaa.

Siihen tuli sitten PSP porukkaa ja näin siinä ensimmäistä kertaa panssarinyrkit. Vänrikki sanoi, että kyllä tässä olla saa, mutta ampua ei enää saa, ettei paljastaisi asemiamme.

Mutta ei meillä ollut siinä vaiheessa halua lähteä pois. Me odotimme puolivalmiina lähtökäskyä. Ja kun se tuli lähdimme, mutta he jäivät siihen.

Edellisenä päivänä siinä oli käynyt sellainen tapaus, että lentokone lensi matalalla Laatokan suuntaisesti . He ampuivat ja saivat siihen osuman. Mutta ei sitten tiedä mitä siellä koneessa sisällä tapahtui, mutta se käänsi kuitenkin päin sitä tykkiä , mutta itse kone putosi sitten 30-40 metriä ennen ja pomppasi siitä yli. Mutta tykistä meni kaikki mitä maanpäällä oli, putki vääräksi suuntimet rikki. Pojat näkivät mitä oli tulossa ja menivät montun pohjalle. Eikä siinä onneksi pahasti käynyt. Mutta bensiiniä roiskui palavana ympäriinsä ja tuli tarttui jokaisen pojan vaatteisiin ja ne kierivät sitten kosteassa ruohossa ja saivat sammumaan. Palovammoja siinä vähän tuli, mutta muuten selvittiin melko vähin vaurioin. Siinä oli yksi huvila samalla linjalla ja siellä nukkui meidän yksi vänrikki Aaltonen. Hän oli valvonut, eikä kuullut hälytystä, vaan jäi sinne nukkumaan. Siihen jäi kaksi lentäjää huvilan seinän viereen makaamaan ja moottori meni siitä huvilasta läpi ja tappoi sen Aaltosen sinne ja kieri sitten eteenpäin.

Menin sinne katsomaan onko siinä jotain otettavaa, mutta se oli yhtä savipalloa koko moottori. Jätin sinne. Se savusi ja lentokoneen muutakin romua oli siinä. Tykki jäi sinne. Pyörät olivat kunnossa ja osia toimitettiin korjaamolle, mutta tuskin sieltä enää koskaan ehjää tykkiä takaisin tuli. Kansa Taisteli lehdessä on tästäkin tapahtumasta tarkempi kirjoitus.

Komentaja Sipilä oli Uutujärveltä luostarin lähellä. Hän sanoi, että heidän it:nsä oli ampunut 153 konetta alas kahdenkymmenen viiden päivän aikana, että kyllä sitä saatiin jälkeäkin.

Vetäytyminen jatkui. Se rupesi hiljentymään Salmin jälkeen.

Meitä oli pääasiassa nuorta porukkaa. Monikaan ei ollut naimisissa ja ihan vain otettiin liiankin löysästi nyt jälkeenpäin ajatellen. Hiukan nuoren järjettömiä oltiin. Löydettiin yksi suutari, räjähtämätön ammus. Yritimme sitä sytyttää, mutta ei me siinä onnistuttu.

Rajakonsussa kun oli vielä enempi väkeä. Oli jalkaväki samassa meidän kanssa ja pojat olivat pois tykiltä . Oli Hieta Helsingistä ja Lindqvist . He kävivät kaksin tykille. Jalkaväen miehet meinasivat, että hulluja olette, kun sinne menette itseänne tapattamaan, että korvaanne tulee. Mutta siinä oli sellaisia panoksia, että niitä sopi 4-5. He ampuivat ja saivat koneeseen osuman. Kone putosi lepikkoon. Toinen lentäjä loikkasi alhaalla ja hyppäsi ylös ja laskuvarjo jäi siihen pensaaseen kiinni. Pojat yrittivät saada miestä kiinni, muuta se meni niin kovin ja kyllä tiesi mihin päin lähti. Mutta kankainen eväspussi jäi. Siinä oli suklaata ja muuta syötävää.

Minäkin pengoin koneen raunioita. Ei me mitään pelätty, vaikka bensa haisi ja oli ilmeinen tulipalon vaara. Käänsin kuollutta lentäjää ja katsoin olisiko sillä pyssyä. Sillä olikin pyssy, mutta en viitsinyt sitä pyörittää. Toinen poika sitten sen pyssyn otti, minä tyydyin vain merkkiin.

Tällaiset maataistelukoneet lensivät yleensä hyvin alhaalla ja sillä tavalla ne oli helpompia ampua. Mutta ne eivät yleensä olleet kauaa näkyvissä. Piti ehtiä ampua heti.

Voimalaitoksella oli Syvärillä asemat. Voimalaitoksen padon päältä meni tie. Yksi ovi oli pahasti, mutta kyllä siitä juuri ohi mahtui ja se tie oli koko ajan käytössä. Voimalaitoksen ja Lotinapellon väli oli täynnä tykkejä. Vähintään kahdeksan metrin välein oli joko granaatinheitin tai suurempi tykki.

Mutta mikään ei auttanut. Kaikki meni sekaisin ja lähdettävä oli ja äkkiä Kunhan vain pääsi pois. Se oli sitä porukkaa joka oli juhannuksena Säntämäentiellä.

Tuli ne Syvärin ja Aunuksen nurkan kaikki tiet kierreltyä .

Se oli paljon tutumpi paikkakunta silloin kuin Salonseutu.

Joka paikkaan täytyi viedä ammuksia ja elintarvikkeita ja milloin mitäkin kuskattiin.

Oli suuri helpotus kun sieltä aikanaan pois pääsi. Kyllä siitä monta vuotta kesti toipua. Vaimo sanoi usein, että mitä sinä taas huusit unissasi, kun olin nähnyt painajaisunia kaikista sotatapahtumista. Pikkuhiljaa unet sentään ovat vähentyneet.

Kuulo jäi sinne Syvärille. Eivätkä sille mahda lääkärit mitään. Kuulolaitteen avulla sentään kuulee vielä jonkun verran. Oli hyvä, ettei jäänyt muuta. Moni jäi kokonaan.

Tästäkin on kyllä haittaa, mutta siihen tottuu. Meidät kotiutettiin Turusta. Sellaista se aika oli . Onneksi on 50 vuotta vähän päälle takana. Elämistä on toivottavasti joku vuosi vielä edessä ja saa rakentaa omaa elämäänsä.

Voimalaitoksella vietettiin yksi pääsiäinenkin. Siellä oli Kääriäisen Antin porukka linjoilla ja hän teki korsun. Pitkäperjantaina oli kirkko. Päätimme mennä ehtoolliselle. Jokainen penkki lähti lopulta. Oli paljon pappeja. En ollut ennen pappia nähnyt sotatantereella.

Lomille pääsi harvoin. Lomat kiersivät. Minulla oli vuoro sitten tulossa juhannuksen aikaan, mutta tuli lomakielto ja jouduin olemaan 7 kk yhtä mittaan ennenkuin pääsin. Lomaväli oli sellainen kuin nykyään on asevelvollisuus. Kyllä se aika siellä kului . Lomallepääsy oli muutenkin ongelmallista. Petroskoissa noustiin junaan, joka keitti vettä ja matkaan meni niin paljon aikaa, ettei lomaan jäänyt paljoa aikaa.

Kun olisi muisti tallella olisi vielä paljon muutakin taahtumaa. Onneksi nyt saadaan tämänkin verran.

Olen pari kertaa ollut käymässä näillä taistelualueilla. Mutta vuosien aikana maisema on kovasti muuttunut. On paljon kasvanut ja silloinen maisema peittynyt. Mutta jotain tuttua aina löytyy. Ei tiedä tuleeko koskaan enää käydyksi. Siellä on rauhanaikanakin vaarallista kuljeskella, sillä kaikkia ammuksia ei ole vieläkään maastosta tehty vaarattomiksi.

Hyvä on, että kaikki sotatouhu on taaksejäänyttä elämää, on jaksanut voittaa silloiset vaikeudet ja osaa olla kiitollinen vapaudesta ja rauhanaikaisesta elämästä omassa isänmaassa.

Nauhakerronnan on muistiinkirjoittanut Reino Läärä kesäkuussa 1997.