Salon Seudun Sotaveteraanit ry  
 

Aarno Haarjärvi

Olen syntynyt Kiskossa 14.10.1924 ja kiskolainen olen edelleenkin.

Jatkosodan alkaessa olin opiskelija, koululainen. 1943 en enää mennyt kouluun, kun alkoi joulun jälkeen kevätlukukausi, koska edessä oli syyni tammikuun alkupäivillä. Se tiesi silloin myös melko pikaista lähtöä armeijan leipiin.

Antero Lietzenin kanssa menimme hevosella kutsuntaan, joka oli Suomusjärven seuraintalolla. Sitten maaliskuun 9. päivä lähdimme Hyrylän varuskuntaan Tuusulaan. Siellä olimme samassa konekiväärijoukkueessa.

Kasarmi oli niin iso, että koko komppania oli yhtenä kasarmina, jossa oli asvalttilattia. Iltalomalla emme olleet kertaakaan Anteron kanssa. Kun hyppäsi ikkunasta ulos, oli suoraan maantiellä. Koko aika oli konekivääriharjoitusta. Konekiväärit olivat silloin vielä pyörillä ja varsinainen oli erikseen. Se painoi yhteensä kuutisenkymmentä kiloa.

Sitten kysyttiin, mitä on opiskellut ja onko ollut suojeluskunnassa, jonka perusteella joutui Tuusulan aliupseerikouluun kansanopistolle. Siellä oli paljon salolaisia poikia kuten Aarno Saari ja Heikki Seppä, joka oli siellä saman ajan kuin minäkin.

UHTUALLE

Osa pojista lähti maatalouslomalle, mutta me saimme Sepän Heikin kanssa opintolomaa. Opintoloman päätyttyä muu porukka olikin lähtenyt Hyrylästä Syvärin rintamalle. Me Sepän Heikin kanssa tulimme hiukan myöhemmin lomalta ja olimme pari päivää Hyrylän kasarmilla. Meidät kaksi lähetettiin Uhtualle Suomussalmen kautta. Siellä jouduimme heti rintamalle.

Moni joutui olemaan ensin kauan HTK:ssa, mutta me jouduimme suoraan rintamalle. Jouduin Latoniemen tukikohtaan, joka oli Keskikuitti- järven yksi tukikohta. Siinä oli yksi jalkaväkijoukkue ja yksi konekivääriryhmä. Konekivääriryhmällä oli erillinen, maanpäällinen korsu.

Sepän Heikki joutui Jyvälahden tukikohtaan, joka oli eteläisin tukikohta, mikä huollettiin Uhtuan kautta. Sen kerran jälkeen en nähnyt enää yhtään Sepän Heikkiä.

Tukikohtamme oli sellainen, että olimme vartiossa neljä tuntia pimeään aikaan. Päivävartiota ei ollut, koska oli järvi välissä. Jalkaväki piti vartiota läpi vuorokauden ja ajoittain oli kaksi vartiota.

Siellä oli aika rauhallista. Makasimme korsussa. Olin silloin korpraali ja alikersantti oli ryhmänjohtajana. Kelohonkia haimme metsästä polttopuuksi. Vaatteet päällä nukuimme jatkuvasti, sillä oli talviaika ja kylmyyttä riitti.

Yhden ainoan kerran tuli tähän tukikohtaan vankisieppausryhmä. Olin ollut itse juuri edellisellä vartiovuorolla ja sotamies Liedes meni jälkeeni. Ei kestänyt kauaakaan, kun korsun nurkassa oleva kurkkuputki, joka oli tapsin kanssa yhdistetty vartiopaikalta korsuun, alkoi rämistä ja tuli hätä. Menimme kaikki juosten ulos. Oli pimeää. Mutta sen enempää ei siinä tapahtunut. Jälkeenpäin, kun katsoimme lumesta, niin ne olivat ryömineet jo hyvin lähelle vartiopaikkaa. Mutta onneksi vartiomies Liedes huomasi ennenkuin kerkesivät hänet siepata. Kerran kun olin itse vartiossa, niin tuli kettu, joka laukaisi valomiinan. Mutta huomasin sen nopeasti ketuksi. Pahempia kahakoita ei ollut.

Meillä oli maan alle rakennettu sauna, jonne mahtui yksi mies korkeintaan ja vaatteet sai sinne täisaunaan. Ja luonnollisesti oli myös rankkitynnyri. Yksi ylikersantti kävi aina joskus meillä ja keitti kiljua. Hevonen toi joka toinen päivä muonaa ja vanikkaa oli aina korkea pino. Ryhmässämme oli viisi miestä ja alikersantti. Kaikkiaan meitä oli yksi joukkueellinen jalkaväkeä.

Pääsin sieltä lomallekin. Oli kauhean pitkä matka, kun tulimme kuorma-auton lavalla. Oli todella kylmä kyyti ennenkuin pääsimme Suomussalmelle, josta oli rautatie. Sain 14 vuorokautta, mutta matkat veivät monta päivää lomasta. Kun pääsin lomalta takaisin, siellä olivat kaikki vaihtuneet. En enää mennytkään Latoniemeen tukikohtaan. Olimme Makkarakukkulalla, joka mainitaan Eldankajärven- laulussa. "Munat meni, mutta makkara jäi".

Sitä ennen oli määräys, että pitää harjoitella hiihtoa. Saimme myös hiihtovarusteet. Vartiopaikallekin oli pitkä matka ja sinne mentiin hiihtäen. Makkarakukkulalta ja Munakukkulaltakin oli hyvät näkymät, sillä ne olivat aukeita paikkoja. Kun tuli vartiopaikalta korsuun, oli laitettu männynoksia riviin näkösuojaksi, ettei venäläinen muka näkisi. Mutta kyllä sieltä vaan tarkka-ampuja äkkiä suihkasi vaarallisesti.

Korsussa oli valtavasti lutikoita. Juoksuhaudat olivat niin, ettei niistä voinut kuin periskoopilla katsoa, sillä kyttääjiä oli jatkuvasti ja kuula tuli heti, jos päänsä nosti. Molemmin puolin oltiin tarkkana. Konekivääri vietiin asemiin, mutta ne huomasivat sen. Jv-miehet olivat silloin vartiossa. Siihen konekivääriin tuli täysosuma. Ryssä ampui piiskatykillä suoraan suuaukkoon. Onneksi siinä lähellä ei ollut vartiomiestä, eikä kukaan kuollut. Ainoastaan ase menetettiin.

Tuli lähtö linjoista, jotka luovutettiin saksalaisille. Meidän vartiopaikallamme he kehuivat, että onpa suomalaisilla hyvät konepistoolit. Ne olivat jonkinlaisia peltiheikkejä.

Lähdimme Eldankajärven kanttiinille, jossa koko pataljoona kokoontui. Siinä otettiin valokuviakin. Komppanian päällikkö oli Kapteeni Kannin.

Siten lähdimme hiihtämään Suomussalmelle. Joka yö hiihdettiin ja päivät makasimme teltoissa. Matka kesti useita päiviä. Hiihto oli raskasta täyspakkaus selässä. Suomussalmelle tultuamme lähdimme menemään Kuusamoon päin. Olimme joissakin mökeissä pari yötä ja palasimme takaisin Suomussalmelle.

KANNAKSELLE

Pantiin koko poppoo junaan ja lähdettiin Kannakselle. Kun pääsimme Mikkeliin asti, oli siellä jo ihan kesäiset meiningit verrattuna Suomussalmeen.

Kannaksella Raivolan asemalla divisioona purettiin ja lähdimme Siiranmäkeen ja Kuuterselkään. Olimme siellä sitten suomaastossa linnoitustöissä. Sitten pääsin taas lomalle. Edellisestä lomasta oli kulunut 3,5 kk. Lomalla ollessa tuli tieto, että lomat peruutetaan ja Kannaksen joukot komennettiin kaikki takaisin kesken loman. Reilusti lähdimme. Nuori poika ei silloin kovin syvällisesti asiaa ajatellut.

Takaisin tullessa kaikki oli niin sekaisin, ettei tahtonut millään löytää omaa joukko-osastoa. Se oli jossakin Muolaanjärven paikkeilla, jossa pääsin muiden joukkoon. Porukka oli ollut Kuuterselässä. He olivat vieneet peltoaukean laitaan kaksitoista konekivääriä asemiin. Mutta mikään ei auttanut. Ryssällä oli niin kova tykistö, että lähdettävä oli vaikka itsellä oli niin kova konekiväärivoima. Pellon yli alkoi tulla miestä ja pakko oli lähteä Siiranmäestä ja sieltä.

Kuorma-autolla menimme ja se ajoi niin etulinjaan, että siellä präiskyi ihan. Vihollinen oli tullut niin äkkiä, etteivät he tienneet enää tarkoin, missä linjat ovat. Kaikki oli yhtä kauheutta, metsä katkennutta ja palanutta. Se oli minulle täysin uutta, kun vertasin sitä pohjoisessa olleeseen tilanteeseen.

Sitten alkoi vetäytyminen. Kun ryssä sai hiukan kosketusta, niin taas peräännyttiin. Ryssä tuli Kannakselta kymmenessä päivässä Viipuriin ja saarrostusvaara oli niin suuri, että keskikannakselta oli pakko tulla nopeasti pois. Taisteluja ei paljoa ollut.

Muolaanjärven hautausmaan luona oli asemat ja niissä otettiin pieni aika vastaan. Sitten tulimme Heinjoelle jossa oli kova taistelu. Siten tultiin Naskuanselkään. Siihen linjamme pysähtyivät, eikä ryssä päässyt enää pidemmälle. Heinjoelta Andreaan kulki tie siinä kahden kukkulan välistä ja niissä oli molemmissa asemat ja välissä oli vetinen suo.

Kun Pajari tuli viimeisten mukana ja hän autonsa oli ylittänyt tien, se räjäytettiin ja siitä tuli saman tien juoksuhauta, josta oli yhteys molempiin suuntiin. Pajari sanoi, että tähän täytyy jäädä, sillä tämän jälkeen ei enää ole mitään paikkaa varustettuna viivytykselle. Jos ryssä pääsee tästä läpi, ei ole edessä muuta kuin karkumatka.

HEINJOEN TIELLÄ

Siinä sitten olimme. Juhannuksena oli kova paikka ja se yritti tulla läpi. Ensin oli aina tykistökeskitys Stalinin urkujen kanssa. Siitä tiesi, että pian alkaa tulla, kun Stalinin urut soivat. Kauhean kova ulvonta oli taukoamatonta. Stalinin urkujen ammukset olivat kuitenkin melko vaarattomia, mutta niitä tuli paljon ja ääni oli kauhea.

Meillä oli Heinjoen tien varressa 2.5 metriä syvä monttu, joka oli kaivettu hullujussilla. Siinä oli syvänteen pohjalla haloista laitettu katto ja olimme vielä hiukan syvemmällä maan alla. Olin silloin korpraali. Luutnantti oli ryhmänjohtajana ja olimme aseistautuneet panssarikauhulla. Minullakin oli kaksi kranaattia kannettavana. Luutnantti oli saanut koulutuksen ja toimi ampujana. Vaikeutta tuotti ampuminen, kun kauhu piti aina nostaa ylös ja se löi pitkä tulilieskan taakse. Siksi kai siinä kohtaa ei ammuttu kertaakaan. Mutta ryssä toi paikalle 8-9 hyökkäysvaunua. Kolina kuului jo monena päivänä ja tiesimme jotakin olevan tulossa. Hyökkäysvaunut sieltä lopulta tulivat.

Sattui vielä, että konekivääriryhmänjohtaja ampui käteensä konekivääriasemassa tahallaan. Se tietysti pääsi pois. Minut määrättiin tilalle, koska olin saanut konekiväärikoulutuksen. Jouduin ryhmänjohtajaksi. Konekivääripesäke oli noin viisi metriä etupuolella, jonne oli kaivettu konekiväärille paikka penkan päälle. Oli määrä, ettei sitä saa paljastaa turhan takia. Ampumasuunta oli hevosenkengän muotoinen.

Vihollinen tuli jo tien vieressä. Meidän oli mahdoton päästä päivän aikaan pois sieltä, sillä juoksuhauta oli sillä tavalla kaivettu. Tien vieressä oli 75 mm pst-tykki ja siinä oli vaihtoasema molemmin puolin valmiina.

Alikersantti Tuomaala ampui 9 hyökkäysvaunua yhtä mittaa siinä. Itse hän kaatui siihen. Ryssä ampui suorasuuntauksella. Tykki ja hän menivät siinä. Hän sai Mannerheim-ristin kuolemansa jälkeen ja julistettiin ritariksi. Siinä olivat ne tuhotut hyökkäysvaunut ja hyökkäys jäi tyrehtyi sillä erää. Parin päivän perästä se yritti taas samasta kohtaa. Silloin ei enää ollut tykkiä asemissa siinä kohtaa. Uutta ei oltu vielä tuotu.

TAISTELU JATKUU

Yksi meidän kk-joukkueen johtaja Erkki Korhonen, entinen SS-mies, huusi kovin vasemmalta, että onko siellä ketään enää. Huusin, että täällä me olemme. Ryssä hyökkäsi juuri sillä hetkellä syöksyen maahan ja rynnäten edessämme. Mutta se antoi silloin henkeä, kun huomasi, että linjat alkavat pitää. Oma tykistö oli vahva. Se ampui kaukaa yhteen ja samaan kohtaan ja vaikka vihollinen yritti tulla, niin se ei pystynyt. Se jäi siihen. Eivät ne nousseet, ne nousijat loppuivat sieltä pikku hiljaa. Oma tykistö ampui ihan matalalta lähelle. Ei kuitenkaan koskaan omiin monttuihin, vaan noin 50- 100 metrin päähän.

Hyökkäysvaunutkin tulivat vajaan sadan metrin päähän, koska ne pelkäsivät kauhuja ja nyrkkejä. Ne jäivät kantomatkan ulkopuolelle. Mutta niitä kauhujakin saimme liian myöhään vasta sodan loppupuolella. Jos niitä olisi ollut heti sodan alusta alkaen, olisi hyökkäysvaunuja voitu tuhota lukuisa määrä.

Maa ikäänkuin kierrettiin toisin päin, tykistötuli oli niin kovaa. Ryssä jäi siihen väliin ja näkyi vähän päästä. Siinä oli valtavan iso kivi ryssän puolella ja sen takan ne olivat metsän reunassa ja sieltä lähti hyökkäys tulemaan.

Ryssä toi uudet hyökkäysvaunut. Korhonen, joka oli kasapanosten asiantuntija sanoi, että niitä pitäisi saada jostakin, kun ei tykkiä enää ollut. Hyökkäysvaunut olivat jo tulossa. Kauhuakaan ei meillä enää silloin siinä ollut. Ryssä keskitti ja hyökkäysvaunut näkyivät metsän reunassa. Mutta hyvin nopeasti tulivat saksalaiset stuga-koneet ja hävittivät ne. Kun hyökkäysvaunuun tuli täysosuma, ei kauaa kestänyt, kun luukku aukesi ja äijä lähti juoksemaan omalle puolelle. Jonkin ajan kuluttua vaunu alkoi palaa ja räjähti. Usein äijä ehti poistua.

Keskitys loppui taas sillä kertaa. Varmasti ne olisivat tällä kertaa tulleet, koska meillä ei ollut enää sitä pst-tykkiäkään. Tilanne rauhoittui huomattavan paljon, kun ne huomasivat, ettei siitä pääse.

Sitten vaihdettiinkin miehiä ja tulivat toiset miehet linjaan. Me pääsimme taakse ja olimme yhdessä santakuopassa. Kun ryssä keksi avonaisen santakuopan, niin se pani siihen perkeleenmuotoisen keskityksen. Olimme siellä ihan helisemässä.

Siten se rauhoittui meidän kohdallamme ja olimme takana jonkin aikaa. Olimme majoitettuna Mansikkalan kansakoululla. Olimme päivisin myös ruista korjaamassa. Siinä oli kaksi kolme isoa taloa, joilla oli isot ruispellot.

VUOSALMEN KAUTTA IHANTALAAN,

RAUHA TULEE

Ei kauaa kestänyt, kun ryssä oli tullut Äyräpäästä yli Vuosalmelle. Kuorma-autot tulivat hakemaan ja meidät vietiin Vuosalmelle Äyräpään tienoille. Jouduimme aluksi erinomaiseen puskaan, josta näkyvyyttä ei ollut juuri lainkaan. Siitä oli 20-30 metriä Vuoksen rantaan. Kiersimme Kuparsaari Naskuanselän tienoilla ja 200- 300 konetta meni Äyräpään suunnalle. Tietää, mitä siellä oli, kun ne jatkuvasti pommittivat. Ne menivät aaltoina. Mutta tilanne ei kestänyt kauaa, kun saatiin rauhoitetuksi, vaikka ryssä pääsikin tulemaan yli.

Olimme alistetut suoraan päämajalle ja hiukan heittoporukkaa. Kun Vuosalmella rauhoittui mentiin taas autoihin ja meidät vietiin Ihantalaan. Sielläkin oli paljon rauhoittunut. Ja rauhakin tuli siellä ollessamme. Me ei oltu siellä ihan asemissa.

Mutta kun rauha tuli, menimme katsomaan rinteeseen ehkä parisataa metriä linjoista. Siellä oli valtavan iso rynnäkkötykki tein vieressä ja siinä oli ihan pieni reikä piipun vieressä. Siitä oli panssarikauhun panos mennyt läpi.

MAIHINNOUSU TORNIOON

Lähdimme pois linjoilta ja menimme aika lähelle Lappeenrantaa ja tulimme yli rajan. Jonkin ajan kuluttua lähdimme Simon asemalta junalla pohjoiseen. Se oli syyskuun loppupuolella. Oulussa majoituimme saksalaisten parakkikylään, jota kutsuttiin pikku- Berliiniksi.

Joitakin päiviä majoituttuamme tuli tieto, että kaikki mukaan taas ja lähdetään menemään. Mentiin Toppilan satamaan illaksi, mutta lähtö peruutettiin ja tultiin takaisin Pikku-Berliiniin. Jalmari Siilasvuo ja rykmentinkomentaja Halsti katsoivat kovin karttaa suunnitellen maihinnousua. Ensin oli tarkoitus mennä Kemiin. Mutta Halsti oli ehdottanut, että mennään Tornioon, johon Siilasvuo suostuikin.

Seuraavana iltana mentiin taas Toppilan satamaan ja sitten mentiinkin laivaan. Niitä oli kaksi laivaa, joilla kuljetettiin. Mentiin illan pimetessä Ruotsin vesien kautta. Merenkäynti oli ankara ja olin kovasti merisairas lastiruumassa, jossa olimme. Sitten mentiin Röytän satamaan Tornioon. Siellä oli juna meitä vastassa. Mutta emme päässeet pitkällekään kun purettiin taas junasta kaikki pois ja lähdettiin marssimaan kohti Torniota.

Saksalainen oli niin yllätetty, että se lähti, saa sanoa, ikäänkuin kahvipöydästä. Saksalainen oli täysin yllätetty ja kaikki heiltä meni sekaisin.

Menimme paikkaan, joka oli ikäänkuin pikku-Berliini Torniossa. Sieltä tapahtui koko saksalaisen pohjoisrintaman huolto. Oli valtavan paljon tavaraa, viinaa ja kaikkea muuta. Eräästä parakista löysin itselleni pohjoisrintaman merkin, jonka otin vajan seinältä ja parabellumin myös.

Ei kauaa kestänyt, kun suomalaiset alkoivat löytää viinaa. Sitä oli vaikka kuinka paljon. Isot parakit aivan täynnä mitä hienoimpia viinoja. Ja kanttiinissa oli sapuskaa vaikka millä mitalla. Joku kertoi saaneensa suuret summat rahaakin kanttiinin kassasta. Ne, jotka olivat Tornion puolesta kotoisin ja joilla oli tutut paikat, voivat viedä tavaran omiin kätköihinsä myöhempää käyttöä varten.

Mutta viinaa oli ja silloin oli itsellänikin ensimmäinen känni, kun sitä oli niin paljon. Moni tyhjensi repustaan jopa alusvaatteensa ja täytti sen viinalla. Hevosmiehet laittoivat sitä kärryihinsä ja kaikki muutkin veivät hevosen kärryille. Viinalla ei ollut mitään määrää. Ja sitten ne rupesivat ampumaan, kun olivat kännissä. Ammuttiin taivaalle ja minne tahansa, ei sillä ollut väliä.

Kahteen vuorokauteen ei pataljoona pystynyt liikkumaan mihinkään. Vaikka upseerit kovin yrittivät pitää kuria, niin viina vei voiton ja teki tepposensa. Mikään kuri ei siihen pystynyt. Kaikki oli sekaisin. Onneksi saksalainen oli myös sekaisin yllätysmiehityksestä, ettei sekään saanut mitään aikaan.

Juna, joka tuli meitä hakemaan, oli Ruotsin puolelta, jossa se oli salaa pidetty. Siellä oli paljon suomalaisia miehiä, jotka olivat siviilipuvuissa ja järjestivät kaiken tämän maihinnousun ja tiesivät kaiken. Edes päämaja ei tiennyt tästä, että mennään Tornioon. Vain Siilasvuo ja Halsti tiesivät.

Kaikki linjat olivat sekaisin. Oulussa oli Siilasvuolla ja Halstilla komentokeskus. Siellä oli heidän kanssaan entinen Suomen pankin pääjohtaja Klaus Varis, joka oli kapteeni. Eivät ne saaneet lainkaan selville, oliko maihinnousu onnistunut. Annettiin Varikselle tehtäväksi selvittää asia. Varis soitti Raaheen ja Vaasan ja sieltä Uumajaan ja Uumajasta Haaparantaan ja sieltä yhteen hotelliin Tornioon, että onko maihinnousu onnistunut. Siellä vastattiin, että on onnistunut ja menee suunnitelmien mukaan, maissa ovat ja ovat päässeet hyvin tulemaan. Sekaisin olivat kaikki linjat ja piti pitää salassa saksalaisilta kaikki, sillä urkkijoita oli joka puolella.

Siellä oli sitten aika kovat taistelut ja oli vähällä, ettei jouduttu perääntymään Ruotsin puolelle. Kemistä tuli joukkoja, jotka yrittivät mennä Muonioon pitkin rajaa ylös. Mutta heidän tiensä katkesi. Monta rautatiesiltaa katkesi, kun saksalaiset räjäyttivät.

Kerrankin olimme asemissa konekivääripesäkkeessä. Meitä haettiin pois ja hiukan ennen ennekuin lähdimme, tuli saksalainen hyökkäysvaunu, joka meni miinaan ja lensi ilmaan. Me lähdimme pois kiireen vilkkaan, koska saksalainen tuli suuren joukon kanssa Kemistä ja meille tuli kiire päästä sieltä pois. Rautatiesillalla oli vain pölkyt ja niitä pitkin juoksimme. Yli oli päästävä ja pois joukkojen alta. Iso joki oli alla.

Ruotsalaiset rupesivat väittämään, että kun suomalaiset ampuvat, niin ammukset menevät Ruotsin puolelle. Oli joku mutka rajassa ja ammus ylitti rajalinjan, vaikkei se pudonnutkaan Ruotsin puolelle. Niin tarkkoja oltiin rajasta.

Pataljoona rupesi jo pääsemään liikkeelle ja asia hoidettiin niin että saksalainen ei päässyt Muonion tielle. Me lähdimme pohjoista kohti. Menimme Kemijoen rantaa Tervolan kohdalle. Siellä ei ollut suomalaisia juuri lainkaan. Toisella puolella jokea näkyi suomalaisia joukkoja kulkevan. Siellä täällä joessa oli kahluupaikkoja, joista kuormastot saatiin yli kärrypelillä ja hevosilla.

Tornioon tuli seuraavana aamuna taas laiva, joka toi muonaa ja hevosia. Saksalainen pommitti Röytän satamaa niin kovin, että useampi sata hevosta kuoli ja miehiä tietysti myös. Saksalainen alkoi pommittamaa, kun ei muuta valmiutta joukoissa ollut. Siellä oli yksi laiva Röytän satamassa, joka oli pohjastaan kiinni. Saksalainen pommitti ja pommitti ja ihmetteli, ettei se uponnut lainkaan. Silloin ei vielä päässyt Kemin kautta, koska se oli kaikki vallattu ja huollon oli tultava kaikki merta pitkin Toppilan satamasta Röyttään.

Kemijoen rannasta Tervolan kohdalla lähdimme eteenpäin. Saksalainen meni aina vain pohjoista kohti. Ne räjäyttivät mennessään siltoja ja polttivat taloja niin paljon kuin kerkesivät. Moottoripyöräpartioita sivuvaunuineen ajeli ja ne sytyttivät taloja viime tingassa.

Mekin, tämä Pajarin rykmentti, menimme ihan etupäässä Kemijoen rantaa ylöspäin. Joka yö yritettiin koukata, mutta saksalainen lähti aina hiukan ennen ennekuin saimme teitä poikki. Se oli motorisoitu porukka ja siksi hyvin nopea. Ja muutenkin joukkoja oli sillä joka tavalla enemmän.

Sitten tulimme Muurolaan, jossa oli iso hoitolaitos. Siellä makasimme oikein lakanoitten välissä yhden yön. Siellä ensimmäisen kerran saksalainen ampui sellaisella kranaatinheittimellä, josta lähti oikein monta rakettia yhtaikaa, ikäänkuin Stalinin uruista. Niitä kranaatteja tuli valtavia määriä.

Menimme Rovaniemelle päin. Eräässä paikassa tuli paljon kranaatteja ja lisäksi saksalainen lentokone pommitti. Halsti oli ratsuväen miehiä, punaisine housunnauhoineen. Hän käveli keskellä tietä, vaikka tuli kranuja ja kaikkea ja miehet kyyriksivät pitkin ojan pohjia. Mutta hän näytti, että ei pelännyt. Olimme sitten jossakin Ounasvaaran rinteillä ja Rovaniemi oli alapuolellamme,

Kun jäimme konekiväärin kanssa vartioimaan sitä kaupunkia, niin suurin osa lähti Rovaniemeä kiertämään ja katkaisemaan Muonion tietä poikki. Tie saatiinkin poikki, mutta saksalainen meni väellä ja voimalla kuitenkin läpi. Konekiväärin vieminen mukana pitkin metsiä ja soita olisi ollut liian raskasta ja siksi me jäimme siihen vartioon.

Katselimme kuinka kaupunki paloi. Asema paloi ja kaikki paloi. Olimme siellä ylhäällä ja katselimme. Meillä oli pienet nuotiot lämmön takia. Oli syyskylmä yö. Saksalainen poltti lähtiessään melkein kaiken. Aamulla huomasimme, saksalaisen lähteneen ja menimme alas kaupunkiin. Kävimme aseman edessä ja kaikki oli ihan palanutta.

SOTANI YLLÄTTÄVÄ LOPPU

Joku omakotitalo oli jäänyt, mutta oli ehdoton kielto mennä mihinkään sisälle, sillä ne olivat varmasti miinoitettuja. Tietysti vahinkoja kuitenkin kävi. Kävelimme siellä. Ison rautatiesillan luona oli kaksi aika pitkää rakennusta jäänyt ehjäksi. Polku kulki siinä ja menimme Liedeksen kanssa juuri sitä polkua pitkin. Siihen loppui meidän sotamme. Astuimme miinaan. Se oli saksalainen hyppymiina. Kun astui päälle, niin se vieterin kanssa pomppasi 60-70 sentin korkeuteen ja räjähti vasta siinä. Sirpaleet lensivät. Liedes sai hiukan enemmän. Minä sain sirpaleen korvalehteen ja jalkaan polven taakse pohkeeseen. Ennen ei huomannut mitään, että oli lainkaan saanut sirpaletta ennenkuin alkoi saapas lämmittää. Veri meni saappaaseen. Siinä ei tuntunut lainkaan kipua. Pian sen jälkeen jalka alkoi myös veltostua.

Sieltä oli pitkä metka tulla hevoskärryillä Kemijoen rantaan, jonka ylitimme syöksyveneen kanssa. Siellä pääsimme ambulanssiin ja vietiin Ouluun lääninsairaalaan, jossa sirpale poistettiin. Sitten vietiin Vaasan sotilassairaalaan, jossa olin noin 2 kk. Haavoittuminen tapahtui 17. päivä lokakuuta. Maihinnousu kesti 17 päivää Röytän satamasta Rovaniemelle.

Kainalosauvojen avulla opeteltiin kävelemään. Haava oli polvitaipeessa ja kauan kipsissä, eikä jalka kestänyt ensin lainkaan.

Tytöt, jotka siellä Vaasan sotilassairaalassa minutkin pesivät, saivat pestä todella paskaisen ja likaisen pojan ja ihmetellä kuinka likainen voi ihminen olla. Vaatteita ei oltu vaihdettu kuukausikaupalla. Eikä pesty itseämme lainkaan. Se oli vain olemista ja nukkumista.

Kun pääsin sieltä pois, niin vielä jälkeenpäin kävin monta kertaa Turussa näyttämässä haavaa. Kainalosauvojen kanssa kuljettiin. Jalkaa haudottiin vanhanajan kirnussa. Jalka kirnuun ja kirnu kuumaa vettä täyteen ja sitten haudottiin. Sillä tavalla se parani pikku hiljaa, eikä mitään invaliditeettia ole saanut. Nyt se on periaatteessa yhtä hyvä kuin toinenkin, mutta kyllä se on kauhean näköinen toiseen terveeseen verrattuna. Lääkärit ovat sitä mieltä, että jalan ulkonäön huonous ei johdu sirpaleesta, mutta kuka hänet tietää, kun kaikki pahkurat ovat juuri sen haavan tuntumassa. Koskaan se ei kuitenkaan ole särkenyt, mutta on ruman näköinen.

SIVIILIELÄMÄÄN

Meillä oli kauppa Kiskossa. Vanhin veli oli jo tullut sodasta ja sisar hoiti kauppaa suurimman osan ajasta. Vanhin veli oli myös kaupassa hommissa ja hoiti sitä. Meillä oli myös maanviljelystä jonkin verran ja kauppa meni kohtalaisen hyvin. Ostimme jo vuonna 1952 kuorma-auton, joka työllisti ja laajensimme hiukan manttaaleja.

Poikamies olen ollut koko ajan ja edelleenkin. Elämäntyöni on ollut maanviljelystä, mutta myös tiskin takana oloa varsin paljon. Monta kahvikuponkia olen leikannut sodan jälkeen. Terveenä olen säilynyt. Vaasan sotilassairaalan jälkeen en ole ollut sairaalassa. En ole myöskään missään mittauksissa käynyt, joten en tiedä kolesteroleista tai muista sellaisista mitään. Minulla on mielestäni aika hyvä kunto.

Olen kylläkin ollut muutaman kerran niksauttajalla. Olin kärjen luonakin ja hän sanoi, ettei niksauttajan luo saa mennä. Hän antoi kovat lääkkeet vain. Mutta sitten menin vaan niksauttajalle. Sanoivat, että Turusta saa avun, kun vain sinne niksauttajalle menee. Siellä oli sokea hieroja, joka oli menettänyt sodassa näkönsä ja nyt hänellä oli oma vastaanotto. Se oli aina sillä selvä, kun sinne meni. Kivut häipyivät ja sai tulla suoraselkäisenä kotiin.

Nykyään olen harrastanut omaa voimistelua joka aamu ennenkuin nousen ylös. Patjan päällä teen liikkeitä tietyn määrän. Liikesarjat toistetaan 100 kertaa joka aamu. Olen tehnyt näitä temppuja jo monta vuotta, eikä ole ollut mitään aamukankeutta, näistä liikkeistä johtuen.

Asun yksin. En tupakoi ja olen ollut kerran kännissä siellä Lapin sodan aikana. Paljon on siinä välissä tapahtunut.

Enää en ole työelämässä vaan eläkkeellä. Antero Lietzenin pojat ovat vuokranneet maat, koska asumme aivan naapureina. Anteron kanssa olemme aina olleet yhdessä sotareissua myöten. Heikki Seppä sai lentävän keuhkotaudin ja kuoli ennenkuin ehti kotiinkaan.

Olin vielä sodan jälkeen armeijassa jalan takia ja vasta sitten pääsin pois, kun palveluaika päättyi. Olin mielestäni vieläkin poikanen. Lokakuussa 1944 täytin 20 vuotta. Kolme päivää sen jälkeen haavoituin. Sodassa olin alle 19-vuotias. Senikäinen kyllä jaksoi fyysisesti paljon, jos vain sai välillä ruokaa ja lepoa. Kummastakin oli kuitenkin lähes jatkuvasti puute.

Veteraanijärjestöön kuulun, vaikka olenkin vain vähän mukana. Kolme kertaa olen ollut rajan takana katsomassa entisiä paikkoja. Kuntoutuksessa olen ollut vain kerran.

Anteron kanssa kunnostamme EU-rahoilla koulua, johon tulee majoitustiloja maatalousmatkailua varten. Sinne tulee 15 majoituspaikkaa. Etsimme hyvää vetäjää. Kysyntää on muutamien päivien luentotiloille yms. Tällaista eläkeläisen puuhailua on. Meneillään on kaksi isoa koulua, joista toinen on jo valmis.

Olemme kymmenkunta vuotta sitä hommaa tehneet. Se on hyvää terapiaa. Olemme kolme päivää viikossa työssä tai neljäkin. Kukaan ei pakota, vaan työtä saa tehdä omalla tahdillaan. Meillä on hyvä vetäjä siinä, ammattitaitoinen ja porukassa on neljä miestä. Antero on hankintahommissa. Asbäck on -34 syntynyt ja Urpo Salmi -37 ja me Anteron kanssa -24.

(Kirjoitettu huhtikuussa 1999)