Salon Seudun Sotaveteraanit ry  
 

Reino Halkilahti

MUISTIKUVIA TALVI-JA JATKOSODASTA

Olen Reino Halkilahti. Olen syntynyt Uskelassa 6.8.1915.

Vuonna 1939 keväällä Helsingin yliopiston suuressa luentosalissa oli opiskelijakokous. Siellä puhuttiin linnoitustöistä ja niiden aloittamisesta. Opiskelijajoukko oli innostunutta ja varsinais-suomalaisia, johon porukkaan minäkin kuuluin, osallistui ainakin 40 opiskelijapoikaa. Menimme heti ensimmäiseen linnoitustyövuoroon Kuolemajärven kirkolle. Koko Karjalan kannaksella linnoitusmiehiä oli tuhansia ja muonittajina lottia. Porasimme reikiä suuriin maakiviin. Meitä oli montakymmentä paria. Porakaverini oli salolainen Eero Myllymäki myöhemmin Horelli. Käsiporalla ja lekalla sitä työtä tehtiin ja vuoroteltiin poransyöttäjänä ja lekamiehenä.

Vaikka kuinka yritettiin, niin ei kahteen metriin päivässä päästy reijän teossa. Poran terät lohkesivat usein ja tarvitsivat seppää. Kuolemanjärven kirkon lähellä oli maastossa pitkin ketoja maakiviä, joihin reijät porattiin. Vasta perästäpäin kivet räjäytettiin ja niistä tehtiin hyökkäysvaunuesteitä.

Siellä oltiin yhtä kyytiä kaksi viikkoa, jonka jälkeen tuli toinen sakki. Kuolemanjärven kirkolla oli yhteistalo, uudenpuoleinen rakennus, jonka vintillä nukuimme ja olimme majoittuneina. Lotat kenttäkeittiössään valmistivat meille ruokaa. Kyllä se mieleen on jäänyt koko homma ja on myös voinut todeta, että linnoitustyö aika pian näytti tarpeellisuutensa.

Oli lokakuun 10 päivä v.1939, kun tuli kutsu ylimääräisiin harjoituksiin. Ehkä 5-6 vuotta aikaisemmin oli maanpuolustusorganisatio, suojeluskunnat mukana, rakennettu aluejärjestöpohjalle. Se tarkoitti sitä, että esim. Salo ja Perniö muodostivat tykistöalueen ja samalla tykistöpston. Muu Salon seudun ympäristö oli jalkaväki-,krh-,viesti-ja pioneeriyksiköitä. Me salolaiset kokoonnuimme silloiseen Salon Yhteiskouluun ja perniöläiset seurojentalolle ja lähdettiin Turkuun Kerttulin koululle, jossa saatiin varusteita. Ei Salossa ollutkaan varusteita muilla kuin suojeluskuntalaisilla, joilla oli entuudestaan oma pukunsa. Mutta Turussa jaettiin mikäli saatiin. Moni jäi ilman asetakkia ja lakkiakin. Minunkin hyvällä tutullani sieltä kotipaikalta oli vain oma takki päällä. Hän oli lääkintämiehenä. Kyllä hänkin myöhemmin asepuvun sai, mutta ei siinä tilaisuudessa ollut jakaa.

Kerttulin koululle tuli yhtenä yönä lastauskäsky Kupittaan asemalle. Tykistössä oli hevosvetoiset tykit ja niin tuli myös hevosten lastaus. Yksi hevonen teki tenän vaunun ovella. Pari kolme miestä yritti saada sitä vaunuun sisälle onnistumatta. Sitten perniöläinen Aimo Leikkonen otti ohjakset käteensä, teki ikäänkuin asennon, lähti juoksemaan ja hevonen rinnalla. Jos olisi ollut sieltä vaunun toiselta puolelta ovi auki, olisi se pari varmasti mennyt läpi vaunun, niin kova oli vauhti. Hevonen tunsi minkälainen mies ohjaksissa oli ja luotti kuljettajaansa. Turusta lähdettäessä meitä oli kaksi junallista. Ensin mentiin Toijalaan ja sieltä Riihimäelle ja edelleen itää kohti. Leipäsuon asemalla purettiin patteristo ja sieltä mentiin suoraa päätä maastoon Kattilaojalle. Mukana oli kolme tykkipatteria ja esikuntapatteri, yhteensä patteristo. Kaksi patteria, 4. ja 5. olivat Perniöstä. Kuudes patteri ja esikuntapatteri koostui salolaisista, jossa oli mm. viestijaos. Olin viestiupseerina tässä patteristossa. Koko pston perustamisvahvuus oli yht. n. 770 miestä ja sen komentajana Salo-Uskelan ja Perniön tykistösuojeluskuntien aluepäällikkö kapt. Arvo Kervinen. Psto oli II/KTR5

30. marraskuuta 1939 alkoi Talvisota ja vihollisuudet ihan käytännössä. Muolaanjärven ja Summan välillä mekin olimme linjassa jalkaväkirykmentti JR 14:n tukipstona. Siltä puolustuslinjalta oli ehkä 80-100 km entiselle rajalle. Mutta siellä edessä oli viivytysjoukkoja, omia joukkoja, niin paljon, ettei sieltä ihan juosten tultu. Minulla on muistikuva, että itsenäisyyspäivänä - 39 ja ehkä pari kolme päivää jälkeenkin oli kova ammunta. Venäläiset tulittivat mm. sinne Kattilaojalle meidän ympäristöömme.

Muistan, että tällöin kaikki puhelinyhteydet menivät poikki kerralla. Ympäristöön tuli niin paljon kranaatteja, että yhteydet katkesivat. Meillä oli korsu valmis, missä oli patteristoupseeri ja keskus ja meitä muutama muu. Radistit olivat saaneet myös korsunsa valmiiksi, mutta puhelinmiehet eivät uskoneet sodan syttymiseen ja korsunteko sujui hitaasti. Tulituksen tultua radistien korsu oli miehiä täynnä ja kaikki olivat vähän totisia, kun ensimmäisen kerran tuli kranaatteja lähistölle.

Yhteydet olivat poikki. Menin radistien korsuun ja kerroin, mistä on kysymys:" Täytyy lähteä vikapartioon." Eikä kukaan siinä mitään puhunut ja itsekin olin totinen, että mitä tästä oikein tulee ja sanoin, että kukas lähtee kaveriksi. Leo Suominen Vaskiolta, hän oli nuohooja ammatiltaan, sanoi, että hän lähtee.

Lähdimme kuudennen patterin yhteystapseja paikkailemaan ja kun, saatuamme ne kuntoon, tulimme takaisinpäin sanoin kaverille, että kyllä meillä hommaa riittää. Mutta päästyämme keskukseen takaisin, meitä kohtasi yllätys. Kaikki yhteydet oli korjattu. Pojat olivat lähteneet liikkeelle. Hyviä miehiä olivat kaikki, ettei koskaan tarvinnut pakottaa ketään mihinkään. Mutta ensimmäinen kerta, tulikaste, oli sellainen kauhun hetki meille kaikille.

Salolainen Lauri Toivola, jos oikein muistan, joutui ihan alussa vikapartioon. Tuli raskas kranaatti, joka ei räjähtänyt lainkaan, mutta siinä vähäisessä lumessa, johon se putosi, se pomppi sihisten kohti tätä kaveria, joka makasi parinkymmenen metrin päässä. Hän kertoi, että se oli kuin porsas, joka tuli kohti ja hänelle kihosi kauhunhiki siinä hetkessä pintaan. Oli totinen paikka, mutta onneksi se kranaatti ei räjähtänyt.

Joulukuun puolenvälin paikkeilla venäläisillä oli ensimmäinen hyökkäyksen tapainen yritys. Ja 17. päivä joulukuuta olivat yhteydet taas poikki. Menin ulos järjestelemään vikapartioita. Patteristoupseeri ja siis tulikomentojen antaja, joka oli kapteeni Alpo Setälä sanoi, että hänkin tulee raitista ilmaa haukkaamaan, kun puhelimetkin olivat mykkiä. Siinä tuli korsun lähelle kranaatti ja kapteeni haavoittui istumalihaksiin ja minulle meni vasemmasta reidestä läpi ja siitä oikeaan reiteen pieni sirpale, joka on siellä vieläkin. Minun talvisotani keskeytyi. Vikapartioon lähdössä olleen edellä mainitun Leo Suomisen asetakin olkaimen vei sirpale mennessään - Leon asetakkiin ei onneksi tullut reikää.

Sieltä lähdettiin viemään joukkosidontakeskukseen Heinjoen vanhainkotiin. Sieltä Rauhan sairaalaan Imatran lähelle. Sieltä taas sairasjunaan ja lähdettiin Mikkelin kautta, eikä tiedetty minne. Siinä vaunussa, jossa itsekin olin, oli penkin kohdalla paarit ja siten alapeti ja yläpeti lakkihyllyn kohdalla. Potilaita oli kahdessa kerroksessa. Oli tietysti kunnoltaan monentasoista, huonokuntoista ja vähemmän huonokuntoista. Mutta kyllä siellä juteltiin ja keskusteltiin. Ja muistan hyvin elävästi kuinka yläpetin kaveri rupesi juttelemaan. Ääni tuntui niin tutulta ja kysyin, onko siellä Kesälän Lauri ja hän myönsi. Hän oli Koski Tl:stä ja oli ollut 10 vuotta aikaisemmin Kankareella maatalousharjoittelijana. Ääni oli jäänyt mieleeni.

Kun pääsimme Mikkeliin, seisoi juna siellä pitkään. Ihmettelimme syytä. Sitten tuli tieto, että Mannerheim tulee tervehdyskäynnille siihen junaan! Ja näin tosiaan kävikin. Hän käveli hitaasti koko junan läpi, sanoi jonkun sanan ja jatkoi matkaansa. Otin ihmeeksi sen, että melkein joka peti tuli tyhjäksi. Jollakin tavalla seisoimme siellä asennoissa. Hetki oli merkittävä, arvokas ja mieleenjäänyt.

Sitten pääsimme Jyväskylän lähelle Kinkomaan parantolaan, joka oli sotasairaalana. Siellä sitten sairastelin. Minulla onneksi oli kyseessä pelkät lihashaavat, eikä sitä voi sanoa, että olisi ollut ihmeempiä kärsimyksiä. Ainoa oli, että pylly tuntui kevyeltä, kun hoitajat työnsivät jotain tamponia sinne haavoihin. Silloin se vähän koski, mutta se oli hyvin hetkellistä.

En tarkkaan muista, milloin pääsin sieltä. Mutta ehkä runsaan kuukauden kuluttua tulin toipumislomalle kotiin Saloon. Ja sieltä muistan, että naapuri koitti pommittaa Saloa. Ja juuri silloinkin, kun olin toipumislomalla tuli Kankareenkin nurkkiin yksi pommi sinne päärakennuksen lähelle ja minulla on vieläkin kotitalon seinään tullut sirpale tallella. Tuohon vanhainkodin ja Kankareen välille tuli pommeja ja samalla 25 suurta räjähdyskuoppaa. En tiedä olivatko yrittäneet vanhainkotia, vai Salon keskustaa tai kirkkoa. Kirkon tornissa oli lottia ilmavalvontahommissa. Onneksi pommit menivät autiolle pellolle, vaikka menihän yli kirkonmäenkin. Aarne Suomen koti tuhoutui kokonaan. Se oli nykyisen kirjastonjohtaja Oravan kotitalo.

Vanhainkodin lähelle Kankareen metsänkulmaan nykyisen kuntopolun seutuville putosi muutamia pommeja, joiden sirpaleet lensivät osittain puiden runkoihin. Tällaisia "haavoittuneita" tukkipuita ei luonnollisestikaan voinut myydä. Niinpä ne sahattiin kotisahassa, jolloin ainakin 3 kertaa sahanterä karahti sirpaleeseen ikävin seurauksin. Yksi pommi putosi Kankareen sikalan nurkalle - ei räjähtänyt, ja lukuisista palopommeista ainoastaan yksi osui rakennukseen - meni puimalan katosta läpi olkipinkkaan - ei syttynyt. Pari kattotiiltä meni rikki. Ihmeellistä varjelusta!

Tottakai Saloa pommitettiin myös jatkosodan aikana. Tämä oli talvisotaa.

Joskus helmikuun puolenvälin paikkeilla menin rintamalle takaisin. Juuri niihin aikoihin oli Summa murtunut ja menin johonkin Lähteen - Kilteen lohkolle. Patteristo oli jo aikaisemmin siirretty sinne varustelutöihin ja vanhoihin asemiin tuli joku toinen patteristo.

Olin korsussa, jossa oli meidän patteriston komentaja kapteeni Kervinen. Oli kova pakkanen ja korsuun tuli minullekin tuttuja, jotka olivat palelluttaneet itsensä. Yksi oli Åke Mällänen, ikäiseni, ehkä hiukan vanhempi. Hän oli pahasti paleltunut. Hän ei käyttänyt lainkaan alushousuja. Muistan lukeneeni, että suurin pakkanen tammikuussa oli yli 47 astetta. Tulipa myös vanha koulukaveri Samuli Suomela, nykyään eläkkeellä oleva professori ja entinen maataloushallituksen pääjohtaja. Hänellä oli varpaat paleltuneet. Hän oli kranaatinheitinmiehiä. Luulen että häneltä on molemmat isovarpaat amputoitu. Pakkasesta johtuen jäätkin olivat niin vahvat, että ne kestivät hyökkäysvaunun.

Täällä ollessamme painostivat venäläiset kovin hyökkäysvaunuilla, jotka tuppasivat pääsemään läpi. Sitten tuli määräys, että meidän piti sieltä 5. patterin tulenjohtopaikalta vetää tapsi turkulaispatteriston tj-keskukseen. Tapsi vedettiin Heikki Kirstilän, salolaisen, nykyisin eläkkeellä olevan lääkärin, tulenjohtopaikalta. Puhelinryhmän johtajana oli Mäenalasta kotoisin oleva Väinö Tuomela. Sanoin hänelle, että minäkin lähden matkaan. Saimme yhteydet vedettyä ja se pelasi ja oli yö. Seuraavana aamuna oli naapuri siellä jo, eikä siitä työstä ollut mitään hyötyä, tapsi vain jäi sinne.

Täällä jossain Kämärän seudulla kaatui luokkakaverini Niilo Kallio. Hänen isänsä oli osuuspankin toimitusjohtaja.

Sieltä lähdettiin vetäytymään kohti Viipuria. Suksethan meidän kulkuneuvomme olivat ja päämäärämme oli Ihantalan kylä, jonka ympärillä käytiin jatkosodanaikainen ratkaiseva ja onnistunut torjuntataistelu. Ihantalassa olimme yhden vuorokauden "levossa". Patteristomme piti mennä tuliasemiin Monrepon puistoon ja niinpä minut lähetettiin tänä välipäivänä ottamaan selvää kaupungin puhelinyhteyksien käyttömahdollisuuksista. Puhelinkaapelit olivat vähissä. Enpä niistä yhteyksistä paljoakaan selvää saanut. Viipurin linnan kellarista löysin huomattavan sotilaspuhelinkeskuksen, jonka johtaja oli Vihola-niminen santsarikokelas RUK:n ajoilta. Hänkin totesi puhelinyhteyksien käytön ja selvittämisen mahdottomaksi.

Patteristomme II/KTR5 ei joutunutkaan Monrepon puistoon tuliasemiin. Sinne joutui aikaisemmin mainittu turkulaispsto I/KTR5

Jossakin Tammisuon pohjoispuolella oli Kuninkaanmäki, jonka eteläpuolelle II/KTR5:n patterit raivasivat tuliasemansa ja tänne asettui myös psto-upseeri ja viestijaos.Tammisuolla olivat myös linjat ja sielläkin kaatui yksi koulukaverini Markku Vennala. Hän oli tulenjohtaja. Ja Kirstiläkin haavoittui. Neljännessä patterissa perniöläinen tulenjohtaja Aimo Leikkonen oli kunnostautunut täällä aivan erinomaisesti ja koko sodassakin. Tammisuolla hänen edessään oli toistakymmentä tuhottua panssarivaunua. Yhden hän oli tuhonnut henkilökohtaisesti kasapanoksen heittämällä, mutta toiset epäsuorasti tykistötulen avulla.

Oltiin ehkä jo helmi- maaliskuun vaihteessa. Kun patteristomme oli Kuninkaanmäen maastossa loppusodan ajan, en muista montako päivää, niin jotkut pojat kävivät öisin Viipurissa evakuoimassa sitä sun tätä, kuka hajuvettä, kuka saippuaa ym. Edellä mainittu Leo Suominen löysi olutpanimon ja mielestään oluttynnyrin ja vesikelkan - työnsi tyytyväisenä ja iloisena kovana pakkasyönä saaliinsa 10 km:n matkan Kuninkaanmäelle. Tottakai kaveritkin vesi kielellä odottivat maistiaisia, ja pettyneinä totesivat maistelevansa tavallista rapakaljaa.

Olimme loppuun saakka siellä Kuninkaanmäellä, mutta sitten sieltä piti seuraavana yönä eli 14.3. vetäytyä Juustilan maastoon. Olimme jo yhteyksiäkin vetäneet etukäteen. Käytimme paalilankaa, eikä varmaankaan olisi toiminut. Puhelinkaapelista oli pulaa. Patteristoupseerin korsussa olevasta asemakeskuksesta yhteydet tulenjohtokeskukseen olivat poikki. Ja vikapartio lähetettiin käskyllä olla varovaisia. Sitten tuli ilmoitus 13. päivä aamulla joskus jo 5-7 maissa, että tulen pitää loppua klo 12.00.

Kello tuli 12 ja taisi tulla jo 13 ja olin hermostunut, kun poikia ei tullut takaisin, että olivatko ne nyt viimeisellä reissulla kaatuneet. Tulivathan he sieltä. Toinen oli Rauhalinna, salolaispoika ja toinen Leo Suominen. Sattui, että Suominen oli ensimmäinen ja viimeinen talvisodassa kanssani toiminut puhelinmies. Muistan erityisesti hänen aktiivisuutensa.

Pojat tulivat ja Suominen oikein kirosi, että viimeisenä päivänä jäi työ kesken. Pääsivät onneksi ehjinä.

Sieltä sitten lähdettiin Taavettiin Suoknuutin kylään, missä olimme majoittuneina ja varustauduttiin, että jos se kuitenkin lähtee sieltä tulemaan. Tulenjohtopaikkoja katseltiin ja muuta sellaista. Ja sieltä Suoknuutin kylästä Eenokki Nieminen löysi vaimon. Oltiin majoitettuna siinä hänen tulevan vaimonsa kotitalossa.

Tässä tämä talvisota päällisin puolin kohdaltani.

Maaliskuun 13. pnä 1940 tuli rauha. Elämä tuntui kuitenkin jollain tavalla ahdistavalta ja pelottavalta. Esim. kesällä 1940 neuvostoliittolainen pommikone ampui Helsinki-Tallinna välillä suomalaisen liikennelentokoneen, joka putosi Suomenlahteen. Epävarmuuden ilmapiirissä ei ollut ihmeellistä ja luonnotonta, että valtiovalta mahdollisuuksiensa mukaan varautui vahvistamaan mmaanpuolustusvalmiuttamme. Talvisodan koviin rauhanehtoihin kuului mm. Hangon niemimaan menetys, jonka seurauksena lounaisen Suomen puolustus oli nopeasti organisoitava uudelleen. Tähän varmaankin liittyi Perniön patteriston perustaminen ja kertausharjoitukset Kankkonummella 10 päivää tammikuussa 1941, jossa olin mukana. Vuoden 1941 kesäkuussa alkoi jatkosota.

Perniön seurojentalo kokoontumispaikkana koottiin porukkaa, johon ei paljon salolaisia tullut. Miehet olivat pääasiassa Perniöstä ja Särkisalosta, mukana myös Karjalan miehiä. Minulle tuli sama homma kuin Talvisodassakin. Olin viestiupseeri ja psto oli II/KTR 8.

Lähdimme sieltä motorisoidulla patteristolla Hangon lohkolle ja meidän patteristomme sijoittui Öbyn niemelle. Tuliasemat ja tulenjohtueet olivat lähellä rannikkoa Hankoa vastapäätä.

Minulla oli komeasti viestiupseerina auto käytössäni ja oikein kuljettajan kanssa. Se kuljettaja oli salolainen Arvo Rannikko, iso ja vahva mies. Muistan kuinka menimme tulenjohtokeskukseen asialle Rannikon kanssa. Sotilaspartio pysäytti meidät Öbyn niemimaalla. Mutta siellä oli tuttuja miehiä. Yksi oli Passin isäntä Perttelistä, Arvo Niinistö. Hän kertoi, että pataljoonan komentaja majuri Haartman oli nähnyt tällaisen vieraan auton ja oli määrännyt, että se on pysäytettävä ja katsottava, mitä siellä on. Naureskelimme ja jatkoimme matkaamme. Rannikosta kerron vielä, että päätimme mennä toista tietä takaisin. Kartassa oli pikkuinen tiemerkintä. Sitä tietä lähdimme ja se tuli aina huonommaksi ja huonommaksi. Lopulta päätimme, että on päästävä ympäri. Se meidän automme oli Ford 60. En kerinnyt muuta kuin ihmettelemään, kun Rannikko otti takapuskurista kiinni ja nosti auton toisinpäin. Siitä lähdimme takaisin.

Hangon lohkolla oli kovia taisteluja. 4./KTR8:n tulenjohtaja silloinen vänrikki Juhani Seppälä kirjoittaa mm. "Bromarvin pitäjään kuuluvan Horsön suuntaan tehtyjen parin tiedusteluretken jälkeen yritettiin hyökätä Stakörnin saarelle, joka sekin oli juotunut vihollisen miehittämäksi. Konekiväärillä ja minun tulenjohtueella vahvistetun komppanian päällikkönä oli kadettiluutnantti Kiesi. (Hän kaatui huhtikuussa 1942 vastaiskussa Syvärillä.) Vänrikki Salmivaaran joukkue kärkenä alkoi eteneminenGunnarsholmin saarelta kahlaamoa pitkin Stakörenille. Vain parin ryhmän onnistui päästä saaren rantakiville. Kymmenien konetuliaseiden tuli ei auttanut. Omien muistiinpanojen mukaan ammuin Stakörenille ja Horsöön 1440 erikaliberista kranaattia."

Tottakai kranaatit saattoivat tulla muuallekin kuin etulinjaan. Se teki joskus pahojansa. Öbyssä oli suhteellisen rauhallista, eikä ammuttu niinkuin talvisodassa Kattilaojalle. Mutta kyllä toimintaa silti oli, ettei ihan rauhalista ollut ja jännittävääkin oli suomalaisilla, vaikkapa Bengtskärin majakalla, etelämpänä. Siellä oli kovat paikat. Ja tottakai muuallakin.

Noin kuukauden kuluttua patteristo lastattiin junaan ja lähdettin kohti Itä- Karjalaa. Tammisaaren ympärille tuli muita joukkoja. Katsottiin, että sieltä oli suurin uhka ohi. Talvisodan menetetyt alueet Laatokan pohjoispuolella oli jo vallattu takaisin.

Lähdimme muutaman päivän päästä etenemään pitkin Laatokan rantaa Säntämään ja Tuulosjoen yli Nurmoilaan ja sieltä Syvärin asemalle ja yli Syvärin Potporosen kaupunkiin. Syvärin kaupungistahan me puhuimme. Rautatie meni joen yli. Siinä oli nostosilta, joka oli nostettu pilareiden varaan. Onneksi sitä ei oltu tuhottu. Aimo Leikkonen oli tässä jälkimäisessä sodassa patterin päällikkönä ja hän kaatui juuri etenemisvaiheen aikana Koivumäen tienoilla Itä- Karjalassa. Kaikki patterien päälliköt olivat reservin upseereita. Eero Horelli oli yksi ja Heikki Kirstilä toinen ja perniöläiset Leikkonen, Virtanen, Granbom ja Ristikartano. Vaihtuivat, kun toiset sairastuivat tai haavoittuivat. Vallatusta Syvärin kaupungista löytyi iso elintarvikevarasto ja mm. votka teki hyvin kauppansa, mutta oli myös sellaista, joka ei kelvannut. Monipuolisen elämänkokemuksen omannut Mannerin Mikke tunsi tämän kelpaamattoman tavaran sammen mädiksi eli kaviaariksi ja lähetti sitä erän Marskille Mikkeliin. Seuraus: Mikke komennettiin viikon-parin lomalle Saloon.

Olimme siellä sitten Syvärin eteläpuolella ja talvi meni kohtalaisen rauhallisesti. Joskus -42 huhtikuussa venäläiset hyökkäsivät kovin Semenskin lohkolla. Ilmapommituksessa haavoittui divisioonan komentaja kenraalimajuri Snellman, ja kuoli myöhemmin haavoihinsa.

Kesällä 1942 minut siirrettiin tykistörykmentin (KTR 8) viestiupseeriksi. Loppuvuosi ja vuosi 1943 oli aika rauhallista, mutta ei kuitenkaan huoletonta asemasotavaihetta. Vuonna 1943 oli vuosi, jolloin Suomen tykistön komentaja, tunnettu tykistön kenraali Vilho Petteri Nenonen täytti 60 vuotta. Silloin kaikki tykistön joukot olivat yhdessä päättäneet tehdä hänelle syntymäpäivälahjaksi Kulosaareen Helsinkiin omakotitalon. Työt jaettiin tykistön kesken ja seinähirret veistettiin Itä-Karjalassa. Eversti Rauramon komentama KTR 8 sai tehdä ikkunat taloon. Rauramo puhui minullekin siitä asiasta. Meillä ei ollut välineitä, eikä mitenkään mahdollista tehdä niitä Syvärillä. Muistin, että Rauramon esikunnassa oli autonkuljettajana Edvin Seisto Perttelistä ja hänellä oli siellä Kaivolassa puutyöliike. Ehdotin everstille, että lähetetään Seisto kotiin, puutavaraa mukanaan ja hän tekee ikkunakehykset siellä verstaassansa. Ja niin tehtiin. Se oli Rauramolle helpotus, kun saatiin kunnon punahonkaiset ikkunakehykset kenraali Nenosen lahjataloon.

KTR 8 siirrettiin lepäämään Syvärin pohjoispuolelle joskus toukokuun alkupuoliskolla 1944. Venäläiset painostivat kovin Kannaksella, jonka puolustus rupesi murtumaan. II/KTR 8 komentajanaan maj. Toivo Kallio siirrettiin nopeasti, motorisoitu psto kun oli, Kannakselle. Se siirtyi Muolaanjärven-Leipäsuon maastoon, seudulle, missä Salo-Uskelan ja Perniön psto II/KTR 5 oli talvisodan aikana ollut. Sieltä psto joutui vetäytymään kohti Viipuria ja asettui tuliasemiin Viipurin pohjoispuolelle Kivisillan maastoon ja Rautakorpeen, mihin myöskin sijoittuivat I ja II/KTR 8:n tullen suoraan Syvärin "lepopaikaltaan"! Näin Rauramon rykmentti oli jälleen koossa ja koko divisioonakin.

Täällä Kivisillan maastossa ja siis Viipuria vastapäätä oli kesäkuun puolivälistä heinäkuun alkuun ankarat taistelut, täältähän vihollinen ilmoitti marssivansa suorinta tietä Helsinkiin. Eivät onistuneet. Meidän eversti Rauramolla oli oman KTR 8:n lisäksi komennossaan avuksi saatuja pstoja, kesäkuun puolivälin jälkeen jonkin aikaa, toistakymmentä. Tykistötuli oli sen mukaista. Vihollisen hyökkäys tältä kohdalta tyrehtyi, eivät yrittäneet enää. Jalkaväellä, JR 61:llä oli merkittävä osuutensa näihin saavutuksiin.

Suomen rintamilla oli tämän jälkeen monin paikoin erittäin raskaita taisteluja mm. 17. divisioonan naapurissa Ihantalassa. Torjuntavoittoihin pystyttiin likimain kaikilla rintamalohkoilla Suomen puolella itärajaa.

KOTIOVI

Opiskelu- ja huonetoverini Esko Hytti Anjalan pitäjän Ummeljoelta ja minä olimme hyvin läheiset ystävykset. Esko oli niin talvi- kuin jatkosodassakin joukkueenjohtajana. Ensimmäisenkerran hän haavoittui talvisodassa. Luoti lävisti rinnan aivan sydämen vierestä, mutta hän toipui ja parani ihmeen hyvin Vaasan sotasairaalassa. Eskon isä oli kuollut jo ennen sotia ja hänen veljensä, joka oli suojeluskuntahjärjestön suunnistusmestari, kaatui talvisodassa. Kotona, maalaistalossa, olivat äiti ja sisaret.

Runsaan vuoden päästä talvisodasta alkoi jatkosota kesäkuussa

-41 ja Esko haavoittui toisen kerran. Hän toipui nytkin melko pian, hoiti toipumislomallaan sadonkorjuun kotipelloiltaan ja kunnosti siemenviljan seuraavaa kevätkylvöä varten. Kun tuli lähtöhetki toipumisloman jälkeen takaisin rintamalle, hän oli käynyt siinä naapurissa hyvästelemässä ja sanonut: "Minulla on sellainen tunne, että painan viimeisen kerran kotioven kiinni."

Kotiin jäivät äiti ja kaksi nuorempaa sisarta.

Mennessään junassa itä-Karjalaa kohti hän oli kirjoittanut sieltä sisarellensa: "Minulla on sellainen tuntu, että olen matkalla kohti oikeaa isänmaata." Hänen joukkueensa oli Petroskoin lähettyvillä ja Suojujoen rautatiesillan valtauksessa Esko kaatui.

Sain kirjeen hänen sisareltaan, joka tiesi osoitteen siitä, että Esko oli repäissyt kirjekuorestani nimi- ja osoitetiedot ja pannut sen rintataskuunsa. Sieltä se osoite oli löytynyt ja sitä kautta itsekin sain tiedon Eskon lähdöstä. Hänen poislähtönsä on minulle semmoinen asia, joka on usein mielessä vielä näin vuosikymmenien jälkeenkin.

RUUSU JA KELLO

Kesäkuun loppupäivinä v. 1944 Viipurin Kivisillan taistelujen aikaan minulla oli jotakin asiaa II/KTR 8:n komentajalle, joka oli majuri Toivo Kallio. Hän kertoi, että samana päivänä klo 13 hänellä oli tärkeä tapaaminen, eikä siten ollut kovinkaan paljon aikaa. Hän esitti, että lähdetään kävelemään ja keskustellaan. Otin kävelyn kävelynä, enkä ajatellut sitä sen kummemmin. Sieltä tuli kasvihuoneet vastaan. Kallio meni sinne ja minä perässä. Näin kauniit ruusut kukkimassa. Majuri taittoi yhden ruusun ja lähdimme kävelemään takaisin hänen komentopaikallensa. Ruusun tarkoitus ja käyttö selvisivät minulle paljon myöhemmin.

Koulutoverini Eero Horelli oli 5/KTR 8:n päällikkö koko jatkosodan ajan. Hänen Jouko-veljensä oli hävittäjälentäjä, joka vapaapäivänään kävi syksyllä 1942 Petroskoin lähellä olevalta lentokentältään Syvärin kaupungissa veljeään tapaamassa. Junayhteys Petroskoista Syvärin asemalle oli vilkkaassa käytössä. Eeron patterin tulenjohtaja Reino Hakala kohtasi lepovuorollaan veljekset sekundometri-Eternakello ranteessaan. Jouko Horelli ihastui kelloon, niin että ehdotti Hakalalle kellojen vaihtoa, koska sekundometri oli hävittäjälentäjäkouluttajalle tarpeellinen. Kellot vaihtoivat omistajaa. Jouko tiesi tällöin joutuvansa Kauhavalle Ilmasotakoulun lennonopettajaksi. Syksyllä 1943 Houko Horelli siirrettiin LeLv-lentueen päälliköksi, joka lentue mm. kesällä

-44 Viipurin taistelujen aikana suoritti tiedustelu- ja taistelulentoja Viipuri-Juustila-Ihantala-seuduilla.

Kivisillan taistelujen aikaan Eero Horellilla oli varmasti hänen jatkosodan aikainen vaikein ja raskain tehtävänsä. Hänen Jouko- lentäjäveljensä ei palannut 25.6.-44 tiedustelulennoltaan Viipurin seudulle. Eero sai tietää veljensä katoamisesta parin päiväm päästä tapahtumasta. Paras tieto oli Joukon koneen putoaminen omalle puolelle. Eero oli sinnikäs. Hän kyseli vastaantulevilta havaintoja lentokoneen putoamisesta ja Juustilan läheltä hän löysi vasten kalliota syöksyneen täysin pirstoutuneen koneen ja luonnollisesti saman kohtalon saaneen lentäjän. Tunnistaminen oli vaikeata. Mahdollisesta ?? Jouko-veljestä pitäisi löytää selvät ja luotettavat tuntomerkit ja niitä löytyi: Joukon vaaleaa kihartuvaa tukkaa sekä kauemmaksi lentäneestä kyynärvarren ranteesta edellä kerrottu sekundometri-Eternakello. Eero kertoi saaneensa veljestään ehkäpä kenkälaatikollisen kokoon, jonka vei Uskelan kirkon läheiseen sankarihautaan. Tälle matkalle lähtiessään Eerolla oli tapaaminen esimiehensä majuri Kallion kanssa, jolloin Kallio ojensi Eerolle juuri hakemansa ruusun. Tämä oli patteriston komentajan kaunis ele patterin päällikölleen tänä herkkänä hetkenä.

Kuulin näistä Jouko Horellin viimeisistä vaiheista vasta sodan jälkeen Eerolta sekä Reino Hakalalta. Tähän liittyy läheisesti myös se, että Jouko pudotti jatkosodassa 5 viholliskonetta, joista 4 viimeisenä sotavuonna.

Sotatoimet päättyivät 4.9.1944 ja 19.9.1944 allekirjoitettiin välirauhan sopimus. Kun rauhanehdot kuultiin, oli luonnollisesti jokaisen mieli maassa ja kaikin puolin ahdistava olo. Sodassa, jos missä, tuli läheisensä tuntemaan ja heitä arvostettiin. Kaveria ei jätetä - sanonta on paljon puhuva. Ehkä opimme asennoitumiseen omaan itseemme ja yhteistyöhön kykenemiseen isompienkin ryhmien kanssa entistä luontevammin. Ehkäpä haluamme keskustella, mitä tehdään ja suunnitella yhdessä edessä olevia ratkaisuja. Luonnollisesti me kaikki uskomme isänmaamme Suomen itsenäisyyden säilyvän ja toivomme hartaasti, ettei jälkipolviemme tarvitse koskaan vapauttamme asein puolustaa.

(Kirjoitettu muistiin syksyllä 1988)