Salon Seudun Sotaveteraanit ry  
 

Hallivuori Heikki Johannes
s. 9.11.24 Kauhajoki

Elämää nuoruuteni Pohjanmaalla

Olen pohjanmaalta, jossa kävin kansakoulun ja Kauhajoen yhteiskoulun.
Olin maanviljelijän poika ja siellä, siinä kulttuurissa, oli suojeluskunta-aate kovassa vedossa. Erityisesti ovat jääneet mieleen itsenäisyyspäivän paraatit, jotka olivat erityisen komeita. Kuuluin kyllä itsekin suojeluskunnan ns. poikaosastoon. Isäni oli innokas suojeluskuntalainen ja oli myös IKL-nen. Se jäi erityisesti mieleen, kun ne lähtivät talonpoikaismarssille. Mullivaunut olivat täynnä miehiä.
Minulla oli ihan hyvä lapsuus. Äiti tosin kuoli minun ollessani 7-vuotias. Isäni oli 7 vuotta leskenä, kunnes sai naapurin tyttären uudeksi emännäksi. Se oli meille kaikille suuri onni.
Minulla oli myös sisar ja sitten tästä toisesta avioliitosta on kaksoispojat, jotka ovat pitäneet ja uudistaneet sitä meidän maatilaamme.
Mutta itse ajauduin maataloudesta pois ja kouluttauduin juristiksi. Ne veljekset eivät enää viljele tilaa, vaan ovat sen vuokranneet ja ostaneet itselleen sieltä kaupunkimaisen omakotitalon. Se on surullista, että ainakin siellä meilläpäin, vanhat talot rappeutuvat ja jäävät hoitamatta. Sillä tavalla ne häviävät kulttuurista pois.
Onneksi siellä on pystyssä vielä yksi, joka oli rakenteilla vuonna 1808. Se on nykyään Kauhajoen museona ja on siirretty kirkonkylään. Isoisäni talo oli aikoinaan tämän talon naapurissa ja oli täsmälleen samanlainen kaksikerroksinen talo. Serkkuni piti sitä taloa, mutta vanhaksi tultuaan, myivät sen. Maat he ovat vielä pitäneet itsellään ja vuokraavat niitä. Se on yleinen tapa siellä.
Mielestäni pohjanmaalla oli silloin kauhean isänmaallista väkeä. Ja kyllä se on sitä vieläkin.
Veljet ovat minua 15 vuotta nuorempia. Kun he lopettivat maanviljelystouhun, niin heihin iski ankara teatterikärpänen. Heillä on oma teatteri "Kajo". Se on kohtuullisesti menestynyt. Veljekset rakensivat sinne kesäteatterin hyvin komealle paikalle. Kauhajokilaakso näkyy alhaalla, jossa on kirkonkylä.

Päsinselkään

Armeijaan astumispäivä oli 9.3.1943, jolloin menin Kuopioon. Se oli kranaatinheitinkomppania. Alokkaina olimme siellä Kuopiossa ja Nummenkylässä olimme ryhmänjohtajakursseilla. Olin sangen epäsotilaallinen, eikä minun sotilasurani ollut mikään nousujohteinen tai sankaritekoja sisältävä. Ryhmänjohtajana olin korpraali ja sellaisena olin myös rintamalla. Osasto, jossa palvelin oli JR 9, kolmas pataljoona ja kolmas komppania. Leinonen oli komppanian päällikkö.
Jouduin rintamalle 13.7.1944. Olin silloin HTK:ssa keväällä 1944 Päsinselkä-nimisessä paikassa, Petroskoista noin 30 km Syvärille päin. Siellä oli valtavat Neuvostoliiton aikaiset hirsiset metsäkämpät, joihin meidät oli majoitettu. Naapurissa oli yksi leirikin.
Meillä ja minullakin oli sen verran onnea, että saimme käydä viikonloppuisin Petroskoissa koulussa. Pitivät meille koulua, kun se talvi 1944 oli varsin hiljainen talvi. Se oli hyvä juttu senkin takia, että siellä oli erinomainen kanttiini, josta sai pakin täyteen soppaa. Siellä HTK:ssa ruuat eivät olleet kehuttavia. Ainakin sinä talvena, jonka minä siellä olin olivat perunat kylmettyneet kovien pakkasten takia. Makeita perunoita syötiin ja lihaa ei juurikaan keitosta löytynyt. Jotain rasvaa hiutaleina pinnalla kellui, mutta ruuat yleensä eivät olleet kovinkaan hyviä. Leiriläisillä oli vielä paljon huonommin.
Erään kerran olimme varhaisena aamuna kouluun menossa, kun sieltä hämärästä tuli meitä kohti siviilipukuinen vanhempi mies. Ne saivat ilmeisesti liikkua siellä. Hänellä oli kauniisti olkikoristeltu korurasia. Hän näytti sitä ja sanoi "liebuski, liebuski". Minulla oli leipälaukussa kaksi näkkileipää ja kaivoin ne ukolle. Ei minulla muuta ollut. Annoin ne hänelle ja sain sen rasian. Se rasia on veljesten kotona tallella vieläkin ja on aivan kunnossa. Mutta veljekset eivät oikein tiedä sen tarinaa, enkä minä ole viitsinyt kertoa. Se jäi aikoinaan kotiin, kun muutin, enkä muistanut ottaa sitä mukaani. Enkä ole myöskään viitsinyt sanoa, että oikeastaan se on minun rasiani ja siihen liittyy oma tarinansa ja muistonsa.
Olin ensin kolmisen kuukautta siellä Petroskoissa Ukon kasarmimäellä. Siellä oli kova kuri, enkä oikein tykännyt, kun äkseerattiin niin kovin.
Siirryimme Päsinselkä nimiseen paikkaan, jossa meitä koulutettiin radisteiksi. Ja minustakin yritettiin tehdä radistia, mutta ei siitä oikein mitään tullut. Se koulutuskin jäi varsin pieneksi. Minulla lukee kyllä passissa erikoiskoulutus "radiomies". En minä silti titaamisesta mitään tiedä. Mutta kai sitä olisi oppinut, jos olisi saanut jonkin aikaa harjoitella.

Maatalouslomalla

Sitten tuli kevät. Isä oli jo yli 50-vuotias ja minä olin ainut mies kotitilaa ajatellen, sillä veljet olivat vasta lapsia. Minä sain maatalouslomaa koko toukokuun. Kun lomaa oli jäljellä viimeisiä päiviä, sairastuin sikotautiin. Kauhajoella oli kenttäsairaala, jonne jouduin muutamiksi päiviksi ja sain vielä lomaakin, niin että paluuni sota-alueelle myöhästyi kesäkuun puolelle.
Sittenhän minä lähdin sinne, minne minulla oli osoite. Mutta eihän ne junat sinne menneet. Ensimmäisellä kerralla päästiin Suojärvelle asti, mutta käännyttiin takaisin ja tultiin Taavettiin. Siellä olimme muutaman päivän. Silloin minä olin ainoassa ilmapommituksessa koko sodan aikana. Yhtenä päivänä tuli laivue, joka lensi korkealla. Teillä kulki kaksi naisihmistä, katselivat taivaalle ja sanoivat: "Ihanan näköisiä." Ihmettelin moista kommenttia.
Mutta sitten näin, että nyt koneista putosi jotakin. Ja silloin rupesi kyllä tulemaan kiire suojaan. Ja kiire tuli myös mammoille ojaan, kun näkivät meidän lähtevän. Eikä kovin kaukana ollut, kun ne pommit putoilivat. Muutama talo läheisyydessä syttyi palamaan.
Eräästä talosta kannettiin vanhaa pianoa ulos. Mutta kun se ei meinannut mahtua ovista, se oli flyygelityyppinen, niin potkittiin siitä vain jalat irti ja kone saatiin ulos. Mutta talo paloi, eikä siitä flyygelistäkään paljoa jäljellä ollut.

Sotakokemusta Uuksussa

Taavetista lähdettiin Matkaselkää kohti. Kuuntelin kuinka Kannakselta, jossa oli samaan aikaan ankarat taistelut, kuului jatkuvasti, kova, ikään kuin kaukainen ukkosen jylinä. Ajattelin, että kunpa Luoja varjelisi, ettei tuonne tarvitsisi mennä.
Meitä vietiin Laatokan pohjoispuolelle Matkaselkään ja vielä eteenpäinkin Suojärvelle päin. Siellä purettiin ja sieltä löytyi JR 9.
Jouduin ensin Uuksuun. Koska olimme täydennysmiehiä, niin ne päättivät panna meidät sellaisiin paikkoihin, joissa emme joutuneet mihinkään pahaan paikkaan tai taisteluihin. Mutta ensimmäisinä päivinä pelkäsin silti kauheasti, koska ryssä käytti räjähtäviä luoteja ja pauke rupesi kuulumaan selkämme takaa. Uskoin, että ryssä on jo meidän takanamme. Mutta joukkueenjohtaja sanoi, ettei niistä tarvitse mitään välittää.
Sitten niillä oli myös urkupyssy, jolla ne myös ampuivat. Mutta taas joukkueenjohtaja sanoi vähätellen: "Ne ovat vain sellaisia peltitöttöröitä, ei niitä tarvitse pelätä. Mutta jos tulee heittimen ammuksia, tai tykin ammuksia, niin niitä täytyy varoa." Emme joutuneet tulitaisteluihin jalkaväen kanssa lainkaan.
Mutta sitten kaksi ryhmää sai komennuksen etuvartioon. Taustallamme oli raskas patteristo. Se oli ajanut eräästä suosaarekkeesta ryssät pois. Meillä oli onnea. Siellä oli ryssien kaivamat kuopat, joihin asetuimme. Yleensä siellä ei ollut juurikaan mitään suojaa. Meillä oli siellä kuoppien edessä vielä kuulovartiokin. Olin kuulovartiossa.
En tiedä mistä johtui, mutta ryssä alkoi ampua juuri siihen aikaan kranaatteja asemiimme oikein aika lailla. Kun tulin kuulovartiosta, huomasin, että montussa ollut manttelini oli aivan riekaleina. Ajattelin, että oli minulla siinä aikamoinen varjelus, kun olin juuri silloin kuulovartiossa, enkä siellä, missä manttelini oli.

Sodan ankarat kasvot

Miehet vaihdettiin ja meille tuli siirto Loimulanjärven pohjoispuolelle Muuanto-nimiseen paikkaan, Tolvajärven reuna-alueilla. Siellä oli aika kovat kähinät. Itse en ollut kuin yhdellä vastaiskulla, josta sitten ei kyllä tullut mitään, mutta se oli konkreettista opetusta siitä, miten homma pitäisi hoitaa.
Täydennysmiehet tulivat samaa reittiä, mistä kannettiin haavoittuneita ja kuolleita. Se ei ollut kylläkään meille mukavaa nähtävää. Erityisesti muistan yhden kuolleen, jonka aivot roikkuivat ulkona päästä. Kukaan ei ollut viitsinyt hoitaa sitä siistimmän näköiseksi. Se oli järkytys.
Kyllä siellä jouduin sellaiseenkin paikkaan, että kranaatteja tuli, kun tykistö ampui. Mutta minulle jäi sellainen vaikutelma, että meidän oma tykistömme ampui meitä ja ryssän tykistö ampui ilmeisesti myös omiaan. Joukot olivat sen verran liikkuvia, ettei aina ollut ihan tarkkaan maalit selvillä, missä kenenkin joukot olivat. En ole siitä varma, mutta sellaisen vaikutelman siitä sai, koska ne kranaatit, jotka selän takaa tulivat, putosivat meidän kohdallemme. Mutta emme me siinä kuitenkaan mihinkään tulikosketukseen joutuneet. Asetuimme asemiin ja riitti rätinää, mutta ei mitään pahempaa.
Eräänä yönä yksi vartija joutui aika kovaan rätinään. Aamu vasta paljasti kuinka paljon sitä tulta oli tullut. Kaikki puut vartiopaikan edestä olivat karsiutuneet.
Viereisellä montulla oli yksi pohjanmaalainen, oikea häjy. Hän huusi: "Ammu, ammu perkeleesti!" Ryssä oli päässyt siihen likelle ja sillä oli käsikranaatti kädessä ja oli heittämässä sitä juuri tähän monttuun. Mutta kyllä se siihen jäi, eikä siitä heittämisestä mitään tullut. Kuka sen ryssän ampui ei siinä hässäkässä kuitenkaan selvinnyt. Kyllä minullakin konepistooli oli ja siinä ammuttiin, mutta en tiedä kenen luodista se kuoli. Sillä hetkellä tilanne oli vähän kiivaampaa.
Kun menimme Uuksulla sinne tykistön valtaamaan mäkeen, niin minuun teki masentavan vaikutuksen se, että montuissa oli amerikkalaisia säilykepurkkeja. Ei tuntunut mukavalta. Amerikkalaiset olivat avustaneet naapuria.

Vetäytymistä

Kerran ryssä oli sivustassamme hyökkäämässä. Oli sellainen paikka, että suo oli välissä. Oikealla sivustalla oli kukkula, jonka päällä meillä oli konekivääri. Joka ainut päivä ryssä tuli siitä nevan yli. Konekivääri suolasi siihen jatkuvasti kaikki. Ajattelin, että kyllä sota on todellakin mieletöntä meininkiä. Kovaa "Uraa, uraa" huudettiin ja tultiin suoraan kuolemaan. Kerran ne koettivat tulla tankillakin, mutta se painui suohon.
Sitten tuli vetäytymiskäsky. Juuri silloin oli kova kahina, heitin ja tykistövalmistelu, ennen kuin ne rupesivat oikein tulemaan. Mielestäni meillä ei ollut mitään hätää siinä, enkä tiennyt olisiko meidän tarvinnut lähteä. Mutta niissä tilanteissa oltiin aika herkkiä lähtemään. Mentiin sitten hiukan taaksepäin. Siellä oli hakatut tähystyslinjat, jonne vetäydyttiin. Meillä oli tähystysyhteys joukkojen välillä ja näimme, missä kukin oli.
Ajattelin, että miksi me sieltä lähdettiin, kun siitä meidänkään kohdasta ei tullut kukaan läpi,. Rupesin ajattelemaan, että pitäisi mennä katsomaan sinne. Samassa porukassa oli yksi Majonen, jonka veli oli siellä, missä juuri oli ollut ne kovat rytinät. Majonen sanoi, että mennään katsomaan, että onko se minun veljeni jäänyt sinne. Ja niin lähdimme. Kummallakin oli konepistooli mukana.
Ja mehän menimme sinne meidän entisille paikoille. Siellä ei ollut yhtään ketään. Mutta mustikkasoppaa oli ja sitä me söimme. Oli mustikka-aika ja kaverit olivat keittäneet mustikkasoppaa, mutta pakki oli jäänyt sinne. Emme menneet pidemmälle. Arvelimme, ettei vihollinen voinut olla kaukana.

Aselepo

Asetuttiin taas uusiin asemiin. Meillä oli turvallinen paikka. Edessä oli miinakenttä. Asemapaikkamme oli hiekkakumpu, johon oli tosi hyvä kaivaa. Minäkin kaverini kanssa kaivoin paksun männyn juurien alle poteron ja saimmekin mielestämme oikein hyvän suojan. Kattokin sinne saatiin aika äkkiä. Kuusen parkista sai vedenpitävän katon. Sirpaleilta se ei suojannut. Se oli meidän viimeinen paikkamme, jossa olimme. Meillä ei myöskään ollut lainkaan taistelukosketusta, muuta kuin yksi tykistö ja kranaatinheitinkeskitys paikalle. Meillä oli pataljoonassa kaksi heitintä, jotka saivat ampua muutaman kranaatin päivässä, kun samaan aikaan ryssä paahtoi patteristokaupalla.
Yhtenä päivänä tosiaan tuli keskitys. Siinä ainakin kolme poikaa haavoittui. Se oli masentava juttu. Meillä oli sielläkin kuulovartio edessä. Miinakentän vieressä oli polku, joka koetettiin pitää vähän peitossa, ettei sitä olisi nähty. Siinä oli myös valoansa mahdollista yöllistä tuloa varten.
Olin silloin syyskuun 4. päivänä kuulovartiossa, kun joukkueenjohtaja tuli sanomaan, että jos ryssää nyt näkyy, niin sitä ei saa ampua. On tehty aselepo.
Silloin ryssä ei enää käyttänyt jalkaväen aseita, mutta raskailla aseilla se paahtoi koko päivän. Ne menivät kyllä ohi pahasti, eivätkä mitään vahinkoa aiheuttaneet. Jälkeenpäin olen ajatellut, että kai ne kevensivät vähän kuormastoa. Niille tuli kova kiire pois.
Yhdysupseerit kertoivat, että aivan pian aselevon solmimisen jälkeen sieltä tuli venäläisiä upseereita ja niillä oli aivan nuoria poikia mukana. Ne olivat katselleet ihmeissään meikäläisten aseita ja rääsyisiä vaatteita. He itse olivat uusissa univormuissa ja kädet pestyinä. Ne olivat verranneet omien ja suomalaisten käsiäkin.

Vetäydyimme Tohmajärvelle

Meidän joukkueenjohtajamme, ylikersantti, sanoi meille aika pian, että me emme tässä kauaa ole, vaan vetäydymme Moskovan rauhan rajalle. Ja kun minä sen kuulin, niin kyllä masennuin. Ajattelin, että kyllä tässä ennen pitkää Siperian lakeuksille joudutaan marssimaan.
Marssittiin sitten. On jäänyt mieleen, kun oltiin Jänisjärven pohjoisrannalla, jossa oli korkea vaara. Siellä oli patsas, jossa luki jotakin "Matkalainen seisahdu tähän ja katsele." Katselimme Suistamon kirkolle päin. Ei sitä kirkkoa näkynyt, mutta maisema oli upea.
Tultiin aikoinaan Tohmajärvelle. Meillä oli yksi entinen ylikersantti, joka oli saanut pakokauhun Itä- Karjalassa. Hänet oli alennettu sotamieheksi. Häneltä oli kaikki varusteet jääneet sinne jonnekin. Mutta hän oli taitava mies ja oli tehnyt itselleen tuohikontin. Se oli hänen reppunsa ja Väinämöiseksi häntä kutsuttiin ja hänellä oli varsin pitkä partakin. Minulle jäi oikein mieleen, kun oltiin jo Moskovan rauhan rajan takana, niin yhdestä mökistä lapset tulivat katsomaan kuinka sotamiehet marssivat. Yksi tyttö huusi: "Tulkaa katsomaan, tulkaa katsomaan joulupukki!" .

Etsimme heimopataljoonan miehiä

Viimeinen sotakomennus oli vähän erikoinen. En joutunut pohjoiseen, mutta meitä kerättiin 1924 syntyneitä jonkin verran ja kokoonnuimme Pieksämäelle. Siellä oli ainakin komppanian verran miehiä lähdössä erikoistehtävään. Annettiin taas kaikille konepistoolit ja sitten lähdimme kuorma-autoilla ajelemaan pitkin Pohjois-Savoa. Ajoimme Kiuruvedelle asti ja kiertelimme kyliä ja vähän pelloilla ja metsissäkin. Etsimme vaunuista karanneita heimopataljoonan miehiä. Pieksämäellä oli joku kenraali, joka piti meille puhuttelun ja sanoi ankarasti: "Jos tapaatte ja jos tavattu karkulainen lähtee karkuun, se on ammuttava." Sellaiset ohjeet olivat. Tietojeni mukaan, ei ainakaan siinä porukassa, missä minä olin, yhtäkään karkulaista nähty eikä kuultu. Luulen, ettei niitä kaikkiaankaan kovin montaa kiinni saatu.
Kun sieltä pääsin oli oikeastaan elämys, kun minut jätettiin Kuopioon melkein samalle kasarmille, jossa olin ollut alun alkaen. Ja sieltä minut lomautettiin. Lomautuksen aiheutti päämajasta tullut sähke, jossa oli valvontakomission käsky, ettei Suomen armeijassa saa olla niin paljon miehiä kuin mitä sillä hetkellä oli. Minä matkustin sitten kotiin. Varusteet luovutettiin Kauhajoella 4.12.1944.

Asekätkentää

Vaikka sota oli periaatteessa ohi oli pyssyjä vielä aika monessa paikassa. Isälläkin oli ainakin 20 sotilaskivääriä. Niitä välillä siirrettiinkin paikasta toiseen, ettei piilo olisi paljastunut. Sitten isä päätti, että hän luovuttaa aseet pois. Ja erään kerran mentiin ne hakemaan liiteristä heinien joukosta. Isä kuljetti ne yhtenä yönä rautatieasemalle ja ne pantiin junaan, joka vei ne jonnekin. Eikä niistä koskaan enää puhuttu mitään sen jälkeen.

Takaisin kouluun

Oli jo joulukuuta, kun tulin kotiin. Ensimmäiseksi menin kouluun tiedustelemaan, että mitä nyt tehdään. Olin masentunut rauhasta. Koululla oli menossa kuoroharjoitus, jossa oppilaat lauloivat "On maista kaikista sittenkin…". Ja se jäi minun mieleeni. Kuuntelin sitä käytävällä pitkän aikaa ennen kuin menin rehtorin kansliaan. Siihen se masennus ja harmi päättyi.
Rehtori opasti meitä tuleviin opintoihin. Meitä oli seitsemän sodasta palannutta poikaa. Saimme käydä kevätlukukauden iltakoulussa.
Kristiinan yhteiskoulu oli lähin oppikoulu, jossa oli sotilasylioppilaskirjoitukset ja sinne me menimme majoittuen hotelliin. Kirjoitukset menivät meiltä kaikilta hyvin ja rehtorilla olikin syytä puhua meille erityisesti: "Tällaista joukkoa ei ole tästä koulusta aikaisemmin valmistunut." Myöhemmin myös kaikki sijoituimme hyvin yhteiskuntaan kukin omille tahoillemme varsin huomattaville paikoille.
Isäni kuoltua, ajattelin ensin mennä maa-ja metsätieteelliseen, koska nuoret veljet olivat vielä kovin nuoria tilaa hoitamaan. Minulla oli suuri haave tulla kihlakunnan tuomariksi, mutta se oli salainen toive. Ei niissä oloissa ollut puhettakaan, että sinne menisin. Menin sitten maa-ja metsätieteelliseen. Mutta olin siellä vain yhden lukukauden. Sairastuin ja olin paljon poissa kirjoista ja sinä aikana ajatukset muuttuivat. Kun isä oli jo kuolemansairas, puhuin hänelle ajatelleeni, että jos menenkin opiskelemaan juristiksi. Isä ei silloin enää kovinkaan paljoa puhunut, mutta sanoi kuitenkin: "Mee vain." Isälläni oli aivokasvain.

Elämäntyötä

Suoritin 1950 alemman oikeustutkinnon. Olin sitten vuoden pois yliopistosta, mutta menin vielä opiskelemaan ylemmän oikeustutkinnon.
Olin opiskeluaikana Kauhajoella ja vt. nimismiehenä Teuvalla. Olin mennyt naimisiin. Vaimo oli Kauhajoella kotitalousopettajana ja sieltähän minä hänet löysin. Vaimon kanssa muutimme Paimioon, jossa hänellä oli työpaikka Paimion maatalouskerho-opistossa.
Itse sain työn Turun ja Porin lääninhallituksesta apulaispoliisitarkastajana. Tykkäsin siellä olosta. Siinä sai erittäin hyvän koulutuksen poliisihallintoon. Jouduin toimimaan myös lääninsyyttäjänä ja sain koulutusta törkeisiin juttuihin, henkirikoksiin, tappoihin, pahoinpitelyihin, vääriin valoihin ja murhapolttoihin. Viivyin siinä työssäni kahdeksan vuotta.
Kun sitten Halikon nimismiespiirin toimi tuli haettavaksi, niin hain sinne nimismieheksi. Siitä muodostuikin sitten itselleni varsinainen elämäntyöni. Halikon piiri oli hyvässä kunnossa. Tänne oli helppo tulla. Poislähtö ei ollut yhtä helppoa. Poliisipiirien yhdistäminen kyllä vanhensi minua. Ne yhdistettiin lopulta, vaikka työtä siinä oli todella paljon.

Aikaa eläkkeellä

Viime päivinä töitä ja puuhaa on riittänyt vaikka olen ollut eläkkeellä jo 16 vuotta. Eläkkeellä en ole ajanut enää asioita. Hakkaan halkoja ja olen metsässä mieluimmin kuin istun paperien ääressä. Kerään postimerkkejä.
Koska asun omakotitalossa, saan myös rimputtaa pianoa niin paljon kuin haluan. Kukaan ei tule sanomaan, että pitäisi soittaa vähän hiljempaa. Se on mitä se on, mutta tykkään musiikista. Veteraanivoimistelu on myös nyt tapetilla. Meillä on hyvät vetäjät ja on kiva käydä. Liikunta pitää vireessä.
Kolme lastani ovat sijoittuneet tahoilleen omiin ammatteihinsa. He asuvat kaikki kaukana minusta. Lasten perheet ovat tärkeitä. Ne vievät ajan ja ajatukset. Pidämme yhtä päivittäin puhelimella. Ja käynkin usein heidän luonaan.
Virassa ollessani olin jonkin verran maanpuolustuskursseilla ja sen jälkeen sain kirjeen, jossa mainittiin minut ylennetyn alikersantiksi. Mutta en ole sitä koskaan paremmin tarkistanut. Olen täällä Salossakin ollut vain vähän veteraanitoiminnassa mukana. Se johtuu siitä, että jouduin aikoinaan mukaan aivan vieraaseen porukkaan sodan aikana. Näinollen täälläkään ei ole yhtään sotakaveria mukana. Tunnen itseni vieraaksi, vaikka joukossa on toki paljon jälkeenpäin tutuksi tulleita henkilöitä. Olen toki kotiutunut Saloon.
Minulla on kolmio Halikon kirkolla. Jos saan omakotitalon myydyksi, niin muutan siihen. Sisar asuu Göteborgissa, ystävä Portugalissa. Reissaan heidänkin luonaan melko usein, kun kutsuvat. Kunto antaa myöten kaiken reissaamisenkin. Saa olla tyytyväinen ja kiitollinen.

(Kirjoitettu huhtikuussa 2003)