Salon Seudun Sotaveteraanit ry  
 

Olavi Hankikorpi

Olavi Armas Hankikorpi, olen syntynyt 2.2.18 Helsingissä. Olen isästäni orpo sikäli, että vuonna 1918, kun synnyin helmikuussa, niin isäni tapettiin Helsingissä maaliskuussa. Näinollen olen ollut isovanhempieni hoidossa Kärkölässä, jota sanon kotipitäjäkseni. Äitini oli liikkeenharjoittaja siihen aikaan. hänellä oli ns. silitysliike, jossa herrojen paitoja ja asuja laitettiin kuntoon. Isäni oli rautateiden palveluksessa. Äitini ei voinut minua pitää työnsä takia. Olen maaseudulla kasvanut siihen asti, kunnes menin armeijaan.

Olin kutsunnassa v. 1938, syyskuussa. Lahden, Kärkölän ja Hämeenläänin Koski olivat samaa etelä-Hämeen kutsuntapiiriä. Minut hyväksyttiin A -ykkösenä, koska olin terve poika, vakinaiseen palvelukseen, johon astuin tammikuun 5. pävänä 1939 pioneeripataljoonaan Korialle. Siellä palvelin ensin 4 kk alokasaikaa ja toiset 4 kk aliupseerikoulussa.

Sitten alkoikin jo vuonna -39 synkkiä pilviä ilmestyä Suomen taivaalle ja tulla itänaapurista nootteja. Silloinen presidentti ja eduskunnan herrat kävivät Moskovassa neuvotteluja. Suomelle esitettiin paljon vaatimuksia kuten alueluovutuksia.

Kun olin aliupseerikoulun käynyt, niin syyskuun ikäluokka tuli palvelukseen 8.9.-39. Heitä ruvettiin kouluttamaan ensin alokkaaksi, jonka jälkeen tuli karsinta aliupseerikouluun ja reserviupseerikouluun. Ei kestänyt kauaa, kun tulivat ensimmäiset ikäluokat sisälle ylimääräisiin kertausharjoituksiin lokakuussa-39. Ne olivat nuorempaa reserviä, jotka olivat päässeet siviiliin juuri silloin kun -38 syyskuussa olivat tulleet palvelukseen. Osa pääsi siviiliin vielä -39 tulleistakin muutamaksi kuukaudeksi. Yleisen liikekannallepanon tullessa kertausharjoitusreserviläiset kutsuttiin sisälle. Niitä tuli joka joukko-osastoon ja Korialle myös.

Näin alkoi häämöttää Talvisota. Neuvottelut eivät johtaneet toivottuun tulokseen. Aliupseerielle ja upseereille pidettiin puhutteluja, odotettavissa olevista kriiseistä. Meillekin siitä ilmoitti toisen pioneeripataljoonan komentaja.

Näin alkoi Talvisota marraskuun viimeisenä päivänä 1939. Naapuri hyökkäsi leveällä rintamalla itäpuolelta ja alkoi ammunnan tuhoisin seurauksin. Tottakai, koska Suomen asevoimat olivat puolustuksessa, niin vastaanhan ne panivat sellaista toimintaa. Mutta siitä vaiettiin parisenkymmentä vuotta. Esitettiin Suomen hyökänneen Neuvostoliittoon Karjalan Kannaksella, kunnes koittivat toisenlaiset ajat niin poliittisella rintamalla kuin muuallakin, joka sitten vaikutti asemaamme, puolustusvoimiin ja koko muuhunkin elämään Suomessa. Ja rauhansopimuksessa Suomelle esitettiin kuuluisat vaatimukset, jossa jouduttiin maksamaan sotakorvauksia paljon enemmän, näin tavallisen ihmisen kannalta katsottuna, kuin mitä oli pahaakaan tehty. Kaikki jotka ovat Itä- Karjalassa käyneet siihen aikaan tai olleet siellä tietävät, ettei se niin kovin korkeaa tasoa näyttänyt, ei rakennukset, eikä maanviljelys eikä mikään siellä, kehitys oli Suomeen verraten takapajuista.

Siellä oli kolhoosimeininki etupäässä. Kaikki oli suoraan sanottuna ikäänkuin pakkotyöllä tehtyä. Maaperä kylläkin oli Aunuksen Kannaksella hyvän näköistä. Se olisi ollut varmasti hyvää viljellä, jos olisi ollut sellainen viljelystapa, niinkuin oli Suomessakin. Olisi hankittu koneita ja tehty töitä kunnolla. Mutta näin ei ollut siellä tapana.

Talvisodan alkaessa Karjalan väki evakuoitiin pois asumasijoiltaan sodan jaloista . Suomalaisia kaatui tietysti, niinkuin kaatui naapurimaankin miehiä, aika paljon.

Meitä, jotka olimme asevelvollisia, silloin vielä 21- vuotiaita poikia, ei jouluun mennessä lähetetty mihinkään, vaan meidät siirrettiin Korialta Myllykosken tehtaan kansakoululle. Siellä varustettiin rintamalle lähtöä varten tarpeellisin varustuksin. Tehtäviä meille ilmaantui ilmataistelujen seurauksena. Siellä oli kuuluisa Jorma Sarvanto, joka pudotti lentokoneita ja moni muu, kuten Juutilainen. Naapurin koneita putoili Myllykosken lähimetsiin. Niitä jouduimme haeskelemaan pois ja ottamaan kiinni desantteja, jos joku vielä oli selvinnyt hengissä pudonneesta koneesta. Useimmat kuitenkin siinä vaiheessa jo nukkuivat viimeistä unta.

Uudenvuoden koittaessa jouduimme lähtemään. Uusia joukkoja, tarvittiin Taipaleenjoella, Taipaleen rintamalla. Perustettiin täydennyspataljoona, jossa oli kaikkia aselajeja, paitsi ei ilmavoimia tietenkään. Siellä oli tykistöä ja pioneerikoulutuksen saaneita, joita tarvittiin esteitä laittamaan. Varsinaisia piikkilankaesteitä ei niinkään tehty, mutta miinoituksia ja kaikkea muuta. Ennenkaikkea etsimme pudotettuja koneita ja niissä olevia räjähdysaineita, joita aina löytyikin.

Taipaleenjoella jouduimme Terenttilän lohkolle täydennykseksi. Silloin ei enää tunnettu kuka oli saanut pioneerikoulutuksen kuka jalkaväkikoulutuksen. Siellä olivat kaikki sekaisin ja linjoille vaan ja sillä siisti. Tietysti, koska olimme saaneet alalle opetuksen, jouduimme näyttämään taitomme räjähdysaineiden, miinojen ja kranaattien käsittelyssä. Joukossa oli paljon sellaisia, jotka olivat olleet suorittamassa asevelvollisuuttaan jalkaväessä mm Kouvolassa. He eivät olleet tietenkään eksperttejä miinajutuissa.

Osa oli joutunut myös Kirvesmäkeen ja Vuosalmen lohkolle. Tehtäväni oli joukkueen varajohtaja. Minut oli ylennetty alikersantiksi silloin, kun sinne lähdettiin. Kun minut ylennettiin kersantiksi, sain joukkueen varajohtajan tehtävät. Joukkueenjohtajana oli yksi vänrikki, joka heti Taipaleenjoella, ei montaakaan päivää ehtinyt olla, haavoittui. Takaisin hän ei enää tullut. Meille tuli toinen joukkueenjohtaja, jolle kävi samalla tavalla. Hän kaatui siellä. Minut määrättiin joukkueen johtajaksi sodan loppuvaiheessa helmikuun puolenvälin paikkeilla. Siinä tehtävässä olin sodan loppuun asti.

Taipaleenjoelle ei voitu mennä päivällä, koska ryssä oli aina valmiina tulittamaan pommikoneilla, jos joku siellä liikkui. Vilakkalan aukea piti ylittää suksilla, n. 1,5 km matka Taipaleen Terenttilässä. Sitä matkaa mentiin krrankin 2,5 tuntia, kun piti välillä kaivaa itsensä lumeen piiloon. Meillä oli lumipuvut, eikä ihan peräkkäin saanut hiihtääkään. Piti olla 40-50 metriä väliä miehestä toiseen. Tähystyspallo oli ylhäällä, josta meitä seurattiin tarkoin kuin myös koneista. Auringon paistaessa, ei siitä kovin rivakasti eteenpäin menty. Lumipuvut auttoivat ja sukset ja sauvatkin oli maalattu valkoisiksi. Tarvittaessa kyllä pääsi nopeasti lumenkin sisään piiloon. Toisaalta pelko piti varovaisuutta yllä. Kun silloin yöllä sinne menimme, niin sota loppui 13. päivä aamupäivällä. Emme me sitä kylläkään tienneet, sillä siellä ammuttiin niinkuin ennenkin. Sitten tulivat lähetit ilmoittamaan, että ammunta pitää lopettaa. Sitten vaan kamppeet kasaan mitä oli. Siellä korsussahan ne olivat taaempana, se vähäinen reppu. Ei paljoa ollut, mutta olihan siellä toinen alusvaatekerta, kenttätarvikkeita, pakkia ja sellaista.

Tulimme vetäytymällä Sairalan asemalle, jonne jouduimme majoitukseen kansanopistolle.

Kansanopisto oli kenttäsairaala ja kaatuneitten kokoamispaikka. Vainajia oli aika paljon. Jouduimme evakuoimaan kaatuneita. Niitä oli monella tavalla tuhoutuneita. Ei ollut käsiä, ei jalkoja, ei päätä ja monenlaisessa asennossa niitä kuormattiin. Autokomppanian miehet veivät ne Lappeenrantaan, jossa on suuri tuntemattomien sotilaiden hauta.

Narussa ollut tuntolevy oli hävinnyt ja kuollut jäi näin tuntemattomaksi. Niiden kuormaaminen oli ikävää työtä. Lastasimme ne rekka-autoon, yksi rivi päät toisinpäin ja toinen rivi toisinpäin että pysyivät. Pressu päälle ja köydellä kiinni mitään muuta ei. Ihan lastattiin niissä varusteissa kuin ne sairaalassa olivat olleet. Toiset olivat vaatteet päällä toiset vain lakanaan käärittyjä ja jotkut olivat sellaisa nyyttejä, että miehestä ei ollut jälellä juuri mitään, ihmisestä. Lappeenrannassa sitten yritettiin vielä mikäli mahdollista tunnistaa vainajia, joidenkin erityistuntomerkkien perusteella. Mutta useimmat päätyivät suureen tuntemattomien sotilaiden joukohautaan.

Sieltä vetäydyttiin Puumalaan. Meidät majoitettiin silloiselle Puumalan suojeluskuntatalolle. Piti rakentaa Puumalan salmen yli ylikulkusilta, koska muuta siltaa ei ollut. Siihen jouduttiin käyttämään myös pioneereja. Oli myös työvelvollisia ja meitä asevelvollisia ja muita joukko-osastoja, mitä sinne sitten komennettiinkaan. Puumalan kirkonkylä vilisi miehiä silloin. Ja niin sinne pistettiin ponttoonisilta, koska ponttoonit oli tuotu jo ajat sitten paikalle. Ja sitten tuli määräys asettaa siltavartiot ja niin liikenne kulki.

Sieltä tultiin koti-Suomea päin, ensin Kouvolaan ja sieltä Korialle. Meikäläinen komennettiin toukokuun 8. päivä reserviupseerikouluun pioneerilinjalle Korialle, koska Haminan kasarmi oli pommitettu sellaiseen kuntoon, että siellä loppui koulu kokonaan. Porukkaa siirrettiin Niinisaloon ja ilmavoimat olivat Utissa. Rannikkotykistö oli Santahaminassa. Eri linjoja oli ympäri Suomea. Yhteistoiminta tapahtui Niinisalossa yhteistoimintaviikolla. Meikäläinen ei ennättänyt sinne saakka. Ja sinne perustettiin "sikala", koska kaikki sairastivat sikotautia. Mikään paikka ei ollut kipeä, mutta kankea oli ja kaulakin oli paksu kuin possulla. Sairaus katkaisi monelta pojalta reserviupseerikoulun siihen.

Kun tämä sairausruljanssi oli ohi, siirrettiin meikäläinen Hangon lohkolle, jossa majuri von Haartman oli rajakomendanttina siihen aikaan. Siellä oli kaikkia miehiä nostomiehistä lähtien. Siellä olimme välirauhan loppuajan aina vuoteen -41 asti. Tehtiin ns. kiviesteitä ja rakennettiin taisteluhautoja. Yhteistä taisteluhautalinjaa kaivettiin rautatien kahta puolta. Lappohjan asemalla oli silloin tavaran luovutus, koska Suomi elätti niitä Hangon vuokralaisia silloin. Osa tavarasta tuotiin rautateitse.

Tammisaaren asemalta juna tuli perä edellä rajalinjalle, joka oli 20 metriä leveä, 10 metriä kummallekin puolelle. Ja siinä olivat pylväät pystyssä ja siitä terävästä kärjestä seuraavaan piikkiin oli rajalinja. Maantiellä oli sama juttu. Maito tuotiin kuorma-autolla ja sitten parkkipaikalla käännettiin kuorma-auto ympäri ja se peruutti justiinsa sille rajalinjalle ja Hangon vuokra-alueelta tuli toinen auto. Kuorma-autot olivat niin että ne eivät juuri koskettaneet toisiansa. Rajavaltuutetut, kaksi upseeria, tekivät kunniaa ja kääntyivät sotilaallisesti ympäri eikä siinä sen ihmeempää tapahtunut. Venäjän puolelta lykättiin lava, eikä siinä ollut minkäänkäänlaista rakoa, kun maitoastiat siirrettiin autosta toiseen.

Eivät meikäläisetkään heittäneet niitä naapurin auton lavalle, vaan astiat pantiin siihen rajalinjalle just eikä melkein. Meikäläiset miehet eivät saaneet mennä venäläiseen autoon, eivätkä venäläiset tulleet meidän kuorma-autoomme. Me olimme montuissa kahta puolta tietä seuraten koko ajan vaihtoa. Samoin oltiin rautatien kummallakin puolella. Meitä ei näkynyt missään. Siellä ei yskitty eikä köhitty, vaan piti olla hiljaa, ettei huomattaisi.

Maantiellä ja rautatielläkin oli lisäksi pyöritettävä piikkilankaeste ns. "espanjalainen ratsu". Junat odottivat myös kummallakin puolella perä edellä ja tavarat vaihdettiin junasta toiseen. Kun kaikki oli luovutettu, tulivat rajavaltuutetut, tekivät kunniaa ja näin se luovutus tapahtui. Me olimme kaiken aikaa vartiossa.

Se oli ns. 13. prikaati. Sodan alkaessa tuli määräys tehdä väkivaltainen tiedustelu naapurin puolelle. Näin meikäläisen kannalta katsottuna se vähän epäonnistui. Ehkä siinä oli tietämättömyuyttä tai ehkä siinä oli heroilla vähän hermostuneisuuttakin.

Rataa purettiin ennen sitä väkivaltaista tiedustelua noin 500 metriä. Kannoimme ratakiskot metsään ja siinä oli kova homma. Se oli juuri vähää ennen juhannusta -40. Meillä oli kyljet kipeitä ja suuret mustelmat jokaisella. Kiskot olivat kuuden metrin pituisia. Ne vietiin pusikkoon ja siinä oli neljä miestä kantamassa ja joskus kuusikin. Kun sitä vietiin ja se otti puuhun kiinni, niin viimeisen miehen kylkeen löi tavallisen kovin, ei mitään voinut. Oikein verinahoilla oltiin koko porukka.

Meille tuli eräs luutnantti porukan johtajaksi. Hän oli kaksikielinen, koska prikaati oli kaksikielinen. Siinä oli miehiä Vaasan ympäristöstä. Sitten oli muualtakin ruotsinkielistä väkeä joukossa. Siitä perustettiin sodan alkaessa JR 13. johon tuli miehiä Vaasan seudulta, Kirkkonummelta, Lohjan seudulta ja Pohjanmaalta, eri puolilta. Sillä porukalla sitten jouduttiin lähtemään pois Hangon lohkolta Itä-Karjalaan.

Oltiin siellä sitten vuonna -41, kunnes siirryin JR 34:ään. Se oli lokakuun lopussa. Jääkärijoukkueen ja pioneerijoukkueen miehet sekoitettiin keskenään siitä JR 13 :sta. Sen takia kun joutui kasi joukkuetta neljäänkin paikkaan tehtäviin, piti olla kaikenlaista koulutusta saaneita mukana. Tarkoitus oli, että olisi ollut täysin toimintakykyinen yksikkö. Luutnantti Metso oli jääkärijoukkueen johtajana. Itse olin sellaisessa, jossa oli luutnantti von Knorring, joka oli Tukholmassa liikemiehenä. Jouduin puolijoukkueen johtajaksi. Tehtiin niitä tehtäviä, mitä kulloinkin linjoilla oli tehtävissä.

Jr 34:ssä haavoittui yksi vänrikki asemasodan vaiheilla. Minut siirrettiin sitten Jr 34:ään ja jouduin pioneerijoukkueen johtajaksi. Halikosta Paavo Pakkanen oli jääkärijoukkueen johtaja. Paavo Leppävirta oli viestijoukkueen johtaja. Esikuntakomppanian päällikkönä oli Arvo Vikström.

Vuoden -42 keväällä joka joukko-osastossa kotiutettiin vanhoja miehiä. Asemasota jatkui ja nuoremmat jäivät sinne. Myös JR 34 porukasta tuli silloin osasto Ojala, Majuri Ojalan porukka. Sinne joutui erityistehtäviin ja JR 34 lakkasi olemasta. Miehiä siirrettiin toisiin joukko-osastoihin. Itsekin jouduin suoraan kuudennen armeijakunan alaiseen erilliseen siltakomppaniaan, jonka esimerkiksi piti räjäyttää silta tai jotain sellaista. Siinä oli paljon teknistä joukoa mm. seppiä, kun piti osata hitsatakin.

Meillä oli myös joitakin kuorma- ja henkilöautoja, jotka hälytettiin tarvittaessa minne sitten pitikin. Autot olivat huonossa kunnossa, kun ei niitä aina voitu edes huoltaa. Kaikissa ei ollut oikein ammattitaitoisia kuljettajiakaan. Olimme siltakomppaniassa, kunnes siinä oli enää vanhempia miehiä. Siltakomppania hajoitettiin kokonaan. Vanhat kotiutettiin ja nuoremmat siirrettiin taas toisiin joukko-osastoihin.

Kun vetäytyminen alkoi Syväriltä -44 tulimme Kiteelle ja Kerimäelle ja lopulta Savonlinnan Aholahteen, jossa piti alkaa yleinen kotiuttaminen. Mutta tulikin määräys, että suomalaisten täytyy poistaa kaikki miinat ja ansat venäläisten alueelta. Ne vaativat piirustuksia. Ruvettiin kokoamaan miehiä, jotka lähetettiin takaisin purkamaan miinoja. Se oli kaikkein kurjinta hommaa. Kyllähän sen ansan ja miinakentän, jota oli ollut itse tekemässä helposti purki ja hoiti, mutta toisten tekemisiä ei niin vaan purettukaan.

Ruotsalaiset eivät olleet merkinneet edes kenttiä. Heillä oli toisenlainen koulutus kuin meillä. Siellä monella pojalla meni vielä jalka poikki ja joku haavoittui niinkin pahasti, että meni sen viimeisen kerran. Jouduin vähän aikaa itsekin olemaan siellä, mutta lopulta komennettiin takaisin Aholahteen.

Annettin kaksi vuorokautta aikaa valmistautua Lappiin lähtöön. En enää joutunut linjoille Lapin sodan aikoina. Jouduin kuljetusosaston johtajaksi. Ajettiin Oulusta tavaraa Iihin asti. Pidemmälle ei päästy, koska saksalaiset olivat panneet Iijoen sillan poikki.

Työvelvöllisia tuli töihin rakentamaan tilapäistä ponttoonisiltaa Iijoen yläjuoksulle päin. Se kesti aika kauan, koska sinne oli myös laitettava penkat eli tehtävä uutta tietä sillan kohdalle, kun vanhasta paikasta kaikki oli hajalla.

Saksalaisilla oli äärettömän hyviä pioneereja, huippuunkehitettyjä. Kyllähän me suomalaisetkin osasimme, että ei sen puolesta. Kyllä silta katkesi meikäläistenkin panoksilla.

Tammisaaren siltojakin valmiiksi panostimme.

Jouduin pitämään oppitunteja upseereille ja aliupseereille yhden vääpelin ja yhden luutnantin kanssa. Pidimme räjähdysainekurssin sellaisille, jotka eivät olleet joutuneet tekemisiin räjähdysaineiden kanssa. Paljonko räjähtävä tulilanka palaa ja paljonko aikatulilanka ja miten panostetaan pylväs taikka puu. Mitenkä rautapalkki panostetaan jne.

Ne olivat tietysti meikäläiselle tuttuja asioita, kun niitä oli jo opeteltu ja saatu järjestelmä aikaan, että miten ne tehdään. Meikäläinen joutui sellaiseen hommaan vähän myös kouluttajaksi. Mukana oli kantahenkilökuntaankin kuuluvia.

Vasta, kun silta valmistui, pääsimme autoilla yli yläjuoksun puolesta. Rautatien ja maantien vierestä sinne oli runsas kilometri. Tavaraa piti saada joukoille pikku hiljaa. Miehistö meni kaikki laivalla Iistä Kemiin Röykän syväsatamaan. Tienkorjausosastoja ja työvelvollisia ja ihan nuoria ikäluokkia oli mobilisoitava. Pienimmätkin sillat maantiellä oli räjäytetty pois aina Kemiin asti. Kaikki puhelin- ja sähköpylväät (Sähkö tosin oli katkaistu) oli panostettu sillä tavalla, että ne kaatuivat maantielle poikittain. Se todisti saksalaisten pioneerien tarkkuutta ja koulutusta, joka niillä oli ollut, vaikka jotkut asiaa tuntemattomat vähättelivätkin heidän taitojaan.

Tolpan panostus tapahtuu siten, että pystyssä olevaan pylvääseen pannaan panos maantienpuoleiselle sivulle, räjähtävä panos, koska se katkaisee sen pylvään ja lyö suoraan ulos. Jos se panos pannaan jonnekin muualle, pylväs saattaa jäädä lankojen varaan roikkumaan, tai jos se pannaan ulkopuolelle, ei maantiellä ole mitään, vaan se kaatuu pois tiestä. Kuudellasadalla grammalla katkeaa kuiva puhelinpylväs. Kaikki meidän tiet olivat tukossa kaaokseen asti.

Menimme Palojoelle. Silloin, kun Rovaniemi räjäytettiin ja sytytettiin palamaan, olimme noin 14 km siitä etelään. Yöstä huolimatta maailma oli kuin kirkkaalla kuutamolla. Ilmavirtojen mukana tuli tuhkaa ja ikäänkuin paperia olisi poltettu, sitä leijui ilmassa. Yölläkin sen verran ilmavirtoja kävi.

Jouduimme evakuoimaan Rovaniemeä, mitä vähän siellä sitten vielä oli. Ei sinne jäänyt kuin sivulle joitakin taloja ja kaikki sillat saksalaiset räjäyttivät mennessään pois. Ja Kemijärvellä samoin. Siellä oli suuret kenttämakasiinit saksalaisten varastoja. Sinne tulivat sotapoliisit kuitenkin vartioon. Autokomppanian miehet kuljettivat tavaroita Ouluun.

Me ajettiin sitten Palojoensuuhun se porukka, missä minäkin olin. Jalkaväki, joka tuli erämaiden kautta oli jollakin tavalla joet ylittänyt. Palojokikin oli yläjuoksultaan pienmempi. Tvh:n miehet ehtivät sitten apuun, kun sota saksalaisten kanssa jatkui ja auttoivat siltojen kunnostamisessa.

Maantiellä on muistomerkki sillä kohtaa, missä on viimeiset laukaukset ammuttu vuonna 1945.

Tultiin etelään päin ja minäkin kotiuduin viimeinen päivä maaliskuuta 1945. Menin silloin liikkuvan poliisin palvelukseen. Siellä sain omat kokemukset oman maan kansalaisten kohtaloista. Karjalainen väestö joutui sodan jaloissa kulkemaan asuinsijoiltaan pois uuteen paikkaan Suomessa. Se oli kurja kohtalo niille ihmisille, jotka ovat sen kokeneet, koska se oli kurjaa meidän katsellakin. Jo vuonna -39 nuoria naisia ja keski-ikäisiä, lapset kainaloissa, pienet nyytit, toiset olivat äitiinsä sidottuja, jotta äidillä oli kädet vapaana ja karjaa tuotiin. Ihmiset matkustivat Viipuristakin päin härkävaunuissa, kun ei ollut mitään muuta. Se oli surkeaa nähtävää. Olen itsekin Karjalassa asunut, käynyt siellä rippikoulunkin Saaren pitäjässä. Se satutti senkin takia.

Sitten alkoi se vaihe, että olin poliisitehtävissä. Se surkea valtiollinen poliisi, silloinen VALPO, jota johti Leino ja oli myöskin hänen vaimonsa Hertta Kuusinen ja muuta sellaista. Poliisien valinta oli jo sellaista, että jos jonkun tiedettiin lapsuudesta saakka olevan vasemmistolaisesta perheestä alkuisin ja aina parempi, jos oli tuomittu valtionpetoksen valmistelusta tai muusta ja oli äärivasemmistolainen, niin siitä pääsi jo ilman muuta poliisiksi.

Mutta ne, jotka kuuluivat suojeluskuntajärjestöön, niinkuin minä olin ollut jo ennen sotia vuonna-35, kortitettiin. Ne poliisit, jotka olivat olleet Saksassa aikanaan, kortitettiin myös. Osa potkittiin pois. Muistan ollessani poliisiopistossa, niin kesken tunnin vietiin kolme miestä pois heti ja kerta kaikkiaan. Ne olivat juuri olleet saksalaisten kanssa hommissa ja osa oli suojeluskunnan perusteella. Ne joutuivat suoraan sanottuna oikein silmätikuiksi. Tulivathan ne siten. Se tapahtui silloin aikaisemmin -44 Rovaniemellä. Sieltä tulivat kommunistit hakemaan meitä ja oli määräys pidättää. Yksi luutnantti oli sitten vankina jokseenkin 3 vuotta, Ylitorniolta kotoisin oleva mies. Hän on jo kuollutkin. Kyllä siellä oli yksi ja toinen eripituisia aikoja. Meikäläien ei kuitenkaan joutunut varsinaisesti vankilaan, vaan pidätettiin siellä ja passitettiin sitten Riihimäelle. Olihan siinä poliisihommassa paljon muutakin.

Yleensä täytyy sanoa, että sota on julmaa. Siinä palaa omaisuutta ja tuhoutuu räjähdysainehommissa. Sodan kulku jo vaatii kaikkea sitä. Tietenkin se palautuminen sodan jälkeen oli toisilla vaikeata. Erittäinkin karjalainen väestö joutui kärsimään paljon sikäli, että ne paikkakunnat, mihin he joutuivat tulemaan vähine eväineen, mitä heillä oli, eivät aina vastanneet kotiseutua tai ottaneet heitä ystävällisesti vastaan.

Talvisodan jälkeen siellä Puumalassa ollessamme ja jo sitä ennen juduimme evakuoimaan karjalaisia lähellä Ensoa Vastamäen pysäkillä. Meitä oli kahdeksan poikaa ja itse olin yhdeksäs, vanhimpana. Jouduimme evakuoimaan ihmisten tavaroita pois. Ne olivat vielä siellä omissa oloissansa. Hevoset ja lehmät koetettiin saada pois. Mutta ne sanoivat, että kaikki muut saa tappaa esim. kanat, kissa ja koira. Sikoja jouduimme myös lopettamaan, vaikka niitä yritettiin saada poiskin. Ampumaan niitä silti joutui. Niitä eläimiä sitten kuljetettiin pois.

Aina, kun saatiin rajalinja hiihdettyä ja ihmiset siltä alueelta pois, tuli uusi määräys. Milloin piti oikaista puoli kilometriä ja taas lähteä hiihtämään. Meitä oli oikein hiihtopartio, joka sitä rajalinjaa hiihti.

Surkeata oli, kun näki ihmisten joutuvan jättämään omaisuuttansa. Ei sitä yhden hevosen kuormaan mahdottomasti sopinut. Vaikka hevosia oli, niin niiden vedettäväksi tuli myös vanhempia ihmisiä, jotka eivät jaksaneet itse kulkea montaakaan askelta. Lisäksi oli pieniä lapsia, odottavia äitejä ja muita sellaisia.

Hiukan armeija järjesti kylläkin kuorma- ja pakettiautoja, mutta niitä ei riittänyt kaikille.

Jos matkusti esim. junissa, niin siellä oli ensimmäisen, toisen ja kolmannen luokan vaunuja. Jokaisessa vaunussa oli tietystikin matkustajia. Niitäkin jouduimme seurailemaan, kun olin Liikkuvassa poliisissa.

Jouduin itse Riihimäeelle asemakoulutuskuntaan ja sitten junapartioon. Partioitiin Riihimäki-Helsinki, Riihimäki -Lahti -Kouvola ja sitten Riihimäki- Toijalan kautta- Turkuun ja sitten partioitiin Heinolaan päin- Riihimäki- Tampere.

Meikäläiset joutuivat siellä kulkemaan oman hommansa ohella siviilipuvuissa. Aina kulki kaksi miestä myös virkapuvussa. Tunsimme toisemme äärettömän hyvin, koska olimme samaa porukkaa. Mutta me emme saaneet tuntea toisiamme. Virkapukuiset eivät olleet näkevinään meitä, emmekä me heitä. Konduktoori tarkasti lippuja. No, meillähän oli tietysti liput. Me olimme kaikki samaa porukkaa. He tunsivat meidät hyvin, koska olimme usein konduktöörin vaunussa heidän kanssaan korviketta juomassa.

Kun joutui ensimmäisen luokan vaunuun, oli meikäläiselläkin nahkapuku päällä, minkä olin nuorena miehenä ostanut, pusero, saapashousut ja jatsarisaappaat. Ensimmäisen luokan vaunussa oli herrasmiestä, rusettiherraa oikein. Ja niillä oli valkoinen paita, vaikka kyllä se usein oli ruskehtava kauluksesta. Ne katsoivat meikäläistä hyvin tuikeasti, että mikä tossakin on. Kerranakin muistan kuinka istuin penkillä ja käytävän toisella puolella oli kaksi herraa. Ne tekivät pientä punssia ja katsoivat hyvin julmasti meikäläistä, mutta eivät sanoneet mitään. Siinä samassa tulivat poliisit, liikkuvan poliisin partio, formupukuinen partio. Toinen niistä herroista sanoi: "Niin tossa sitä nyt ollaan. Noi on oikein niitä Teijon kommunisteja nuo pojat. Nyt niillä on siniset vehkeet päällä." Meikäläinen pani sanomisen muistiin. Menin sitten vessaan ja kirjoitin tekstin paperille, mitä olin kuullut ja nähnyt. Sellainen kiinnosti. Mutta en uskaltanut muuta kuin Helsingin sanomien takaa seurata tilannetta. Olin tutkivinani lehteä, mutta samalla kuuntelin mitä puhuttiin.

Siinä arvosteltiin ihmisiä aika paljon. Kun tuli karjalan murteista puhelua, niin sanoivat: "Joo noi on niitä Karjalan laiskoja." Sitten oli Itä -Karjalan, rajakarjalan murretta, Impilahdelta. Jossakin muualla saatettiin sanoa "Jumalauta, noi on ryssiä perkele, mitähän noi mahtavat ollakaan." Oli joskus mukavakin salaa kuunnella mielipiteitä. Ensimmäisen luokan penkki oli pehmustettu.

Toisen luokan vaunussa oli jo kovempi penkki, mutta siinä oli samettipäällys, siistinnäköinen. Siellä oli sitten jo tupakansavua aika paljon. Ja oli puseropäällisiä miehiä ja joukossa joku kaulukset kaulassakin. Keski-ikäisillä saattoi olla mirrirusettikin. Poliisi tuli taas ja kuuli kuinka arvosteltiin: "Mitähän jätkiä nuokin ovat? Onkohan ne kommunisteja vai demokraatteja, vai mitä ne mahtaa olla. Ei niistä selvää saa." Toinen taas totesi: "Kyllä ne jumalauta Leinon miehiä ovat." Kirosivat oikein.

Antaas olla, kun mentiin kolmannen luokan vaunuun. Siellä oli sauhua jo paljon ja puheenporinaa. Oli vähän kuin kielten sekoitus. Puhuttiin Karjalan murretta, Pohjalaasta "totta jumalaata". Siellä väännettiin savonkieltäkin sinne tänne. Ja monta muuta murretta. Kun poliisi meni ohi kuului: "Joo, noi on niitä vanhoja suojeluskuntamiehiä." Jos oli pikkuisenkin keski-ikäisen näköinen sanottiin jopa: "Noi on niitä lahtareita nyt oikein." Siinä oli heti päinvastainen käsitys poliisista.

Sauhua oli, kun kessua poltettiin. Ihmistä arvosteltiin ja poliisi oli erilainen riippuen siitä, minkä luokan vaunusssa sitä arvioitiin.

Usein konduktöörivaunussa itsekin heitetiin huulta lahtareista ja kommunisteista. Meikäläisestä sanottiin: "Jaha, mitäs urkkija tietää?" Se oli ns. mielipidetiedustelua siitä, mitä kansa ajattelee.

Karjalaisella väestöllä oli tietysti kaikista suurin huoli, mihin he nyt joutuvat. Jotkut pitäjät evakuoitiin esim. Pohjanmaalle, mutta ei kestänyt kauaa, kun heidät kiikutettiin Hämeeseen tai muualle. Kolmaskin paikka vasta saattoi olla sijoituspaikka.

Välirauhan aikana jopa mentiin Karjalaan takaisin ja alettiin rakentaa ja taas lähdettiin sotaa pakoon. Ei ihme, kun ihminen tyhjänä lähtee, jos on katkera. Ja täällä pahaa kellekään toivomatta, monet paikkakunnat kohtelivat karjalaista evakkoväkeä todella julmasti ja tunteettomasti.

Yleisesti ottaen ei sota ole hauskaa ollenkaan, mutta se on sillä tavalla, että jos joku yrittää väkivalloin tulla kotiimme, niin totta kai me panemme hanttiin viimeiseen asti. Näin me puolustimme myös maatamme.

Kaikki eivät voineet olla etulinjalla. Miehiä tarvittiin muuallekin. Moni syytti suojeluskuntalaisia nimenomaan lahtarikaartiksi. Mutta se riippuu siitä, mitä on opetettu ja mitä opittu. Mutta se oli varma, että omaansa piti puolustaa. Sodan alettua vapaaehtoiset ja muut nuoret miehet, myös naiset eri järjestöistä tekivät suuren työn. Kotirintamlle jäivät ainoastaan vanhat miehet, naiset ja lapset. He tekivät suuren työn omalla paikallaan ja kantoivat vastuuta osuudestaan. He vastasivat pitkälti, siitä että Suomessa saatiin leipää. Karjalainen väestö joutui lisäksi hankkimkaan asunnon itselleen. Sekin työ jäi vanhojen miesten, naisten ja nuorien poikien asiaksi. Viljelivät maata, raivasivat peltoa, hankkvat asuntoja. Moni toimi oli äärettömän työn takana. Rintamalla olevien huoltoon tarvittiin suunnaton työpanos kotirintaman taholta.

Olin yhtä kyytiä talvisodan, välirauhan ja jatkosodan, sekä asepalveluksen. Palvelusaika oli 15 kk eli 440 päivää, mutta kun se tuli täyteen meidän asevelvollisuusaikaa lisättiin 18 kuukauteen. Meidät olisi vapautettu vasta syyskuussa. Olin silloin sairaana ja upseerikoulu oli kesken. Silloin jo sanottiin tämän olevan vain välirauhan.

Osa pojista meni siviiliin, mutta minäkin jäin, koska sanottiin että, jos haluaa saa jäädä ylimääräisesti vakituiseen palvelukseen (YVP). Olin mennyt maanviljelijän tyttären kanssa naimisiin. Meidän piti saada vaimon kotipaikka Hollolasta. Mutta se ei käynytkään niin. Päätin jäädä muutamaksi kuukaudeksi palvelukseen. Eikä kestänyt kuin kolmisen kuukautta, kun rupesi ensimmäisiä poikia ilmestymään kertausharjoituksiin. Pojat ihmettelivät nähtyään minut vielä siellä. Porukkaa oli kyllä muitakin palvelukseen jääneitä. Kaikkiaan olin melkein kuusi vuotta Suomen armeijassa.

1.4.45 menin Liikkuvan pokiisin palvelukseen ja suoraan vanhemmaksi konstaapeliksi. Sotilasarvoltani olin luutnantti kun armeijasta lähdin. Olisin voinut jäädä myös Helsinkiin, mutta en sitä halunut. Riihimäelle tai Lahteen tai H-linnaan olisin halunnut. Asunnot olivat säännöstelyssä. Enoni asui Riihimäellä ja hänellä oli omakotitalo ja siinä piharakennus, asuttavassa kunnossa. Pääsimme sinne asumaan ja näin jouduin Riihimäelle. Omistin ammattiajokortin ja linja-autokortin myös. Osa joutui autopartioon ja osa junapartioon. Ammattiajokortin takia lääninhallituksesta tuli komennus, että minut määrätään Hämeenlinnaan. Jouduin ajamaan maaherra Mattssonia. Maaherra Mattssonin vaatimuksiin kuului ammattiajokorttin omaava kuljettaja. Pelkäsin, että millaiseen rangaistusvankilaan oikein joudun. Sain etukäteen neuvoja, että pitää mennä jämptisti pari kolme minuuttia vaille ja ilmoittautua. Mennä saa vaikka kuinka kovin. Sillä on keppi jalkojen välissä. Jos keppi pysyy paikallaan, saa mennä tasaista vauhtia. Mutta jos se rupeaa katsomaan kelloa ja keppi liikkuu hiukan, niin silloin on kiire. Perä ei saa heittää yhtään, mutta mennä saa.

Sillä oli Nummelassa maatila, jossa sai myös ruokaa ja siitä sai mennä kotiinsa vaimon luo. Ei tarvinnut viedä autoa Hämeenlinnaan. Vaimoni asui Kärkölässä siihen aikaan.

Se oli oma mielenkiintoinen komennuksensa. Väliajat olin poiisilaitoksella.

Riihimäeltä hain kaksi kertaa pois, mutta en päässyt, kun oli virkaiältään vanhempia edessä. Helsingistä olisi saanut ja Tampereelta ylikonstaapelin vakansseja, mutta en halunnut mennä kaupunkiin. Uskelassa oli vanhemman konstaapelin vakanssi auki. Päätin hakea sitä, koska tunsin täältä miehiä. Stenberg sanoi, että paikka olisi minun. Menimme Kuusjoelle asumaan.

Kun Lauri Jussila meni eläkkeelle, hain sitä paikkaa. Piti muuttaa Saloon asumaan. Tehtiin Halikon piiri, joka on edelleenkin. Senaikaisista miehistä elää enää muurlalainen Luurma.

Sodan jälkeen minut on vielä ylennettu kapteeniksi. Veteraanityöhön olen tullut mukaan vähitellen. Ihmettelin aluksi, miksi on kaksi järjestöä. Selvisi, että politiikka on mukana tässäkin porukassa. En aluksi ollut kummankaan järjestön jäsen. Väinö Niinistö Salon Seudun Sanomien levikkipäällikkö pyysi minua mukaan veteraaneihin. "Ei kai siellä politiikkaa puhuta?"kysyin. "Ei tietenkään", sain vastaukseksi. Sitten pantiin vain nimi muistiin ja se oli sillä selvä. Kosti Aho, joka oli demari, oli silloin puheenjohtajana. Aho ei puhunut koskaan politiikkaa, eikä kukaan muukaan. Liityttyäni minut valittiin hallitukseen ja varapuheenjohtajaksi, johon Aho minua ehdotti.

Mentävää riitti ja vaimo jo moitti, etten ole tarpeeksi kotona. Jouduin kuitenkin mukaan toimintaan. Johtokunnankokouksissa on samoja miehiä mukana vieläkin. Korostan omalta osaltani järjestössä, että meidän täytyy pyrkijä järjestämään toimintaa monipuolisesti jokaiselle. Joku haluaa retkeillä, joku uskonnollista ohjelmaa, matkoja, tanssia... Kaikkea pitää olla. Ei saisi olla yksipuolisesti vain jotakin. Tarjonnan pitäisi olla monipuolista ja tasapuolista. Kaikkia olisi pystyttävä auttamaan ja pikku laskut maksettava pois. Remontit on myös pystyttävä valvomaan. Pohjattomia säkkejä kyllä löytyy. Varsinaista veteraania olisi huomattava ensisijassa ja eniten. Muut rahareijät olisi oltava hyvin tiukassa.

Johtotähtenäni on auttaa muita ihmisiä mahdollisuuksieni mukaan myös veteraanityössä.

(Haastattelumuistiinpanot kirjoitettu kesällä 1998)