Salon Seudun Sotaveteraanit ry  
 

Joonas Heinäkari

Olen Juuso Joonas Heinäkari. Joonas on puhuttelunimi, vaikka sotareissussa olikin Juuso käytössä. Olen syntynyt 20.04.-24 Muurlassa ja olen sotilasarvoltani alikersantti. Ammattini on maanviljelijä. Olen naimisissa, vihitty 1948 ja minulla on kaksi lasta.

Olin talvisodan aikana 16-vuotias. Koska olin kookas, sain suojeluskunnassa kiväärin ja puvun ja olin mukana poikaosastossa. Täällä oli vartiovuoroja viikottain. Käytiin rautatiesillalla, pikkusillalla ja Halikon tunnelissa. Sinne joutuivat vuorollaan muurlalaisetkin. Oltiinpa kerran Turussakin Pansion telakalla viikko vartiossa. Näin meni talvisodan aika. Kaikissa suojeluskunnan harjoituksissa tuli oltua mukana.

Salossa eläkepäiviään viettävän Joonas Heinäkarin sotataival ei kuulu niihin tavanomaisimpiin. Alkukesästä 1941 Joonas lähti Salosta Vaasan kautta Saksaan. Määränpäässä odotti perusteilla ollut suomalaisten SS-pataljoona.

-Saimme kevään mittaan kuulla kavereiden kanssa huhuja asiasta. Lopulta isäni kertoi, että Suomesta värvätään miehiä Saksaan. Tiedän, että Salossakin oli pari värväriä.

- Koti oli kovasti isänmaallinen. Itse toimin talvisodan aikaan suojeluskunnassa.

Saksaan päätin lähteä yhdessä muurlalaiskavereidensa kanssa. Ensiksi menimme Helsinkiin, jossa saksalaislääkärit tarkastivat nuorten miesten kunnon. Värväykseen liittyvät asiat hoidettiin salamyhkäisesti. Asia säilyi omassa porukassa.

Liittyminen Saksan armeijaan koettiin ennen muuta seikkailuksi.

- Matka ulkomaille tuntui jännittävältä. Ei sitä silloin tiennyt, ainakaan 17-vuotias poika, että sota tulee. Me ajattelimme, että sama se; kahden vuoden sopimus Saksaan on sama juttu kuin armeija Suomessa.

Joonas Heinäkari myöntää nuoren miehen katselleen ja seuranneen silloista Saksan armeijan touhua jotenkin erityisen hienona.

- Kun me lähdimme Vaasasta kohti Saksaa, meitä kuljettanut alus toi maahamme saksalaista kalustoa. Se oli näyttävää joukkoa. Vaasasta höyrylaiva Bahia Lauralla lähti 2. kesäkuuta 1941 kohti Stettiniä yhteensä 289 miestä. Kyseessä oli neljäs kuljetuserä. Värvätyt siirrettiin Helsingin-junasta suoraan laivaan ja sen ruumaan. Sieltä ei saanut nousta kannelle ennenkuin alus oli Suomen aluevesirajan ulkopuolella. Meitä salonseutulaisia oli siinä porukassa arviolta parikymmentä.

Värvätyillä ei ollut muuta tietoa kuin määräsatama, Stettin. Sieltä matka jatkui Stralsundiin, jossa miehet saivat uudet varusteet. Siviilivaatteet myytiin joko sakssalaisille tai lähetettiin kotiin. Siirryttiin junakuljetuksella edelleen Wieniin. Siellä joukko sai ensimmäisen suljetun koulutuksen.Kouluttajina olivat alusta alkaen saksalaiset SS-miehet. Tulkkeina toimivat saksaa osaavat suomalaiset.

- Ei SS sanonut meille mitään. Se oli osa Saksan armeijaa, Wehrmachtia, Heinäkari sanoo ja jatkaa.

- Wienissä oli saapuessamme niin kuuma, että asemalta varuskuntaan marssiessamme uudet saksalaiset marssisaappaat vatkasivat asvaltin pehmeäksi. Se oli raskas marssi varusteet mukana. Useita miehiä pyörtyi matkan aikana. Wieniläiset tarjosivat tällöin apuaan. Pyörtyneille annettiin mm. juotavaa ja tarjottiin tupakkaa.

Muutoinkin saksalaisten ystävällisyys ja avuliaisuus rintamalle meneviä osastoja kohtaan on jäänyt erityisesti mieleen.

- Asemat olivat aina täynnä huiskuttavia siviilejä sotilasjunien mennessä ohitse.

Wienistä joukko palasi takaisin Stralsundiin. Matka jatkui siellä saadun koulutusvaiheen jälkeen Grossborgiin, jossa suoritettiin maastokoulutus.

- Se oli valtava kasarmialue. Sinne mahtui arviolta 30000 miestä. Kasarmilla oli mm. 24 kanttiinia. Tuolloin kasarmialueella ei ollut kuitenkaan muita kuin pataljoonan verran koulutettavia suomalaisia; kaikkiaan noin 800 miestä. Koulutus suoritettiin loppuvaiheessa kovilla panoksilla. Motorisoitu jalkaväki hyökkäsi liikkuvia harjoitusmaaleja vastaan ja heitä ammuttiin konekivääreillä ja kranaatinheittimillä; tosin ylitse. Alueella oli iso hautausmaa. Moni oli kuollut aiemmin vastaavissa harjoituksissa. Suomalaisille selitettiin heti harjoitusvaiheen aluksi, että jos Suomi joutuu sotaan, suomalaiset palautetaan kotirintamalle.

- Tieto sodasta tulikin jo Wienissä ollessamme. Se oli kova paikka, mutta ei meitä takaisinkaan lähetetty. Asiaa perusteltiin suomalaisille sillä, että vihollinen on sama; olkoon se missä tahansa.

Koulutus kesti kuusi kuukautta. Suomalaisten kanssa ei ollut samassa koultuksessa muunmaalaisia.

- Me emme kuitenkaan olleet ainoita vierasmaalaisia. Tiedän, että siellä oli ainakin norjalaisia ja hollantilaisia SS-joukkoihin koulutettavia.

Rintamalle, Saksan hyökkäys Venäjälle oli alkanut, suomalaispataljoona lähti loppuvuodesta 1941 osana kokonaan motorisoitua Wiking-divisioonaa. Divisioonan vahvuus oli suurimmillaan kesällä 1941 lähes 20000 miestä.

- Joulun vietin Ukrainassa. Tiet olivat yhtä liejua. Marssit olivat aikaa vieviä, autot menivät rikki.Ensimmäinen kosketus viholliseen tapahtui jo siirtokuljetuksen aikana Puolassa.

- Ollessani vartiossa meitä kuljettaneen junan kimppuun hyökättiin hieman Varsovan jälkeen. Partisaanit rynnäköivät junan kimppuun. Siitä tuli kova mitteleö keskellä lumisen kuutamoista peltomaisemaa. Rytäkässä kaatui ensimmäinen ssaksalainen komppanianpäällikkö.

Joonas Heinäkari on ajatellut tilannetta jälkikäteen ja päätynyt siihen, että puolalaispartisaanit erehtyivät junasta. He uskoivat sen kuljettavan tarvikkeita ja ruokaa rintamalle. Ihmiset olivat nälissään. Lapset pyysivät meiltä leipää.

- Ei sitä silloin ajatellut sotaa sen syvemmin. Me olimme menossa valloittamaan alueita, Joonas pohtii ja muistelee, kuinka Wiking-divisioonan komentaja, kenraali Felix Steiner oli kysynyt rintamalle meneviltä suomalaisiltakin aiemmin, miksi nämä halusivat rintamalle. Suurin osa sanoi lähteneensä seikkailumielessä.

Suomalaispataljoona vietti talven 1941-42 Asovan meren äärellä, Rostovin lähellä asemissa.

- Olot olivat kurjat. Kovat pakkaset ja aukeata tuulen myllertää. Eivät venäläisetkään tuolloin hyökkäilleet. Kevään myötä hyökkäys jatkui ohi Rostovin kohti Kaukasusta. Joonas Heinäkari oli mukana siinä ryhmittymässä, joka eteni kaikkein itäisimmille alueille, mihin saksalaiset pääsivät sodan aikana. Kaukasus-vuoristo oli etelässä, eikä Kaspianmeri ollut tuolloin kaukana.

- Siellä edettiin kylä kylältä taistellen. Osasin ajaa autoa, vaikka olin nuorin. Olin ajanut kotona traktoria ja sedän autoa. Kasarmilla ollessani kuljetin mm. päivystäviä upseereita. Pääsin monessa asiassa helpommalla.

Rintamalle siirtyminen otti heti alussa koville. Sotasaaliiksi saadut ranskalaisvalmisteiset autot hajosivat toinen toisensa perään liejussa edettäessä.

- Silloin ajattelin saksalaisten touhuja seuratessani, että he ovat turistimatkalla kohti itää. Esimerkiksi kranaatinheitinryhmänjohtajilla oli kullakin oma BMV-henkilöauto ja kuljettaja. Meno oli muutenkin näyttävää.

Kuolema oli sotaretkellä liki monta kertaa. Idän laajoilla aroilla liikkuvat kolonnat olivat helppo saalis venäläisten ilmavoimille. Väestö oli kylissä paikoillaan. Se oli ikävää. Heitä kuoli runsaasti näissä taisteluissa. Hyökkäävät osastot eivät tehneet mitään puhdistuksia. Vasta jälkeenpäin, sodan päätyttyä, selvisi toisenlainen totuus käydystä sodasta.

- Wiking-divisioona ja sen alainen suomalainen SS-pataljoona oli rintamalla taisteleva joukko. Se vain valloitti alueita. Me emme tienneet, mitä takana tapahtui. Se ei kuulunut meille.

Hyökkäävä joukko oli tuolloin monikansallista. Esimerkiksi sodan alkuvaiheessa, kun pataljoona oli rintamavastuussa Kaukasuksella, Lineinajassa, ukrainalaiset vapaaehtoisjoukot vapauttivat suomalaiset rintamavastuusta. Tämä porukka otti vain vuorokausi vastuun siirtymisen jälkeen 60 partisaania kiinni. Tiedon he saivat lapsilta.

- Takaisin tulo ei taatusti tuntunut enää yhdestäkään turistimatkalta.

Perääntymisvaiheen aikana toimin saksalaisen pataljoonankomentajan kuljettajana.

- 255 suomalaista kaatui sillä reissulla. Toinen mokoma haavoittui. Rivit harvenivat sotareissun myötä. Pahimmillaan, ennen kesän 1942 noin parin sadan suomalaissotilaan täydennyserää, suomalaisia oli komppaniaa kohden muutama kymmenen miestä. Hyökkäys oli lisäksi koko ajan päällä ja vahvistuksista huomattava osa kaatui heti ensimmäisinä päivinä, koska olivat kokemattomia aroilla.

Perääntymisvaiheen aikana suomalaispataljoona yritti Stalingradin avuksi, mutta venäläiset ennättivät sulkea motin ennen kuin suomalaiset pääsivät paikalle. Stalingrad jäi parin sadan kilometrin päähän. Pako jatkui Kuberlen kautta kiireemmän kanssa ohi Rostovin edelleen kohti länttä. Venäläiset yrittivät parhaansa mukaan katkaista perääntymisen, siinä kuitenkaan onnistumatta.

Suomalaispataljoona erotettiin Wiking-divisioonan alaisuudesta huhtikuun lopulla 1943. Kesäkuussa suomalaispataljoona sai kuukauden loman. Paluu Suomeen oli totta. Suomalaiset korvattiin tällöin virolaispataljoonalla.

Paluu tapahtui Tallinnan kautta Hankoon. Viikonpäivät tästä ja paraati Tampereella, jonka jälkeen pataljoona hajoitettiin suomalaisiin joukko-osastoihin. Päädyin Äänislinnan ja Syvärin kautta perääntyen Viipuriin ja sieltä edelleen Tolvajärven korpeen.

- Oli outoa olla metsässä aukeiden jälkeen. Vähän sitä ihmetteli. Sotakaverit tiesivät minun kuuluneen SS-joukkoihin.

- Asian ymmärsivät. Rostovin valloittajaksi kutsuivat.

Sotareissu päättyi vasta vuonna 1945. Tein töitä kotitilalla, jonka ostin vanhemmiltani vuonna -61. Myytyäni tilan vuonna 1985 muutimme vaimoni kanssa Saloon viettämään eläkepäiviä. Sota ei ole jättänyt minulle paljonkaan jälkiä. Pahinta oli että siellä meni paras ikä, jolloin olisi voinut esimerkiksi itseään kouluttaa. Sodan jälkeen ei ollut enää tarmoa ja hinkua lähteä, muuta kuin työelämääm mukaan. Kotona työt vartoivat.

Mutta minulle ei onneksi sattunut sodassa mitään vahinkoa. Jälkeenpäin oli kuitenkin tunne, että oli merkitty mies. Tosinaan oli oikein katsottava, miten missäkin paikassa on ja käyttäytyy. Mutta en kylläkään ole missään periksi antanut. SS- miehen varjo kulki aina mukana.

Nykyään ei enää ole mitään hätää, eikä ole enää vihamiehiä. Voi vapaasti kertoa kokemuksistaan ja asioistaan. Sodasta on jo paljon aikaa ja sen monimuotoisuus kiinnostaa yhä enemmän myös nykypäivän ihmistä.

(Kirjoitettu nauhamuisteluista ja lehtihaastattelusta tammikuussa 1999)