Salon Seudun Sotaveteraanit ry  
 

Ilvonen Heikki

30.11.1999

MUISTELUNI 1939-1944

Ilvosia on kaksi sukuhaaraa, joista toinen on ja pienempi on asunut Juvalla pari sataa vuotta. Suurempi sukuhaara on sijoittunut Kiteen Joensuun seuduille. Jos satut saamaan käsiisi puhelinluettelon Joensuussa, löydät siitä Ilvosia sivukaupalla.

Minun tarkoituksena on kertoa aluksi isästäni ja isoisästäni, jotka muuttivat Kivennavalle tämän vuosisadan vaihteessa. Isäni Kallen kertoman mukaan vaarini teki hevosella matkan Kivennavan Miettilään, jonne oli muuttanut hänen hyvä ystävänsä metsänvartijaksi. Miettilän kylän ja vanhan valtakunnan rajan välissä omisti valtio laajoja metsiä ja tämän valtion metsänvartijaksi ja hakkuiden valvojaksi tuli tämä vaarini poikaystävä Juvalta.

Meidän suvussa miespuolisilla jäsenillä on valmiuksia tehdä nopeita päätöksiä, sillä vaarini palattua joulunviettomatkaltaan kotiin Juvalle, hän kertoi vaimolleen ostaneensa Miettilästä maatilan ja eikä mitään pikkuista torppaa. Tila ristittiin Savolaksi, kun Savosta oli kerran tultu ja peltoa oli runsaat 25 ha ja hyvää metsää 200 ha, joka todennäköisesti kiinnosti häntä enemmän, sillä pellot olivat osittain kivisiä. Tosin myöhemmin isäni raivasi uutta peltoa suosta ja näillä suoniityillä kasvoikin hyvin heinä ja kaura.

Vaarini Kalle Juhani Ilvonen oli muuton aikaan Savosta Karjalaan 33 vuoden ikäinen ja perhettä oli silloin vaimon Hanna Hahlin kanssa lapset Ester, Väinö, Uuno, Kalle ja Hilja. Kivennavalla syntyi vielä lisää lapsia: Elsa, Tyyne, Rauha, Martti sekä Martta ja Sylvi, jotka molemmat kuolivat alle vuoden ikäisinä. Voimme hyvin kuvitella, että vaarilla ja mummolla (fammu) oli talonpidossa ja suuressa perheessä kädet täynnä tekemistä ja sitäkö mahtoi johtua, että vaarini kuoli verrattain nuorena keuhkotautiin - vain 43 vuoden ikäisenä. Mummoni jatkoi talonpitoa ja meni myöhemmin uudelleen naimisiin, kun suuri lapsilauma oli varttunut jo aikuiseksi.

Isäni Kalle joutui varsin nuorena miehenä ottamaan velkaisen talon hoitonsa - heti vapaussodan jälkeen, johon sotaan hän osallistui valkoisten puolella Raudun ankarissa taisteluissa keväällä 1918. Siellä kaatui paljon nuoren tasavallan Suomen poikia, mm. tilan töissä olut renkipoika. Vapaussodasta jäi muistoksi muutamia aseita, kuten kivääri ja Parabellum-pistooli, jota isäni käytti sikojen teurastuksessa. Sama pistooli joutui talvisodan aattona myös tilan työmiehelle, joka liittyi meidän talossa majoittuneisiin sotilaihin. Ikävä kyllä tämänkin kunnon renkipojan kohtalo oli menehtyä talvisodassa.

Meidän perheeseen kuului isäni, äitini Helenan ja kolmen lapsen Tapanin (s.1923), Liisan ja minun (s.1925) lisäksi pari maataloustyömiestä eli renkiä, joka ei missään tapauksessa ollut halventava nimi kuten ei piikakaan, joita meillä oli vakituisesti. Minä olen kaksoisveli Liisa-siskolleni ja kerrotaan, että minä tulin tähän maailmaan puoli tuntia ennen Liisaa.

Meillä pidettiin verrattain suurta karjaa - 20-25 lehmää ja porsitussikala. Äitini oli kiinnostunut possuista ja esim. 1930-luvulla sianlihalla oli hyvä kysyntä. Isäni oli enemmän metsämies, mutta renkien avulla raivasi hän uutta peltoa ja niittyjä lisääntyvälle karjalle ja hevosille. Hevosia pidettiin 4-6 kappaletta ja minäkin olin niistä hyvin kiinnostunut oppien pienenä poikana, alle 10-vuotiaana, hevosta valjastamaan ja ratsastamaan ilman satulaa. Sain monta kolhua hevosilta. Kerran hevonen puri minua olkapäähän, kerran se potkaisi, keran putosin nuoren varsan selästä, kun se juoksi aita vasten ja yhtäkkiä stoppasi. Mutta arpia lukuunottamatta ei mitään suurempia vahinkoja tapahtunut.

Niin sitä elettiin Kannaksella ennen talvisotaa nousevissa taloussuhdanteissa eikä vähiten Kivennavalla ja meillä rajan läheisyydessä. Meidän kylästä oli valtakunnan itärajalle vain 10 km, tiheä valtionmetsä ja suo suojamuurina välissä. Suolla käytiin lakkoja poimimassa. Kenelläkään ei ollut halua eikä kiinnostustakaan käydä itärajalla meidän kylän kohdalla. Valtakunnan rajassa oli ns. Lipolan mutka Suomeen päin ja tästä kohdasta viholliset ylittivät rajan, kun talvisota syttyi ja ensimmäiset ryssät tulivat kyläämme varhain aamulla.

- 2 -
Liikekannallepano alkoi lokakuun 9 päivänä 1939, jolloin meillekin majoitettiin sotilaita. Meillä oli iso pirtti (85 m2 ) ja siellä asui kaksi jalkaväkiryhmää (15 miestä).
Viimeinen kesä ennen talvisotaa oli kaunis ja lämmin aivan kuin kesä 60 vuotta myöhemmin. Meillä suvun lapsilla oli tilaisuus viettää muutama viikko Terijoella Elsa-tädin huvilalla, jonka hän oli vuokrannut koko kesäksi. Elsa-täti, isäni kolme vuotta nuorempi sisar, oli muuttanut Amerikkaan 1920-luvulla ja käymässä Suomessa, kutsui Terijoen hiekkarannoille vuoron perään veljensä ja sisarensa lapsia. Meille kaikille oli Terijoki tuttu ja pidetty kesäpaikka, sillä siellä saimme käydä melkein joka kesä uimassa, tosin ei niin pitkiä aikoja oleskeltu kuin kesällä 1939. Sitäpaitsi olihan Terijoki minulle oppikoulupaikka, sillä olin sinne muuttanut kolmannelle luokalle.

Meillä asui sotilaita lähes puolitoista kuukautta, ennen talvisodan syttymistä. Sotilaat olivat nuoria poikia, asevelvollisia Pohjois-Suomesta ja Lapista. Siitä muistankin, että Lapin poika oli musikaallinen. Meillä oli Miettilässä iso asuinrakennus, joka oli kunnostettu kaksi vuotta ennen talvisodan alkua samoin kuin tilan suuri kivinavetta, saunarakennus ja säilytystiloja mm. jääkellari. Päärakennuksessa oli suuren pirtin lisäksi tupakeittiö, ruokasali, vierassali, vierasmakuuhuone sekä äidin ja isän iso makuuhuone. Talon puutarhanpuoleisessa sivussa oli iso lasiveranta, jonka kautta pääsi ruokasaliin. Pihanpuoleisesta sivusta päästiin suuren eteisen kautta pirttiin ja kellariin, jossa säilytettiin marjapulloja ja perunoita viikottaista tarvetta varten. Varsinainen perunakellari oli eri paikassa. Keittiöstä kävivät rappuset talon laajaan vinttitilaan, jossa ei ollut huoneita. Sinne ei ollut lupa lapsilla mennä, mutta käytiinhän siellä salaa. Siellä kun oli monenlaista mielenkiintoista tavaraa, joka oli heitetty sinne käytön jälkeen. Ja olihan siellä orsia vaatteiden ripustamista varten. Kielto leikkiä vintillä perustui kai siihen, ettei siellä olut kiinteää lattiaa, vain sahanpurut olivat irrallaan paksussa kerroksessa huoneitten katon päällä.

Meillä oli asuinrakennuksen edessä naapuritaloon päin laaja kotipuutarha, joka oli perustettu 1930-luvun puolivälissä. Äitini veli, Väinö-eno, oli Viipurissa maanviljelysseuran agronomina ja hänen kauttaan saatiin ammattiapua puutarhan perustamisessa. Kannaksella, jossa ilmasto on erittäin suotuisa hedelmätarhoille, oli varsin yleistä, että omena- ja marjapensastarhoja oli maaseudulla yleisesti. Niinpä meillekin istutettiin lukuisia määriä erilaisia omenalajikkeita kuten Åkerö, Antonofka, Kaneli ym. sekä marjapensaita niin punaisia kuin mustiakin. Meillä kasvoi myös vadelma ja puutarhamansikka ja niiden pitäminen puhtaina rikkaruohoista oli meille lapsille kova urakka.

Missä sitten lapset ja palveluskunta nukkuivat? Pienet lapset (alle kouluikäiset) äidin ja isän tilavassa makuuhuoneessa, isommat isossa pirtissä palveluskunnan kanssa. Mahtuihan sinne 15 sotilastakin YH:n aikana!
Muistan nukkuneeni myös ruokasalissa käydessäni joulu- ja pääsiäislomilla kotona oppikoulusta Inkeroisista.

Haluaisin kertoa vielä kesästä 1939, jolloin keväällä olin täyttänyt 14 vuotta. Oppikoulun käyntini olin aloittanut Kymenlaaksossa Inkeroisissa tätini luona. Aili-tätini ja hänen miehensä Paavo Uronen ja heidän ainut lapsensa Marketta olivat kesälomamatkalla Miettilässä 1937, jolloin Marketta oli kolme vuotta vanha. Olin menestynyt kohtalaisesti kansakoulussa ja kun tuli puheeksi Heikin jatkokoulusta, niin Aili-täti ehdotti äidilleni, että Heikkihän voisi tulla Inkeroisiin, jossa Paavo-setä oli sahanhoitajana Tampellan sahalla. Minulla itselläni ei ollut mielessä jatka koulua, mutta kun oli mahdollisuus asua sukulaisissa, niin mitäpäs sitä enemmän ajattelemaan. Matka tulevalle koulupaikkakunnalle oli pitkä, Valkjärven asemalta junalla Viipurin kautta Kymenlaaksoon. Pitkä matka tietysti kiinnosti 11-vuotiasta pojanvesseliä. Olin tosin käynyt Viipurissa, Terijoella ja sukulaisten luona Kivennavan Ahjärvellä ja Muolaan Lehtokylässä, mutta lähteä yksin yli 30 kilometrin matkalle oli vallan toista ja kiinnostavaa.
No, sanottu ja tehty. Kävin 1. ja 2. luokan oppikoulua Inkeroisten Yhteiskoulussa, vuosi ja luokka rimaa hipoen, mutta sitten aloin itse ajatella, että mitä järkeä on olla poissa kotoa niin kaukana ja päästä lomalle vain jouluna ja pääsiäisenä. Näistä matkoista ja koulunkäynnistä Inkeroisissa ovat jääneet vain hyvät muistot. Sain olla lapsenvahtina ja tutustua tehdaspaikkakunnan poikiin. Koulumatkalla käytettiin polkupyörää ja välitunnilla ostettiin maukkaita sokerimunkkeja.

Lukukauden 1939 päättyessä Inkeroisissa sain siirron Terijoelle, jossa aloitin syyskuun 1. päivänä Terijoen yhteiskoulun 3. luokalla. Samalla luokalla oli Kauksamon kansakoulusta Aila, joka oli aloittanut Terijoella koulunkäyntinsä kaksi vuotta aikaisemmin.

Edellä on jo kerrottu, että kesä ja syksy 1939 oli mieliinpainuvan suotuisa monessakin mielessä. Asuin Terijoella lähellä Kannaksen Osuusliikkeen päämyymälää, koulukodissa, jota piti rouva Uudeltakirkolta tyttärelleen ja meille kahdelle vieraalle oppilaalle Kivennavalta.
Vuodevaatteet piti tuoda kotoa ja niiden takia jouduinkin lähtemään niitä Miettilästä hakemaan, kun koulut eivät enää alkaisi ennen joulua. Näin ilmoitettiin radiossa kaksi päivää ennen talvisodan syttymistä ja äitini kehotti minua hakemaan vuodevaatteet Terijoelta.

Polkupyörämatka alkoi 29. päivä marraskuuta varhain aamulla, Enso Gutzeitin työnjohtajan kanssa. Hänen tyttärensä Tyyne asui samassa koulukodissa Terijoella ja meillä molemmilla oli tarkoitus tyhjentää sängyt ja palata samana päivänä takaisin.

Yhden päivän pyöräilyksi 2 x 40 km vaikuttaa tosi rankalta urakalta. Pyöräilykeliksi aamupakkanen oli sopiva, mutta iltapäivällä alkanut lumisade teki ajamisen raskaaksi. Kun vielä työnjohtaja jäi omille asioilleen Terijoelle ja jätti minut yksin paluumetkalle, olin tosi uupunut, kun tulin Ikolan kylän kohdalle poiketakseni muka kysymään kelloa tutussa talossa. Kello oli silloin 17.00, ja kun emäntä kehotti minua jäämään yöksi, niin eihän minua tarvinnut kahta kertaa suostutella, kun heitin ajatuksen matkani jatkamisesta. Olisin kyllä ehtinyt Kivennavan kirkolle klo 19.00 mennessä, jolloin linja-autolla olisi päässyt kotikylään asti.
Tunsin pienoista pelkoa hautuumaita kohtaan ja sen takia poikkesin taloon kelloa kysymään. Olihan silloin jo pilkkosen pimeää. Kivennavan uusi hautauspaikka oli näet tämän tien varrella, joka vei kirkonkylälle.

Talossa, jossa yövyin, asui vaimonsa kanssa Jalmari Susi, joka oli ollut meillä rakennus- ja kivimiehenä, kun uusittiin vanhaa kivinavettaa uudenaikaiseksi karjasuojaksi. Rakennuksen alaosa, n. kaksi metriä, oli kivestä ja yläosa punaisesta betonitiilestä. Rakennukseen mahtui tilava navetta 25 lehmälle, porsitussikala ja karjakeittiö. Rakennuksen pohjoispäässä oli tilaa 6 hevoselle ja ajoneuvokuja. Rakennuksen vintti oli kokonaan auki ja sinne mahtui karjarehua noin kuukaudeksi. Kujan sivulla oli katettu lantala virtsakaivoineen. Vinttitilaan ajettiin rakennuksen pohjoispuolelta pitkää ja loivaa ajosiltaa pitkin. Varsin uudenaikainen navettarakennus oli betonipohjalla ja lehmien vesikupilla varustettu.

Palaan vielä takaisin liikekannallepanoaikaan, jolloin meillä asui sotilaita. Suomi ja Neuvostoliitto kävivät tiiviitä alueluovutusneuvotteluja. Saksa oli hyökännyt Puolaan ja Neuvostoliitto oli sopinut Baltian mailta saatavista tukikohdista, jotka käytännössä tarkoittivat Viron, Latvian ja Liettuan itsenäisyyden menettämistä. Meillä kuten varmaan joka talossa kuunneltiin radiosta kaikki uutislähetykset. Radioita ei silloin vielä niin paljoa ollut. Ne olivat ns. akkuradioita, kun ei ollut sähköä. Meillekin tuli radio vasta 1930-luvun alkupuolella. Muistan hyvin, kun se otettiin käyttöön. Silloin tuli lasten tunti, jota veti Markus-setä. Radio sai virran akusta, jota piti ladata Viipurissa saakka, kun se oli tyhjä. Meiltä oli tasan 100 km Viipuriin. Linja-auto kulki sinne joka arkipäivä linjalla Viipuri-Raasuli-Viipuri.

Alueluovutusneuvottelut kariutuivat marraskuun puolella ja kun Neuvostoliitto sanoi hyökkäämättömyyssopimuksen irti, oli sodan uhka lähellä ja väistämätön.
Vaikka me asuimme 10 km rajalta, ei meitä evakuoitu kauemmaksi rajasta. Meidän lähinaapurissa oli suuri lapsiperhe, 12 lasta. Sieltä oli pienimmät lapset lähteneet evakkoon, mutta muuten meillä elettiin kun rauhan aikana. Tehtiin tavanomaiset päivärutiinityöt, ruokittiin ja lypsettiin, ajettiin heiniä navetan vintille, mutta mitään suurempia töitä ei aloitettu. Sotilaiden saapuessa rajakyliin alettiin luonnollisesti pelätä, että sota alkaa. Muistan, kun meillekin kaivettiin suuri kuoppa sokerijuurikasmaalle, jonne kätkettiin lähinnä taloustavaroita, kuten ruokakalustoa, joka löydettiin ehjänä 1942, kun palattiin takaisin Karjalaan.

Sotilaat eivät paljoa keskustelleet sodasta, seurustelivat enimmäkseen keskenään ja kävivät ruokailemassa omassa kenttäkeittiössään. Meidän kylässä oli yksi rajakomppania asevelvollisia sekä reserviläisiä saman verran. Sotilaiden asuessa meidän isossa tuvassa niinkin kauan, tulivat he tutuiksi. Meillä oli urkuharmooni, joka oli vierassalissa ja enkä muista soittopeliä paljoakaan käytetyn. Me lapset sitä silloin tällöin vähän pimputtelimme, mutta kun emme opetusta saaneet, jäi se soittaminen vähälle.

Sotilaiden joukossa oli eräs lappalaispoika, joka osasi soittaa ja urkuharmooni tuotiin tupaan, jossa hän omaksi ja toisten iloksi sai soitella. Urkuharmoni siirrettiin muutamaa päivää myöhemmin kellariin piiloon, josta ryssät sen kyllä löysivät tai varmemmin se tuhoutui kyllä tulipalossa.

-3-
Minä heräsin Ikolan kylässä Jalmari Suden talossa klo 6.00 ja emäntä tarjosi Jalmarille ja minulle aamuteetä. Jalmarin piti joutua varhain töihin, hänhän oli kivityömies paremmasta päästä ja hänellä oli kysyntää. Minä polkaisin pyöräni liikkeelle ja ohitin uuden hautausmaan aamuhämärissä enkä yhtään pelännyt. Tulin Kivennavan kirkolle seitsemän aikaan ja silloin havaitsin, että idässä palaa. Sota oli syttynyt. Paransin vauhtiani ja tuumin, että kotiin on päästävä, jotta pääsisin isän, äidin ja veljeni ja siskoni kanssa pakomatkalle. Toisin kuitenkin kävi. Savuin Ahjärven kylään n. 14 kilometriä kotikylästä ja poikkesin äitini kotiin. Siellä enoni ja suuri perhe oli täysin sekaisin, eivät he edes huomanneet, että istuin suuren tuvan penkillä hetkisen ja katsoin sitä kaaosta. Päässäni pyöri vain yksi ainoa ajatus: päästä kotiin, sitä parempi mitä nopeammin, ja niin lähdin talosta kenenkään huomaamatta ja aloin polkea vimmatusti viimeistä 14 kilometriä. Kun saavuin noin 5 km kotikylästäni, olin silloin Vuottaan ja Kauksamon kylän metsävälillä, olivat sotilaat sulkemassa maantietä piikkilanka- ja kiviesteillä. Minä, 14-vuotias, pelästynyt poika halusin päästä kotiin perheeni luo ja sotilaat selittivät minulle, että älä hyvä poika rajalle päin pyri, ryssät ovat siellä tulossa. Taisin panna itkuksi ja niin pääsin jatkamaan matkaa. Kun saavuin Kauksamolle, meidän naapurikylä, oli monta taloa sytytetty palamaan. Taloja poltettiin sen takia, ettei vihollinen pystyisi niissä asumaan suomalaisten joukkojen peräännyttyä. Olin Pohjalaisten talon kohdalla, kun oikealla Korpikylän tieltä tuli pakolaisia tien täydeltä. Sieltä pakolaisvirrasta huomasin tutun perheen ja isäntä, joka oli ohjaksissa kehotti minua hyppäämään rekeen. Peloissani kun olin, jätin ajopelini Pohjalaisten talon seinustalle ja se on minua harmittanut, sillä äitini kysyi heti, kun tavattiin iltapäivällä: "Missä ovat Terijoelta haetut vuodevaatteet ja mihin jätit polkupyöräsi?" Minulla oli Örn-merkkinen pyörä, ei tosin monilla vaihteilla kuten nykyään. Evakkoreki, jolla kuljin ensimmäiset pakolaiskilometrit, oli kansa-ja oppikouluaikojen luokkatoveri Ailan perheen, josta mainitsin Terijoen Yhteiskoulun yhteydessä. Ailan isä, Mikko, rauhoitteli minua, että kyllä sinä pian tapaat kotiväkesi ja enköhän minä tehnyt ensimmäisen päivän pakosuunnitelmaa hänelle kertomalla, etä äidin sisko Tyyne-täti asuu Muolaassa.

Poltetun maan taktiikkaa noudatettiin niin paljon kuin ehdittiin. Ryssät olivat ylittäneet valtakunnan rajan kello seitsemän aamulla, jolloin oli vielä pimeää ja sentakia idässä näkyivät tulipalot ja tykkien lähtölaukaukset tekivät minuun pelottavan vaikutuksen.

Minä olin tosiasiallisesti sulkenut kotioveni vuorokautta aikaisemmin kuin meidän muu väki, joka joutui sen tekemään suuressa hälinässä ja kaaoksessa. Valmistautumista kodin jättämiseen oli kaksi tuntia, enkä usko että sotilaista oli mitään apua, koska he siirtyivät välittömästi tukilinjaan, joka oli maantien varressa Tattarinmäellä. Idän vihollinen marssi pitkässä nelijonossa maantietä pitkin. Ilmeisesti olivat ylittäneet rajalinjan Lipolassa. Meidän tuvassa lähes 1,5 kuukautta asuneet asevelvolliset nuoret sotilaat ja heitä jonkin verran vanhemmat reserviläiset, joiden joukossa tuli minulle tutuksi Saloon muuttaessani Reino Liski ja Veikko Ryyppö. Nämä aseveljet kertoivat minulle, että komppanian verran ryssiä ammuttiin viimeiseen mieheen kotini lähellä Tattarinmäellä, jonne venäläiset talvisodan jälkeen pystyttivät muistomerkin katuneilleen. Sen löysin sieltä myöhemmin kesällä 1942.

Venäläisiä tuli tietenkin jatkuvasti lisää. Veikko Ryyppö kertoi, että kun ensimmäinen sotapäivä vaihtui illaksi, oli ryssiä ja hevosia kylässä tuvat ja ladot täynnä.
Suomalaisia rajakomppanioita oli kannaksella kolmen pataljoonan verran ja niiden tarkoituksena oli viivyttää vihollisen etenemistä sen verran, että siviilit ehtisivät pois jaloista. Siinä ne onnistuivatkin Kivennavalla ja ketään ei jäänyt sinne ja kaikki aloittivat pakomatkan länttä kohti. Paitsi lehmät, siat, lampaat, kanat jäivät ja koirat, jotka uskollisesti seisoivat vartiopaikallaan. Veikko Ryyppö jatkaa. Suomalaiset joukot Miettilässä olivat saaneet suojamääräyksen tuhota kylän kaikki rakennukset, jotta ryssä ei saisi niistä hyötyä. Kylässä oli kaikkiaan 25 taloutta jakaantuen pohjois-eteläsuunnassa kahteen osaan., Lipolan puoleiselta sivulta Pukinkolkassa kaikki talot tien molemmin puolin poltettiin, mutta Kauksamon puoleisessa päässä ainoastaan meidän rakennukset, asuinrakennus, johon oli majoittunut ryssiä tuvan täydeltä ja navettarakennus, joka oli täynnä lehmiä, sikoja, kanoja, lampaita, tuikattiin polttopullolla tuleen. Voin kuvitella, että hyvinhän se navettarakennus paloi, kun iso vintti oli täynnä heinää ja olkea. Meidän lähin, naapurimme talo, joka oli vain 100 metrin päässä, ehdittiin myös polttaa, mutta muiden talojen hävittäminen jäi tekemättä, koska ryssät olivat torjuneet sen. Suomalaisten joukkojen oli pakko perääntyä metsään ja jättää polttomääräys tekemättä, koska ryssät olivat torjuneet sen. Suomalaisten joukkojen oli pakko perääntyä metsään ja jättää polttomääräys tekemättä.

Irtain omaisuus, jota lastattiin kolmeen rekeen, käsitti lähinnä vaatteita, ruokatarvikkeita kuten jauhoja, leipää, voita, lihaa ja sokeria, ei ollut paljon mukana. Pitihän hevosille varata jonkin verran heinää ja kauroja. Sitäpaitsi kaksi varsaa sidottiin reen perään jäljessä juoksemaan. Sekin otti reessä tilaa. Eiköhän se oman henkikullan pelastaminen ole tärkeintä, kun pakkomatkalle lähdetään. Mitä tulee "muuttokuorman" tekemiseen, niin isälläni oli apuna minun kaksi vuotta vanhempi veljeni ja varmaan tarvittiin naisväenkin apua. Meillä oli siihen aikaan vakituisena työmiehenä Toivo Kirjavainen, joka oli apuna pakovalmisteluissa. Toivo jäi koiran kanssa kodinvartijaksi ja sai isän pistoolin turvakseen. Se oli perua Raudan taistelun ajoilta. Valitettavasti hänen myöhemmistä kohtaloista ei meillä ole tietoa ja hän jäi sille tielle. Sen tiedämme vain, että hän kaatui, mutta missä, se on tuntematonta.

Omaisuutta on myöhemmin karttunut meille kaikille lapsille poisheitettäväksi asti, mutta eniten on surettanut, että yhtään valokuvaa ei ole meillä lapsuus-ja varhaisnuorisoajoilta. Muistikuvissani istun koko perheen kanssa lasiverannan rappusilla 1930-luvun alkupuolella. Se on kesäinen kuva kaikkien puiden kukkiessa puutarhassa.
Iltapäivällä saapuivat vanhempani Liisan ja Tapanin kanssa Muolaan Lehtokylään n. 30 kilometriä ajettuaan Miettilästä. Olin oikeassa kertoessani kohtalotovereilleni Korpikylästä, että sinne he tulevat äitini siskon Tyyne-tädin taloon. Ilo oli molemminpuolinen kun tapasimme, ja rauhoituimme huomattavasti, kun löysimme toisemme niin lyhyen eron jälkeen. Näin ei valitettavasti ollut tilanne monen muun perheen kohdalla. Meidänkin suvussa Lauri-serkkuni eksyi vanhemmistaan, kun oli samalla viikolla käymässä koulukodissa tavaroita hakemassa.
Meitä oli kerääntynyt sukulaisperheitä Tyyne-tädin ja hänen miehensä Armas Laukkasen taloon. Heillä oli maalaiskauppa maanviljelyksen lisäksi. Kun heillä ei ollut lapsia, ottivat he mielellään sukulaislapsia kesäisin luokseen ja minäkin olin siellä useita kertoja. Kulkureitti Miettilästä Lehtokylään oli tuttu minulle ja olin sen kulkenut polkupyörällä. En muista tarkkaan, miten evakkomatkan jatkuminen eteenpäin suunniteltiin, mutta uskon, että isäni kertoi sukulaisistaan Mikkelin läänissä ja serkustaan Juvalla. Ennen lähtöämme seisoimme pihalla ja katselimme taivaalle, kun ilma kirkastui ja pakkanen alkoi kiristyä. Lunta oli maassa 10-15 cm ja rekikeli oli hyvä. Silloinhan ei hiekoitettu maanteitä. Idässä tulipalot lisääntyivät ja ilmassa oli kitkerä savun haju. Suurimpana esteenä liikenteessä olivat sotilasajoneuvot, jotka tulivat pakolaisia varten. Maantie Muolaasta luoteeseen oli täynnä evakkoja, jotka pyrkivät peloissaan jalan, pyörillä tai hevosajoneuvoilla kauemmaksi sotatoimialueelta. Jotkut kuljettivat lehmiä hevosreen perässä, jotkut taluttivat niitä. Meidän lehmät olivat jääneet kotinavettaan, sodan jalkoihin.

Armas-setä, Tyyne-tädin aviomies, totesi siinä lähtiessämme pakomatkaamme jatkamaan, että heidänkin on jo seuraavana päivänä painettava ovet kiinni. Hän sanoi jakavansa kaupan elintarvikkeita ohikulkijoille, mutta lähinnä sotilaille, jotka marssivat kohti ensimmäistä tulikastettaan. Muolaassa käytiin jo viikkoa myöhemmin kovia taisteluja ja kaikki talot poltettiin.
Meidän pakomatkamme jatkui edelleen. Perheemme lisäksi samassa kolonnassa lähtivät Mikko Rautiainen ja hänen tyttärensä Aila, hänen äitinsä ja Laura-sisko olivat lähteneet evakkoon ja aikaisemmin, koska he asuivat ihan rajan tuntumassa. Ahjärveltä saapunut Antti-eno ja hänen vanhemmista lapsistaan Inkeri ja Katri olivat omilla hevosillaan mukana. Liina-täti ja pienemmät lapset olivat siirtyneet turvaan aikaisemmin. Isän sisko Ester-täti ja serkkuni Olavi olivat omalla hevosellaan meidän kanssamme pakomatkalla.

Me ajoimme hevosilla sodan alkamispäivän iltana vielä Muolaan pitäjän luoteispäähän Mälkölän kylään asti. Kuten arvata saattaa maantie oli mustanaan väkeä, ihmisiä, hevosia, lehmiä, sotilaskuljetuksia ja sotilaita. Myöhään illalla tai vasta varhain yöllä löydettiin levähdyspaikka ja se ei ollutkaan helppo asia. Uupuneina ajoimme erään komean näköisen talon pihalle ja pyrimme sisälle. Tämä on jäänyt lähtemättömästi mieleeni, kun sisään ei päästetty. Mikko Rautiainen oli huumorimiehiä ja sanoi, että kyllä näin suuresta talosta pitää yösijaa löytyä ja löytyihän se saunasta. Siellä me sitten makasimme kuin silakat suolassa ensimmäisen talvisodan yöpuhteen. Jälkeenpäin on monesti tullut mieleen, että missähän sekin talonväki yönsä vietti, kun heille lähtö tuli. Mikä oli vastaanotto?
Isäni oli kaksivuotiaana muuttanut vanhempineen Juvalta Kivennavalle. Eikä hän itseään savolaiseksi tunnustanutkaan, vaan karjalaiseksi ja kivennapalaiseksi. Kirkonkirjoittakin oli virheellisesti merkitty syntymäpaikaksi Kivennapa. Hän oli aikuisissä kulkenut Juvalle junalla. Etäisyyttä Kivennapa-Juva on n. 300 km. Juvalla asui hänen serkkunsa Martti Pursiainen ja sinne Juvan Hatsolan kylään oli aikomus siirtyä evakkoon.

-4-
Toisena talvisodan päivänä kuljimme edelleen pitkässä pakolaisvirrassa. Matka edistyi hitaasti. Tarkoituksena oli päästä Vuoksen yli sen pohjoispuolelle, jossa liikenne alkaisi rauhoittua. Kuukaupin siltaa pitkin ylitimme Vuoksen yöllä ja jatkoimme maantietä pitkin Antreaan asti, jossa olimme joulukuun 6. päivänä, Suomen 22. itsenäisyyspäivänä. Siellä Ylä-Vuoksen maamieskoululla pysähdyimme kaksi päivää, sillä hevoset olivat väsyneitä ja varmaan evakotkin, jotka eivät aikaisemmin koskaan olleet niin kauan olleet poissa kotoa. Sitäpaitsi kortteeri oli hyvä. Maamieskoululle oli majoitettu paljon pakolaisia ja heitä kohdeltiin suurella ymmärryksellä.

Isäni käyttämä sanonta: "matkaa pittää vihata" oli varmaan silloin hänen mielessään, koska jatkoimme sitä heti, kun hevoset alkoivat olla ajokunnossa. Kuljimme vielä Vuoksenlaaksossa, ohitimme viljavat maanviljelysseudut Antrea, Jääski, Enso. Antreaan oli perustettu juurikassokeritehdas pari vuotta ennen talvisotaa ja meiltäkin oli toimitettu sinne sokerijuurikkaita vuosina 1938-1939. Viimeiset juurikkaat ajettiin kovalla kiireellä suoraan pellolta marraskuussa rekka-autolla ja viljelijäsokeria saatiin tehtaalta takaisin.
Tässä yhteydessä en malta olla kertomatta, että kun meillä Kivennavalla aloitettiin sokerijuurikkaanviljely, oli Salosta Suomen Raakasokeritehtaalta, kuten nimi silloin kuului, lähetetty meille viljelyneuvoja. Hän oli talon töissä keväästä syksyyn vuonna 1938. Tapasin hänet myöhemmin aloittaessani itse sokerihommat Salossa.

Antreasta lähdön jälkeen miesväki kertoi, että täällä vilkasliikenteisellä teollisuusalueella on ilmavaara mitä ilmeisin ja sen takia vältimme liikkumista keskellä aurinkoista päivää. Olihan suuret tehtaat Enso, Vuoksenniska ja Imatra pakotiemme varrella. Imatralta jatkoimme matkaa Saimaan vesistön pohjoisrantaa pitkin Ruokolahdelle. Siellä alkoivat suuret metsätaipaleet ja siellä ei ollut enää pakolaisvirtaa eikä lentokoneista vaaraa.
Maasto oli Ruokolahti-Puumalan välillä kumpuilevaa ja tiet mäkisiä. Nythän me emme sitä huomaa liikkuessamme autoilla, 100 hevosvoiman koneilla. Mutta hevosella liikkuessa päivämatkat jäävät pakosta lyhyeksi. Ylämäessä hevosella ajaessa täytyy kuormaa keventää ja ainakin miesväki ja minunikäiset lapset joutuivat kävelemään. Siltä ajalta on jäänyt mieleeni, että päkiäiset jaloissa tulevat kipeiksi ja käsittäähän sen, jos joutuu paljon kävelemään. Joulukuussa valoisa päivä on lyhyt ja senkin takia matka eteni hitaasti.
Puumalan ja Juvan väliltä tie on kapea ja mäet lisääntyvät. Kortteeripaikkoja on harvakseltaan, mutta onneksemme ei sillä tiellä ollut siihen aikaan muita kulkijoita. Saavuimme Juvalle joulukuun puolenvälin tienoilla. Hatsolan kylä sijaitsee Juvan kirkolta n. 10 km Mikkeliin päin. Löysimme sieltä isän serkun Martti Pursiaisen ja asetuimme taloksi. Pursiaisen perheeseen kuului siihen aikaan vaimon lisäksi kaksi alle 10-vuotiasta lasta.
Perhe ei ollut Suuren suuri, mutta meitä pakolaisia majoitettiin sinne niin paljon, että haimme joulun jälkeen naapurista uuden kortteerin ja täällä Urho Taskisen talossa asuimme koko sotatalven kevääseen saakka, jolloin muutimme Hämeeseen.
Juvalla, niinkuin muuallakin Suomessa, oli talvisodan talvella paljon lunta ja pakkanen hipoi tammi-helmikuussa 40 astetta. Pakomatkamme aikana ei ollut vielä kovin kylmää, lunta tuprutteli sopivasti, joten reki luisti hyvin.
Pursiaisen talo Haltsolassa on vähän syrjässä kylän keskustasta ja kauppaan on n. kaksi kilometriä. Hevoset saivat kylmän tallin ja juottovesi oli haettava järvestä. Pakolaisia oli tupa täynnä. Sanotaan, että kyllä hyvä sopu tilaa antaa, mutta kun asutaan jatkuvasti ahtaalla, voi hyvä sopu olla kyseenalaista.
Kohta Juvalle saavuttuamme isäni joutui reserviin. Hän kuului vielä siinä iässä (42 V.) nostoväkeen. Veljeni Tapani oli 16 vuoden ikäinen ja kyyditti hevosella Suomen Huollon virkailijan tarkastusmatkoilla pakolaisten joukossa. Hevosten ruokkiminen jäi minun ja Tapanin huoleksi. Hevosten piti saada liikuntaa ja kun ne vielä olivat kylmässä tallissa piti ne laskea ulkoilemaan. Heiniä ei ollut ja niille silputtiin olkea. Olkisilpusta tehtiin apetta, johon oli ripoteltu vähän kaurajauhoja.

-5-
Minun tehtäväni oli noutaa posti kahden kilometrin takaa kaupasta, jossa muutenkin käytiin tekemässä vähäiset ostokset. Kahvi, sokeri, voi ja jauhot olivat säännösteltyjä. Kansanhuolto jakoi elintarvikekortteja kuukausittain.
Hevoset tarvitsivat liikuntaa. Kun olin tottunut niitä käsittelemään, niin sain vapaasti touhuta niiden kanssa. Este-niminen kantakirjatamma oli vahva hevonen, mutta yksi vika sillä oli. Se oli kovasuinen. Ehkä se oli hermostunut. Se oli meille ostettu aikuisena hevosena ja ehkä sitä oli varsana opetettu virheellisesti. Tapani ajeli Esteellä kansanhuollon ajoja muutamana päivänä viikossa, mutta silloin kun se seisoi joutilaana tallissa ja kun se oli hyvä juoksemaan, otin sen sieltä ja kävin hakemassa postia. Ratsastin ilman satulaa. Olin oppinut ratsastamaan jo alle 10-vuotiaana. Kun Este oli kovasuinen, en saanut sitä pysähtymään muuten kuin ajamalla tallin seinää vastaan.

Joulun vietosta 1939 en muista paljoa. Lahjoja ei ollut. Ei se varmaan hääppöstä ollut ottaen huomioon olosuhteet. Isä oli poissa asevarikolta ja äidillä oli murheena ankeassa ahtaudessa asuminen. Muutimmekin heti joulun jälkeen Urho Taskisen tilalle asumaan. Hevosetkin saivat paremman kortteerin. Urho Taskinen oli Juvan tunnettuja hevosmiehiä. Hänen vaimonsa kahden alle 10-vuotiaan lapsen kanssa piti emännyyttä, kun aviomies oli sodassa.
Talvisota meni Juvalla nopeasti rintaman uutisia kuunnellen. Rintamalinjojen nopea muuttuminen ja sodan kehittyminen kiinnostivat kaikkia. Koulut pysyivät suljettuina, koska siellä oli yhteisiä ruokapaikkoja ja siellä asuttiin. Meidän perhe pysyi omassa ruokataloudessa koko ajan.

Talvisota päättyi 13. maaliskuuta 1940. Se merkitsi, että yli 400.000 karjalaista joutui jättämään kotinsa pysyvästi. Miehet vapautettiin armeijasta ja isänikin oli tehnyt jo toisen kerran velvollisuutensa. Ensin vapaussodassa ja sitten asevelvollisena Laatokan rannikkotykistössä, jolloin oli käynyt Valamossa ja myös Konevitsassa. Vielä hän joutui lyhyeksi ajaksi kolmannenkin kerran puolustamaan tätä maata. Se tapahtui 1941-42 jatkosodan aikana. Silloinhan hän oli reserviläisenä asevarikossa.
Tapani joutui asevelvolliseksi tammikuussa 1942 Riihimäelle. Se oli sikäli harvinaista, että meidän perheestä olivat molemmat, isä ja poika yhtaikaa armeijassa, tosin isä pääsi kohta siviilin. Minun ikäluokkani 1925 syntyneet pojat kutsuttiin sotaväkeen huhtikuussa 1943, jolloin olin 17 vuoden ikäinen. Toukokuussa täytin 18 vuotta ja asevelvollisuusaika oli silloin 2 vuotta.
Runsaslumisen ja kylmän talven jälkeen oli kevät varsin odotettu eikä vähiten karjalaisten keskuudessa, jotka olivat joutuneet jättämään kotinsa ja olivat hajallaan ympäri maata. Meidän perheessä ei jouduttu ympäri Suomea kuten monen muun karjalaisen kohdalla.
Aloimme suunnitella siirtymistä Juvalta pois lähemmäksi muita kivennapalaisia, joita oli siirtoväen evakuoimiskeskuksesta ohjattu Hämeen läänin. Sijoitimme vähäiset tavaramme ajoneuvoihin, jotka olivat vaihtuneet kärryihin. Reet jäivät Juvalle vaihtokaupassa. Urho Taskinen oli reilu mies ja teki vaihtokaupat vaatimattomiin kärryihin.

-6-
Lähdimme huhtikuun lopulla ajelemaan kahdella hevosella Mikkeliin. Yksi aikuinen hevonen ja kaksi varsaa myytiin Juvalla. Lauri-serkkumme liittyi Tapanin ja minun seuraan. Juvalta Mikkeliin on lähes 40 km, joten lähdimme varhain aamulla matkaan. Muu perhe matkusti linja-autolla ja jatkoi junalla Hämeenlinnaan. Meillä oli aika korkea kuorma molemmissa kärryissä ja muistan sen siitä, kun löysimme maantieltä suuren jauhosäkin. Meillä oli melkoinen työ nostaa iso jauhosäkki kuormaan. Ruokatavara oli siihen aikaan arvokas löytö. Ilmeisesti säkki oli pudonnut armeijan tai kauppiaan kuljetuksesta.

Mikkelin ratapihalta saimme hevoset ja tavarat ns. härkävaunuun eli katettuun tavaravaunuun, joka tuli minulle tutuksi joutuessani myöhemmin asevelvolliseksi. Miehistön kuljetukset tehtiin tavaravaunuissa, upseerit saivat matkustaa henkilövaunuissa. Olimme matkalla Hämeenlinnaan usean vuorokauden ajan. Kevätyöt olivat vielä kylmiä ja erikoisesti viimeinen yö Hämeenlinnan ratapihalla, kun saavuimme sinne aikaisin illalla ja hevosia ei saatu pois vaunuista ennen seuraavaa aamua.

Isäni oli meitä vastassa ja ilmoitti, mikä oli seuraava matkan kohde. Se oli Lusin kylä Tyrvännön pitäjässä, n. 25 km Hattulaan päin. Antti-eno oli saanut siirtoväen sijoituksesta tietoa, että Hämeenlinnan kaupunki omisti Lusin kylässä lastenkesäsiirtolan ja sinne majoitettiin useampia evakkoperheitä kesän ajaksi. Antti-enon perheessä oli vaimon Liinan lisäksi seitsemän lasta ja meitä oli viisi. Vielä sinne sijoitettiin meidän lisäksi muitakin perheitä.
Niin me sitten köröttelimme Lusin kylään uutta tietä pitkin. Tämä maantie tuli minulle tutuksi saman vuoden syksyllä, kun jatkoin keskenjäänyttä oppikoulua Hämeenlinnan Yhteiskoulussa.
Lusissa oli ihan mukava asua järven rannalla. Tyrvännön kirkolle järven yli oli ehkä 1-1,5 km. Lusissa soudettiin kauppaan asioille ja muistan yhden kauppareissun isäni kanssa, kun oltiin suuressa vaarassa hukkua. Emme olleet erityisen tottuneita vesillä liikkujia, sillä kotikylässä oli vain pieni Latojärvi, jossa soudeltiin tasapohjaisella ruuhella. Meidät yllätti silloin ankara ukkosilma ja puuskittainen tuuli, joka oli kaataa veneen. Mutta isäni pelasti vaarallisen tilanteen. Hän oli vahva mies.

Talvisotaa seuraavana kesänä olimme vuokranneet heinäpeltoa hevosten talvirehua varten. Ja tulkoon tässä yhteydessä kerrotuksi, että isäni ei luopunut hevosista, vaan joka vuosi vuokrattiin peltoa sen verran, että selvittiin seuraavaan kesään. Niinpä sitten keväällä 1942, kun pääsimme lähtemän takaisin Karjalaan, meillä oli kaksi hevosta omasta takaa.
Maanviljelijöitä kun olimme, niin maataloustöihin pyrimme heti Lusissa asuessamme. Isä, Tapani ja minä kuljimme polkupyörillä töissä Lepaan kartanossa, jossa oli valtion koulutila ja puutarha. Myöhemmin agronomina ollessani tapasin koulutilan johtajan agronomi Aatto Sykärin, joka oli isäni kanssa samanikäinen. Sykärillä oli vain hyvää sanottavaa Ilvosista ja erityisesti isäni oli jäänyt hänen mieleensä, kun isäni oli mainio heinäpiennarten niittäjä viikatteella. Sitä työtä hän oli paljon tehnyt kotitilallaan, meillä kun olivat suuret alat luonnonniittyä, ns. jussikoita, joiden niittämisessä tarvittiin terävä viikate ja sen käyttäjä. Sen homman osasi isäni, Kalle.

Kaupungin kesäsiirtola kävi kylmäksi asua syksyyn siirryttäessä ja sen takia muutimme samassa pitäjässä toiseen asuntoon, joka oli Retulan saaressa. Sinne oli kyllä siltayhteys, mutta muuten syrjäinen paikka. Meitä asui siellä useampia siirtolaisperheitä, mm. äidin puolelta sukulaisia heidän kotikylästään Ahjärveltä. Huuhtasia oli kaksi perhettä. Lauri ja minä jatkoimme keskeytynyttä koulunkäyntiä Hämeenlinnan Yhteiskoulussa. Oppikoulut alkoivat elokuun 1. päivänä. Keskeytynyt luokka suoritettiin neljässä kuukaudessa ja seuraava luokka alkoi joulukuun 1. päivänä. Minä suoritin Hämeenlinnassa luokat kolme ja neljä. Neljäs luokka päättyi kuten tavallisesti toukokuun 31. päivänä.

Talvisodan lumisen ja erittäin kylmän talven vietimme Retulan saaressa Laurilan tilalla. Samassa saaressa oli kaksi tilaa ja molemmille tiloille oli sijoitettu siirtolaisia. Toisen tilan nimi oli muistaakseni Vaula, jossa asui äidin sukulaisia.
Meitä oli paljon lapsia näillä kahdella tilalla ja ajankuluksi leikimme tai ulkoilimme, lähinnä hiihtelimme. Lukeminen oli kyllä minimaalista, mutta muistan, että kyseltiin toisiltamme sivistyssanoja, koska minulla on siltä ajalta sivistyssanaoppi, pieni kirja.
Evakko-oppikoululaisia otettiin asumaan kaupungissa yksityiskoteihin ja niinpä Lauri ja minä saimme asua ilmaiseksi nahkatehtailija Kaustin perheessä elokuusta seuraavan vuoden kevääseen koulujen päättymiseen saakka.Siellä meillä oli hyvä ja tilava huone. Aamupala tarjottiin Kaustin perheen pöydässä ruokasalissa hienomman tavan mukaan.
Huonetta lämmitti talon piika, joka ilmeisesti kerran tunaroi uunin lämmittämisessä niin pahasti, että Lauri ja minä saimme häkämyrkytyksen. Heräsimme aamuyöstä. Ensin Lauri, joka meni vessaan ja palatessaan sieltä kaatui huoneemme lattialle ja herätti minut.
Pahoinvointimme kesti pitkälle iltapäivään asti. Rouva Kausti oli meistä hyvin huolissaan, mutta selvittiinhän siitäkin ikävästä kokemuksesta. Mitä tästä opimme? Älä sulje uunin peltejä liian aikaisin, jotta häkä pääsisi savupiipun kautta pois!
Aamuruokailu oli kuten sanottu talon perheen pöydässä. Mutta päivällä tai koulutuntien jälkeen söimme siinä lähellä eräässä kotiruokalassa. Kotoa ei silloin eväitä paljoa tuotu, eihän heillä ollut itselläkään, koska elintarvikkeet olivat säännösteltyjä.
Kaustin perheen pojat pääsivät armeijasta siviiliin kevättalvella ja he työskentelivät isänsä nahkatehtaassa.

Talvisota kesti 105 päivää ja se päättyi 13. päivänä maaliskuuta. Me asuimme edelleen Retulan saaressa syksyyn saakka, jolloin muutimme Kangasalle Huutijärvelle Katilan tilalle.
-7-

Seuraava muutto tapahtui keväällä 1941, sillä karjalaisia alettiin osoittaa lopullisiin sijoituspitäjiin, Kivennapalaiset määrättiin Hämeeseen seuraaville paikkakunnille: Kangasala, Pälkäne, Luopioinen, Hauho, Tyrväntö, Hämeenlinna ja Lammi. Siirtoväen maanlunastuslakia käsiteltiin eduskunnassa pitkään ja sen valmistuttua karjalaisviljelijöille aloitettiin jakaa pieniä korvaavia maatiloja sitä mukaa, kun niitä oli maamittari lohkonut. Enoni suuri lapsiperhe oli ensimmäisten joukossa ja he saivat asutustilan läheltä Kangasalan kirkonkylää. Heille valmistui myös asuinrakennus, joka oli ns. ruotsalaistalo. Ne olivat Ruotsista lahjoitettu siirtolaisille ja rintamamiehille.

Meidänkin perhe siirtyi Retulan saarelta Kangasalle Huutijärven kylään Katilan tilalle, jossa asuimme kevääseen 1942, jolloin pääsimme takaisin koti-Karjalaan.
Kangasalan Yhteiskoulussa suoritin keskikoulun. Koulutoverina oli Pentti Talvia, jonka kanssa talvella hiihdimme kouluun n. 3 km. Kerron tämän sen takia, kun kerran alkutalvesta poikkesimme ladulta laskemaan mäkeä Kangasalan harjulta järven jäälle. Kuinka ollakaan, vaikka olen tottunut laskemaan mäkeä, kaaduin silloin niin pahasti, että oikean jalan sääriluu murtui ja että Pentti Tavia joutui hakemaan apua kotoani ja isäni sai minut viedyksi kunnanlääkärille, joka minun onnekseni oli rintamalta lomalla. Kipsiä jouduin pitämään kuusi viikkoa ja sinä aikana muut luokkatoverini kävivät rippikoulua. Pentti toi minulle niin oppikoulun kuin rippikoulunkin läksyt kotiin ja niinpä sitten selvisin sekä keskikoulusta että ripille pääsystä muiden oppilaiden kanssa samanaikaisesti. Rippi-isäni oli Eemil Ponsimaa, joka kirjoitti mm. jouluvirsiä.

Kesällä osallistuin Katilan tilalla kaikkiin töihin ja työtoverini oli Tampereelta Herman Halonen, muistaakseni siinä iässä, kun minä nyt olen. Hän oli entinen kauppias ja hyvin kohtelias. Ohjeen tervehtimiseen hän neuvoi: älä välitä, vaikka sanoisit hyvää huomenta, hyvää päivää tai hyvää iltaa kaksi kertaa samalle henkilölle, ei se haittaa, sillä sinut muistetaan kohteliaana miehenä. Sain häneltä muitakin hyviä elämänohjeita ja tapasin hänet myöhemmin Tampereella. Herman eli hyvin vanhaksi. Osallistuimme maataloustöihin työvelvollisina.

-8-
Suomen jatkosota alkoi juhannuksen jälkeen 1941 venäläisten hyökätessä jälleen rajojemme yli pommittaessa useita kaupunkeja. Ryssät väittivät, että Suomi oli sodan aloittanut samanaikaisesti, kun Saksan armeija oli ylittänyt Lapin itärajan. Mutta se ei pitänyt paikkaansa. Suomalaisilla ja erityisesti karjalaisilla oli laillinen oikeus ja täysi syy saada takaisin talvisodassa menetetyt kotiseutunsa, kolme kaupunkia - Viipuri, Käkisalmi ja Sortavala ja 40 maalaiskuntaa; kotipitäjäni Kivennapa niiden joukossa.

Isälläni oli Kivennavan valloituksen jälkeen tilaisuus käydä kotikylässä syksyllä 1941. Kuten edellä olen kertonut, omat joukot panivat kaikki rakennukset tuleen jo ensimmäisen talvisotapäivän iltana ja hän löysi sieltä aution kotimäen. Ryssät olivat viljelleet peltoja ja isäni korjasi sotilaiden kanssa ruissadon talteen naapurin latoon ja pui sen myöhemmin talvella.
Kannaksen palauttaminen nosti luonnollisesti mielialat korkealle karjalaisissa kodeissa ja omalle kotiseudulle muuttaminen tuli jälleen ajankohtaiseksi. Asutustilojen muodostaminenkin jäi vähäiseksi ja kuntaväestö tilojen luovuttajina huokasi helpotuksesta. Viipuriin ja Kannaksen rajapitäjiin ei luonnollisesti päästetty heti, mutta odotus ja halu päästä takaisin Karjalaan oli kaikissa karjalaisissa perheissä suuri.
Minun kotikyläni oli jatkuvasti sotatoimialuetta koko ajan vuoteen 1944 kesään asti, sillä rintamalinjalle oli vain 15 km. Mutta sinne piti vain päästä eikä sitä juhannuksen 1942 jälkeen enää estetty.

Väinö-eno, äitini veli, toimi ennen talvisotaa Viipurissa maanviljelysseuran toiminnanjohtajana ja samaan hommaan hän palasi Viipuriin heti, kun sinne alettiin päästää siviileitä. Hänellä oli maatila Vahvialassa ja kohta valtauksen jälkeen päästettiin sinne ihmisiä takaisin. Niinpä enoni puhui isälleni, että tul sinä Kalle Vahvialaan ja viljele maata niin kauan kun pääset Kivennavalle. Ja eikä siinä ylipuhumista varmaan tarvittukaan, sillä olimme kaikki siltä seisomalta valmiina muuttamaan kuin lukkari sotaan.

Isä muutti Liisan kanssa Vahvialaan Hounin kylään kohta pääsiäisen jälkeen ja minä äitini kanssa vähine tavaroinemme, kun minä olin päättänyt keskikoulun Kangasalla. Kaikki rakennukset enoni tilalla olivat myös sodan jaloissa tuhoutuneet ja me asuimme Hounin pysäkin lähellä.

Työtä riitti. Me panimme rakentamiset alulle ja viljat maahan. Kuten olen kertonut, oikea jalkani taittui suksimäessä samana vuonna ja kun kipsiä jouduin pitämään yli kuusi viikkoa, voitte kuvitella, että ensimmäiset viikot enoni pellolla olivat suorastaan tuskallisia. Silloinhan viljapellot muokattiin hevosvetoisilla äkeillä , joiden perässä ajomies kulki. Ja sitten pitkän työpäivän jälkeen jouduin kävelemään pari kilometriä rautatietä pitkin Hounin pysäkille, missä äitini odotti uupunutta ja nälkäistä muokkaajaa. Mutta jälkeenpäin täytyy todeta, että jalasta tuli vahva eikä sääressä tai nilkassa ole ollut mitään vikaa. Kiitos Kangasalan kunnanlääkärin, joka veti katkenneen jalan suoraksi ja pani kipsin hyvin paikalleen. Hounin tilalla käytettiin myös vankityövoimaa, eikä vangeista ollut mitään harmia.

Kivennavalle alkoi päästä muuttamaan kesäkuussa ja niin isäni ehdotti, että Liisa ja Heikki voivat lähteä sinne juhannuksesta. Niin me 17-vuotiaat kaksospari tulimme junalla Raivolan asemalle ja jatkoimme matkaa Ella-nimisellä hevosella Miettilään. Kylän 25 talosta oli poltettu vain kaksi, meidän ja naapurin. Muutkin kyläläiset alkoivat pikkuhiljaa palata takaisin ja vilkas hyörinä pelloilla ja rakennusten kunnostamisessa alkoi. Ryssät olivat asuneet suoraan sanoen siivottomasti, joten työtä riitti.

Asuimme Laina ja Arvi Kaivolaisella niin kauan, kun vanhempani tulivat Vahvialasta saman vuoden syksyllä ja isäni pani saunan jälleenrakentamisen heti alulle. Se tehtiin samoille perustuksille kuin vanhakin sauna, olihan se valmistunut vasta kaksi vuotta ennen talvisotaa.
Siinä oli eteinen, pukuhuone, pesuhuone ja löylyhuone. Kaikki olivat asuttavia huoneita, sillä saunassa käytiin edelleenkin Kaivolaisilla. Rakennuksen toisessa päässä oli tilava puuvaja kuten aikaisemminkin.

Olen palannut ajatuksissani usein tähän kesään 1942, jolloin siskoni kanssa olimme kuin uudisraivaajia. Veljeni oli sotaväessä Syvärillä ja me kahdestaan pantiin alkuun maanviljely. Siskollani oli kaksi lehmää ja minulla hevonen. Ensimmäinen tehtäväni oli niittää heinää ja panna heinä seipäille kuivumaan. Sain armeijalta hevosia lainaksi ja sain sieltä myös miehiä. Ruotsinkielentaitoni kohentui huomattavasti, sillä kotikylässäni oli ruotsinkielisiä poikia Kokkolan seudulta. Hans Korin niminen tykistön poika lahjoitti minulle ruotsinkielisen Uuden Testamentin kertoen, että hän itse opettelee suomen kieltä lukemalla rinnan suomen ja ruotsinkielellä Raamattua. Samaan mieheen olin yhteydessä myöhemmin ja sain tietää, että hän oli muuttanut Ruotsiin (Södertälje).

Ennenkuin palasin Viipuriin jatkamaan koulunkäyntiäni lukion 1. luokalle, oli minulla vielä Miettilässä iso urakka jälellä. Sain tykistöltä kaksi vahvaa hevosta lainaksi ja aloin kyntää talon peltoja. Kyntelin siinä 15 ha ja olen ihmetellyt jälkeenpäin, ettei mitään vahinkoa tapahtunut. Onneksi venäläiset hyökätessään kotikylääni eivät käyttäneet tykistöä ja sen takia pellolla ei ollut räjähdysvaaraa. Mutta miinoja oli Lipolaan vievän tien varrella metsässä, jossa Sirkka Vuorenpää-niminen luokkatoverini kansakoulun ajoilta menetti toisen jalkansa nilkasta alaspäin. Hän pärjää jalkaproteesillaan hyvin ja ajaa autoa siinä kuin toisetkin.

-9-
Sitä mukaa, kun karjalaisia päästettiin takaisin kotiseudulleen, oli heidän kestettävä tuskallinen jälleennäkeminen sodan tuhoista. Viipuriin virtasi paluumuuttajia melkein väkisin, vaikka kaupunki oli lähes 70 % tuhottu ja hyvin surkean näköinen.

Viipuri oli minun viides koulukaupunkini ja oppikoulu oli nimeltään Viipurin Kaksoisyhteiskoulu. Se sijaitsee edelleen raunioituneen tuomiokirkon takana aukion varrella, jossa on muitakin kouluja. Ihme kyllä koulurakennukset säilyivät ehjinä ja kouluna ne edelleenkin toimivat, kuten olen Viipurissa käydessäni todennut vaimoni ja poikieni kanssa.

Asuin silloin enoni perheessä Torkkelinpuiston lähellä Punaisenlähteenkatu 8. Perheessä oli Väinö-eno, Aune-täti ja lapset Riitta-Maija ja Ilkka. Riitta-Maija oli minua muutaman vuoden nuorempi ja menehtyi myöhemmin keuhkotautiin. Ilkka-serkku opiskeli dipl. insinööriksi ja sai toimen Helsingissä ja asuu siellä edelleen.

Opiskeluani Viipurissa kesti vain huhtikuuhun 1943 asti, jolloin ikäluokkani 1925 syntyneet kutsuttiin armeijan leipiin. Luokastani lähti kuusi nuorta miestä asevelvollisiksi. Yksi poika joutui tykistöön, me muut jalkaväkeen, jotka selvisivät sodasta ehjinä kahden vuoden asevelvollisuusajan suoritettuaan. Valitettavasti tykistöön joutunut luokkatoverimme kaatui Viipurinlahden kovissa taisteluissa vähän ennen aselepoa.

Mitä tulee vielä koulunkäyntiini Viipurissa, olin vähällä lopettaa sen. Vanhempani taholta ei siihen liioin puututtu. Ehkä enoni kehotuksesta yritin sinnitellä muiden luokkatovereitteni mukana. Lukion ensimmäisellä muuttui lukujärjestys oleellisesti. Tuli uusia kieliä ja matematiikkaa lisättiin. Opettajat olivat kaikki uusia ja niihin piti vain tottua. Kielivalinnassa otin ihme kyllä latinan, josta minulle ei myöhemmin ole ollut mitään iloa. Latinan vaihtoehtona oli muistaakseni venäjän kieli ja sitä en toki halunnut lukea. Kun olin useaan kertaan joutunut oppikoulua vaihtamaan, jäivät opinnot hatariksi. Välitunneista ja urheilusta sen sijaan pidin . Lähellä koulua olevalla urheilukentällä pelasimme jalkapalloa.

Pesäpallopeliä pelasimme Inkeroisissa. Talvella hiihto kuului kaikkien liikuntaharrastuksiin ja muistan, että kansakoulujen välisissä hiihtokilpailuissa meidän koulu, Kauksamon joukkue, voitti kerran pitäjän mestaruuden. Joukkueessa oli meidän perheestä Tapani ja minä. Meidän kansakoulussa oli silloin innokas hiihdonopettaja Tenkanen, joka menestyi itsekin kilpailuissa.
Silloin 1930-luvulla järjestettiin Kannaksella hiihtokilpailuja, jotka alkoivat Uudeltakirkolta ja jatkuivat Kanneljärven, Kivennavan, Raudun ja Metsäpirtin halki Laatokalle. Ladut alkoivat siis Suomenlahdelta ja päätyivät Laatokkaan. Tämä viiden pitäjän hiihto oli 80 km pitkä.

-10-
Asevelvollisuusaikani sivuutan lyhyesti. Painoni oli silloin 74 kiloa ja pituutta sotilaspassin mukaan 184 cm. Kutsunnassa olin Viipurissa 30.3.1943 ja sotilasvalan vannoin Rajamäellä 23.5.1943. Neljä päivää aikaisemmin olintäyttänyt 18 vuotta, jota tuskin muistettiin missään.
Lyhyeltä alokasajalta Hyvinkäältä, Jv.koulutuskeskus 24, jouduin aliupseerikouluun Rajamäelle. Erikoiskoulutukseni oli ryhmänjohtaja konekivääriaselajissa. Koulutusaika oli pitkä ja sitä kesti puoli vuotta. Kuri oli kova ja harjoituksia paljon, mm. yöharjoituksia, joita usein seurasi saksalaisia sotilaita. Preussilainen sotilaskoulutus oli Suomen armeijassa siihen aikaan muotia.
Elokuussa jouduin kuukauden pituiselle komennukselle Parolaan, jossa pidettiin saksalaisille upseereille Waldkampf-kurs-metsätaistelukurssia, johon oli määrätty aliupseerikoulusta muutamia saksankielentaitoisia läheteiksi. Parolan aika oli miellyttävä vaihtelu muuten armeijan harmaassa arjessa.

Korpraaliksi nimityksen jälkeen aliupseerikoulu purettiin ja meidät siirrettiin Hyvinkäälle takaisin ja pian sen jälkeen tavaravaunussa kuljetettiin suurin osa Viipurin Sorvalin kasarmeihin, jossa oli yksi Kannaksen Armeijan HTK:sta (henkilötäydennyskeskus). Sorvalin kasarmeilla jatkettiin sulkeisharjoituksia ja välillä siirryttiin junalla linnoitustöihin Uudenkirkon Kuuterselkään, josta alkoi VT-linjaksi (Vammalsuu-Taipale) kutsuttu Mannerheimin puolustuslinja.

Tulkoon vielä mainituksi tämän päivän asevelvollisille, että iltalomille pääsi hyvin harvoin. Vaikka Viipurissa asui enoni perhe, niin ei ollut puhettakaan, että olisi päässyt lomalle jouluaattona tai joulupyhinä 1943. Mutta tulipa vietettyä yksi joulu armeijassa. Seuraavana vuonna oltiin evakossa Kangasalan Soukkiossa ja kolme materiaalisesti köyhää joulua oli peräkkäin.

Seuraava HTK siirto oli Käkisalmi Laatokan tuntumassa, jossa meidät majoitettiin kansakouluihin. Kaupunkia oli pahasti pommitettu ja osa joukoista majoitettiin telttoihin. Tältä lyhyeksi jääneeltä ajalta on jäänyt mieleeni suunnistuskilpailut, jotka järjestettiin konekivääriryhmittäin ja jossa jouduin kantamaan oman kiväärini lisäksi kanssakilpailijani asetta, jotta ryhmämme selviäisi maaliin asti.

Kuten huomaatte meidän ikäluokalla oli suhteellisen pitkä koulutusaika ennen rintamalle siirtoa. Huonolla ravinnolla kun meitä pidettiin ja nuoria kun oltiin, niin hiljaisen asemasodan aikana ei pidetty kiirettä rintamalle siirrosta. Mutta se päivä koitti meille jokseenkin tasan vuosi siitä, kun tulimme alokkaiksi.

Käkisalmelta itä-kannaksen rintamalohkolle komennettiin ikäluokkani nuoret sotilaat keväällä 1944 kelirikon ollessa pahimmillaan. Kuuluimme 19. prikaatiin, jonka komentaja oli eversti Maskula Turusta. Prikaati kuului 15. divisioonaan, jota komensi kenrl.ltn. H.J. Siilasvuo. Olin 4. konekiväärikomppaniassa konekivääriampujan apulainen ja ryhmän johtajana oli alikers. Pauli Pajukoski Laihialta. Joukkueenjohtajaa en muista nimeltä ja hän oli ainoa, joka haavoittui pahasti astuessaan omaan miinaan Taipaleenjoella.

Meitä oli kolme korpraalia aliupseerikoulusta, Veikko Hallenberg, Heikki Ilvonen ja Kauko Ilvonen, jotka joutuivat samaan konekivääriryhmään. Muistan kun viimeiset kilometrit marssimme soppakuskin perässä ja saavuimme etulinjan korsuun. Juttu ei pojilta luistanut, ajatukset sitä enemmän. Me 18-vuotiaat olimme nuoria täydennysmiehiä, joita monissa sotaromaaneissa panetellaan aroiksi. En voi yhtyä näiden TK-kuvaajien ja sotakirjeenvaihtajien kirjoituksiin, enkä tunne yhtään tapausta, että ikäluokkani pojat pelkäsivät tulitaistelussa enemmän kuin vanhemmat soturit. Joten se siitä puheesta. Muut konekivääriryhmän pojat olivat reserviläisiä, meitä noin 4-5 vuotta vanhempia.
Meidät sijoitettiin eri korsuihin, jotka oli rakennettu noin 100 m rintamalinjan - ei kenenkään maan taakse suojaiseen metsään. Ei kenenkään maa - suomalaisten ja ryssien välissä - oli noin 50 metriä leveä puuton ja tasainen rämeikkö. Rintamalinja oli kostea maastoa, osittain suota. Keväällä tuli korsuun vettä parikymmentä senttiä.

Öisin kuultiin vihollisen puolelta häirintäampumista jatkuvasti, ryssähän ampui pimeän aikaan huvikseen, heillähän oli riittävästi ammuksia ja aseita. Ehkä rauhoittuivat itsekin, kun saivat aikansa kuluksi ampua. Rintamavastuumme oli Räikkölässä Metsäpirtin pitäjässä vanhan valtakunnan rajan tuntumassa. Laatokka ei näkynyt, sillä metsä oli välissä.
Maamme sotahistorian kohtalomme hetket alkoivat venäläisten suurhyökkäyksellä samalta paikalta Valkeasaaressa, josta ryssät ampuivat kuuluisat Mainilan laukaukset ja jotka he väittivät suomalaisten ampuneen ja aloittaneen talvisodan. Asemasotaa oli kestänyt lähes kolme vuotta ja täytynee sanoa, että suomalaiset sotajoukot olivat veltostuneet ja kuluttivat vartiovuoron tehtyään aikaansa kuka puhdetöissä, kuka korttia pelaten. Sodasta tai sen kulusta ei liioin keskusteltu. Saksalaisten suurista tappioista Neuvostoliiton rintamalla tiedettiin. Radiosta kuultiin sekä propagandaa että päämajan tilannetiedotuksia, jotka nekään eivät aina kertoneet asioista täyttä totuutta.

-12-
Kesäkuun 9. päivänä ryssän suurhyökkäys alkoi täydellä teholla. Etulinjan joukko-osastoista oli silloin miehiä komennuksella tai lomalla lähinnä maatalouslomalaisia. Meidänkin konekiväärikomppaniasta, jonka muonavahvuus oli 175 miestä, oli lomalla 49 miestä, komennuksella 59 ja sairaana 3. Tiedot perustuvat komppanian vääpelin tietoihin ajalta 1.6. - 15.6.1944.

Minulla, kuten kaikilla karjalaispojilla oli taas syytä huoleen, kun suurhyökkäys alkoi, sillä pelkäsimme, että nyt käy huonosti. Kauko Ilonen, Kivennavan Riihiön kylästä, palasi lyhyeltä lomalta 11. päivänä kesäkuuta ja kertoi, että "siel hyö taas lähtööt pakkoo". Kuultuani uutiset menin heti lomaa pyytämään, jotta ehtisin vielä kotiin ennenkuin ryssät estäisivät aikeeni. Loma järjestyi välittömästi.
En kuitenkaan päässyt Metsäpirtistä suorinta tietä Miettilään, vaan jouduin sotilaskuljetuksen mukana Valkjärvelle, josta edelleen pääsin naapurikylään ja Lipolaan. Siellä oli Arvi Kaivolainen, jonka vaimon Lainan luona Liisa ja minä olimme saaneet tilapäisen asunnon saapuessamme Miettilään kesällä 1942. Arvi oli ilmatorjuntajoukoissa ja hän lainasi minulle polkupyörän, jolla ajelin kotikylään (n. 5 km). Päivä oli kaunis kesäpäivä 14. kesäkuuta, jolloin seikkailin viimeisen kerran kotikylässäni.

Tattarimäki, jossa talvisodan ensimmäisenä päivänä komppania ryssiä ammuttiin, oli tälläkin kerralla suomalaisten joukkojen tähystyspaikkana. Saavuin kotinurkille illan suussa ja riensin suoraan vastavalmistuneeseen saunarakennukseen. Huomasin heti, että pakomatka oli tälläkin kerralla ollut kiireinen, sillä huonekaluja oli jäänyt paikalleen. Vedin erään piirongin laatikoita auki ja löysin avainnipun. Ajattelin, että otanpahan avaimet taskuuni ja jos hyvin käy, niin voin todistaa käyneeni kotona.
Jälkeenpäin sain kuulla, että äitini oli saanut kyydin armeijan kuorma-autolla Valkjärvelle, isäni ja veljeni Tapani olivat lähteneet pakomatkalle kahdella hevosella ja siskoni Liisa oli päässyt kuorma-autolla Valkjärvi - Viipuri välille kuuden lehmän kanssa. Tapani oli sairaslomalla Syväriltä.

Katselin aikani kotimäellä, juoksin navetassa ja jääkellarissa, jossa tapasin muutamia suomalaisia sotilaita, jotka kertoivat ankarista torjuntataisteluista Siiranmäellä. Sinne o kotikylästäni noin 10 km. Jälkeenpäin olen saanut kuulla, että Siiranmäestä jouduttiin lähtemään 16. kesäkuuta, siis kaksi vuorokautta sen jälkeen, kun kävin Miettilässä.
Lähdin ajelemaan takaisin Lipolaan ja matkalla sinne tapasin tiellä Siiranmäellä hajalleen lyötyjä heimopataljoonan (virolaisia,inkeriläisiä) karkuun juosseita miehiä. Samana iltana saavuin myöhään Valkjärvelle, jossa yövyin. Sain kuulla, että Liisa oli pyrkimässä lehmien kanssa tavaravaunuun jossakin asemalla Valkjärvi - Viipuri välillä.
Aamulla anivarhain aloin kävellä rataa pitkin Viipuriin päin ja tulin Korpiojan asemalle, jossa oli röykkiöittäin pakoon lähteneiden evakkojen omaisuutta. Sieltä minäkin evakuoin polkupyörän ja aloin sillä polkea seuraavalle asemalle. Jouduin kuitenkin hylkäämään sen tien varteen, kun kumi puhkesi.

Minulla oli kolmen vuorokauden loma ja ajattelin, että kuljen nyt Vipuriin päin ja poikkean joka asemalla ja jos onni on myötä, niin löydän Liisan lehmien kanssa. Niin siinä sitten kävikin, että lehmien junakuljetus oli lähdössä Mälkölän asemalla ja tavoitin siskoni siellä. Vaihdettiin kuulumiset ja sain kuulla, että he olivat lähteneet pakomatkalle 10. kesäkuuta. Äitini sai henkilövaunuun junalipun. Isäni ja Tapani olivat hevosilla matkalla Hankasalmelle, josta he saivat hevoset tavaravaunuun ja matkasivat itsekin Kangasalle. Jälkeenpäin on mieleeni tullut, että olisin voinut hypätä samaan lehmävaunuun Liisan kanssa ja olla poissa rintamalta viikon tai pari eikä kukaan olisi perääni kysellyt, sillä sotilasjoukot olivat silloin niin pahasti sekaisin.
Annettuani Liisalle repustani ylimääräiset varusteet ja koulukirjat, joita olin rintamalla lueskellut, poistuin vaunusta. Pyysin kertomaan viimeiset terveiset kotikylästäni, jossa olin meidän perheestä seikkaillut. Toivotin hänelle turvallista matkaa ja lähdin etsimään sotilasyksikköäni, jonka tiesin olevan Vuoksen alajuoksulla lähellä Laatokkaa.

-13-
Matkalla Vuoksen yli Vuosalmelle tapasin käpykaartilaisia metsässä. Käpykaartilaisiksi kutsuttiin karkureita, jotka olivat jättäneet sotilasyksikkönsä omin luvin rintamalla. Istuskelin heidän joukossaan hetken, mutta kohta päätin, että tähän porukkaan en hitto vie jää. Sodassa tuntee luottamusta vain omaa porukkaa kohtaan. Olinhan hyvää kaveria pohjalaisten poikien kanssa konekiväärikomppaniassa 4/19.Pr.
Kun pääsin Vuoksen yli, aloin tiedustella yksikköni sijaintia , eikä siinä kauaa mennytkään, kun olin Sakkolassa Taipaleen rintamalohkolla. Prikaati oli perääntynyt Metsäpirtistä sinä aikana, kun minä olin lomalla ja saanut uudet asemat Vuoksen Sakkolan puoleisella rannalla.
Vuoksi levenee tässä kohtaa leveäksi suvannoksi ja laskee Laatokkaan Taipaleenjokea pitkin. VT-linja oli valmis ja konekiväärimme oli sijoitettu asemiin betonibunkkerin katolle kasemattiin. Asuimme syvässä betonikorsussa, joka oli lujasti rakennettu. Ryssien tykistö- ja kranaatinheitinasemat sijaitsivat suvannon toisella puolella noin kilometrin päässä meidän asemista. Vinoluiskaiset huoltotiet oli rakennettu maan pinnan alapuolelle maastoon, eikä niihin vihollinen nähnyt suorasuuntauksella ampua.

Ryssien tulitoiminta oli jatkuvasti kovaa, räjähdyksiä tapahtui useita kertoja päivässä. Mutta kiitos hyvin rakennetun korsun, ei meillä ollut hädän päiviä.
Huonommin olivat asiat, kun jouduimme etuvartioon Vuoksen rannalle Koukunniemeen. Suojana ei ollut muuta kuin kaivettu taisteluhauta. Onneksi tämä potero oli syvä ja lähellä virran pintaa, joten ryssät ampuivat sen yli.

Taipale ja Koukkuniemi olivat kuuluja taistelupaikkoja talvisodan ajoilta. Yrjö Jylhä, konekiväärikomppanian päällikkö, kertoo Kiirastuli kirjassaan Taipaleen taistelusta. Runossa Hyvästi Kirvesmäki lainaan yhden säkeen:
"Parin virstan päässä tuolla vain
näen edessä Koukkuniemen,
tulikasteeni missä kerran sain
kera miesten, siell´ yhä nukkuvain,
ja se puuksi kasvoi, se siemen."

Sodan rutiinitehtäviin kuuluivat tähystys ja vartio. Kerran konekivääriryhmämme joutui tukemaan Vuoksen yli tehtävää väkivaltaista vangiksiottamishyökkäystä, joka oli päätyä huonosti. Tykistön valtaisa keskitys ryssien asemiin kesti 15 minuuttia ja sen jälkeen kolme syöksyvenettä ajoi sumuverhon suojassa suvannon toiselle puolelle. Aikana, minkä ylitys ja taistelu kesti vastakkaiselle rannalle, meidän kk-ryhmämme suojasi vastahyökkäystä. Kovan tykistö-ja krh-tulituksen kestäessä juoksimme konekivääreinemme suojaan metsään. Vankia ei silläkään kerralla satu. Omia jalkaväenpoikien tappioita oli muutama. Sodassa pitää olla tuuria. Hyvään onneen ei voi luottaa, epäonni tulee aina yllättäen. Kun Siiranmäki murtui ja Adolf Ehrnroothin joukot perääntyivät Äyräpäähän, pääsivät ryssät Vuoksen yli Vuosalmessa ja saivat sinne sillanpääaseman. Jos vihollinen olisi Vuosalmelta päässyt etenemään Käkisalmea kohti, olisi 19. prikaati jäänyt mottiin. Olimme hälytysvalmiudessa Vuoksen ylityksen aikoina, mutta kuten tiedämme, Vuosalmi kesti ja niin kesti myös Taipalekin. Me pysyimme siellä aselepoon asti 19. syyskuuta.

-14-
Joukkojen siirto rintamalta tapahtui aselajeittain. Ensin tykistö ja viimeiseksi jalkaväki. Meidän yksikkömme marssi Parikkalan pitäjään ja tehtävänä oli auttaa siviiliväestöä uuden rajalinjan tyhjentämisessä.

Keron marssiltamme yhden tapauksen, joka on jäänyt ikuisesti mieleeni. Kun saavuimme Punkaharjulle, komppanianpäällikkömme ohjasi marssirivistön Punkaharjun Valtionhotellin kautta. Hotellin nurmikkoluiskalla oli istutuksin kirjoitettu: Finlandia. Oli täyden kuun aika. Tämä ohimarssi jäi varmasti jokaisen mieleen ja oli omiaan nostamaan väsyneiden joukkojen taistelumoraalia. Jalka nousi taas kevyesti ja marssittiin Parikkalaan asti.
Kahden viikon demarkaatiolinjan tyhjentäminen Parikkalassa viivytti siirtoamme Lapin sotaan. Meidät siirrettiin ensin Raaheen, Pattijoen koululle, jossa vanhempi ikäluokka kotiutettiin ja meille nuoremmille annettiin polkupyörät. Meistä tuli jääkäreitä. Kuuluimme 4. erilliseen jääkäripataljoonaan, joka oli muodostettu Oulussa Lapin sotaa varten.

Tältä ajalta on kertomisen arvoista ikävä erilliskertomus, johon minäkin jouduin. Raahen asemalle oli koottu n. 500 heimoveljeä, jotka Neuvostoliitto oli aseleponeuvottelussa vaatinut luovutettavaksi välittömästi takaisin. Tehtävä ei ollut helppo meille aseveljille, sillä olivathan nämä heimoveljet taistelleet suomalaisissa riveissä, kuka vuoden kuka pidemmän ajan. Meitä oli joukkueen verran konepistooleilla aseistettuja Taipaleen sotureita, jotka oli määrätty vahtimaan, ettei kukaan kuljetuksen aikana karkaisi. Everstiluutnantti, Ludvig Mäntylä, johon myöhemmin tutustuin Salossa, määräsi lukitsemaan kuljetusvaunujen ovet. No, siitähän ei tullut mitään, kun heimoveljet asettuivat ovien väliin ja huusivat: ampukaa tähän, mutta ovia ette lukitse. Onneksi Mäntylällä, kuten meillä muillakin, oli malttia, ettei moiseen teurastukseen ryhdytty ja niin saivat vaunujen ovet olla auki.

Kuljetus lähti liikkeelle ja ennenkuin olimme määränpäässä Pieksämäellä Naarajärven vankileirillä oli heimoveljistä lähes puolet karannut eikä yhtään laukausta kuulunut vartijoiden puolelta. Kuljetuksenpäällikkö joutui syytteeseen ja vartijat päästettiin vapaiksi ja takaisin Pattijoelle.
Marraskuun puolella ajoimme pyörillä Ouluun ja siellä majoituimme kaupungin ulkopuolelle telttoihin. Täytyy sanoa, että tämä aika teltoissa oli armeijan kurjinta aikaa, marraskuussa lumessa, sateessa ja kosteudessa.
Telttailun aikana, jota kesti yli neljä viikkoa, koulutusta jatkettiin edelleen sulkeisharjoituksia ja hyökkäysharjoituksia pidettiin kunnon ylläpitämiseksi. Ja olihan niillä kai se tarkoitus, että poimittiin ryhmänjohtajat, jyvät akanoista. Komppaniassa oli nimittäin paljon poikia, jotka olivat käyneet aliupseerikoulun, mutta eivät olleet saaneet ylennystä. Siihen aikaan eivät au-koulusta päässeet saaneet muuta kuin korpinnatsat ja korppeja raakkui komppaniassamme pilvin pimein. Korpit komennettiin urheilukentälle sulkeisharjoituksia johtamaan. Komppanian upseerit seurasivat silmät tarkkana suorituksia ja liekö ollut niin, että kova ja kuuluva ääneni toi minulle alikersantin natsat.
Alikersanttina en siinä porukassa kauaa vanhentunut, sillä olin pannut opintolomapaperit vetämään. Ja siinä onnistuinkin, sillä opintolomalle lähdin marraskuun 30. päivänä, tasan viisi vuotta talvisodan syttymisestä. Leimautin sotilaspassini Hämeenlinnassa ja aloin etsiä vanhempieni uutta asuinpaikkaa.

-15-
Olin ollut kirjeyhteydessä äitini kanssa. Kirjeitä en kovin usein saanut enkä niitä lähettänyt. Osoitteen mukaan suunnistauduin Kangasalle ja löysin vanhempani, Liisa ja Tapanin Kangasalan Keson kylästä, joka on noin 12 km Huutijärveltä Oriveden tietä. Isäni oli onnistunut vuokraamaan Vihtiälän sivutilan torpan ja pellot n. 5 ha. Pitihän sitä heinämaata hankkia, kun kerran oli muutama lehmä ja kaksi hevosta sodan jaloista pelastettu. Pieni vuokratila Keson Soukkiossa sijaitsi Vesijärven rannalla. Kun olin Niinisalosta lomalla kesällä 1945, uin hyvin paljon Vesijärvessä. Uintiharrastukseni on edelleen numero yksi.
Kun viimeksi olin tavannut vanhempani Miettilässä saman vuoden keväällä, oli paljon pahaa ehtinyt tapahtua. Koti oli jo toisen kerran jouduttu jättämään ja nyt asuttiin jälleen toisten nurkissa siirtolaisina ja vailla tuttuja naapureita.

Vanhempani, äiti ja isä, eivät tunteitaan näyttäneet, eivät ainakaan ulkopuolisille. Tämä oli ainoa kerta, kun palasin sodasta Soukkion pikkumökkiin, että äitini osoitti katkeruutta ja itki surkeasti valittaen kovaa kohtaloa, mihin olimme joutuneet.
Kuten edellä olen kertonut emme yhtenäkään vuonna talvisodan ja jatkosodan välivuosina olleet ilman maata, koska hevosten takia jouduimme hankkimaan niille rehua. Palattuani kotiin ei jatko-opinnoista ollut vielä tietoa. Kerrottiin, että sodan takia oppikoulun keskeyttäneille valtio tulisi järjestämään mahdollisuuden niiden jatkamiseen. Mikä sitten tapahtuikin myöhemmin Niinisalossa.

Siirtoväen asuttaminen sai eduskunnassa vauhtia ja toukokuussa 1945 säädettiin maanhankintalaki rintamamiehille ja siirtoväelle. - Me emme jääneet asutustilaa odottamaan, vaan äiti sanoi meille kolmelle miehelle, että nyt pojat etsimään uutta kotia.
Minäkin kiertelin Kymenlaaksossa ja löysin mielestäni sopivan tilan Vironlahdelta. Kotiin tultuani sain äidiltä’ lyhyen vastauksen: rajapitäjään emme enää palaa, vaikka tila saataisiin ilmaiseksi.
Isäni oli ollut Hämeessä välivuosina lehmiä ostamassa takaisinpalanneille karjalaisille. Valtio oli perustanut sitä varten toimikuntia, joissa oli myös paikallisia kuntien edustajia. Näiltä ajoilta hän muisti Rengosta maanviljelijä Johan Kaloisen ja tultuaan Kaloisten tilalle Loukasiin sai kuulla, että Lopella on tila myytävänä. Näin hän sitten saapui Lopen Ourajoelle Kolihonka-nimiselle tilalle, jota vanha leskiemäntä Aino Kärpänoja oli myymässä. Kaupat syntyivät pian kuten aikoinaan vaarini oli ostanut Savolan tilan Kivennavalta 45 vuotta aikaisemmin.
Muutimme Lopelle keväällä 1945 ja siitä lähtien ovat Ilvoset hallinneet Kolihonkaa, nyt kolmannessa sukupolvessa. Tilalla on peltoa n. 30 ha ja erinomaista metsämaata runsaat 100 ha.

Sotien kuvaan kuuluu talouselämässä tapahtuvat suuret ja nopeat muutokset. Inflaatio pyörii kiivasta vauhtia ja kun vanhempani siirtyivät kymmenen vuotta myöhemmin asumaan Lopen kirkonkylään ja ostivat sieltä omakotitalon n. 2000 neliömetrin tontilla, saivat he maksaa omakotitalosta saman hinnan kuin maatilasta 10 vuotta aikaisemmin.

-16-
Muistelmani viideltä vuodelta 1939-1944 lähestyvät loppuaan. Siirtokarjalaiset ovat kaksi kertaa joutuneet jättämään kotinsa hirvittävän kovassa paineessa. En halua verrata karjalaisia Suomen muihin heimoihin, mutta sen voin sanoa, että joustavuutta ja erinomaista sopeutumista uuteen elinympäristöön se on karjalaisilta vaatinut. Liitän vielä pakoreitin sekä valokopiot luovutetuista kunnista ja alueluovutukset Pariisin rauhassa 1947 muistelmieni jatkoksi.
"Uusikirkko seisoo,
Kivennapa kestää
Metsäpirtti auttaa,
Rautu on rautaa,
vielä ei kaiveta Karjalan hautaa.
Karjalan kannas on teidän,
Karjalan kannas on meidän."
Eino Leino kirjoitti tämän runon vuonna 1911. Eikä se ole sattuma. Runo liittyy Suomen ja ennen muuta Karjalan Kannaksen historiaan.

Ensimmäisen sortokauden päättymisen jälkeen Venäjä asetti aluevaatimukset, että kaksi pitäjää - Kivennapa ja Uusikirkko - pitää erottaa autonomisesta Suomesta ja liittää Venäjään. Eihän suomalaiset sitä päätöstä hyväksyneet. Syntyi kansanliike ja elokuun lopussa pidettiin Kivennavan kirkolla kokous, missä oli paikalla yli tuhat ihmistä. Eino Leino kirjoitti sen jälkeen tuon edellämainitun runon, jonka hän omisti Kivennavan ja Uudenkirkon asukkaille. Se puolustustaistelu onnistui sillä kertaa. Miten käynee nyt, kun keskustellaan Karjalan palauttamisesta? Toivotaan, että kaikki vielä hyväksi kääntyy!