Salon Seudun Sotaveteraanit ry  
 

Toini Jääskeläinen
Syntynyt 2.1.1915 Someron Häntälä, Kuusjoen rajalla
(Katkelma muisteluista)


Naimisiin. Asuimme porstuakamarissa

Se oli vuonna 1937, kun menimme vihille Aleksin kanssa. Muutin Mattilaan syksyllä. Sinikka syntyi jonkun ajan perästä joulun jälkeen viattomien lasten päivänä. Lapset synnytettiin kotona, mutta kätilö sentään kutsuttiin. Molemmat lapset syntyivät Mattilassa. Reino syntyi juuri, kun sota oli loppunut 1945.
Naimisiin mentiin sakastissa Kuusjoella. Pappina oli Laurikkala nimeltään. Se oli inkeriläinen pappi. Sitä pappia kehuttiin. Muistoja Kuusjoelta-kirjassa myös kerrotaan siitä Laurikkalasta. Ei meillä mitään hääjuhlia ollut.
Asuimme Aleksin kasvatusveljen Kalle Mattilan talossa hänen kanssaan. Sitten siinä asui vielä Kallen äiti ja minä olin talossa ikään kuin miniäntapainen. Se mamma hoiti jo Sinikkaakin ja Sinikka tuli mamman kanssa heinäpellolle kahvia tuomaan, kun minä olin siellä työssä. Sinikka oli sellainen, että jo käveli hänen mukanaan.

10507

Mattilan talon nurkalla 1945. Vas. Helvi Välitalo, Toini Laaksosen sisarpuoli, Toini Laaksonen, Sinikka
Laaksonen, Aleksi Laaksonen, jonka sylissä Reino Laaksonen.

Aleksi oli myös työssä Mattilan talossa ja teki kaikkea mitä talossa piti tehdä. Eikä siinä oikeastaan mitään palkkaa maksettu. Siinä me saimme olla ja asuimme porstuakamarissa. Ja sitten saimme elintarvikkeet ja söimme samassa talon muun väen kanssa. Omat päiväni kuluivat, kun hoidin karjaa ja olin lisäksi mukana ulkotöissä.
Se porstuakamari oli pieni muutaman neliön, Siinä ei ollut omaa hellaakaan. Talon puolella yhdessä syötiin ja leivottiin ja tehtiin ruuat. Porstuakamarissa vain nukuttiin erillään muista.

Omaa kotia rakentamaan

Mutta sitten me kuitenkin Aleksin kanssa halusimme saada omankin kodin. Ostimme Mäntyrinteen. Siinä oli maata noin 4 ha. Rakensimme sinne oman kodin. Meidän paikkamme oli lohkottu Kirjasista ja sen nimeksi tuli Mäntyrinne. Kun muutimme Mäntyrinteeseen oli vuosi 1948. Sinikka oli jo yli 10 vuoden. Reino oli kolmen ikäinen.
Silloin pidettiin talkoitakin, kun se pärekattokin tehtiin. Oli tapana tehdä näin, kun naapurin miehiä tuli talkootöihin. Pärekatossa piti olla hiukan enemmän työntekijöitä.

10509

Rakennusvaiheessa Kalle antoi meille rakennuspuut omasta metsästään. Hänellä oli kyllä hyvää metsää riittämiin. Saimme tukkipuuta ja sahattiin. Talo tehtiin laudasta, eikä hirrestä. Vähän naapuritkin antoivat jotain tarviketta. Rahaakin toki tarvittiin ja otettiin velkaa. Silloin uskallettiin ruveta niinkin pieneen maatilkkuun rakentamaan. Ei nykyään enää. Siinä oli maata, kun lasketaan
Mäntyrinne kesäaikaan. mukaan myös ”Kallenpelto”,
joka oli samassa viljelyksessä kai 6-7 ha. Mutta sitten me ostimme sellaisen Niemisen pellot, jossa oli 3,5 ha, se kun tuli meidän rajalle. Se oli meidän aikana Aleksin kanssa. Mutta Reinohan osti sitten lisää Kivimaan pellot, jossa oli 15 ha ja sitten hänellä on nyt jo yli 30 ha.
Mattilasta muutettaessa ei paljoa tavaroita ollut, joitakin vanhoja kaappeja oli. Mattilasta sitten jostain jotain vanhoja saatiin. Sitten taas, kun se veljenpoika Tuominen toi omat tavaransa Mattilaan, niin kyllä siitä jotain vanhoja kaappeja ja sängyt saatiin. Sänkyvaatteet meillä oli itselläkin. Oli sellaiset olkipolstarit. Niihin vaihdettiin aina uudet oljet tarvittaessa.
Lattiamattoja kudottiin uuteen kotiin. Sain matonkuteita kasvatuskodistani, enoilta, missä olivat ne Tarmo ja Terttu. Silloin kun olin siellä lapsia hoitamassa, niin enon vaimokin antoi matonkuteita, kun hän oli jo itse kutonut. Ja hän antoi kangasta lahjaksi ja sain niistä lisää matonkuteita.

10511

Neljä sukupolvea: Aleksi Laaksonen, Lahja Laaksonen (Aleksin äiti), Sinikka Vainio sylissään Liisa-tyrär.

Vaikka muutimme Mäntyrinteeseen, olimme vielä kyllä Mattilassakin töissä. Se 2,5 ha:n pelto oli kuitenkin siellä Mattilassa.. Siinä oli sellainen mäki, josta hevosella kuljettiin, mutta sitten myöhemmin tehtiin parempi tie. Se tie on nytkin siellä ja sitten tuli jo muitakin kulkijoita.
Mäntyrinteen rakentaminen kesti varmaan parikin vuotta. Ensin hankittiin rakennustarpeita
ja saha oli siinä pihassa. Silloin oli sellaisia pikku sahoja ja sahurit sahasivat lautaa ja pattinkia.
Pärekattoa kun tehtiin, niin oli talkoolaisia ja Reino oli 2 vuoden ikäinen. Yritin tietysti viedä talkoolaisille jotain, en nyt muista oliko sitä kahvia, vai mitä, mutta jotain kuitenkin vein talkoolaisille. Voileipiä ja jotain syötävää. Minulla oli molemmissa käsissä kori ja pojan käveleminen oli huonoa, kun polku oli risuista ja huonoa. Sellaisen mäen yli mentiin ja matkaa kertyi varmaan toista kilometriä.

Sodan ääniä

Sitten tuli sota. Mattilan mamma oli jo yli 80 vuoden, kun hän kuoli. Sota toi tullessaan puutteen. Kun hautajaisiakin laitettiin, niin ei oikein meinannut kahviakaan mistään saada muusta kuin mustasta pörssistä. Mattilan mamma oli samalla Aleksin kasvatusäiti.
Aleksi ei ollut sodassa, kun hän sai reumansa takia vapautuksen. Mutta sodasta saimme toki mekin hiukan tuntumaa, kun pommikoneet lensivät yli ja pudottivat pommeja lähitienoille. Olin jossain metsätöissä ja se Kalle oli myös. Oli kova pärinä ja sakea lumipyry. Olimme sen Kallen äidin ja sen mamman kanssa ja kuuntelimme, kun oli kova lentokoneiden pärinä ja paukkina. Sanoin, että nyt ne pommittavat.
Otin sitten Sinikan ja panin viltin ympärille. Ja siinä oli joku metsäliiteri lähellä. Naapurin emännällä Haapasella, jossa Tuulikki oli, oli samantapainen tilanne. Ja se luuli, että siellä liiterissä olisi turva, kunhan menimme pois asunnosta. Se luuli, että vain tupaa pommitetaan. Mutta eihän se pommittaja tietenkään nähnyt ilmasta, mikä on tupa ja mikä liiteri. Lähdimme ainakin ulos. Liiteri oli pienen matkan päässä metsän reunassa.
Kuitenkin se lentokone meni Vaskiolle ja pudotti niitä lastejaan. Ne olivat varmaan saksalaisia. Voi olla että olivat venäläisiäkin. Mutta vaikka ne pudottivat lastinsa jonnekin Vaskiolle, kuului pauke meille asti.
Sota-aikana muuten oli sellaista, että piti kaikki pimentää, vaikkei ollut sähköäkään. Pientäkään valoa ei saanut näkyä ikkunoista. Joku peitto pantiin akkunaan. Ei se öljyvalon tuli kovinkaan kauaksi muutenkaan olisi näkynyt.

Vielä vuoden 1918 sodan ajastakin minulla on vähän omakohtaista muistoa. Olin silloin jonkin verran päälle neljävuotias. Mamman kanssa näin kuinka miehiä marssitettiin. En tiedä varmasti olivatko ne punakaartilaisia vai muita ja vietiinkö niitä ammuttavaksi Vaskiolle.
Muistan vain kuinka yksi mies ammuttiin punakaartilaisena. Sitä kovasti surin ja olin ihmeissäni, sillä mies oli ollut minulle kovasti hyvä. Hän toi minulle lahjaksi pienen korinkin, joka oli minulle varsin mieluinen. Koin lapsen ajatuksella kohtuuttomaksi, että niin hyvä mies ammuttiin.
Veljessodan ajalta muistan vielä senkin, kun portaitten laudat avattiin ja sinne alle piilotettiin viljaa. Siltä eivät sitä osanneet hakea.

Mäntyrinnettä rakennetaan edelleen


Mutta sitten rupesimme hankkimaan sitä sähkövaloa. Se oli kai silloin, kun Reino syntyi, kun sähkö saatiin sinne Mattilaan. Me olimme siellä Mäntyrinteessä ensin ilman sähköjohtoa. Sodan aikaan oli kaikesta rakennusmateriaalista pulaa. Kun sähkö sitten saatiin, niin ensin se kulki pienen matkaa piikkilankaakin pitkin. Kesti ennen kuin sitten saatiin sellaiset tarpeet, jotka olivat asialliset. Sähkövalon saanti oli jotain todella ihmeellistä.
Ja sitten saatiin myös radio. Ensin käytettiin patteriradioita. Meilläkään ei sitä heti ollut, mutta mentiin naapuriin kuuntelemaan radiolähetyksiä. Kalle sitten myöhemmin osti radion. Naapureita oli mm. Pelttari. Naapurissa käytiin iltaisin, koska päivisin oli työtä.

Uudessa kodissa oli kolme huonetta, keittiö ja kaksi kamaria. Eivät ne niin suuria olleet. Samanlaiset ne ovat vielä nytkin, mutta nyt siihen on tehty sellainen siipi. Nyt on keittiö isompi ja eteinen suurempi ja vinttikamarikin on. Kyllä sinne silloinkin jo vinttikamari tehtiin Sinikkaa varten pikku hiljaa. Sitten siellä oli jonkinlainen lämmityslaitekin.
Lämmitys oli muurilämmitys jokaisessa huoneessa. Mutta varsin myöhään sitten tuli öljykamina. Sillä lämmitettiin, mutta ei se mukava ollut, kun se haisi niin kovin. Mutta kyllä meillä puita oli millä lämmittää. Kalle antoi polttopuuta, kun sitä metsää sentään oli.

Aleksi ei itse kovin paljoa pystynyt olemaan mukana talon rakentamisessa reumansa takia. Mutta Aleksi hoiti erilaisia asioita. Kansanhuollosta piti saada nauloja ja muutakin tarviketta. Kyllä Aleksi siinä apuna sitten koetti tietenkin olla.
Mutta siinä oli Kantolan Yrjö rakennusmiehenä. Hän on Hägertien sukua. Oli siinä muitakin apulaisia samasta kylästä. Ja ne sen sitten tekivät valmiiksi.
Ja kyllä Kallekin yritti olla mukana, mutta ei hän oikein paljoa enää saanut tehdyksi, kun hän oli saanut sen halvauksen. Mutta kyllä hän sellaista teki, että suoristi nauloja, joita oli vedetty irti kerran käytön jälkeen mm. valauslaudoista. Naulat lyötiin vielä uudestaan, koska niistä oli pulaa. Kalle sentään oli käsistään vielä kunnossa, niin hän leikkasi matonkuteitakin, kun silloin paljon kudottiin itse. Hänellä piti olla aina jotain ajankulua. Marjoja hän myöskin puhdisti ja teki kaikkea mielellään, mitä pystyi istualtaan tekemään.
Minä kävin marjametsässä siihen aikaan ja niitä yritettiin saada sen mukaan kuin ehdittiin.
Marjoja poimittiin ja säilöttiin. Tehtiin sellaista uunipuuroa, joka pantiin ruukkuun, puolukkaa ja ruisjauhoja. Se vähän imeltyi siellä. Siellä hiljaisessa uunin lämmössä se imeltyi itsestään. Tavallisesti sitä keitettiin padassa, mutta tehtiin myös näin ruukuissa jälkilöylyssä, kun oli leivottu.
Sieniä ei silloin vielä minun lapsuudessanikaan syöty. Sieniä sanottiin sellaisiksi madonlakeiksi.

Karjanhoitoa ja meijerimatkoja

Ensin meillä oli vain yksi lehmä meidän nimissämme niistä Mattilan lehmistä ja me saimme siitä jonkun pienen osan itsellemme meijeritilistä. Vaikka siinä yhdessä syötiin ja juotiin ja saatiin maitokin, niin hiukan saatiin sitten siitä lehmästä tuloa.
Mäntyrinteessä meillä sitten oli jo kokonaan oma karja, 3-4 lehmää. Jossakin myytiin heinämaata ja se ostettiin, sillä oman maan pinta-ala ei riittänyt heinän tuottoon. Rahaa saatiin pääasiassa meijeritilin muodossa ja tilin suuruus määräytyi tietenkin maidon määrän, mutta myös rasvaprosentin mukaan.
Minulla on vielä tallella vanhoja meijerikirjojakin. Ja niiden mukaan joskus oli maitoa yli 40 kiloa päivässä. Lehmät olivat juuri poikineet ja silloin oli olevinaan maitoa paljonkin. Toisinaan maitomäärä oli varsin vähäinen, kun osa lehmistä oli ummessakin.
Meijeristä tuotiin sitten voita. Kannon päähän pantiin sanomalehti merkiksi, että siihen voi sen voikilon panna. Kuski pani kilon paketin siihen. Se merkittiin meijerikirjaan, paljonko oli voita ottanut ja vähennettiin tilistä.
Ensin meijerireissut ajettiin vuoroon. Hevoskuski oli paikkakuntalainen. Mutta sitten se siirtyi autokuljetukseen. Raunion Juha vei maidot autolla. Tie meni ihan ikkunan alta. Reino sitten haki aikanaan luvan, että tie siirrettiin kauemmaksi, kun se oli niin liian lähellä ja vaarallista lapsillekin.

Arkea, elämää, työtä

Aleksin työnteko maatöitä ajatellen oli hiukan huonoa. Kaikki apu tarvittiin. Ja Sinikkakin oli jo siinä iässä, että apuun sai mennä kaikkeen, missä vain tarvittiin ja usein sellaisiinkin töihin, jotka olisivat oikeastaan kuuluneet Aleksille.
Myöhemmin meillä oli sitten jo sellainen pikku Valmet. Siihen aikaan taisi Reinokin yrittää jotain sen kanssa. Ja Sinikkakin siellä pellolla oli.

10513

Hevonen piti olla jokaisessa talossa. Yhdellä hevosella oli tietysti vaikeakin tehdä kaikkia töitä kuten kyntöäkin. Vähän vaihtaen naapureiden kanssa yritettiin saada parihevoset käyttöön. Niitä tarvittiin kynnössä ja niittämisessä.
Ja toisaalta, jos yritti pikku tilalla pitää kahta hevosta, niin sitten ei voinut pitää taas vastaavasti lehmää. Hevonen söi tavattomasti talvella, vaikka ei sillä talvella oikeastaan kovinkaan paljoa työtä tehty, kun ei missään souvia
Toinin tytär Sinikka Vainio ja tyttärentytär Liisa Vainio ajettu. Omasta metsästä tietenkin
Mäntyrinteen talvimaisemassa. tuotiin puuta hevosella.
Aleksikin pystyi jossain määrin tekemään hevoshommia. Sellaisia töitä olivat esimerkiksi myllyreissut, kun ei joka paikassa ollut edes kotitarvemyllyä, Myllymatkat tehtiin Koskelle Tuimalaan. Kyllä hän tuollaisissa myllyreissuissa pärjäsi. Kotona ensin autettiin kuorma päälle ja sitten siellä myllyssä oli aina joku joka auttoi. Kyllä hän sitten vielä siihen aikaan sai huikan kannettuakin kaurasäkkejä.
Sota-aikana, kun miehet olivat sodassa, niin piti niille eläimille olla jauhattamassa, kun ei ollut kotitarvemyllyä käytössä. Eläinten jauhoja jauhatettiin ja tietenkin myös ihmisten, ruisjauhoja ja vehnäjauhoja, mutta eläinten jauhoja meni paljon. Myllykuorman teossa olivat jotkut naisetkin toisinaan auttamassa Aleksia, riippui kenen jauhoja hän oli viemässä.
Sellaiseen myllyreissuun hupeni usein koko päiväkin aikaa. Monta kertaa oli niinkin, ettei saanutkaan heti myllytettyä, vaan siellä oli ruuhkaa ja joutui odottamaan vuoroaan. Silloin oli mukana hiukan voileipääkin taskussa, kun ei perillä mitään ruokaa ollut tarjolla.
Aleksin sairaudesta johtuen, jouduin itse tekemään monia töitä ja siten työtaakkani oli hiukan suurempi kuin normaalisti. Pellolla oltiin vähän vuorotöissäkin naapureissa.
Sitten jo helpotti hiukan, kun tuli seiväskaira, eikä tarvinnut kangella seipäille reikää iskeä. Maa oli kuivaa ja seivästäminen oli raskasta. Kyllä minäkin sain olla monta kertaa lyömässä seipäälle reikiä, mutta muutkin naiset sitä tekivät. Pehmeään maahan toki seipään sai helpommalla, mutta jos oli oikein kova ja kuiva maa, niin kyllä siinä sai lyödä oikein tosissaan.

Lahtaukset suoritettiin kaikki kotona. Lapsuudesta muistan, että sikaa lyötiin päähän kirveen hamaralla ja sitten veitsi kurkkuun, jotta saatiin veri talteen. Myöhemmin sitten Mäntyrinteelläkin oli jo parempia lahtimiehiä, jotka jo pyssyllä ampuivat lahdattavan eläimen.

Makkarat tehtiin ja suolet käännettiin. Ensin ratkottiin irti kaikki rasva. Lämpimänä piti suoli kääntää, ettei se ehtinyt kangistua. Aina vain pestiin ja vaihdettiin vettä. Lopulta suolet olivat puhtaat ja valkoiset ja veden joukkoon pantiin kalkkiakin, että paremmin puhdistuisi. Ja kyllä ne sitten varmasti puhtaita olivat, kun niistä makkaraa ruvettiin tekemään.
Ohrapuuroa keitettiin ja joukkoon pantiin, elimet, keuhkot ja maksat keitettiin ja munuaiset. Joukkoon otettiin myös hiukan huonompiakin kohtia, jotka hakattiin pieniksi ja keitettiin kaikki ja pantiin makkaran sisälle. Rasvaakin oli paksussa suolessa, jonne sitä aina hiukan jäi. Se meni makkaran sisäpuolelle ja näin se rasva imeytyi siihen puuroon.

Saunassa käytiin viikottain, mutta kovilla pakkasilla saunottiin vain joka kahden viikon päästä. Pesupuoli oli semmosta. Pesovadissa vähän kasvoja virutettiin. Talvella kylmään aikaan ei aina lämmitetty saunaa. Vedet piti sinne kantaa ja kiukaalla oli pata, missä vesi kuumeni, se oli savusauna.

Pyykinpesut tehtiin punkassa. Sitten myöhemmin helpotti, kun tuli muuripadat. Omasta kaivosta otettiin vettä. Joskus kuivalla aikaa vesi oli kaivosta vähissäkin ja pyykkivesikin tuotiin joistain lammikoista.
Ennen oli sellaista saveakin, jolla peitettiin sontapatterit pelloilla. Sitten se savi levitettiin pellolle. Mitään roskaa ei oikein tullut. Kaikki palava poltettiin pesässä. Ei ollut mitään muoveja ja paperipussit paloivat hyvin. Jätettä ei juurikaan syntynyt.
Paperista oli muutenkin pulaa. Vessapaperinakin käytettiin yleisesti sanomalehteä. Se oli ylellisyyttä, jos jossakin oli erikseen vesapaperi.

Vaatteita varten ostettiin kankaita ja räätäli teki vaatteet ja suutari kengät. Omassa piirissäkin taitajia oli ja kaikki yritettiin tehdä itsekin ompelukoneella. Flanelista tehtiin pöksyjä ja paitoja ja opeteltiin itse tekemään kotona. Flanelia riitti materiaaliksi ja se oli lämmintä. Ja tytöilläkin kun ei vielä silloin ollut mitään pitkiä housuja muodissa, niin niitä flanellialusvaatteita käytettiin ja villasukat olivat polven yläpuolelle. Oli pitkät flanellihousut, jotka pantiin sinne sukanvarteen ja näin tarkeni kylmälläkin.

Leipomispäivinä leivottiin kerralla syksyin ja keväin sitä ruisleipää. Oli suuri tiinu ja taikinaa tehtiin useampi peräkkäin ja sitten leivät kuivattiin hyvin. Leivottaessa piti pitää huoli, että ne nousivat hyvin, niin ne olivat sitten hapuraisia, kun niitä syötiin.
Kesällä ei oikein voinut leipoa, kun oli pärekatot, eikä uskallettu niitä uuneja niin kovin lämmittää, kun pelättiin kipinän lentämistä katolle. Jotain sekaleipää sentään tehtiin kesälläkin.

Pärekattoja kasteltiin jollakin kastelukannulla aamulla aikaisin. Se katto oli kovin tulenarkaa. Uuneista tuli toisinaan kipinöitä.
Minun muistissani ei ole, että lähellä olisi taloja palanut kipinän takia. Mutta kylläkin muistan yhden, jonka ukkonen sytytti siinä lähellä, Kuusisto- nimisen talon.

Uutta peltoakin tehtiin siellä Raatalassa. Ensin poltettiin, kulotettiin, ja silloin joskus valkea pääsi karkuun ja siinä olikin kiire sammuttamaan. Jos se sai valtansa, niin se meni kovin kuivassa metsässä. Miesvoimalla sitä sitten sammutettiin kaikin tavoin.

Viljahommia

Sirppiaikaa en oikein ole itse elänyt, mutta viikate oli toki käytössä. Vilja kaadettiin ja sitten sidottiin lyhteet.
Riihen puinti Muistan kun olin vielä isovanhempien luona, niin siellä vielä riihessä puitiin. Oljet olivat sellaisia pitkiä, kahloja. Muistan kun ei ollut oikein patjapussejakaan, silloin kun olin ihan nuori vielä. Kun kahlut tuotiin sänkyyn, niin oli sellainen rääpälävaate. Se oli ikään kuin mattoa ja keskellä oli sauma, jolla oli saatu ne yhteen ja näin leveämmäksi. Rääpälevaate pantiin niiden olkien päälle. Sitten oli pellavainen, raitiksi sanottiin. Se pantiin pääpuoleen ja oli sitten ikään kuin tyynyliina. Sitten oli vielä vällyjä. Olkien päällä oli ensin rääpälevaate, jonka päällä oli raiti, eli lakana. Ensin ne olivat sellainen lyhytkin, että oli vain puoleenväliin asti sängyssä. Mutta vähitellen nekin pitenivät ja muutenkin paranivat.
Muistan vielä kun isoäiti sanoi, että niitä olkia vähän tippui lattiallekin, että jos olki meni ristiin, niin tulee jostain kuoleman sanoma.

Sitten ostettiin semmoinen kone, mikä teki jalallisia. Reinokin jo oli sellaisessa iässä, että hänkin sitä ajoi. Se ei ollut vielä ns. itsesitoja, vaan se laikkasi ja pudotti sitten viljakasan maahan. Siitä kasasta sidottiin jalallinen.
Kun oltiin elopelloilla, oli vielä viikatteella niittäjiä. Siinä mentiin vähän vaihetuksiinkin ja oli niitä päiviä vuorotellen eri taloissa. Ruistakin oli joka paikassa. Ja vielä mentiin isoihin taloihin, joista sai sitä päivärahaa. Oltiin niissä päivätöissä.
Viljan kanssa häärääminen oli suuri työ, kun ajatteli, että siihen kuului kylväminen, leikkaaminen ja puiminen. Aina niissä piti myös naisten olla apuna. Hevosta tarvittiin myös aina. Se oli silloin sitä ainaista rähkimistä.
Sitten oli puinti. Oli puimakoneet, tai tappuri, kuten sitä nimitettiin. Vilja koottiin ensin liiteriin ja sitten se puitiin vasta myöhemmin. Mutta kyllä muistan sellaistakin, kun alkoi tulla niitä maamoottoreita, että kun oli oikein kaunis ja kuiva ilma, niin puitiin jo pellolla.
Silloin piti olla paljon väkeä, kun vilja tuotiin seipäiltä hevosilla puitavaksi.
Liiterissä viljat vielä kuivuivatkin lisää. Sinne liiteriin ne koottiin kuivalla ilmalla ja puinti tapahtui sitten myöhemmin sopivana ajankohtana muitakin töitä ajatellen. Eikä niitä puimakoneitakaan ollut ihan jokaisella, joten niidenkin saanti määräsi, milloin puitiin.

Hiiriä kuormassa

Muitakin eläimiä oli kuin lehmiä. Jokaista eläintä piti olla, kanoja sikoja . Kanoja oli niin paljon, että vähän vietiin munia kauppaankin, että sai taas sitä huushollintavaraa. Eläimistä huolehtiminen oli naisten työtä ja se kuului kokonaan minulle. Kai ne miehet siinä jotain toki myös avustivat. Kyllä Aleksikin silloin vielä, kun jaksoi, kävi luomassa sonnatkin navetasta ja sellaisia raskaampia töitä tekemässä. Jossain hän oli aina mukana.
Eläimiin kuuluivat luonnollisesti kissat joka paikassa, mutta koiraa ei ihan joka paikassa ollut. Kissoja tarvittiin, kun hiiriä oli kovin paljon. Muistan kuinka heiniä koottiin siihen missä Reino nyt on. Sinikka sitä kuormaa tyhjensi. Oli sellainen luukku, josta heiniä pantiin vinttiin. Hiiret olivat tehneet pesänsä jo sinne heinäseipäitten alle pellolle ja sitten niitä pieniä hiiriä putoili heinien joukosta vielä vinttiin pantaessakin. Ne olivat vielä sellaisia nahattomia ja pieniä.
Kissakin siellä vintillä oli, mutta koska hiiriä oli niin paljon, ei kissakaan enää niistä välittänyt. Oli ollut sateista aikaa ja heinät olleet pellolla kauan, niin hiiret olivat ehtineet pesiä sinne. Siinä oli huutamista ja kiljumista, kun Sinikka heitti heiniä ylös liiteriin päin ja hiiriä tippui maahan.
Viljassakin oli aikamoinen työ, kun ensin niittää, panna kuhilaalle tai seipäälle, koottiin ja sitten tappuroida. Nyt kun se menee se puimakone, niin on heti valmista.
- - -
Vanhempana tulee kaipuu ja sääli niitä aikoja. Kun ne enotkin olivat kuin veljiä, kun olin niiden kanssa pienestä asti ollut yhdessä.
Minua on siunattu pitkällä iällä ja paljon on annettu myös jälkipolvea. En tarvitse juurikaan lääkettä. Kyllä sitä sairauttakin on saanut nähdä Aleksinkin kohdalla, mutta itse en ole sängyn omaksi joutunut. Myöskin Gunnar sitten oli sairas ja sairaus hänet siirsi pois tästä elämästäkin. Ei Aleksikaan sentään sängyn omaksi joutunut.
Silloin Aleksin aikana vielä jaksoi ja pian jo lapsistakin alkoi olla apua. Sen ajan lapsilla lapsuus jäi melko lyhyeksi, kun tarvittiin aina apuna töissä. Lypsyn aikana Sinikka katsoi Reinonkin perään.

Nykyinen asumismuoto on suurenmoista. Mutta ei silloinkaan, kun siellä porstuakamarissa asuttiin, kukaan mitään valittanut. Kaikki olivat tyytyväisiä, kun oli katto pään päällä, riittävästi lämpöä ja ruokaa tarpeellinen määrä ravinnoksi. Se oli sitä aikaa.
(Muistelma kirjoitettu maaliskuussa 2008. Toini-mamma on jo 93-vuotias. Muistelman kirjoitti Reino Läärä)