Salon Seudun Sotaveteraanit ry  
 

Kustaa Herman Jussila

s. 010926 Uskela

Sotilaspoikana Kiikalassa

Olin aikoinani useina vuosina sotilaspoikana Kiikalassa. Olin mukana monella erilaisella kurssilla ja kohosin lopulta joukkueeni varajohtajaksi. Meillä oli oma leiripaikka siellä Kiikalassa Hauttakrotti, joka oli suojeluskunnan hallussa. Lisäksi meillä oli suojeluskunnan omistama alue, Hyyppärä, jossa oli myös ampumarata ja vielä iso sauna maastossa. Siellä saunassa olimme majoitettuina usein talvisin ja öisinkin. Leirillä oltiin myös mm. Särkisalossa ja Lohjalla ja monessa muussakin paikassa.
Olen maanviljelijän poika Kiikalasta. Sukumme on ollut siellä jo yli 400 vuotta ja viljellyt samaa tilaa. Talvisodan aikana, kun miehet olivat sodasta meillä oli 35 päätä lehmiä navetassa. Koska miehiä ei ollut jouduin minä poikasena ajamaan kaiken veden navettaan lehmien ja muunkin tarpeeksi. Talvi oli erittäin kylmä ja kuiva ja vedenajo sen mukaisesti hankala työ.

Lentokone putosi

Talvisodan aikana lentokone putosi alas Kiikalassa maaliskuun 2. päivänä. Siinä käytiin tulitaistelukin. Rekijoen osuuskaupan myymälänhoitaja, Aaltonen, oli siinä yhtenä mukana. Ja se lentäjä rauhoittui vasta sitten, kun siihen tuli osuma. Se vietiin Salon sairaalaan, jossa hän sitten kuitenkin kuoli saamiinsa osumiin. Hänet haudattiin jonnekin pellolle. Mutta välirauhan aikana se ruumis jouduttiin kaivamaan ylös ja vietiin Venäjälle ilmeisesti jonnekin toiseen kuoppaan.
Silloin kun tämä lentokoneen putoaminen tapahtui olin vettä ajamassa lehmille, ja naapurin lapset tulivat sanomaan, että he näkivät kuinka suomalaiset ampuivat ryssän koneen alas. Minua harmitti, etten heti päässyt sitä katsomaan vedenajon takia. Vasta sunnuntaina pääsin sinne paikalle katsomaan. Silloinkin siellä oli vielä yksi käsi ranteesta poikkinaisena ja nilkasta irronnut jalka oli. Naapurin poika, joka asui siellä melko lähellä oli silminnäkijä, kun suomalainen hävittäjäkone ampui sitä ryssän konetta. Ampujana oli salolainen hävittäjälentäjä Lehtovaara. Kone lähti syöksyyn. Sieltä yritti joku päästä ulos koneesta, mutta tarttui valjaista kiinni, eikä päässytkään hyppäämään, vaan putosi koneen mukana alas. Se oli lennolla jostain syystä mukana ollut nainen. Oli kaunis kova pakkaspäivä.

Välirauhan aikaan

Aikanaan sitten tuli raskas välirauha ja miehet tulivat vähäksi aikaa kotiin.
Uudelleen sotaan miehet lähtivät jo vuonna 1941. Minä en ikäni vuoksi vielä silloin joutunut mukaan. Kuulun viimeiseen ikäluokkaan, joka kutsuttiin rintamapalveluun.
Mutta meillä oli paikallisesti ilmavalvontaa. Rekijoella oli torni, jossa käytiin ilmavalvontaa suorittamassa ja sitten sotilaspoika-aikana oli joskus aina myös desanttien metsästystä ja etsimistä. Desantteja pudotettiin lentokoneesta ja niitä käytiin maastosta haravoimassa. Eräänäkin kesäyönä, kaksi ukkoa hyppäsi laskuvarjolla. Toinen niistä saatiin heti seuraavana päivänä kiinni.
Jatkosodan alku meni minulla suurimmaksi osaksi maanviljelystöissä. Paljon käytiin myös veteraanien perheissä viljankorjuutalkoissa, jotta saatiin heidän työnsä myös tällä tavalla tehdyksi, sillä miestyövoimasta oli pulaa.
Sodan aikana meillä oli inkeriläisperhe Ransunen. Mies, tyttö ja poika ja vaimo, joka oli täysin venäjänkielinen. Siinä yhdessä töitä tehdessä opin jonkin verran venäjääkin, jota vieläkin hiukan muistan. Sitten kun tuli aika heidän lähteä pois meiltä sodan jälkeen, he lupasivat varmasti ottaa kirjeitse yhteyttä. Mutta mitään ei heistä ole sen koomin kuulunut. Varmaan Siperia heidät nieli.
Vuonna 1943 olin pienen aikaa vapaaehtoisena sotapalveluksessa autoliikkeessä. Mutta sitten tuli joku laki tai määräys, että kaikki alaikäiset on lähetettävä kotiin kasvamaan.

Astuin lentovoimien palvelukseen

Vasta vuonna 1944 huhtikuun 22. päivä astuin varsinaiseen sotapalvelukseen. Menin täydennyslentolaivasto 17, mikä oli Jyväskylän Luonnetjärvellä. Sitten meidät siirrettiin juhannusaattona ilmavoimien viestikouluun. Olimme majoitettuina Parolassa, mutta viestikoulu oli Hämeenlinnassa. Olimme siellä kolme viikkoa, jonka jälkeen meidät vietiin Onttolan kentälle, lähelle Joensuuta Pommistulaivue 48:aan lentorykmentti 4, jossa olinkin siihen asti, kunnes tuli välirauha.
Sota-aikana olin asemiehen tittelillä. Siihen kuului laittaa konekivääriin vöitä ja pommit lentokoneen alle. Kaksi kertaa olen ollut mukana sotalennoilla. Oli jotain kaatuneita tai haavoittuneita ja olin niiden tilalla koneessa siellä konekivääritornissa. Ne olivat kuitenkin täysin "turistimatkoja", joista ei minulle ole jäänyt minkäänlaista sädekehää.
Sellaisessa koneessa on kolme miestä lentäjä ja tähystäjä ja yksi muu. Ne istuvat sellaisen pakkauksen päällä, laskuvarjo, eikä sen pakkauksen kanssa mahdu menemään sinne konekivääritorniin, vaan yllä on pelkät valjaat. Laskuvarjo on erillinen nyytti. Sitten jos tulee tosi tilanne, niin täytyy kömpiä sieltä tornista pois ja panna paketti linkkuun kiinni. Se on melko vientiä alas, ja kiira on, jos ehtii panna laskuvarjon paikoilleen.
Torni on lisäksi matala. Kun pääsee istumaan ja veivistä kiertää, niin istuin nousee pikkuisen. Sitten siellä on varsin tuulista. Siinä on kylläkin lasikupu, mutta konekiväärin piippu kulkee lasissa olevassa raossa, josta tuuli pääsee vapaasti puhaltamaan. Tarvittaessa koko torni pyörii. Aina tähdennettiin, että ei saa ampua omaa peräsintä, jos taaksepäin ampuu.
En itse kuulunut lentävään henkilökuntaan, mutta olin kuitenkin joillakin lennoilla, joten tiesin periaatteessa, mistä on kysymys.
Kun koneet oli lastattu, ne lähtivät viemään lastiaan vihollisen niskaan. Ja kun ne tulivat lennolta, niin jos jostain syystä ne eivät olleet pommeja pudottaneet, niin harmitti tavallisesti, kun pommit piti heti irrottaa koneista pois. Lähes poikkeuksetta ne olivat noin 50 kg pommeja, eivät sen suurempia.
Bristol Blandheimit olivat niin hitaita, että ryssäläinen B2 pommikone meni ohi. Niitä oli muutama sotasaaliskoneina saatu, mutta ne piti sitten välirauhassa luovuttaa pois. Ryssällä oli hyvä konekanta. Esimerkiksi Messersmit- hävittäjät, joita saksalainen antoi Suomelle, olivat moottoreistaan niin huonossa kunnossa, että täysremontti piti tehdä joka 100:n lentotunnin jälkeen. Sakemannilla oli loppuaikoina todella huonot kalustukset.
Onttolasta meidät siirrettiin Vesivehmaan kentälle. Mutta siviiliin tulin taas Luonnetjärven kautta.

Asekätkentää

Asekätkentäkin liippasi silloin todella likeltä. Muistan kuinka Elisabet Rehnin ollessa presidenttiehdokkaana ja puolustusministerinä, häneltä kysyttiin, eikö pitäisi asekätkijöillekin heidän maineensa palauttaa. Rehn vastasi, että millä sellaisen maineen palauttaa, jota ei ole koskaan menetettykään! Sen jälkeen olen itsekin uskaltanut puhua tästäkin asiasta. Olin kuitenkin siinä puuhassa todella pieni tekijä, mutta kuitenkin mukana joitakin kiväärejä kätkemässä. Asekätkennästä vastasivat ja järjestelyjen johdossa oli pari silloista vaikuttajaa paikkakunnalta. Tottakai toiminta tapahtui hiljaa ja pimeään aikaan. Maitoreessä kiväärejä hiukan liikuteltiin paikasta toiseen.


Asevelvollisuuteni jatkuu

Koska sota-aika oli omalta kohdaltani näinkin lyhyt, ei sitä laskettu miksikään hyväksi asepalveluksen suorittamiseen nähden, vaan minulla oli se vielä edessä. Jouduin olemaan edelleen palveluksessa niin pitkään kunnes 1925 syntyneet pääsivät pois pohjoisesta saksalaisia ajamasta.
Korppikurssi oli v.1946 Heikkilän kasarmilla, kun olin toistamiseen armeijassa, kun varsinainen asevelvollisuus jäi vielä sodassa kesken. Kun se kurssi oli käyty, niin olin toisen divisioonan sairaalassa Sirkkalankadulla suorittamassa asevelvollisuuttani. Olin siellä tekemässä erilaisia hanttihommia, vein postin, mittasin kuumetta yms.
Ennen kuin lähdimme pois sairaalasta, meille pidettiin oikein juhlat. Mukana oli sairaalan henkilökuntaa ylilääkäriä myöten. Ihmettelimme, mistä moinen juhlinta. Saimme kuulla olleemme ainoa porukka, joka selvisi läpi ilman yhtäkään törttöilyä. Meitä oli viisi poikaa. Kukaan meistä ei saanut koko aikana mitään rangaistusta, putkaa tai muuta sellaista.
Postimiehenä ollessani kohtasin ihmisen inhimillistä elämänkohtaloa, romanssia. Kerrankin vanhempi sairaanhoitaja tuli sanomaan, että hänelle tulevat kirjeet on tuotava hänelle henkilökohtaisesti, eikä viedä niitä yleiselle jakelupaikalle. Kirje oli joltakin salaiselta kaverilta.
Joskus helluntain jälkeen vuonna 1947 pääsin vihdoin lopullisesti siviiliin.

Työtä kotitilallani/ elämää siviilissä

Armeija tarvitsi minua vielä jälkeenkinpäin. Olin 38-vuotiaana kertausharjoituksissa Upinniemessä. V. 1964, jolloin oli kertausharjoituksissa sain koulutuksen SYPPIksi, suojelumieheksi. Sanottiin, että jos tulee vielä sota, niin ei joudu enää rintamalle. Suojelumiehet joutuvat vastaamaan esimerkiksi atomipommivaarasta, säteilystä ja muusta semmoisesta. Ei ollut paljoa aikaa kulunut siitä, kun oli saatu Porkkala takaisin Suomelle.
Olin vanhempieni kanssa maanviljelystöissä kotitilallani. Kotitilani on yli 400 vuotta vanha. Sitä piti veli, joka jäi saksalaisten sotavangiksi Kemissä ja tuli vasta 1945 marraskuussa pois. Paikka tuli sen jälkeen myyntiin. Ostin ensin pääpaikan ja sitten ostin vielä loput pellot. Tilan nimi on Kämi.
Vuonna 1952 menin avioliittoon, josta syntyi tyttö ja poika. Molemmilla on kaksi tyttöä. Tyttäreni nuorin tytär on parhaillaan armeijassa suorittamassa asevelvollisuutta aliupseerikoululla Vekarajärvellä. Tyttäreni on Stakesissa Vappu Taipaleen sihteeri. Poika on siinä kotona maanviljelijänä ja tilan isäntänä. Pojan vanhempi tytär käy koulua Salossa Ammattikorkeakoulussa. Nuorempi pojan tytär on vielä Somerolla koulussa. Kolme niistä jo on ylioppilaita.
Olen elämäntyöni tehnyt maanviljelijänä ja vaimo on ollut siinä emäntänä hoitamassa oman osuutensa maatalossa. Vaimolla oli paha nivelreuma oikein paha 1970-luvulla ja hän oli jo lähes liikuntakyvytön. Mutta sitten hän alkoi harrastaa avantouintia ja siihen se tauti jäi. Tänä päivän ei ole kuin muutama muisto suurentuneissa nivelissä. Kolme talvea hän kävi avannossa. Se auttoi häntä ainakin. Nyt hänellä on kylläkin iän tuomia vaivoja, pumppuvika ja siinä tahdistaja ja muitakin pikku remppoja.
Minulla ei nykyisin enää ole paljoa maata, eikä puutarhaa, mutta aluetta riittää kuitenkin hoidettavaksi nurmikkoa ja kukkasia ja sen sellaista ympäristössä. Olen innostunut hoitamaan ympäristöä ja tykkään pelata sen kanssa. Minulla on hyvät laitteet sellaisen työn tekoon.
Asumme pojan luota n. 300 metrin päässä. Tähän asti olemme pääasiassa lomittaneet pojan perheen. Mutta se on tullut yhä vaikeammaksi ja taitaa pian olla pakko jättää sekin työ. Pojalla on emakkosikala, jossa on toistasataa emakkoa. Olemme siellä käyneet, mutta tilanne on tullut huonommaksi. Se vaihtelee päivien mukana. Tänäkin aamuna oli erittäin vaikeaa päästä liikkeelle, mutta nyt se taas tuntuu ihan hyvälle, kun on saanut ihmisten kanssa jutella ja olla liikkeellä.
Veteraanitoiminta on minulle todella tärkeää ja olen iloinen siitä, että olen päässyt toimintaan mukaan ja minut on valittu veteraanien hallitukseen Kiikalaa edustamaan. Pyrin tekemään työni ja vastuuni tunnollisesti. Monena jouluna olen jo joululehdet jakanut veteraaneille ja viimeksi "Käsi sydämellä"-keräyksessä hoidin erään kaverin kanssa koko pitäjän keräykset.
Nykyisin on monenlaista veteraanipuuhaa. Ensi sunnuntaina, veteraanipäivänä, laskemme ensin seppeleen Kiikalan kunnan veteraanikivelle ja sitten Kitulan kautta Muurlaan ja edelleen Saloon veteraanipäivän juhlaan Ammattikorkeakoululle. Sen päälle kunta tarjoaa meille vielä ruokailun. Jonkun kerran olen päässyt kuntoutukseenkin Ruissaloon ja Päiväkumpuun. Kerran olin Bulgariassakin kunnan kustantamana.
Salon sotilaspiiristä samassa ilmavoimien porukassa meitä oli vain kaksi. Minun lisäkseni oli Lehmusvirran Antti. Molemmat olimme pyrkineet ilmavoimiin ja pääsimme.
Porukkamme kokoontuu kahden vuoden välein. Seuraavan kerran kokoonnumme Uudessakaupungissa. Meillä on monenlaista yhteydenpitoa.
Minulla on perussairaus, syöpä. Ensimmäisen kerran sen kuultuani masennuin. Mutta nyt, kun hoitoja on ollut jo yli viiden vuoden ajan, olen päässyt siitä yli, enkä sitä jatkuvasti muista. Hoidot ovat edelleen rankkoja ja jatkuvasti syötävät lääkkeet tekevät olon toisinaan väsyneeksi ja erittäin heikoksi. Mutta iloitsen jokaisesta elämäni päivästä ja yritän olla mukana erilaisissa toiminnoissa kuten veteraanityössä. Pärjään lääkkeiden kanssa hyvin. Pitkiä matkoja olen yrittänyt välttää.
Aina olen itsenäisyyden kokenut tärkeänä ja arvokkaana asiana ja itsenäisyysjuhlista ei ole voinut olla poissa. Koen, että silloin on todella suuri, tärkeä ja arvokas juhlapäivä. Isänmaa, sen asiat ja vapaus ovat tärkeitä. Sodan aikana ei aina arvostettu riittävästi sitä, mitä yksilö teki isänmaansa hyväksi. (Kirjoitettu huhtikuussa 2003)