Salon Seudun Sotaveteraanit ry  
 

Vänrikki Niilo Kallion kaatuminen

aseveljensä Einar Helanderin kertomana

Olemme Niilo Kallion kanssa melko saman ikäisiä, kumpikin syntynyt toukokuussa. Minä olen 12. päivä toukokuussa ja Niilo Kallio on 24. päivä 1916. Hän oli minua vain 12 päivää nuorempi. Hän kuului siihen samaan porukkaan, josta kerrotaan "Kilteen ihmeessä".

Hän oli meidän tulenjohtueessamme. Jalkaväki oli miehittänyt uudet linjat, jossa oli kivieste, mihin väliin kaksi hyökkäysvaunua oli tuhottu. Siinä uudessa puolustuslinjassa, jossa jalkaväki oli, olivat myös patterin tuliasemat. Ja siinä oli tietysti valmiit korsut, jotka tulipatterin pojat olivat tehneet. Niissä oli majoitustilaa ja samalla myös suojaa.

Siinä taisteltiin. Niilo Kallio kaatui 18.2.1940. Se tapahtui seuraavissa olosuhteissa. Meidän varsinainen tulenjohtopaikka oli välittömästi kiviesteen takana. Mutta Kallio ajatteli, että pitäisi saada eteentyönnetty tulenjohtopaikka. Siinä oli peltoaukeaa aivan Kämärän asemalle asti, mutta hän ajatteli, että hänen täytyy saada sopiva tulenjohtopaikka ehkä noin 100m kiviesteeltä etupuolelle.

Maasto oli aika aavaa. Se oli semmoista peltoa, missä kasvoi vähän pajukkoa ja pientä puunkränää. Kalliolla oli tapana keskustella meidän kanssamme suunnitelmista. Hän ei ollut sellainen upseeri, joka olisi määrännyt tarkasti, mitä tehdään.

vaan selosti suunnitelmat ja kysyi meidän mielipidettämme niistä. Sanoin hänelle, että minun mielestäni tämä tulenjohtopaikka, jonka hän oli valinnut, oli melko turvaton, sillä sieltä ei ollut poispääsytietä, jos naapuri pääsisi yllättämään. Periaatteessa oli myös kylläkin virhe, että tämmöinen mies, joka käyttää silmälaseja pannaan talvisodan pakkasissa tulenjohtajaksi, vaikka hän olikin kykenevä tulenjohtaja. Niissä, talvisodan olosuhteissa, kovilla pakkasilla, silmälasien käyttö oli kamala homma. Ne huurtuivat aina. Hän otti jatkuvasti silmälasit pois päästään ja hieroi niitä peukalollaan saadakseen ne kirkkaiksi ja pani takaisin päähänsä ja sanoi: "Mennään nyt katsomaan sitä paikkaa." Kun tulimme tulenjohtopaikalle, sanoin, että kyllä tämä on vaarallinen paikka. "No, tuskin se sen vaarallisempi on kun ne muutkaan." Hän oli valtavan rauhallinen mies. En tiedä, jos hän koskaan hermostui tai pelkäsi, mutta ikinä ei hän sitä näyttänyt.

Sitten tuli se 18. päivä. Ja siinä kävi juuri niin, niinkuin olin etukäteen pelännytkin. Venäläiset hyökkäysvaunut pääsivät näkösuojassa tulemaan. Pienperon joki kulki siitä alueen halki ja ne pääsivät sitä joenuomaa tulemaan niin, ettei me huomattu niitä. Kaksi hyökkäysvaunua pääsi tulemaan tulenjohtopaikan taakse.

Me vuorottelimme tuliasemassa oloa ja välillä sai olla poissa. Mutta nyt oli semmoinen tuuri, että hän ja Hämeenojan Aarne olivat siellä tulenjohtopaikalla ja sinne oli vedetty puhelinjohdot, joita myöten välitettiin tarvittavat käskyt. Hän ja Hämeenoja ja Niilo Kallio olivat sitten tulenjohtopaikalla, kun hyökkäysvaunut pääsivät tulenjohtopaikan taakse. Kalliokin, huomattuaan tämän, sanoi Hämeenojalle: "Lähde nyt pyrkimään takaisin kiviesteelle."

Jälkeenpäin Hämeenojan Aarne sanoi, ettei hän ole ikinä niin kovin juossut. Hän oli aika tanakka mies ja jo ikämies siinä mielessä, että oli likempänä neljääkymmentä, kuitenkin jo yli 35- vuotias. Hän syöksyi ja koska oli paksu lumipeite, niin hän ryömi ja ui siellä lumen sisällä. Hyökkäysvaunut ampuivat ja oli ikäänkuin iso kimalaisparvi olisi lennellyt hänen ympärillään kun kuumat luodit iskivät lumeen ja niistä kuului sihinä.

Sitten hän huomasi, ettei hänellä ollut kenttäpuhelin. Se oli ollut paksulla hihnalla hänen selässään, mutta jostain syystä pudonnut. Kaikesta huolimatta hän pääsi meidän korsuumme, eikä ollut edes haavoittunut. Odotimme, milloin Kallio tulisi. Mutta Hämeenoja sanoi: "Mielestäni Kallio tuli perässäni, mutta luulen, että häneen varmaan sattui ja hän jäi sinne kentälle."

Meidän päätulenjohtajamme Eero Myllymäki, myöhemmin Horelli, määräsi minut illalla, kun jo tuli pimeää ja uskalsi mennä, menemään sinne ei kenenkään maalle hakemaan Kallio. Jospa löytäisin hänet kentältä.

Meninkin sinne ja ihan tulenjohtopaikalle asti. Koko kenttä oli täynnä telaketjun jälkiä. Löysin Hämeenojan kenttäpuhelimen. Siitä oli ajettu yli ja se oli ihan lattana. Oli ollut niin tarkkaa touhua, että kun remmi oli mennyt Hämeenojan olkapään yli, niin luoti oli katkaissut sen kokonaan tekemättä haavaa Hämeenojalle. Toin kenttäpuhelimen raadon mukanani. Vaikka kuinka hain Kalliota, en häntä löytänyt.

Siellä oli jalkaväen miehiä, jotka hakivat myös omiaan ja kysyin heiltä, olivatko he korjanneet semmoisen suojeluskuntapukuisen, vänrikin, jolla on silmälasit, minun kokoiseni miehen. He tiesivät, että sellainen oli korjattu ja viety kaatuneitten kokoamispaikalle. Jalkaväkimiehet olivat tämän homman tehneet, ennenkuin minä olin saapunut paikalle. He sanoivat vielä, että kyllä sillä silmälasit olivat, mutta ne olivat rikki.

Sillä tavalla tuli lopullisesti selväksi, että hän oli kaatunut. Tulin pois ja ilmoitin Myllymäelle, mikä tilanne oli Kallion suhteen. Se oli suuri menetys meille kaikille, sillä Kallio oli mukava mies ja kaiken lisäksi tuttu siviilistä saakka, samanikäinen. Sellaisessa pienessä kylässä kuin Salo oli siihen aikaan, jokainen tunsi toisensa.

Koska oli muitakin miestappioita, kevyt tulenjohtue yhdistettiin ja sitä oli jäljellä vain yksi koko loppusodan ajan.

(Kirjoitettu maaliskuussa 2000)