Salon Seudun Sotaveteraanit ry  
 

Tauno Olavi Kallonen

Olen syntynyt 10.6.1925 Viipurissa. Sotilasarvoltani olen jääkäri. Kun minut kiväärein ja tykein ajettiin pois Viipurista, en ole siellä sen jälkeen enää käynyt.

Huomasin, ettei minusta tykätty.

Talvisodasta muistan sen , kun oltiin koulussa. Viipurissa oli linnoitusporukka ja aina kun vain oli mahdollista olimme siellä uteliaisuuttamme. Kun piti mennä pakoon johonkin metsään, olimme siellä sotilaiden joukossa. Ja vanhat miehet joutuivat yksi toistensa jälkeen linjoille.

Meidät evakuoitiin sieltä Keski-Suomeen. Taulumäen kirkossa olimme pari yötä ja sitten meidät vietiin Saarenmäkeen. Isäni oli linnoitustöissä ja tuli sodasta pois, hän kun oli syntynyt 1892. Hän siirtyi Iisalmeen sahalle työpäälliköksi ja niin mekin muutimme sinne. Kun Viipuri vuonna 1941 oli vallattu, isäni joutui työnsä takia, kun oli Viipurin kaupungin rakennusmestari, takaisin Viipuriin. Tietysti perhe meni mukana. Jatkoin lukemista tuomiokirkon takana olevassa poikanorssissa.

Vuonna 1941 lähdin vapaaehtoisena Tervaniemen kasarmille, jossa olivat IS-joukot. Meitä oli muistaaakseni viisi poikaa, jotka lähdimme kesken oppitunnin. Siinä oli huvittava puolensa, kun sisareni kanssa väärensimme isän ja äidin nimet. Muuten ei päässyt, ellei ollut vanhempien suostumista. Lisäksi huvittavaa oli, kun isä tuli kotiin työmaalta ja kysyi, missä poika on. Äitini sanoi, ettei hän vaan tiedä. Isäni oli huomannut, että sisareni tiesi jotakin ja kysyi, niin sisareni sanoi minun menneen vapaaehtoisena IS- joukkoihin. Hänen oli hyväksyttävä se juttu. Sen hän kuitenkin vaati, että luen kouluani edelleen. Siinä sivussa sitten luinkin ja kävin keskikoulun loppuun.

IS- joukoissa oli sen verran työtä, että kävimme desanttijahdissa. Yläsommeella kerran menin kahden puun välissä. Koska kuljin pimeässä, en tiedä olisiko se ollut rungossa kiinni, mutta menin ansamiinaan. Kesäpusakka oli monesta kohtaa sirpaleiden reikiä täynnä, mutta läpi ei mennyt montakaan. Mutta ohimoon tuli vähän isompi ja jouduinkin sotasairaalaan. Aikani oltuani pääsin sieltä toipumislomalle.

Mutta sitten tuli vuonna -42 määräys, että kaikki nuoret kotiutetaan. Minäkin jouduin pois vähäksi aikaa.

Vuonna -43 jouduin sisälle uudestaan. Koska olin saanut jo alokaskoulutuksen, ei minun enää tarvinnut olla siinä mukana, vaan minut määrättiin erikoiskoulutukseen radioluotainlaitteille. Jouduimme tekemään vaitiolovalan, että jos siitä mitään puhutaan, niin henki pois. Myöhemmin jouduimme kuitenkin linjaan. Onneksi en joutunut vangiksi, koska silloin olisi ollut mahdollista, että tietoja olisi kiristetty.

Sitten jouduimme Mäkiluotoon ja siellä saksalaisten komennon alle. Ne ottivat alokaskoulutuksen uudelleen. Noustiin takaperin puuhun ja pestiin hammasharjalla kallioitakin. Hiekkamonttua kiivettiin ylös ja sitten huudettiin huomio. Oli käännettävä rintamasuunta huutajaan. Seuraavaksi soramontussa huudettiin maahan. Sitä tultiin kolikoli naama ruvella hiekkamonttua alas.

Aina -44 asti olin Mäkiluodossa. Meillä oli kaksi radioluotainlaitetta, joista toinen oli tarkoitettu lentokenttää varten. Luotainten nimet olivat Riitta ja Maija, joka oli hiukan pienempi. Peilasimme Viron rannikoita. Ja kun näkyi joku laiva, niin meillä oli siinä kaavake, missä oli kaikkien laivojen nimet ja koot ja siitä saatiin selville, mikä laiva oli kysymyksessä. Kun se sitten oli tarpeeksi kaukana, annettin lähimpään patteristoon Hankoon ja rautatietykille tieto ja ne yrittivät osumaa laivaan. Tätä jatkui aina siihen asti, kunnes Kannas alkoi kuohua.

Saksalaiset räjäyttivät Maijan ja me jouduimme lähtemään omiin joukkoihimme Kannakselle. Kuorma-auton lavalla istuimme. Piti mennä Saarenpäähän, mutta kun tulimme Viipurin läpi Juustilan lähelle, niin siellä vihollinen tuli jo vastaan. Jouduimme jäämään sinne.

Muistan kuinka kauhea keskitys tuli juuri neljän tein risteykseen, toisella puolella tietä olevalle kalliolle. Ja tietysti sillä on kauhea moraalinen vaikutus. Siinä oli vanha navetan kivisokkeli ja sen taakse minäkin muutamien muiden kanssa menin. Siinä pelkäsimme. Siinä oli sikojen jätöksiä, mutta eivät ne tuntuneet miltään sillä hetkellä, maihin vain. Tilanteen mentyä hiukan ohi jouduin etsimään omaa porukkaani. Tapasinkin ylikersantti Turkn.

Jouduimme Tuppuran saareen. Kaikki oli siinä vaiheessa yhtä sekamelskaa. Jouduimme viivyttämään. Se Tuppuran saari oli varsinainen ensimmäinen tulikaste itselleni. Siitä jouduimme sitten perääntymään. Menimme Piisaareen, josta meidät ajettiin pois, mutta pääsimme moottoriveneellä. Saksalainen joukkojenkuljetusalus vei meidät Virolahdelle ja sieltä jouduin Vilaniemeen majuri Tulikouran rannikkoryhmään.

Olimme kartanon raunioilla. Kun olin väsynyt, niin eivät ne edes herättäneet. Sain levätä perunakellarissa. Toisia vietiin jo samaan aikaan Teikariin. Toiminta siellä oli alkanut. Heinäkun puolella jouduin itsekin sinne. Siinä oli taas Turkkikin mukana ja teimme vastaiskunkin. Monenlaista tilannetta riitti. Niitä yrittää tarkoituksella unohtaakin. Kaikkein eniten jäi inhottamaan ruumiiden haju. Mätänevien ruumiiden haju. Ruokakaan ei tahtonut maistua, vaikka nälkä oli.

Ja me löimme ne jollakin keinolla. Sitten siirryimme saaren keskiosaan. Saari oli noin kolme kilometriä pitkä ja 600 m leveä. Keskiosassa saarta ei ollut kuolleita ja pääsimme hajusta eroon. Toiset vietiin takaisin Vilaniemeen, mutta me jäimme sinne ja saimme siellä ruokaa.

Ei mennyt montaa aikaa, kun tuli toinen yritys ja senkin me vielä torjuimme ja löimme hyökkääjät mereen. Mutta sitten, kun se kolmas kerta tuli, lähdimme itse.

Minulla oli yksi hyvä ystävä. Se oli vänrikki Louhivaara. Saarenpäässä ollessamme huomasin, että hän oli tavattoman hyvä pianisti ja me lauloimme yhdessä. Se oli minullekin mieluista, kun pidin musiikista. Ystävystyimme siitä. Hän tuli -26 syntyneiden mukana, eikä ollut kertaakaan vielä ollut tulitustilanteessa. Se kysyi yhdeltä ylikersantilta, että miten se sitten tapahtuu. Mutta sai vastaukseksi vain, että kyllä se siitä menee. Hän lähti menemään Itälahteen päin. Tuli konepistoolisuihku suoraan rinnasta läpi ja hän kuoli siihen. Tällasisia lukuisia yksityiskohtia on jäänyt mieleen. Mutta ne on yrittänyt jollaikin tavalla poistaa, unohtaa, mutta eivät ne kaikki koskaan mielestä lähde, vaikka paljon unohtaisikin. Ruumiita tuli röykkiöittäin. Venäläisten kuljetusalukset tulivat jumalattoman ovelasti savuverhojen turvin. Monet meikäläisten porukoista lähtivät karkuun, ja ikävä kyllä veivät tykkien lukot mukanaan, eikä niillä sitten voinut lainkaan ampua. Me olimme todella huonosti aseistettuja ja vain harvalla oli konepistooli. Kiväärit, sohlot, olivat kaikilla. Itsekin sain vasta viime vaiheessa konepistoolin. Se oli hyvä ja siihen luotti turhankin paljon. Sillä sitten pärjäsi.

Viimein, kun ne tulivat, niille ei voinut enää yhtään mitään. Ne pääsivät pureutumaan rantaan ja yrittipä mitä tahansa, se oli ihan turhaa tapattamista. Jos sinne käski, niin se olisi ollut varmasti selvää menoa. Siihen kaatui meitä jumalattoman paljon. Etenkin nuoret olivat liian uhkarohkeita, ne kaikkein kokemattomimmat. Sitten alkoi kuulua ammuntaa jo meidän takaakin. Kaikille tuli pakokauhun tunne, että nyt me olemme motissa. Yksi ja toinen huuteli siellä, että nyt lähdetään. Ja niin me lähdimme. Turkki haavoittui päähän. Luoti meni leuan alta ja tuli korvan takaa ulos. Hän oli myös jalkaan haavoittunut. Saapas oli verinen, kun hän veti sen pois jalasta. Turkki oli kaukopartiomiehiä. Turkille esitettiin Mannerheim- ristiäkin, mutta ei hän sitä saanut.

Sitten siellä oli yksi, jota itse pidin täytenä hulluna, Myyryläinen. Se oli korpraali. Luulin ensin sitä joksikin upseeriksi. Sillä oli ristissä kaksi mauseria rinnalla ja se oli todella hurja mies. Se pelasti monen poja hengen, mutta ei tuollaista meininkiä selväjärkinen mies olisi kestänyt. Se ei pelännyt mitään, kun samaan aikaan upseerit lähtivät karkuun, ikävä sanoa, että näin tekivät. Ei ole kivaa kerrottavaa saati muistettavaa, että vastuuhenkilöt pakoilivat ja väistyivät ennen aikojaan pois pahasta paikasta.

Jotkut kertoivat, että omatkin lopulta ampuivat joitakin tosi pinnareita. Joskus ei voinut aina varmuudella sanoa tuliko luoti edestä vai takaa. Pataljoonan komentajakin lähti taistelun ollessa kovimmillaan käymään mantereelle. Ei uskoisi upseerin noin tekevän.

Jouduin komppaniasta erilleen. Meidän rintama meni poikki sillä tavalla, että vihollinen kerkisi meidän taaksemme. Eikä siinä ollut enää muuta mahdollisuutta kuin lähteä. Mutta saaresta ei pääse pois kuin uimalla. Kaikki veneet oli ammuttu tohjoksi, eikä niitä voinut käyttää. Minäkin lähdin uimaan kalliolta joidenkin kavereiden kanssa. Ei tullut katsottua, montako lähti. Riisuin kaikki ja jätin kamppeeni sinne ja minulle jäi vain alushousut jalkaani. Ja sen veran olin uintia harrastanut, että pärjäsin jollakin tavalla, mutta sentään heinäkuussakaan merivesi ei ollut mitenkään lämmintä. Mantereelle oli parisen kilometriä. Siinä välissä oli kiviröykkiö, karikko. Siellä oli joku kaveri, jota en tuntenut. Lepäilimme hetken yhdessä kivikossa. Il- tulivat syöksyssä ja Tuppurasta ammuttiin suoralla suuntauksella. Kaksikin kilometriä on kova matka uida varsinkin, kun on häirintä koko ajan päällä. Koneiden tulon näki ja sitä yritti sukeltaa vähän väistääkseen luoteja. Ja kun luoti kimmahti veden pintaan se oli kuin sähköisku. Ja korvat menivät lukkoon. Nyt tiedän minkälaista on kalalla, kun sitä ammutaan veden pintaan. Luoja tietää montako meitä siinä meni. Itse en nähnyt siitä montaa miestä nousevan.

Lopulta, kun pääsimme Vilaniemen rantaan, en kuullut mitään. Olin siinä vaiheessa joutunut heittämään jo alushousutkin pois. Olin alasti. Kun ne näkivät meidän tulevan laskivat suomalaiset savuverhon suojaksemme, jotta pääsimme nousemaan, eivätkä ne enää pystyneet ampumaan meitä ilmasta päin.

Maissa sitten kekkuloitiin alasti, ja ensimmäiset vaatteet, jotka tulivat, olivat saappaita. Joku luutnantti heitti minulle manttelin, jonka panin harteilleni. Ja tottakai ensin alkuun oli kylmäkin uinmtimatkan jälkeen, vaikka kesä olikin.

Nälkä oli tullut kovaksi. Ruvettiin etsimään ruokapuolta, jota ei tahtonut löytyä mistään. Tuli tehtyä ilkeä tempaus. Siellä oli ruotsalainen mies varastossa ja hän sanoi, ettei ole kuin nakua, näkkileipää. Eihän me siitä nakusta miksikään tultu. Mutta huomasimme siellä olevan muutakin. Otettiin vaan kertakaikkiaan. Ei siitä onneksi meille mitään tullut. Muut ymmärsivät tilanteemme ja kohtalomme. Sitten sitä mallasta, marmeladintapaista, makeaa, pantiin leivän päälle. Ja se oli siinä tilanteessa tosi hyvää.

Sieltä lähtiessämme meidät sitten kasattiin yhteen loput jäännökset. Saimme vaatteita päällemme. Odottelimme koko ajan Vironjoelle maihinnousua. Mutta sitä ei loppujen lopuksi tullutkaan. Saksalainen pataljoona oli meille suurena apuna. Sillä oli ilmavoimia ja laivoja kuljetuksia varten.

Mantereella olimme kokonaan eri porukoissa. Ensin olimme Majuri Tulikouran pataljoonassa. Sitten meidät erotettiin ja itsekin jouduin viestirykmenttiin, jossa olin sodan loppumiseen saakka. Sitten lähdimme perääntymään Virojolle.

Teikarin jutut eivät olleet mitenkään kunniaksi suomen sodalle ja sen sotilashistorialle. Kaikki oli sekaisin eikä ollut oikeastaan mitään järjellistä. Vaikka oli pieni saari oli kaikki sekaisin . Siellä ei tietänyt missä olivat omat, missä vihollinen. Maasto vielä oli toista metriä korkeata vesaikkoa ja toisella puolella saattoi olla slobo ja ei nähnyt lainkaan minne kulki.

Kun viimeninen vaihe alkoi, se oli melkinpä pakoonjuoksua Sille ei enää voinut mitään. Se todellakin tekee sen pakokauhun, kun kuulee, että takaakin alkaa ammunta. Ja näkee kuinka yksi ja toinen lähtee karkuun. Ja selvät komennot puuttuvat ja käsky, mitä pitäisi tehdä. Melkein kaikki upseereit, jotka eivät olleet lähteneet karkuun kuolivat, joten kukaan ei johtanut enää porukkaa. Ei löytynyt vastuunottajaa. Kyllä siellä pelkäsi, mutta ei sillä tavalla, että olisi lähtenyt livohkaan. Turtui sellaiseksi, ettei mikään enää merkinnyt mitään, vaan kaikki sai mennä menojaan. Siellä usein sitten tuli mieleen Korkeinkin ja Hänen apuunsa turvattiin tiukimmassa hädässä. Vihollinen ei ollut ihminen, vaan vihollinen. Joko sinä tai minä.

Sota alkoi olla Teikarin jälkeen loppuvaiheessa, eikä meillä ollut juuri muuta. Saksalaiset pommittivat sitä saarta monta vuorokautta, joten ei naapurillakaan siellä mitkään hyvät oltavat olleet. Tulitus oli ihan mahdotonta.

Me jouduimme Säkkijärvelle, jossa olimme, kunnes sinne tuli saksalaisia. Ne tulivat karvajalkahevosilla. Viipurin Säkkijärven tie oli hyvin liikenneöity. Kun venäläinen oli vallannut nämä paikat, niin se pääsi suorasuuntauksella ampumaan. Päivällä ei uskaltanut lainkaan liikkua. Ammus tuli välittömästi kohti.

Mekin olimme menossa autolla linjoja korjaamaan Viipuria kohti, kun näimme IL:n tulevan. Saksalaiset olivat siinä hevostensa kanssa vankkureineen. Ne nauroivat meitä, kun me hypimme suojaan koneita. Mutta nauru loppui heiltäkin lyhyeen, kun koneet oikein tekivät lihaa ampumalla heitä siihen tielle. Venäläiset naiset olivat kovia taistelijoita. Näin tapauksen, jossa naisen jalka oli irti terästään ja hän silti käveli sillä. Jos meni auttamaan, niin syljettiin silmille. Ne olivat upseerien mukana. Vangiksi saatu oli sairaanhoitaja ja käveli, vaikka jalkaterä oli irti.

Hyökkäysporukkakin tuli kuin älyttömät eläimet, kuin joku olisi ajanut niitä perässä. Täytyy hattua nostaa, vaikka vihollinen olikin. Tai voi olla, että olivat jotenkin huumattuja.

Säkkijärven aika oli pääasiassa odottelua, eikä meitä enää linjoille komennettu.

Kun tuli rauha, menimme marssikolonnana Vironjoelle, jossa luovutettiin aseet ja varusteet. Kun siinä menimme, niin venäläiset ajoivat ohi ja virnuilivat. Arvaat varmaan, että se sattui sisimpään. Ne menivät puomille saakka ja olivat siellä vastaanottamassa meitä.

Vironjoella oli kenraali ottamassa vastaan ns. paraatin. Sieltä sitten jouduin Porkkalaan ja alistettiin rajavartioporukkaan. Siellä olin niin kauan kunnes pääsin siviiliin 1945. Olin sodan jälkeen suorittamassa normaalia asevelvollisuutta. Sitä kesti vielä koko vuosi.

Kotoa oli lähetetty kirjeitä minulle. Ne oli kaikki palautettu merkinnällä "Vastaanottajaa ei ole tavoitettu". Vanhempani luulivat minut ilman muuta kaatuneeksi. Sisareni asui Jyväskylässä ja kirjoitin sinne ja hän edelleen kirjoitti vanhemmilleni. Isäni oli Iisalmessa minua vastassa. Ja kun menin ensimmäiselle lomalleni, ei isäni ollut tuntea minua. Hän ei katsonut lainkaan tunteakseen ja sanoin: "Isä etkö lainkaan tunne?" Pienestä pojasta olin kasvanut aikamieheksi. Muutin joksikin ajaki isäni luo asumaan. Yritin käydä koulua samalla. Yritin päästä internaattiin, mutta en päässyt sinne, enkä tiedä miksi. Hain kahteen paikkaan sen jälkeen, Kotkaan sahateollisuuskouluun ja sitten Kuopioon rakennusmestaritekniseen. Esteitä tuli, enkä lähtenyt mihinkään. Mutta koska en tuntenut olevani kotonani Iisalmessa, muutin Helsinkiin. Jonkin aikaa työssä oltuani hain teollisuuskouluun, jossa kävin kouluni läpi ja valmistuin 1952 rakennusmestariksi.

Sen jälkeen olen ollut monessa paikassa työssä, tekemässä elämäntehtävääni. Helsingissä olin välillä pienillä rakennusliikkeillä hakemassa työkokemusta. 1952 pääsin Rakennustoimi- nimiseen firmaan töihin. Teimme silloin olympiakylää. Ja se valmistui tietysti kisoihin mennessä. Siinä firmassa olin muutamia aikoja ja siirryin Westerlundille. Siellä olin vuoden veran. Sitten pääsin Pohjanvahvistus Oy:lle, jossa olin eläkkeelle pääsyyni asti. Siinä paikassa olin kaikkiaan neljäkymmentä vuotta. Hommani oli kylläkin sitä, että olin melkein jatkuvasti ulkomailla.

Etäisimpiin paikkoihin kuului mm. Japani, jossa Osakassa teimme lentokenttää. Ruotsissa olen ollut monet vuodet firman puolesta. Kielitaitona on koulusaksa ja hiukan englantia ja ruotsia. Nykyään pääasiassa kuuntelen vaan.

Olen perheellinen ja vaimoni lisäksi minulla on poika ja tyttö. Menin naimisiin 1959. Ensin saatiin poika, joka syntyi -62 ja tyttö -64. Matkatyöni takia näin lapsiani heidän ollessaan pieniä hyvin vähän. Aina kun olin kotona, se oli vain lyhyt hetki ja tuntui ilkeältä heti taas lähteä. Sitä olenkin katunut kaikkein eniten, etten saanut olla pienten lasteni kanssa tarpeeksi. Mutta kyllä nuo silti hyvin ovat tunteneet. Nyt olen siintä onnellinen, että parin kuukauden perästä minusta tulee isoisä poikani puolelta. Lapsenlapsen syntyminen luo uutta valoisaa toiveikkuutta ja näköalaa tulevaisuuteen. Tytär on sairaanhoitajana Turussa, TYKS:ssä. Poika on kiinteistöpäällikkö.

Särkisalossa Mondolan kartanon emäntänä on siskoni ja vanhempani siirtyivät eläkkeelle myös Särkisaloon ja asuivat Hakkalan koululla. Vaikka olin Helsingissä, kävin Särkisalossa melkein joka pyhä. Ja siellä ne vanhat neidit, jotka pitivät ninua kuin omana poikanaan, syöttivät ja juottivat, olivat todella upeita.

Salossa asun nykyään Ollikkalassa, omakotialueella, vaimoni kanssa. Hän on -32 syntynyt. Sanon häntä aina pennuksi, kun ikäeroa on noin 7 vuotta. Hän harrastaa keramiikkaa ja minulla on kalastus ja kiviharrastus. Teen koruja kivistä. Nyt on jäänyt vähemmälle, kun käsi on ollut kipeä. Olen sen lentopallossa joskus loukannut. Siinä on nivelrikko.

Särkisalossa käyn kalastamassa vuokratuilla vesialueilla. Meitä on hyvä kalaporukka, neljä kaveria.

Elkkeellä ollessa on silti olevinaan kiirettä kaikkien asioiden hoitamista ajatellan.

Musiikkia olen harrastanut koko ikäni ja ollut mukana orkesterissa ja monessakin kuten Siniveikoissa. Luttusen ja Ossi Aallon orkestereissa soitin kontrabassoa. Viipurin Lauluveikoissa olin mukana toistakymmentä vuotta. Siitä sain kuoroinnostuksen.

Kun tulin Saloon oli kova homma saada veteraaniporukka laulamaan. Kyselin Pukarilta, kirkkoherralta, joka oli silloin Särkisalon pappina. Hän ei sanonut ehtivänsä. Nuotion Tarmolla, joka oli myös Juustilassa ja perästäpäin tutuksi tulleella aseveljellä oli seniorikuoro. Mutta en halunnut mennä siihen, koska en välitä sekakuorolaulusta.

Kuuluin siihen aikaan rintamaveteraaneihin. Kerroin asiastani Tähkäpään Veikolle, veteraanien sihteerille, joka myös kasasi laulukuoroa. Sitten seurakuntatalolla perustettiinkin kuoro veteraanikuoro. Lupasin Veikolle liittyä sotaveteraaneihin sen takia.

Aikaa myöten erosin rintamaveteraaneista. En tuntenut itseäni siellä oikealla paikalla olevaksi. Se porukka oli hiukan mustasukkaista jopa keskenäänkin. Uusista ideoista ei tykätty ja samat vanhat johtomiehet pitivät porukan tiukasti aisoissa.

Nyt on Räisänen ollut kuoroa johtamassa. Alussa Räisäsen kanssa hankimme sanoja ja teimme itse säveliäkin yhdessä sopiviin runoihin. Kaseteista otimme sanat ja sävelen ulos. Räisänen sovitti sävelmät kuorolle.

Sota on jättänyt kaikille jotain vammaa. Painajaisia näkee unessa ja varsinkin erityisissä väsymystiloissa. Äitini pelkäsi minua, kun minulla oli sellainen julma katse. Hän sanoi, että minulla on tappajan katse. Vaimoni sanoi, että aluksi huusin yöllä, mutta nyt se on jo vähitellen jäänyt. Joskus tapahtumat tulevat painajaismaisina mieleen.

Nyt olen fyysisesti hyvässä kunnossa ja saan viettää eläkepäiviä. Tämä on elämän parasta aikaa. Harrastuksia riittää enemmän kuin ehtii mukana olla.

Veteraanityö antaa lisää sisältöä. Kuorossakin kaverit ovat kuin yhtä veljessarjaa, upeaa porukkaa. Kun joku siirtyy ajasta iäisyyteen se sattuu kuin oma veli poistuisi rivistä.

Kuitenkin on kumma, miten Taivaan Isä on tehnyt ihmisen sellaiseksi, että sitä kasvaa kuoleman ajatukseen. Nuorempana ajatteli kauhulla, että on kuoltava, mutta nyt ymmärtää, että ihmiselle on suotu kasvu siihenkin kysymykseen, että lähtö on edessä. Se on sellaista, mitä ei tiedä, outoa ja sitä vierastaa kuoleman ajatusta, mutta suhde siihen on tullut myönteisemmäksi ja rauhallisemmaksi. Sehän on kaikkien edessä aikanaan.

(Kirjoitettu muistiin kesällä 1998)