Salon Seudun Sotaveteraanit ry  
 

Into Isidor Kavander

Olen syntynyt 21.6.1916 Sauvossa. Rintamalla ylennettiin viimeksi vänrikiksi, mutta nyt olen luutnantti.

En ollut koskaan ollut suojeluskunnassa. Joskus isälle sitä juttelin, mutta hän oli kuitenkin sitä vastaan. Olisin halunnut päästä sinne ampumaan ja urheilun takia varsinkin, kun olisin halunnut hiihtää kilpaa. Kumminkin talvisota alkoi sillä tavalla, ettei tullutkaan lähdetyksi suojeluskuntaan.

Vuonna 1936 olin kutsunnassa. Sain vuoden lykkäystä ja astuin palvelukseen 1938 tammikuussa Porin rykmenttin toiseen komppaniaan. Silmät pyöreinä katselin sitä alokastouhua. Mutta siellä meni kyllä hyvin, kun rupesi tottumaan talon tapoihin. Touhu oli välillä aika reipasta. Sitten ruvettiin määräämään aliupseerikouluun. Meillä oli joukkueenjohtajana kersantti Juntunen ja kuulin, että minut on valittu aliupseerikouluun. Anoin siitä vapautusta sillä perusteella, että minulla on muka kiire siviiliin. Hän nauroi vain partaansa ja sanoi: "Kuinka sotamies nyt tuollaista puhelee. Sinne on jopa pyrkimässä kavereita." Yritin vielä selittää, että eikös etusija ole suojeluskuntalaisilla. Joku niistä ei nyt pääse, kun minut sinne pannaan. Pyysin vielä päästä komppanian päällikön, kapteeni Kuirin puhutteluun. Mutta Juntunen kielsi sen. Se oli sitä myöten selvä.

Toukokuussa 1938 alkoi aliupseerikoulu. Se meni kyllä lopulta aika hienosti, vaikka ei oppilaskorttia tullutkaan. Muut lukivat enemmän. Sitten jouduin jäämään vielä toiselle kurssille kouluttajaksi. Pääsin vasta joulukuussa -38 pois. Maaliskuun 13. päivä 1939 pääsin siviiliin.
Ajattelin pyrkiä poliisiksi ja menin koulun johtajalta pyytämään todistusta yhden karhumäkeläisen Holman Topin kanssa, joka minua mukaan yllyttikin. Sitten alkoi sota, emmekä menneet kumpikaan poliisikouluun.

Minut vihittiin syyskuun 9. päivä 1939. Kutsulappuja palvelukseen tuli jo sinne häihin niille, jotka olivat päässeet siviiliin elokuusssa. Itse sain vielä kolme viikkoa lomaa häitteni takia.
Lokakuussa otettiin vielä lanttua ylös päivälliseen asti, kun kahden aikana piti olla Seuralassa kokoontumassa ennen lähtöä. Oltiin tiiviisti loppuun asti työssä, mikä oli tietysti hyväkin. Ei ajateltu, että mitään sotaa tulee. Seuralasta kuskasivat meidät kuorma-autoilla Turkuun, jossa olimme päivän pari tyttölyseossa. Saimme hiukan varusteita. Joku sai hienot jatsarisaappaatkin. Valittiin kenelle ne mahtuivat. Minulla olivat omat kumiteräsaappaat, sillä minulla on hiukan iso kavio, eikä muuta sopivaa löytynyt.

Sitten lähdettiin Kannakselle päin junan kanssa. Menimme Leipäsuon asemalle. Oli räntäsateinen, luminen ja kylmä päivä. Lähdimme kuusen alle telttaa pystyttämään. Märkiä hakkoja panimme alle. Päivän parin perästä menimme suon syrjään. Sanottiin, että tähän ruvetaan kaivamaan monttuja, Mannerheimin linjaa. On saptettanut monta kertaa, kun jutellaan millainen se Mannerheimin linja oli. Se oli sellainen oja, tai juoksuhauta, joka vahvistettiin riukujen kanssa. Ja jos joku konetuliasema tai pesäke katettiin, niin kaikki muu oli ihan avonaista. Korsut kyllä tehtiin hyvät. Ne olivat maan sisällä ja maata oli päällä, että vaikka isot ammukset tulivat, eivät ne olleet millänsäkään. Itse ajattelin, että en kyllä tuonne maan sisään ikinä mene, vaikka sotakin alkaisi. Päätin, että kyllä olen mieluiten teltassa. Ei tarvinnut tulla kuin muutama keskitys, niin korsu kelpasi. Teltat olivat riekaleina.

Oli kolme tukikohtaa ja komppaniassa oli neljä jalkaväkijoukkuetta. Neljännessä joukkueessa oli vänrikki Merivuori joukkueenjohtajana ja minä olin toisen ryhmän johtajana pikakivääriryhmässä. Ensimmäinen ja toinen ryhmä määrättiin Perkjärvelle viivytysporukkaan. Otimme u-ryhmältä, Alftanin porukalta, vastaan linjan tehtävänä kosketuksen pito, ei taistella. Ryssät hyökkäsivät hävittäjien kanssa kovin. Minunkin pikakiväärini ampuja ampui takaisin minkä ehti ja osuikin. Kuului kuinka osui, mutta eivät ne alas tulleet. Menimme aina nurkan taakse välillä, kun kone syöksyi alas. Joku teki pilkkaa, ettei pikakiväärillä pysty lentokonetta alas ampumaan ja kyllä se niin olikin. Meillä ei muuta ollut kuin yrittää ampua, kun kone syöksyi. Ja jos kone näki yhdenkään ihmisen, se ampui heti. Saimme sillä reissulla tulikasteemme. Kahden ryhmän kanssa pidättelimme kai rykmentin vahvuista porukkaa.
Kun viimeiset miehet tulivat idästä päin, niin ne sanoivat meille, että he ovat viimeisiä. Jos tulee vielä, niin ne saa ampua. Sitten kuuluikin polotusta, mutta Lietzen, joka aika pian sen jälkeen kaatui sanoi: "Kyllä toi on ainakin suomen kieltä." Ja sieltä tulikin vielä yksi kokonainen rajakomppania. Jos me olisimme ruvenneet paahtamaan, siinä olisi kaatunut paljon omia. Onneksi Lietzen hallitsi itsensä riittävän pitkään. Olimme siellä vielä koko yö. Sitten tuli lähetti sanomaan, että muualta on edetty niin pitkälle, että pitää pian tulla pääpuolustuslinjaan. Me tulimme ihan ilmana painostusta. Mutta ratsuväkiosastolla, joka oli tullut ennen meitä, oli varmasti ollut pakokauhu, koska se oli jättänyt tavaraa paljon jälkeensä tien viereen.
Sieltä tultuamme oli murheentieto, että Meriluoto oli kaatunut. Ne olivat tulleet partioreissulta ja yksi mies oli niin sekaisin, että ampui hänet. Mies yritti ampua muitakin, kunnes yksi oma ehti hänet ampua. Tämä oli sodan alkuvaihetta ja monet olivat hyvin hermostuneita. Paikka oli nimeltään Pirunsaari. Sieltä me lähdimme Perkjärvelle, missä oli eteentyönnetty tukikohta.
Kersanttikin lähti vastaanotolle. Hänellä oli jotain vaivaa mahassa. Hän ei tullutkaan takaisin, mutta oli käskenyt minun olla vanhimpana.

Jouduinkin sen jälkeen olemaan joukkueenjohtajana. Me muutimme korsusta saunaan, joka oli katettu. Aina kun tukikohdassa tarvittiin apua tai muuta, niin Pltatan, joka oli komppanian päällikkönä, ratsuväen upseeri sanoi minulle, että olen ikäänkuin iskujoukon johtaja, joka tarvittaessa porukallaan iskee. Jouduimmekin usein toimimaan. Osa oli ihan vääriä hälytyksiäkin silloin alussa. Kun aikansa kyttäsi metsässä, näytti ikäänkuin pensaatkin olisivat liikkuneet. Ja kun tuli räjähtäviä luoteja, niin luuli vihollisen jo olevan selän takana. Olimme siinä asemissa aika kauan.

Ei ryssä paljoa yrittänyt hyökätä, mutta tykistöä tuli sitäkin enemmän. Kerrankin tuli neljästä pst-tykistä suorasuuntauksella ammuksia kolmoseen. Kun ei meillä ollut muuta panna vastaaan kuin pikakivääri, niin yritettiin sillä pannna vauhtia touhuun. Matkaa oli noin kolmesataa metriä. Kyllä niille kiire tuli, että kai pikakiväärin tuli sentään hiukan tehosi. Me vaihdoimme aina paikkaa, koska ne yrittivät heti ampua. Mutta nopeasti liikuttaessa, eivät onnistuneet. Samalla annoimme viholliselle vaikutelman ikäänkuin meillä olisi ollut monta pikakivääriä. Sitten tuli mukaan mm. muurlalainen Aulis Rannikko. Hän oli raskaan heittimen tulenjohtaja. Käskin hänen ampuma välillä, koska oli hyvät maalit. Hän sanoi: "Minulla on tasan kaksi kranaattia lupa ampua. En vain tiedä milloin olisi riittävän kriittinen tilanne, että ne ampuisi. Olisi kai samantekevää, vaikka veisin ne mennessäni kotiin, sillä niiden kanssa ei ehdi edes maalia tarkistamaan." Ei ollut ammuksia, eikä edes kunnon kivääriä, kuin joillakin. Konetuliaseet olivat myös vähissä. Joukkueella oli kaksi pikakivääriä ja kaksi konepistoolia. Jatkosodassa oli sentään toistakymmentä konepistoolia joukkuetta kohti.

Jouluaattona tehtiin väkivaltainen tiedustelu, mikä oli mielestäni ihan turha. Meidän komppaniastamme kaatui 14 miestä, eikä mitään saatu. Kahdeksan ruumista jäi vihollisen puolelle. Lähdimme aattona kolmen aikaan ja tulimme takaisin seuraavana yönä. Olimme koko päivän reissussa. Pakkasta oli yli kolmekymmentä astetta. Mukana oli mm. Korpelan poikia ja Seppälän Vilkki, joka haavoittui mahaan aamusta ja joutui koko päivän olemaan kuusen alla. Jalat jäätyivät ja sairaalassa oli ihmetelty kuinka hän voi olla vielä hengissä. Kaiken järjen mukaan hänen olisi pitänyt kuolla sinne. Suolistosta oli mennyt kuula läpi. Mutta oli niin kylmä, että se jollakin tavalla tyrehdytti veren tulon. Siinä reissussa meni monta miestä mm, Nurmi ja Vilkki. Rannan puolelta meni myös paljon.

Kun hyökkäys pysähtyi, niin komppanian päällikkö määräsi vielä minut eteen ja katkaisemaan tietä, ettei ryssä pääse perääntymään. Lähdimme, kun kerran käsky tuli. Minulla oli vielä vakinaisen ohjesääntö pääkopassa, että ylempää pitää totella. Mukaan tuli vain Nihtilän ja Alihangan ryhmät. Muut jätettiin tukikohtaan.

Menimme kai kilometrin verran, niin siellä oli ryssän patteri. Siinä oli tasakertaan hajoitettu navetta, jossa oli kolme piippua pystyssä. Patteri oli pantu sinne sisälle. Ryssät olivat nuotiolla navetan takana. Ajattelimme yllättää ne ryömimällä paikalle. Menimme lumen joukossa ihan aukeaa pitkin. Kun pääsimme tulietäisyydelle, ei yksikään ase toiminut kylmyyden takia.
Meistä kaatui sinne kaksi ja yksi haavoittui. Nihtilä toi sen haavoittuneen pois. Ruumiit jouduimme jättämään sinne. Taisto Alihanka oli se haavoittunut. Häntä jouduttiin vähän myös amputoimaan.

Kun sieltä yöllä tulimme, olivat äijät tavallisen pahuksen kohmeessa. Koko päivän olimme joutuneet olemaan ilman ruokaakin. Ei se nyt niinkään pitkä aika ollut, mutta kylmässä se oli vielä vaikeampaa. Mieltä masensi tappioiden määrä. Omat eivät ampuneet yhtään avuksi. Ja oli vielä käsky, että jos löydetään jotain tapseja, ne vedetään puukoilla poikki. Ja siinä kävi kyllä niin, että omiakin tapseja katkottiin. Metsässä ei tiennyt kenen johtoja oli.
Lopulta yötä myöten tullessamme, ryssä huomasi meidät, lähti perään ja painosti. Haavoittuneet hidastivat kulkuamme, kun ei ollut paareja ja kuolleitten tuominen tiheän kuusikon läpi oli vaikeaa. Jouduimme jättämään ruumiit sinne. Tuskin sinne on kukaan muistomerkkiä pystyttämässä. Paikka on itselläni aika hyvin tiedossa vieläkin.
Helmikuun alussa pääsimme lepäämään Kuikkalammem maastoon joksikin aikaa. Sieltä jouduimme hiihtämään Summan vastaiskuun ladut. Minäkin jouduin meidän komppaniastamme. Kyllä siellä upseereitakin oli. Itse olin silloin kersantti. Meille tuli täydennyksenä yksi ylikersantti, joka oli kapitulantti. Luulin, että hänestä olisi tullut joukkueenjohtaja, mutta Platan sanoi, että minä olen joukkueenjohtaja ja hän on varajohtaja. Ihmettelin, että aktiiviupseeri pantiin vain varajohtajaksi. Hän oli minua vanhempi ja sotilasarvoltan myös vanhempi. Sain silloin jouluaaton tapahtumasta ylennyksen kersantiksi. Myöhemmin keväällä 1942 minut ylennettiin ylikersantiksi.

Lomillekin rupesi pääsemään. Serkkuni Yrjö-vainaa, joka Summassa hävisi, oli ensimmäisessä ryhmässä menemään lomalle ja minä pääsin sitten toisessa. En joutunut lopulta Summaan lainkaan, sillä kun tulin lomalta, menin Viipuriin, jossa ei tiedetty lainkaan missä JR 14 on. Lomalaiset eivät saneet mennä eteenpäin, vaan jäimme odottelemaan. Olimme Monrepon puistossa syömässä eräässä ravintolassa. Kun saimme lautaset ruokaa täyteen, tuli ilmahälytys ja jouduimme menemään suojaan. Takaisin tullessamme oli ravintola ilmiliekeissä ja ruokailu jäi siihen siltä erää.

Maaliskuun kolmantena päivänä menin vastaanotolle, koska varpaani oli jäätynyt. Se märki koko talven. En olisi mennyt vieläkään, mutta lääkintäaliupseeri määräsi minut menemään. Sukka oli aina kiinni ihossa märkimisen takia. Lääkäri määräsi minut Nuijamaalle JSP:lle. Se evakuoitiin heti ensimmäisenä yönä, kun sinne kerkisin. Evakuointi oli jo käynnissä ja minut määrättiin kotiin lähimpään sotasairaalaan näyttämään varvastani.

Menin Paimioon. Olin siellä toukokuun 10. päivään asti ennenkuin pääsin pois eli melkein kaksi kuukautta. Varvasta leikattiin ja lääkittiin. Jalka oli jäätynyt jouluaaton väkivaltaisen tiedustelun aikana. Vasta maaliskuussa menin hoitoon, koska uskoin sen paranevan hissukseen muutenkin.
Sairaalasta päästyäni menin takaisin joukko-osastooni, joka oli Ylämaan pitäjässä. Se oli sellaista porukkaa, että siellä oli täydennysmiestä silloin. Ja siinäkin komppanian päällikkö luutnantti Saari määräsi minut joukkueen johtajaksi ja suojeluskuntakersantti sai olla varajohtaja. Jouduin pistämään niille yhden santsimarssinkin, mutta käytin asemaani jo niin paljon hyväkseni, että panin kersantin johtajaksi ja itse menin pyörän kanssa. Viikon päästä pääsin sieltä pois.

Sodan päättyessä 13.3. olin sairaalassa, eikä päättymispäivästä ja sen tunnelmista ole mitään erityistä mielikuvaa. Siellä meni minun jälkeenikin miehiä. Mm. alikersantti Leppänen hävisi, eikä kukaan tiennyt mihin, joutuiko vangiksi tai tuliko täysosuma.
Sodan jälkeen ei heti päässyt pois, vaan olin viikon Kannaksella toukokuussa. Siellä teimme varusteita, tietyötä ja muuta työpalvelusta. Nostomiehillä oli harjoituksiakin.
Sitten tuli passiin merkintä, että liikekannallepanon sattuessa joudun PST-joukkueen johtajaksi. Mutta kumminkin jouduin menemään jatkosotaan suoraan omia aikojani ilman mitään katkosta. Tulin Kankkonummelle, koska porukka oli Hangon lohkolla. Nurmin Arvo kävi pyörän kanssa vakoilemassa, missä päin porukka on ja lähdimme omia aikojamme menemään päästäksemme omaan komppaniaamme, niinkuin tapahtuikin. Jouduin sieltä JR 34. ensimmäisen komppanian kolmannen joukkueen varajohtajaksi.

Kankkonummella oli varsinainen kokoontumispaikka, josta lähetettiin täydennykset. Siellä oli aika paljon porukkaa upseereista lähtien. Pyrin kiväärikomppaniaan. Kekki oli komppanian päällikkö, jonka tunsin jo ennestään, koska olin ostanut häneltä hevosen välirauhan aikana.
Ensimmäinen tehtävä Hangon lohkolla oli määräys Lakkisaareen eteentyönnetyn tukikohdan päälliköksi. Kerran tuli palokranaatteja kovin ja rupesimme niitä puolijoukkueen kanssa sammuttamaan. Pelkäsin mahdollisesti tulevia sirpalekranaatteja, mutta niitä ei onneksi tullut. Meille ei tullut yhtään tappiota. Sillä saarella ei ryssä ollut lainkaan.

Hangon lohkolla ei ollut juuri mitään asemiakaan. Emme odottaneetkaan mitään hyökkäystä, mutta kyllä ne joitakin saaria ottivat haltuunsa ja tekivät partiotoimintaa. Hangon lohkolla oli kyllä linjaakin tien suunnassa ja mm. panssariesteitä oli rakennettu. Korsuja oli myös tehty.
Sitten lastattiin Kuovilassa ja menimme junalla itään, Värtsilään. Sieltä lähdimme marssimaan. Painettiin 60-70 km marssimatkoja. Pisin marssimatka oli 67 km Ruhtinaanmäeltä Vuomaalle. Tuli sääli niitä, jotka olivat liki puolta vanhempia ja väsyivät helpommin. Vasta Saarimäen kylässä menimme asemiin. Meidät alistettiin ruotsinkieliseenn rykmenttiin, joka oli JR 60. Otimme siltä asemat vastaan. Ryssä teki kovan hyökkäyksen, jossa oli liki sata miestä, mutta ne eivät päässeet lainkaan asemiin. KRH antoi aika hyvän keskityksen, jossa kaatui toistakymmentä ja ne joutuivat pian vetäytymään.

Lähdimme etenemään. Ryssällä oli ensimmäinen kenttävartio, eteentyönnetty tukikohta. Meidän piti vallata se rynnäköllä. Ja lähdimmekin huutaen ryntäämään. Muta sieltä tuli kova tuli vastaan. Joku kerkisi, kuten minäkin, ihan montuille asti. Siellä oli aika jyrkkä notkelma. Ryssä oli notkelman toisella puolella, eikä siinä ollut kuin n. sata metriä väliä. Äijät vetäytyivät takaisin. Mutta Nurmion Arvokin kerkisi sinne notkelmaan ja minun lisäkseni yksi kolmaskin äijä. Kun muut vätäytyivät ylös ja vihollinen paahtoi pirusti meidän yli, olin siellä suon puruissa. Arvokin oli melko pitkälti minusta vasemmalla. Näin kuinka hän lopulta lähti vetääntymään juoksemalla. Näin, kuinka Arvon naama tuli veriseksi vihollisen ruiskusta. Hän sai siitä muiston loppuelämäkseen. Siitä jäi paha arpi.

Ajattelin, etten lähde vielä mihinkään. Makasin siellä ja kuuntelin hiljaisuutta. Lopulta minunkin hermoni pettivät ja lähdin juoksemaan. Pääsin silloin vielä aika hyvin liikkeelle ja juoksin rinteeseen ylös. Ja kyllä se ampui. Oikein kuuma aalto kävi vierelläni. Siinä oli lopulta pieni notko, jonne heittäydyin. Kekki luuli, että kaaduin siihen. Annoin vihollisen rauhassa ampua pienen aikaa ja lähdin sitten uudestaan, eikä mitään sattunut. Risut vain tippuivat puista niskaan. Tämä tapahtuma oli Aunuksen kannaksella.

Saarimäessä, jossa pataljoonamme oli, kärsimme suuret tappiot. Tykistö joutui Vitelen suuntaan, jossa oli kauheat keskitykset. Makasimme Saarimäen syrjässä, jonne meidän piti vielä illalla hyökätä. Mutta siitä ei sitten tullut mitään. Se oli avonainen kukkula ja vihollisen oli helppo napsia meitä, kun se näki hyvin ja kaiken lisäksi alue oli vielä miinoitettu.
Seuravana päivänä sitten hyökkäsimme. Ei ollut edes tykistökeskitystä apuna. Oma heitin hiukan ampui. Mutta heitinkin oli saanut lähes täysosuman ja oli siinä vaiheessa siipirikko. Montaakaan äijää ei ollut enää siinä. Iltapäiväksi saimme sen selväksi.
Kun kylä oli vallattu, Kekki määräsi partion ja se tuli kolmannelle joukkueelle, jossa minäkin olin. Enäri oli joukkueenjohtajana. Menimme seuraavaan kylään. Ryssä varmasti näki meidät, kun olimme siellä pellolla. Se ampui kaikkiaan kolme laukausta tykin kanssa. Kaksi putosi suutarina ja kolmas tuli ihan keskelle sakkia. Itsekin haavoituin siinä. Neljä kaatui ja kuusi haavoittui samasta kranaatista. Menimme avoparijonossa ja se tuli ihan keskelle. Se oli 1942 syyskuussa.

Sain osuman reiteeni. Se oli ihan lähellä luuta. Siellä reijässä oli manttelin riekaleita ja muita ja luunläheisyys kuului "kolisevana " äänenä, kun reikää puhdistettiin ikäänkuin piipunrassilla. Tuumankin verran eteenpäin, niin luu olisi mennyt rikkin.
Sain 4.9. kaksi viikkoa toipumislomaa. Siten sain kolme suurta paisumaa selkään. Kun tulin Saloon, sanoin pojile, että menen Kärjen luo, että se puhkaisee särkevät paiseet. Pojat sanoivat: "Älä ole niin hullu, että menet Saloon. Mene Turkuun. Sieltä saa lomaa." Mutta ajattelin, että vaikken saisi yhtään lomaa, niin Turkuun en mene. Salossa oli sitten Kärki ja Antolan Eine sairaanhoitajana vieressä. Kärki tykkäsi puukkohommasta. Muistan kuinka hän otti kiinni ja likisti paiseesta ja otti pois kolme peräkkäin. Sitten hän sanoi:"Nyt annetaan pojalle viikko lomaa, kun ei yhtään huutanut." Ei tarvinnut Turkuun mennä. Eikä minulla ollutkaan tarkoitusta vain loman takia vastaanotolle mennä. Paiseet parantuivat hyvin.
Sitten alkoikin pyryttää lunta. Kun olin Sauvossa, niin tapoin yhden sairaan lehmän. Toin sen Sauvon teurastamoon. Kun sieltä palasin, oli jo tullut polviin asti lunta.
Mennessäni Syvärille Pitkärannan henkilötäydennyskeskuksen kautta, sain yhden remontissa olleen auton mukana kyydin ihan paikan päälle. Ei tarvinnut porukoita etsiä. Siellä oli kova talvi. Pakkastakin oli jo parikymmentä astetta. Se oli aikainen talvi. Maat olivat jäässä ja lunta paljon. Pojat hakivat perunoita, joita siviileiltä oli jäänyt. He yrittivät kaivaa niitä lumen alta.
Sitten tuli sellainen reformi, että -11 syntyneet ja sitä vanhemmat pääsivät siviilin. JR-34:stä ei jäänyt kuin yksi pataljoona ja ne olivat kaikki -11 syntyneitä nuorempia. Meidät siirretttiin Semenskin lohkolle. Se oli JR-61 ja alistettiin ruotsalaiselle porukalle. Siellä oli Puro- tukikohta, jossa oli viides divisioona meistä vasemmalle. Hiihdimme yhteyden sinne. Matkaa oli 12-13 km eikä välillä ollut yhtään miehitystä. Se hiihdettiin kaksi kertaa päivässä. Otimme aamupäivän ja iltapäivällä viidennestä divisioonasta tulivat meitä päin.

Lopulta ne äkkäsivät meidät ja ryssä kyttäsi siellä. Ne eivät ampuneet, mutta vakoilivat ilmeisesti huhtikuun suurhyökkäystä varten. Sieltä ne läpi ensin tulivatkin. Tämä kenttävartio oli aika raskasta, kun siinä oli vain neljä tuntia vapaata ja sitten kaksi vartiossa. Onneksi siellä ei joutunut olemaan kuin viikon. Miehitimme Semenskin lohkon vakituisesti ja olimme siellä liki kuukauden, joka oli melko rauhallista aikaa. Kerran meille juolahti meileen jakaa vähän valistusta ryssän puolelle. Menimme viemään lentolehtisiä. Ei asemien välillä kovinkaan pitkää matkaa ollut. Kun me niitä lehtisiä sinne puihin tökötimme, niin ryssä oli samalla asialla, mutta hiukan sivulla. Tuli siellä siten ampuminenkin, mutta onneksi ei kukaan edes haavoittunut. En tiedä kuinka vihollisen kävi.

Sieltä pääsimme aika pian siviiliin. Muistaakseni olimme pienen aikaa teltoissa. Jouduimme Pitkäjärven lohkolle. Korsut oli syksyllä tehdyt. Jouduin Heinäsuovan tukikohdan päälliköksi ja otin tukikohdan vastaan JR-13:sta. Ei kulunut montakaan päivää, kun alkoi tilanne ja ryssä yritti kimppuumme. Meistä oli vasemmalle kahden kilometrin aukko. Siellä oli Enäri ja hiihdimme yhteyttä.

Sanoin komppanian päällikölle, kun ryssä kyttäsi siellä eikä ampunut, että varmaan se yrittää tulla sieltä. Ja Virkki, luutnantti, sanoi vain minulle: "Ole sie tarkkana vain niiden kanssa." Ehdotin, että laitetaan tukikohta siihen väliin. Mutta ei hän siihen mitään sanonut. Minun piti soittaa pataljoonaankin siitä, mutta en sitten lopulta arvannutkaan ylittää päällikön sanaa.
Ei kestänyt kauaa, kun tuli n. 150 miehen hiihtopartio, joka yritti siitä läpi. Takana kulki vielä päsin rata, kapearaiteninen rautatie, Semenskiin. Vihollinen yritti katkaista sen, mutta ei se päässyt, kun sitten oli jo porukkaa, vaikkei siihen ollut varaa perustaa tukikohtaa, mikä olisi ollut kaikista helpoin ratkaisu sillä kohtaa. Vastaisku tehtiin ja siinä meni paljon äijiä. Jälkeenpäin perustettiin kaksi kolme tukikohta siihen, joten väli tuli kiinteäksi.
Meillä ei ollut minkäänkäänlaisia monttuja. Asemat oli tehty lumeen. Ja lumi rupesi sulamaan, vaikka sitä paljonkin oli, kun kevättä kohti mentiin. Me olimme kärjessä. Ryssällä oli tiheää kuusikkoa. Suurimmat tappiot tulivat siinä. Ryssä oli pannut puihin tarkka-ampujat laverille ja nappi sieltä, kun äijät menivät. Meillä ei ollut mitään suojaa, ei yhtäkään yhdyshautaa. Sinne tuli tykistön luutnantti ja ammuttiin maalit. Mutta hänen oli olla siellä tukikohdassa. Hän valtuutti minut tekemään kiinteihin maaleihin korjauksia, ja antoi myös luvan pyytää tarvittaessa tykistötulta myös. Sitten hän sanoi, että ei tarvitse käyttää heidän kieltään, vaan voin vain sanoa esimerkiksi sata metriä vasemmalle tai oikealle jne. Luutnantti lähti kohta pois. Hän katsoi sen kohdan sellaiseksi, että ei siinä ole terveellistä ollakaan.
Mutta tykistöä ei paljoa tarvittu. Kun tilanne alkoi aamulla, olivat johdot heti poikki. Ei ollut mitään mahdollisuutta pitää yhteyttä. Se veti urkupyssyllä kolme kertaa päivässä. Onneksi se oli valinnut paikan suolla meidän asemien takana.
Siitä meni komentopaikalle polku, joka oli hiukan suojassa eikä niissä ammuksissa ollut mitään sirpalevaikutusta. Ne menivät sinne paksuun lumeen. Mutta kauhea ääni oli, kun urkupyssy ujelsi. Yli 40 kranaattia tuli kerralla.

Ryssällä oli tarkka-ampujia, jotka napsivat meikäläisiä. Suomalisilla ei ollut vastaavia ampujia. Eikä meillä ollut oikein kiikarikivääreitäkään. Vasta sitten oli, kun venäläisiltä niitä saimme otetuksi. Jollakin ukkopekalla tietysti ammuttiin tarkastikin, mutta erityiskoulutus puuttui. Kyllä silti meikäläisetkin parhaat ampujat ampuivat pystykorvallakin monia vihollisia.
Toukokuun alkuun asti tapeltiin. Asemia ei voitu pitää siellä kärjessä ja linjat vedettiin korsukukkulalle. Meitä oli 16 miestä ja parhaimmillaan oli vain neljä tervettä. Sitten tuli kyllä täydennystä. Joskus tuli jääkärijoukkueesta joku mies ja kerran oli upseerikin, Kalönius, joka oli vain muutaman päivän. Minä jouduin koko ajan kuitenkin olemaan vastuussa porukastani. Kun pääsimme huilaamaan oli jo sellainen aika, että lumet rupesivat menemään. Silloin aikaa käytettiin paljon täiden tappamiseen, kun ei ryssä hyökännyt. Ensin niitä tapettiin muuten, mutta kun ruvettiin pääsemään saunaan, niin saimme ne tehokkaammin tuhotuksi. Oli pitkä aika, kun ei päässyt saunaan lainkaan puhumattakaan pyykin vaihdosta tai muusta vaatehuollosta. Aika pian täitä sikisi siinä likaisuudessa. Ja luteet olivat toinen riesa. Luulen, että luteet tulivat Syvärin kaupungista tuotujen lautojen ja rakennustarvikkeiden mukana. Kun korsuja niistä tehtiin, niin kai ne saivat siitä alun. Tulimme kaupungin reunaan ja olimmekin siellä melko pitkään lähes kesään asti ja teimme linnoitustöitä.


1942 menimme Pitkäjärven lohkolle koviin tappeluihin, jolloin koko Syvärin rintama heilui. Sitten pääsimme Janteban lohkolle 1942 syksyllä. Se oli rauhallinen paikka. Olimme siellä vielä 1943 talvenkin. Olin Korpi-tukikohdan päällikkö ja joukkueen varajohtaja. Vänrikki Larsson oli joukkueen johtajana. Hän joutui vasemmalle puolelle, jossa oli yhden ryhmän tukikohta Kille. Ihmettelin että minulla oli kolme ryhmää. Hän oli helsinkiläispopika. Hän ei paljoa asemista välittänyt, kunhan sai ruokaa vain. Pohjoisessakin kun olimme, hän meni vain saksalaisten kanssa ryyppäämään. Koko joukkue joutui vangiksi. Mutta se oli jo Lapin sotaa.
1943 talvi oli asemasotaa ja oli varsin rauhallista. Meilläkään ei ollut juuri mitään. Ei ryssä ampunut paljoa, eikä ollut partiotoimintaa. Sotaleskille teimme pärekoreja ja kaikkea puhdetöitä. Suunnistimme ja oli urheilukilpailuja.

Syksyllä -39 menimme Kuuttilahteen ja otimme Laguksen porukat vastaan. Sieltä meni maarintama Laatokkaan. Olin siellä Eeva-tukikohdasssa.
Sitä sanottiin Iloiseksi kulmaksi, kun Laguksen porukka oli härnännyt sen Syvärin jokivarren. Se oli sellainen mutka ikäänkuin meidän takana ja ryssä ampui sinne monta kertaa. Harhaluoteja piti kaikista eniten pelätä siinä tukikohdassa, jossa minäkin olin. Päivällä ei uskaltanut tuoda sinne edes ruokaa. Se pisti päivälläkin sinne iloiseen kulmaan niin pirusti tulta, että vei kerran vänrikki Suvannonkin keskellä iltapäivää ja yritti vangita sen. Mutta se kaatui, kun tuli avattiin sitä partiota vastaan.
Minusta vasemmalla oli professori An

vuori, joka oli luutnantti, kiva mies. Teimme koemiehityksen ja otimme miehet korsuun. Antvuori sanoi, että hän menee ja heittää ensin vettä. Hän meni nurkan taakse. Muta silloin juuri tuli harhaluoti ja hän kaatui siihen. Hänen tilalleen tuli Alpo Arttila, sauvolainen.

Eeva tukikohta, jossa itse olin oli muuten aika rauhallinen. Vanginsieppaus oli ainut, mitä ne yrittivät, mutta eivät siinäkään onnistuneet. Iloinen kulma oikaistiin, koska siinä oli jatkuvasti kovat tappiot. Vedettiin siltä kohtaa linjaa hiukan taakse. Kun saatiin oikaisu valmiiksi, siinä olikin aika hienot asemat ja korsut. Mutta sitten Kannas murtui ja meille tuli tilanne, että jouduime lähtemään pois. Meillä ei ollut mitään painostusta. Lähdimme asemista melkein rauhanomaisesti. Yksi tappio tuli, kun Anhan Olavi astui omaan miinaan ja jalka meni siinä. Vedimme espanjalaista ratsua, hän hätiköi ja astui liiaksi sivulle, jossa oli miina. Hän oli kersantti arvoltaan. Jalka ei mennyt irtipoikki, vaan oli siinä joitakin rekkalia kiinni. Jalka roikkui. Hän otti puukon ja sanoi:"Perkele, tommonenkin tossa roikkuu" ja veti sen puukolla poikki. Ajattelin, että kyllä on kova jätkä. Mutta ei kestänyt kauaa, kun kaverilla oli tieto pois. Verta rupesi tulemaan. Aluksi se oli ihan valkoinen, eikä siitä vuotanut mitään. Kaveri selvisi siitä ja eli vielä pitkään sodan jälkeenkin ja kuoli sydänveritulppaan. Siitäkin on jo kymmenkunta vuotta aikaa. Lääkintämiehet hänet veivät.

Arttila ja minä jäimme varmistamaan ja olimme ikäänkuin jälkijoukkoa. Ryssä piti siitä huolen, että maataistelukoneet alkoivat toimintansa. Ne olivat meille ennestään ihan outoja. Ne rupesivat meitä vainoamaan ja olivat pirun kurjia vetäytymisvaiheen aikana.

Tulimme surullisenkuuluisalle Pisin linjalle juhannusaattona. Pataljoonan komentaja pyysi monta kertaa, että ainakin upseerit pääsisivät tutustumaan siihen etukäteen. Mutta ylemmältä taholta ei annettu lupaa ja niin tulimme siihen ihan väärästä paikasta. Tukikohdassa, johon itsekin jouduin, oli Larsson joukkueenjohtajana. Olin varajohtajana.

Mutta Larssonille tuli keltatauti ja hän lähti illalla JSP:lle ja minä jouduin yöllä olemaan joukkueenjohtajana. Koko yö tehtiin raivauksia etumaastoon, kun ei siellä ollut mitään asemia tai muutakaan. Saimme sinne hiukan näkyvyyttä eteen. Puolenpäivän maissa siellä rupesi liikehtimään. Ja kyllä muualla Laatokan rannalla jo oli ennenkin vähän liikettä ollut.
Arttilan joukue oli minusta vasemmalla, kun komppanianpäällikön lähetti tuli sanomaan, että ryssä on päässyt sivustasta läpi. Nyt sai jokainen lähteä siten kuin luuli itse parhaiten pääsevänsä. Minun joukkueestani olivatkin jo kaikki lähteneet, eikä ollut jälellä enää kuin yksi ryhmä. Menin vasemmalle, sillä uskoin, että Arttila on siellä. Mutta hänkin oli jo saanut lähetiltä tiedon ja lähtenyt. Pataljoona, joka oli meistä vasemmalla oli ajat sitten lähtenyt. Ryssä pääsi sieltä läpi ja oli sitten jo sivustalla.

Komppanian päällikkö ja Isontalon Jussikin jäivät sinne. Joku sanoi, että Jussi olisi yrittänyt antautua vangiksi, mutta ryssä ei ottanut vankeja silloin. Se oli hänet ampunut heti. Siellä oli krh:n tulenjohtaja Muurlasta, Harjulan kaksi veljestä ja sitten oli vielä vänrikki Ruuska, jonka ryssä ampui Laatokan jälkeen. Hän jäi sinne veneeseen ajelehtimaan.

Siellä oli eräänlainen saareke, jonne oli polku. Juoksin etumaisena, koska olin aika hyvä juoksemaan. Porukassa oli siinä vaiheessa enää yhdeksän miestä. Näin kuinka ryssä oli mantteli leveänä ja pisti miehiä asemiin. Heilui siellä. Minulla oli konepistooli valmiina ja ajattelin, että truilautan. Välähti kuitenkin, että ei paranekaan, jos ollaan kuitenkin salassa päästy näin pitkälle, niin en paljasta porukkaa turhaan. Mutta Lemminkäisen Yrjö Muurlasta sanoi jälkeenpäin, että enkö huomannut kuinka se meitä ampui. Tietysti sen huomasin, että kuulaa tuli pirusti.

Pääsimme siihen ison joen rannalle ja olimme kuolleessa kulmassa. Tuli ruismaa, jonne pääsimme. Kuulaa tuli edelleen pirusti, mutta sinne ei yksikään jäänyt. Pääsimme pois. Mutta jos olisin oikein vauhdilla mennyt ja antanut sinne hyvän suihkun, en tiedä miten olisi käynyt. En tiennyt kuinka iso porukka siellä oli kahta puolen metsätietä. Mantteli liehui, eikä ollut montaa kymmentä metriä matkaa. Houkutus oli suuri.
Siten tulimme suosta läpi. Se oli pirun upottava suo ja minullakin olivat saappaat vettä täynnä. Otin saappaat kainaloon ja kuljin paljain jaloin. Se tekikin pahuksen hyvää, sillä suo oli tavattoman kylmä, vaikka oli juhannusaatto. Sitten tuli oman komppanian miehiä vastaan ja sanoivat: "Älkäää menkö sinne. Ryssä on siellä." Mutta sanoin, että jos me jonnekin menemme, niin juuri sinnepäin. Siellä olikin jotain ja odotin, koska sieltä rupeaa tulemaan tulta. Mutta ne olivatkin omia. Pääsimme onnellisesti.

Mutta pari miestä harhaili kaksi kuukautta ennenkin pääsivät omien luo. Arttilakin harhaili kolme viikkoa. Hän toi tullessaan liki kaksikymmentä miestä. He olivat jakaneet porukan kahteen Niemisen, komppanian päällikön kanssa. Arttila toi liki kaikki miehensä takaisin. Niemisen porukka, niinkuin Nieminen itsekin jäivät sinne. Vain vähäinen osa palasi. Joku sanoi, että Niemisellä olisi hermot hiukan pettäneet, eikä hän hallinnut tilannetta enää silloin aamulla. Hän oli ikäänkuin adjudanttina pataljoonassa, mutta oli luutnantti sotilasarvoltaan, muuten kiva mies ja olimme hyvissä väleissä. Luulen, että se oli liian kova pala, kun kaikki asiat ja tilanteet olivat oikein perhanan sekaisin. Ryssä painoi päälle ja vastuu oli suunnaton.

Tulimme Laatokan rantaa Viteleen, jossa ryssä nousi maihin ja meillä oli selustakin katkaistu. Jos olisi ollut vaikka yksikin ryhmä ja tenhyt iskun sinne, ryssän maihinnousun olisi pystytty estämään. Suomalaiset eivät tienneet siinä tilanteessa, että ryssäkin oli tosi huonoissa kantimissa juuri sillä kohtaa. Meikäläiset olivat aika vauhkoja, etenkin se porukka, jonka oli tarkoitus yrittää vastaiskua. Mekin tulimme tien vierustaa ja siinä olivat asemat valmiina, kun vetäydyimme. Pääsimme onnellisesti, vaikka kuulaa tulikin paljon.

Jälkeenpäin on ollut spekulointia sillä ajatuksella, että olisi muka kannattanut uhrata koko 15. prikaati sinne. Tipalla se todellisuudesa olikin. Prikaati oli kuitenkin heikko, kun se oli koottu kaikista jätteistä ja siltä puuttui yhtenäinen kokemuksensa. Kaikki olivat eri porukkaa, tuotu kuka mistäkin.

Tulimme Impilahteen, jossa jouduimme tekemään kaksi vastaiskua, jonkun toisen porukan jälkiä paikkaamaan Katitsalammen maastossa. Oli määrä mennä varmasti. Krh ampui sulkua eteen ja menimme sen jälkeen. Huusimme ja ammuimme, vaikka emme oikein vielä mitään nähneetkään. Mutta sitten innostuimme menemään kovin ja etenimme liian nopeasti ja rupesi oma keskitys tulemaan meidän joukkoomme. Landenin Velikin kaatui omasta heittimestä. Se oli melkein niinkuin rauhanaikainen harjoitus. Ihmettelin, että noin vanha kokenut porukka vielä innostui niin kovin menemään.

Parin päivän kuluttua teimme vastaiskun uudelleen. Tilanne rauhoittui, eikä vihollinen enää paljoa yrittänyt. Porukka rupesi muuttamaan. Otimme asemat Impilahden asemalla rantapuolustukseen Mursulan lahteen. Jouduin Sikosaareen, jossa oli luutnantti Elonen tukikohdan päällikkönä. Sain ylennyksen vänrikiksi ja Ojala oli määrännyt minut Sikosaareen ja käskenyt tehdä asemat ja korsut. Talvi on kohta tulossa. Siellä ei oltu ennen mitään tehty ja siksi kai se luutnantti joutui sieltä pois. Siellä oli yksi jalkaväkijoukkue kaksi pst:tä ja yksi konekivääri. Saari oli aivan kalliosaari. Vain takapäässä oli hiukan puita. Oli määrä tehdä korsuja. Äijiä tuli, mutta samalla myös kova nappaus. He sanoivat, etteivät ole mitään elefantteja kun piti rannan uppotukeista tehdä korsuja ja niitä kantaa maihin, vettyneitä puita. Kyllä itsekin vedin ja soudin niin että kädet olivat rakkuloilla. Kukaan ei päässyt sanomaan, että päällikkö vain katselee ja huilaa ja ettei oma peti ole siellä korsussa.

Kun miehet vain napisivat, menin komppanian päällikölle sanomaan, että vien hevosen sinne puita vetämään. "Vie vain, jos luulet saavasi sen sinne". Kyllä hevoseni tunsin. Vei sitten yhden kalastajapaatin kanssa yhden kahun kaakin ja uitin sen sinne. Ja sitten rupesivat tukit tulemaan. Meillä oli korsu valmis. Syyskuussa meille piti tulla vaihto, mutta sitten tulikin välirauha. Jouduin itsekin lähtemään saaresta uutta pataljoonaa vastaan opastaakseni sitä saareen. Kun tulin äijien kanssa pataljoonan komentopaikalle, niin Kesäsen Mikkokin, joka oli komppanianpäällikön lähettialiupseeri sanoi: "Tiedätkös mitä? Nyt on välirauha tullut." "Älä paskaa jauha." "Kyllä on."
Se taisi olla vielä samana päivänä, kun jouduimme lähtemään pohjoista kohti Ouluun. Kiimingissä pojat olivat jossakin maanviljelyskoululla. Itse jouduin kurssille, jossa opppitunnin piti mm. Jorma Järventaus, joka oli silloin majuri. Se oli kauhean näköinen, kun se sitä oppituntia piti. Ajattelin, ettei se maassakaan pysy. Se oli kuin saksalainen upseeri niin sotainen.

Ei meillä siellä paljoa mitään ollut. Jouduin itsekin pitämään joukkueen suljettua. Pisillä ollut upseri piti meille oppitunteja myös. Ne tunnit olivat paljolti vain käyttäytymistä ja sellaista.
Oulussa meillä oli jonkinlaiset asematkin ensin tehty. Siellä oli monta mielipidettä. Vänrikki Pajari mm. sanoi: "Muistakaa sitten pojat, jos saksmanni hyökkää, niin vedetään itsemme sivuun." Sanoin hänelle: "Me olemme Suomen armeijan alamaisia ja tappelemme Suomen lipun alla."

Oulusta menimme Kuusamoon päin ensin ja käännyimme sitten Kemiin, jossa olikin aika tappelu. Siellä oli vesitornikin panostettu. Mutta se oli tehty niin huonosti, ettei se kaatunut, vaan kärsi vain vähän vaurioita. Kemissä saimme saksalaisten kolonnasta konjakkiakin 13 pullon laatikoista. Ja niitä laatikoita oli todella paljon. Luulen, ettei pataljoonassa ollut montaakaan selvää miestä. Vainion Väinö ja Keijo olivat ja minä, koska minulla oli edessä partiotehtävä rantaan, jossa oli satama. Piti mennä ottamaan selvää, onko saksalainen vielä siellä.

Kun tulin takaisin, niin kaikki olivat helvetin humalassa. Kulki myös huhu, että eräästä junanvaunusta löytyi suuri määrä selviä Suomen seteleitä. Joku ehti rikastua niillä. Vennevirtakin kertoi napanneensa yhden poliisin vyöstä kiinni käskien häntä pois sieltä. Joku kertoi, että Peikolakin olisi sieltåä rahaa löytänyt, mutta en tiedä onko se totta.
Kyllä minunkin lähetilläni Grungströmillä oli 13 pullon laatikko konjakkia. Ja sitten oli palvilihaa ikäänkuin pitkoja ja se oli tosi hyvää. Mutta lähettikin oli jo niin juovuksissa, että hänen viinansa varastettiin.

Yleensä koko sodan aikana viinaa jaettiin vain hyvin vähän Marsalkan syntymäpäivänä ja ehkä jouluna. Tupakkaa sai kolme tupakkaa päivässä ja ostaa sai sen verran kuin halusi. Itsekin poltin siihen aikaan ja jos oli, otin viinaakin. Molemmat tavat ovat nyt siviilissä tykkänään jääneet.

Tuli tieto, että perustetaan sissiosasto. Minut määrättiin siihen johtajaksi. Viikon verran touhusimme sitä. Sinne piti tulla radistejakin mukaan. Mutta emme saaneet riittäviä varusteita kasaan ja olin todella mielissäni, kun sanottiin, ettei sissiosastosta tulekaan mitään.
Mutta ryssä painosti kovin, että Suomen pitää kotiuttaa miehiä ja vain rauhanajan miesvahvuus saa olla olemassa. Sillä piti ajaa saksalaiset pois. Laguksen porukka oli pahana, että prikaati pois heidän jaloistaan, että se on vain tiellä. Olimmehan me tietysti "vanha" jalkaväkiporukka siellä.
Lähdimme marssimaan Oulusta Kemiin ja siitä vielä 15 km pohjoiseen. Moni marisi, mitä varten täällä vielä pitää marssia. Hermoit olivat piukalla. Ei marssi tietenkään herkkua ollut, mutta ryhmänjohtajan piti kuitenkin aina pitää pintansa ja jaksaa valaa uskoa alaisiinsa.
Sitten tuli tieto, että äkkiä takaisin. Lähdettäisiin siviiliin. Marssimme Kemiin, eikä kukaan marissut yhtään, vaan kaikki jaksoivat mennä lujaa vauhtia. Kemissä pantiin junaan, lähti Saloon päin. Salossa luovutettiin kamppeet ja pääsi kotiin.

Sotakavereita on vielä Karunassa yksi Vainio ja Paimiossa on Väinö Vainio, joka perusti siellä sillan pielessä olevan veneveistämönkin. Lindholmin Kustaa on Perttelissä. Muurlassa on Lemminkäisen Yrjö, putkimies -23 syntynyt ja sitten on Elon Unto Teijolla. Hän oli minulla lähettinä Pisissä. Sitten oli Arvo Bang Salosta samassa komppaniassa.

Minulla oli vuokratila Framnäsissä, keskellä korpea, Karunan rannoilla Mjösundia vastapäätä, jonne ei päässyt kunnolla kuin helikopterilla. Sauvon kirkonkylästä oli matkaa 30 km ja loppumatkalla ei ollut kunnon tietäkään. Nihtilä, joka oli ollut ensimmäisen ryhmän johtajana talvisodassa, sanoi tulevansa siirtämään kuorma-autolla lehmänkantturat ja tavarat sinne. Sanoin: "Millä sinä sinne pääset, kun ei sinne meinaa kävellenkään päästä?" Hän sanoi, ettei ollut vielä sellaista paikka nähnyt missään, ettei kuorma-autolla pääsisi.
Mentiin yöllä 11 aikaan. Oli vetelää, mutta hän ei voinut millään pysähtyä. Oli pakko vain mennä vauhdilla eteenpäin. Jos olisi pysähtynyt, olisi vajonnut lopullisesti. Oli suota ja kalliota vuorotellen ja vetelää ja kapeaa. Puut väistyivät. Poiskin se sieltä pääsi.
Pelto oli hedelmällistä ja aluetta toistakymmentä hehtaaria, jota viljelin. Sodan aikana 1943 keväällä vuokrasin lisäksi Karunan pappilan. Edellinen vuokraaja luopui ja kertoi, että siinä on hyvä tila ja jos se menee pika-asutukseen, niin siitä voi saada koko tilan itselleen. Olisin saanutkin. Mutta vaimoni isä rupesi viettelemään muualle. Minulla oli jopa piirustukset rakentamista varten. Pappilassa oli maata 13 ha. Siinä olisi ollut 23 ha, mutta siitä tehtiin kaksi tilaa. Framnäsin tila meni siinä vaiheessa toisille. Pääasiallinen elämäntyöni oli maanviljelijänä Sauvossa.

Sitten ostimme vaimon kotitilan, jossa oli kuusi ha peltoa Angelniemellä. Ei ollut sähköäkään, mutta luonto oli pahuksen kaunista. Maa kasvoi hyvin. Sain 40000 kilon hehtaarisatoja juurikkaasta. Sitten ajattelin, ettei niin pienessä tilassa ole tulevaisuutta ja vuokrasin Hulvelan Vähäntalon, jossa oli 38 ha. Se sijaitsi Hajalassa ja vuokrasimme sen v. 1951. Veikko- velikin oli vuoden päivät siellä työssä kanssani. Siellä olivat kaurat seipäällä ja juurikkaat maassa keväällä kun mentiin, eikä yhtään vakoa oltu kynnetty.

Kesä 1951 oli kaiken lisäksi erittäin kuiva. Vain kerran tuli vettä, kun harvensimme, että juoksimme piiloon, ettei paita kastunut. Kokkareet olivat leikkuukoneen pöydällä ja juurikasatakin tuli vain 11000 kiloa hehtaarilta. Teimme tilaan ensiksi sopimuksen kolmeksi vuodeksi, mutta isäntä pyysi jatkamaan kahdella vuodella, jonka teimmekin. Sitten hän rupesi itse viljelemään, kun näki, että meillä onnistui viljely hyvin.

Hulvalan jälkeen muutimme Karjalohjan kirkonkylään Hakosen tilalle. Siellä oli hyvä tila ja hyvät maat, mutta maastoltaan huonot, jyrkkäörinteiset ja kiviset. Ne kasvoivat hyvin. Heinäkin oli niin vahvaa, ettei meinannut poikki saada.

Siten ostimme Kuusjoelta 20 hehtaarin tilan, mikä nyt on pojalla. Sieltä tulimme Saloon. Olemme vähän niinkuin toisen luokan mustalaisia. Montaa lajia on ollut. Kuusjoen Ihanalaa pidin itse vuodet 1959-77 eli aika kauan. Lapsia on kaksi poikaa ja yksi tyttö. Nuorempi poika, Seppo, jatkaa tilan pitämistä Kuusjoella.

Vanhin poika, Jouko, on Hauholla, jossa hänellä on kiinteimistöhuolto ja lisäksi hänellä on putkityöoikeudet. Hän oli ensin Hangossa palokunnan palveluksessa ja rakensikin sinne. Toimitin hänelle putavarankin. Sitten hän muutti Hauholle.
Tyttö, Pirjo, oli Karjalohjalla, jonne rakennettiin myös omakotitalo. Hän voitti kerran kullanhuuhdonnassa mestaruuden ja on nykyään kokonaan Lapin lumoissa. Sinne hän muuttikin Inariin. Hän asuu Kultakoti-nimisessä paikassa, jossa asuu elkäkkeellä olevia kullanhuuhtojia. Hän on siellä talonmiehenä ja maksaa vain hiukan vuokraa. Hän pitää huolta talon asioista.
(Pirjo syntyi 7.7.40 välirauhan aikana ja on vanhin, 1943 syntyi Jouko ja Seppo -46.)
Päivät ovat tällä hetkellä hyvin. Eläkkeet ovat sopivat, eivät niin suuret, mutta kun meitä on kaksi, niin tulemme toimeen. Meillä on omakotitalo, joka on hyvässä kunnossa. Ostimme melkein uuden talon. Se on Ollikkalassa lähellä Puontin peltoja.
Aluksi tuntui suurenmoiselta, kun oli tottunut olemaan kaikenlaisissa vaatimattomissa paikoissa, että luulin, etten osaa tällaisessa elääkään.

Seppo uhkasi rakentaa päärakennuksen Tyynelään, Kuusjoelle. Se vauhditti meidän muuttoamme uuteen kotiin ja luovuimme Kuusjoen paikasta, jonka Seppo osti. Poika on pitänyt tilan hyvässä kunnossa ja pärjäilee ja siitäkin on hyvä mieli. Aluksi oli tunne, että toinenkin veli olisi siihen halunnut tulla, mutta hän ei ollut kiinnostunut kuitenkaan maatilasta, kun sitä tarjottiin hänelle ostettavaksi.

Itselläni on hyvä olo, kun näkee pojan huolehtivan kaikesta hyvin. Ei ole koskaan paha mieli, kun sieltä lähtee. Poika pitää yhteyttä kiitettävästi ja soittelee melkein päivittäin.
Pirjokin soittelee Lapista viikottain. Ja joskus tulee siellä käydyksikin, vaikka matkaa kertyy.
Pirjo käy kyllä pari kertaa vuodessa täällä.

Elämäntyötä on osaltaan lisännyt myös hevosharrastus tai oikeastaan työ hevosten kanssa.
Metsästä ajoimme paljon tukkeja. Heti sodan jälkeen teimme paljon metsätöitä ja koko talvet siellä oltiin. Heti syksyllä, kun reki rupesi kulkemaan, aina kevääseen viimeisiin lumiin asti ajettiin tukkia metsästä. Monet tehopakkausket tupakkaa sain tukinajosta. Nykyisin en enää polta.

Parhaana päivänä vedin 87 runkoa pois metsästä. Metsä oli niin tiheää, että kakkulatkin tahtoivat olla tiellä vedettäessä. Olin myös justeerin päässä vetämässä. Ensimmäisiä moottorisahoja rupesi tulemaan siihen aikaan. Sellainen saha oli Ruskalla 1956. Sillä kaadettiin, mutta ei katkottu. Saha sauhutti ja hevonen pelkäsi kovin. Luulin, ettei siitä tule yhtään mitään ja ajattelin, että kyllä justeeri pitää pintansa metsässä. En uskonut moottorisahan läpimenoon.
Tukkityön lisäksi autoin tietysti kotitöissä kuten navetassa lypsämällä lehmiä, joten sekin taito on tullut opituksi elämän varrella. Kun vaimo osotti lasta, piti ahkerasti tehdä navettatöitäkin. Minulla oli kaksi hevosta ja lypsykarjaa oli 10 lypsävää ja muu karja, kaksi siitossonniakin. Lehnätalous oli pääelinkeino.

Olen ilman vaatteita syntynyt maailmaan ja perinnöt ovat aika pieniä. Mutta inflaatio on auttanut ja terveys on ollut hyvä, joten olen pärjännyt. Ilmaista työvoimaa olen käyttänyt paljon, lapsityövoimaakin, ihan 10-vuotiaasta asti rupesivat traktoria ajamaan. Ei meitäkään lapsena isä koskaan pakottanut töihin, vaan oli luonnollista, että lapset siihen muun perheen mukana osallistuivat. Sitä mukaa, kun oppi kväelemmään, niin myös töihin mukaan.
Minulla on ollut aina tyytyväinen luonne. En ole vatsahaavaa saanut. Armeijassa muistn kuinka muutamat alikessut eivät voineet kahteen kolmeen kuukauten syödä armeijan keittiössä, koska se haisi hänen mielestään niin pahalle. Jotkut kävivät ravintolassa syömässä. Mielestäni armeijan ruoka oli todella hyvää. Lihoin 12 kg. Mitä olisikaan ollut, jos ruoka olisi ollut vielä parempaa. Kun aloin käydä lenkillä, niin lihat rupesivat hiukan putoamaan.

Olin kolmen ikäinen kun äitini kuoli vuonna 1923. Hänet tappoi kova vatsatauti, Espanjan tauti. Veli vainaa oli kahden vuoden äidin kuollessa. Hän kuoli myöhemmin aivokalvontulehdukseen 16-vuotiaana. Isä otti lastenhoitajan vaimokseen ja hänestä tuli hyvä äiti kaikille lapsille. Aina oli puhdasta ja ruokaa ja yritettiin ohjata oikeaan elämässä ja kuri oli sopiva. Katseesta jo toteltiin. Varmaan oli kuitenkin tilanteita, joissa selkäsaunaakin olisi tarvinnut, mutta ei minua koskaan lyöty.

Olimme ahtaissa oloissa. Työntekoa, köyhyyttä ja hallaa riitti. Nälkäisenä tai likaisena ei kuitenkaan tarvinnut koskaan olla. Luontaistalous oli se joka piti elossa.
Sekä veljien että siskojen kanssa, vaikka heitä onkin monta, on hyvät välit ja yhteyksiä pidetään.

(Nauhasanelusta kirjoittanut muistiin helmikuussa 1999 Reino Läärä)