Salon Seudun Sotaveteraanit ry  
 

Kiviranta Heimo

ASEVELVOLLISEKSI

Olen syntynyt 29.8.1924 Halikossa. Sain sotilaskoulutusta vain 15 päivää ennenkuin jouduin ryhmänjohtajakurssilta sairaalaan. Rupesin itse käyttämään sotilasarvonimenä sotamies ja se vakiintui siihen, vaikka urani sotatoimessa onkin ollut värikäs.

Liityin Angelniemen sotilaspoikiin heinäkuussa 1937, jolloin olin 13-vuotias. Kun täytin 17, liityin Halikon suojeluskuntaan ja ennen armeijaan menoa ehdin olla toiminnassa mukana yhden vuoden. Kaksi ja puoli vuotta vanhempi veljeni oli kaatunut 1942 syyskuussa ja haudattiin Halikon sankarihautaan.

Siihen aikaan ajattelin mennä SS-joukkoihin, koska minulla oli käsitys, että Saksalla on paremmat aseet, kuin Suomen armeijalla ja voisin siten saada aikaan vähän enemmän, mikäli liityn heihin. Tilasin jo hakemuslomakkeetkin Helsingistä. Mutta äiti pani kovin hanttiin. Isäni oli kuollut jo silloin, kun olin 10-vuotias. Hän oli poliisi ja kuoli toisen poliisin haudalle Uskelan hautausmaalla. Äiti sanoi, ettei sieltä kaukaa Saksasta pääse edes kotona välillä käymään ja taivutteli minut luopumaan ajatuksesta SS-joukkoihin menosta. Niinpä menin normaalisti Suomen armeijaan kutsunnan kautta maaliskuun 9. päivä 1943, eli puoli vuotta veljen kaatumisen jälkeen.

Menin armeijaan Tuusulaan konekiväärikomppaniaan ja heti seuraavana päivänä sieltä vietiin miehiä Tuusulan kansanopistolle aliupseerikurssille. Jouduin tähän joukkoon mukaan kai siksi, että olin kuulunut suojeluskuntaan. Sitä ennen olin ehtinyt olla puoli päivää konekiväärikomppanian toimistossa koska minusta piti tehdä jonkun määräyksestä kirjuri konekiväärikomppaniaan. Täytin henkilöstökortteja puoli päivää. Mutta kun vääpeli Saves, komppanian vääpeli, tuli sinne toimistoon käymään, niin hän määräsi minut heti Ristinummelle, jossa tämä aliupseerikurssi oli. Pääsin tupaan, jossa oli 40 poikaa majoitettuna.

ROKOTUKSESSA

Ehdin olla kaksi viikkoa kurssilla ennen sairastumistani. Olimme olleet aliupseerikoulussa muutaman päivän, kun joukkueen varajohtaja vääpeli Oiva Tokkola yhtenä iltana kutsui minut huoneeseensa. Hän määräsi minut pitämään hänen huoneensa järjestyksessä. Siinä ei ollut paljoa tehtävää, mutta pari kertaa viikossa kävisin siellä. Hän antoi myös huoneensa avaimen.

Aliupseerikurssilla olin kaksi pyhää. Harjoituksia oli ympäri viikot, pyhät ja lauantait, 7 päivää. Jos pärjäsi harjoituksissa hyvin sai vapaata. Ensimmäisenä pyhänä ei ollut kuin yksi toinen poika lisäkseni neljästäkymmenestä, jotka saimme vapaata. Emme oikein tienneet, mitä olisimme tehneet. Toisena pyhänä oli lisäksi muutama muukin poika vapaana. Jälkeenpäin sanoinkin Olli Heinolle, että jos ne antavat vapaan pyhän, menen mieluimmin harjoituksiin.

Taisin juuri olla järjestämässä vääpelin huonetta sinä lauantaipäivänä, jolloin porukkaa rokotettiin. Myöhästyin siitä. Minut rokotettiin illalla erikseen joskus 21 maissa. Rokottaja oli niin humalassa, että kun piikki oli ollut rinnassani jo monta kertaa, 10-20 kertaa, rupesin pitämään rokottajasta kiinni, että hän pysyisi paikallaan, enkä katsonut lainkaan, mitä ainetta ja paljonko sitä oli ruiskussa.

SAIRASTUMINEN ROKOTUKSESTA

Seuraavana aamuna, sunnuntaina, ollessamme aamuteellä näköni alkoi vähitellen himmetä. Sanoin samassa joukkueessa olevalle kaverille Olli Heimolle Turusta, että tuskin voinkaan juoda teetä, sillä minulla on huono olo. Hän sanoi minun olleen ihan kalpean. Istuin paikallani niin pitkään, että pöydän takana olevat kaverit hävisivät näkyvistäni.

Nousin ylös. Taju ei mennyt. Lähdin kävelemään käytävää kohti. Joukkueenjohtajat ja kurssin johtaja istuivat oven lähellä olevassa pöydässä, mutta kukaan ei siitä noussut. Varmaan näytti ihmeelliseltä, kun kävelin sinne eteisen ovelle. Avasin oven ja vasta eteisessä joku otti molempiin käsiini kiinni. En tiedä keitä ne olivat, mutta he veivät minut petille.

Jonkun ajan kuluttua rupesin taas näkemään uudestaan. Tulin sen verran kuntoon, että pääsin sieltä pois. Sitten ne rupesivat sanomaan, että sairaalasta on soitettu hevonen noutamaan minut. Sanoin, etten mihinkään sairaalaan lähde, että kyllä tällainen voi mennä ohi. En ollut aikaisemmin ollut vielä sairaalassa. Sanoin kurssin johtajallekin, että voin mennä harjoituksiin. Mutta hän määräsi minut sairaalaan tutkittavaksi.

SAIRAALAAN

Istuin hevosen rattailla. Yksi mies piti minua kiinni ja toinen oli ohjaksissa. Istuessani siinä jalkani puutuivat. En tiedä matkan pituutta Ristinummen kansanopistolta maatalousnormaalikoululle. Kuitenkin ajattelin, että kun pääsemme sairaalan pihalle, hyppään kärryiltä pois. Ja teinkin niin. Menin mahalleni sinne sairaalan pihalle ja harmitti tavattomasti. Sieltä tuli kaksi miestä paarien kanssa minua kantamaan.

Tätä hoitajaa kutsuimme Lotta lintuseksi. Toista sanoimme äidiksi. Lintunen sanoi, että jos jaksan istua tuolilla, niin hän tulee pesemään minua. Ajattelin, että kyllä itseni pesen ja olinkin sen tehnyt, kun hän palasi. Sitä hän kävi päivittelemään. Tein väärin, kun yritin sieltä kauheasti pois. Lääkäri päästikin kolmantena päivänä. Kolme päivää olin sairaalassa ja kaksi sain vapaata, joten melkein se viikon vei.

VIIMEINEN PAITA PÄÄLLE

Lauantaina olin taas mukana harjoituksissa. Se kostautui, sillä sunnuntaina olo oli sellainen, etten pystynyt kävelemään, vaan piti tukea käsin. Menin aliupseerikoulun toimistoon, jossa sanoin kurssin johtaja luutnantti Lehtoselle, etten voi lähteä harjoituksiin. Hän käski lääkintämiehen, kersantti Kullbergin luo. En kyennyt enää sinnekään menemään. Ihme, että pääsin omaan kämppääni kaiteesta itseäni hinaten.

Aarno Saari, Salosta, joka oli samassa joukkueessa ja ryhmässäkin, sattui olemaan juuri sinä päivänä päivystämässä. Minua janotti kovin ja hän toi juotavaa. Mikään juoma ei kuitenkaan maittanut.

Illalla noin 7 aikaan alkoi mennä suora viiva silmien edessä. Sitten se alkoi tehdä aaltoilua. Sen jälkeen tuli ihmeellisen kevyt olo, eikä ollut mitään vaivaa. Siinä vaiheessa meni taju ja tunto kokonaan. Jälkeenpäin, pahimman mentyä ohi, kuulin kiskolaiselta kaveriltani Antti Kauriinkoskelta, joka myös oli muutaman päivän sairaalassa, miten tapahtumat olivat kulkeneet. Kahden tunnin kuluttua n. 21.00, Lehtonen, kurssin johtaja, oli tullut huoneeseen ja sanonut pojille, etten minä nukkunut, vaan olin tajuton ja että minut pitää viedä sairaalaan. Siitä matkasta en muista enää mitään. Se oli pyhäilta, kun minut vietiin ja heräsin torstaiaamuna.

Lotta Lintunen kertoi, kuinka minut oli tuotu sinne ja lääkäri oli sanonut, ettei ole mitään toiveita henkiin jäämisestä. Minut oli viety tulirokko-osastolle, koska siellä oli yksi tyhjä huone. Heti pantiin myös se viimeinen paita päälle. Kun se sitten oli ollut päälläni kymmenkunta päivää, hoitaja sanoi, että otetaan tämä kylmä paita pois.

TOIPUMISTA PIKKUHILJAA

Lea Falla, nuorin hoitajista, joka oli siellä vakituisesti joka päivä, syöttikin minua. Sydämeni oli ollut lääkärien sanan mukaan pysähdyksissä neljä minuuttia. Ihon väri tuli siniseksi joka paikasta ja kyynärpäät ja polvet jäykistyivät. En pystynyt siksi itse edes syömään ja kävelyä harjoiteltiin uudelleen käytävillä ennenkuin minut vietiin toiselle osastolle. Koska se oli tulirokko-osasto pelättiin minun saavan tartunnan. Lea Falla sanoi, että hän oli ruvennut keskiviikkona miettimään, että taidan sittenkin jäädä henkiin. Olin silloin yrittänyt puhua jotakin. Oli torstaiaamu, kun sitten itse muistan ruvenneeni virkoamaan.

Seuraavana päivänä jo kirjoitin kirjeen kotiin ja ilmoitin olevani sairaalassa. En tiennyt, että sieltä oli jo sähkösanoma lähetetty. Olin kirjoittanut silloin kolme kirjettä. Yhden vanhimmalle veljelleni Syvärille. Hän oli sitä ikäluokkaa, että oli viitisen vuotta armeijassa. En muista, mihin sen kolmannen kirjeen kirjoitin. Mutta Falla oli vihainen, sillä ei olisi saanut niin paljoa kirjoittaa. Yksi kirje olisi hänen mukaansa riittänyt.

Kun lääkäri, lääketieteen ja kirurgian tohtori Laine Ylijoki tuli kierrokselle, hän kysyi, miten täällä jaksetaan? Falla kertoi, että olin kirjoittanut kirjeitäkin. Lääkäri sanoi, että kai olin kirjoittanut, että olin ollut niin vakavasti sairas, että korkeintaan yksi tuhannesta saattoi siitä selvitä. Otin sen vähän leikkipuheeksi, enkä sitä sen enempää ajatellut.

TOIPUMISLOMALLE

Vaikka olin vielä aika huonossa kunnossa, pääsin toipumislomalle melko pian. Lääkäri toi minut autollaan asemalle ja varmisti, että kai minulla on vastaanottaja määränpäässä. Sanoin kirjoittaneeni kotiin. Tarkoitus oli, että hevonen olisi tullut vastaan asemalle.

Mutta se kirje meni Allan Kivirinnalle naapurikylään ja myöhästyi niin paljon, ettei kotiväki tiennyt lainkaan tulostani. Lähdin Salon asemalta kävelemään kotiin päin. Tuskin olisin päässytkään kotiin asti, ellei naapurikylästä Börje Ekholm olisi sattunut tulemaan samassa junassa, vaikken häntä junassa nähnytkään. Oli puolenyön aika junan saapuessa ja melko pimeää, mutta kuitenkin hiukan näkyvyyttä.

Ehdin yksikseni Joensuun tielle asti. Kun hän sai minut kiinni selvisi, että olemme tuttuja ja samaan suuntaan matkalla. Hän kantoi manttelini ja reppuni. Ensin pysähdyimme puolen kilometrin välein ja istuin repun päälle lepäämään. Matkanteko sujui hitaasti. Ehdittyämme Vartsalaan asti piti jo levätä joka 50 metrin välein. En jaksanut kävellä pidemmälle yhtä menoa. Sanoin ennen hänen tienhaaraansa, että selviän tästä jo itsekin, mutta hän tuli kuitenkin ihan kotiin asti minua saattamaan.

Oli jo täysi päivä, ennenkuin ehdimme kotiin ja äitini sanoikin: "Ai sieltä tuleekin kaksi miestä." Sanoin Börjelle, että olen hänelle paljon velkaa, kun hän on joutunut uhraamaan loma-aikaansa minun saattamiseen. Hän sanoi, ettei mitään, vaan juhlitaan yhdessä, kun sota päättyy. Hän kaatui lokakuussa samana vuonna puoli vuotta tämän lomamatkan jälkeen.

Koko tämä sairaalakierre johtui alunperin väärästä tai liian runsaasta rokotuksesta, jonka silloin illalla sain.

TURKUUN SOTASAIRAALAAN

Olin kotona suurinpiirtein viikonpäivät petillä leväten. Siihen aikaan linja-autoliikenne oli huono. Soitettiin liikennöitsijä Pekka Laineelle, että saisin kyydin autosta. Tien varressa oli odottamassa aika joukko 6-7 henkeä. Kuski sanoi, että tästä otetaan vain yksi sotilas. Auto oli ennestään jo niin täynnä, ettei muita mahtunut.

Menin lääkäri Paalun vastaanotolle ja Paalu sanoi, että minun täytyy jatkaa heti matkaa Turkuun sotasairaala viitoseen ja kirjoitti litteran sinne. Menin siitä suoraa päätä Turkuun.

Olin ollut Turussa ehkä kolme päivää, kun lääkäri tuli kierrokselle. Hän kysyi, miten olin sinne tullut? Sanoin tulleeni junalla Salosta ja kävelleeni asemalta tänne. Hän vastasi: "Ette te kävelleet."

Kysyin hoitajalta seuraavana päivänä, että miksihän lääkäri sillä tavalla minulle sanoi. Hoitaja sanoi lääkärin ajatelleen, että minulla on niin huono veri, ettei hän ole koskaan nähnyt, elävällä ihmisellä olevan niin huonoa verta, että sellainen ihminen ei pysty kävelemään.

Olin ensin huoneessa, jossa oli kaksi muutakin miestä, mutta siten minut siirrettiin. Osastonhoitaja tuli sanomaan, ettei siinä huoneessa, missä olen, saa olla muita potilaita ja itse en saa nousta lainkaan ylös petiltä. Jouduin olemaan petissä yhtä kyytiä kokonaisen kuukauden.

Tänä aikana Jori Malmsten kävi aulassa ja yksi hoitaja sanoi, että voisin mennä kuuntelemaan sitä pyörätuolissa. Olin ainut pyörätuolipotilas. Kun Malmsten aloitti laulamisen, tuli hän kysymään minulta, minkä laulun haluaisin kuulla. Siellä ryhmänjohtajakursseilla ollessa marssiharjoituksissa oli laulettu vallan Malmstenin lauluja "Heili Karjalasta", Meripojan breivi" jne. Sanoin jonkin Malmstenin laulun, jonka johdosta hän hymyili leveästi ja taputti olkapäälle.

Jälkeenpäin hän halusi vielä työntää minua vähän ja tuli hiukan matkaa saattamaan.

YLIMÄÄRÄINEN SULKEISHARJOITUS

Kahden toipumisloman jälkeen vähän ennen juhannusta, pääsin yksikkööni ja menin Ristinummen aliupseerikurssille takaisin. Seuraavana päivänä kurssi päättyi. Mutta en ollut siellä sitä yhtäkään päivää, sillä samana päivänä, kun menin sinne kansanopistolle sain autokyydin Hyrylään konekiväärikomppaniaan. Lääkäri oli pistänyt yksikköönpaluun ilmoitukseen viikon komppaniassa palvelusta vapaana. Muutamia harmitti, varsinkin niitä, jotka eivät olleet perillä tilanteestani.

Alikersantti Järvistä pidettiin erittäin pahana alokkaiden keskuudessa. Hän sattui olemaan konekiväärikomppaniassa päivystämässä, kun olin ensimmäistä päivää rivissä. Ja kun en ollut ollut harjoituksissa pitkiin aikoihin ja meillä oli kiväärit mukana, niin laitoin kiväärini sillä tavalla kuin suojeluskunnassa oli opetettu. Se oli kuitenkin komppaniassa väärin.

Konekiväärikomppanian päällikkö kapteeni Tirronen sattui olemaan paikalla ja Järvinen ilmoitti komppanian hänelle. Ihan kohdallani kapteeni huomasi kiväärini olevan eri tavalla ja kysyi, mistä se johtuu. Sanoin, että olen ollut kolme kuukautta poissa. Hän sanoi, että alikersantti Järvinen antaa minulle suljettua ruokailun jälkeen illalla yhden tunnin. Pojat konekiväärikomppaniassa odottivat sitä kovin.

Mutta kun tuli ruokailuaika, sain komennuksen toimistoon, jossa minulle annettiin lappu mennä viidenteen komppaniaan, esikuntakomppaniaan. Tämä suljettu jäi siis pois ja oli aikamoinen pettymys monelle kaverille.

HELSINKIIN SAIRAALAAN

Esikuntakomppaniassa oli pääasiassa työpalvelua. Suoritimme muun muassa halon ajoa Keravalta. Pinoimme auton lavalle ja toimme kentälle.

En ollut sielläkään pitkää aikaa. Se oli kai 17.7. kun tulin taas huonoon kuntoon ja ilmeisesti sama vaiva taas. Koski takaraivoon. En ollut missään loukannut itseäni. Vastaanotolle mentyäni minut passitettiin suoraan Helsinkiin, jossa olin kaksi kuukautta eli syyskuun loppuun asti. Sieltä en saanut yhtään lomaakaan.

Sairaanhoitaja Kaisa Mäkelä sanoi haluanko päästä sunnuntailomalle. Ja hän järjesti siihen mahdollisuuden. Vaatevarastonhoitaja, jolta yleensä hain vaatteita sanoi, että onko lääkäri minulle tuttu, kun pääsen joka pyhä kaupungille.

SELKÄYDINKOKEITA

Minulle tehtiin kaksi kertaa selkäydinkoe. Ensimmäisellä kerralla koeputki kuulemma putosi lattialle rikkoutuen. Mäkelä sanoikin, että voisin kieltäytyä jatkokokeesta. Koetta varten minut pantiin petiin ihan vaaka-asentoon ja otettiin tyyny pois ja keskelle pantiin jotain korokkeeksi. Ei puudutettu lainkaan, vaan piikki painettiin selkärankaan sisälle. Se sattui tavattomasti. Kaksi hoitajaa piteli kiinni ja koetin olla aivan paikallani. Tuntui oikein kuin olisi kutistunut, kun ne imivät kai kymmensenttisen koeputken täyteen. Samalla petillä oli juuri kuollut yksi samanlaisen kokeen ottoon.

Mäkelä kertoi, että minulta otetaan mahdollisesti uusi koe rikkoontuneen tilalle. Oli pidettävä kuitenkin ainakin kuukauden väli. Sanoin sitten lääkäri Tiaiselle, kun toinen kerta tuli, että miksi minulta otetaan uudestaan koe. Hän vain sanoi sen kuuluvan asiaan, että se on samanlainen hoitotoimenpide kuin muutenkin. Sanoin kuulleni, että entistä koetta ei voitukaan tutkia, kun se oli pudonnut lattialle. "Kuka teille kertoi?" hän kysyi. "Kuulin vain." Sanoin vielä, että sitä ei pitäisi ottaakaan. Mutta hän sanoi, että se kuulu viran puolesta tehdä. Ja tällä kertaa se onnistui.

TAKAISIN ESIKUNTAKOMPPANIAAN

Toisen kokeen jälkeen en siellä kauaa ollutkaan, vaan pääsin syyskuun lopulla takaisin esikuntakomppaniaan Hyrylään. Tuli seuraava ikäluokka, minusta puoli vuotta nuorempia. Ne aikoivat panna minut uudelleen riviin ja olinkin jo kaksi kolme päivää, kun komppanian päällikkö luutnantti Suviala yhtenä aamuna tuli tupaan kyselemään onko yhtään sähkömiestä. Ei ollut ketään. Hän jatkoi, että hänen asunnossaan on sähkökytkin rikki. Sanoin, että voisin korjata sen.

Luutnantin rouva keitti myös korviketta ja joimme sitä kolmestaan. Siinä tilaisuudessa myös kysyin luutnantilta, pääsisinkö sotatoimialueelle. Hän tiedusteli heti, että paljonko minulla on koulutusta. Sanoin, että kolme viikkoa, vaikkei minulla todellisuudessa ollut kuin 15 päivää. Lisäsin hiukan. Suviala sanoi, ettei kolme viikkoa riitä, vaan pitäisi olla kolme kuukautta. Ajattelin, ettei sitten tule mitään menoa sotanäyttämölle. Mutta kului vain pari päivää, kun Hyrylästä lähti puolenjoukkueen verran miehiä Karhumäkeen ja minä pääsin siihen mukaan. Olin tavattoman tyytyväinen ja hyvilläni Suvialan toimista, että hän näin paljon jousti kohdallani.

KARHUMÄKEEN

Menin Karhumäkeen vartiojoukkueeseen, jonka tehtävänä oli vartioida Karhumäen henkilötäydennyskeskusta. Siinä oli kaksi ruokalaa, esikuntarakennus ja jakoelin, minkä kautta sotilaat

jaettiin eri rintamalohkoille kuin myös lomalle lähtijät ja siviiliin menijät. Sitten oli vielä Karhumäen pesula ja muonavarasto ja vaatevarasto.

Vartiojoukkueen johtajana oli Antero Ojala, mestariluistelija. Hän teki samoin kuin Tokkola aliupseerikurssilla, antoi minulle avaimensa ja pyysi pitämään järjestyksessä hänen huoneensa. Mutta sinne ei saanut laskea muita. Aina, kun oli vapaata, olin katsomassa, että paikat olivat kunnossa.

Ojala aina kehoitti menemään urheilutalolle, jossa oli erilaisia harjoituskursseja. Siellä luutnantti Rantalahden kanssa juostiin kaksi tai kolme kilometriä. Hän sanoi sitä hissutteluksi. Siinä juostiin kymmenen sentin askelilla, eikä kantapää ottanut lainkaan maahan. Tein vain yhden lenkin ja lihakset tulivat jo aivan kipeiksi. Jäin pois niistä harjoituksista.

Siellä oli myös Palmu-niminen mies, joka opetti painia. Menin siihen mukaan ja olen joutunutkin pari kertaa käyttämään Palmun oppeja hyväkseni. Hän sanoi otetta puolinelssoniksi.

Olin kaksi viikkoa siellä vartiointijoukkueessa. Sitten oli HTK:n komentajan jääkärieverstiluutnantti Mikko Karmon lähettinä Ojalan suosituksesta pari viikkoa.

HUMALAINEN KAPTEENI

Kerran olin matkalla Karhumäen rautatieasemalle, kun vastaan tuli yksi kapteeni, joka oli kamalasti humalassa. Näin humalaisen jo kaukaa ja ajattelin, etten tervehdi häntä lainkaan, koska hän on näyttämässä huonoa esimerkkiä. Mutta tämä oli kuitenkin sen verran selvillä, että huomasi minun jättäneen tervehtimisen. Hän pysähtyi ja kysyi, eikö minulle ole opetettu esimiehen tervehtimistä. Suutuin hiukan ja vastasin kovalla äänellä, että on opetettu, mutta en tervehdi armeijan asepukua, vaan siellä täytyy olla mies sisällä. Sitten hän rupesi kyselemään, missä minun esimieheni on.

Ajattelin, että ei häntä nyt voi viedä ainakaan Ojalan juttusille, koska Ojala on vääpeli. Siinä kävisi huonosti. Päätin mielessäni viedä hänet Karmon toimistoon. Hän rupesi selittämään Karmolle, että minä en tervehtinyt. Karmo vastasi siihen, että Kivirinta saa mennä.

Menin heti ulos ja ajattelin, että on kumma jos Karmo ei mitenkään asiaan puutu. Pidin Karmoa esimerkillisenä. Hän ei polttanut tupakkaa, enkä ollut koskaan nähnyt häntä humalassa. Kuulin oven läpi kuinka hän sanoi: "Kehtaattekin tulla tuollaisessa kunnossa eteeni. Ettekö osaa hävetä." Sitten jatkoinkin jo itse matkaa. En tiedä, kauanko hän siellä olin, tuskin kauaa.

JALKANI LOUKKAANTUI

Olin Karhumäessä siihen asti, kunnes loukkasin jalkani pommisuojaa rakennettaessa esikuntarakennuksen viereen. Jouduin kenttäsairaalaan tammikuun lopulla ja olin siellä runsaan viikon. Hoitaja sanoi yhtenä päivänä, että lääkäri lähettää minut Suomen puolelle. Ajattelin heti mielessäni, että jos ne sen tekevät, en enää kenties pääsekään takaisin. Ja Suviala sentään oli minut tänne järjestänyt. Sanoin lääkärille, joka tuli kierrokselle, että pystyn kyllä olemaan vartiojoukkueessa ja voisin vaikka heti lähteä sairaalasta pois. Pääsinkin sieltä heti pois.

KÄVELLEN PAATENEESEEN

Joukkue olikin sinä aikana, kun olin sairaalassa, viety Paateneeseen. Ei yhtä miestä sinne lähdetty viemään. Sain kolmen päivän eväät ja lähdin kävelemään. Matkaa oli Karhumäestä 105 kilometriä. Ruokailun jälkeen, ehkä kuuden aikaan illalla, lähdin pakkasen paukkuessa neljässäkymmenessä. Taivas oli tähdistä kirkkaana.

Kävelin koko sen yön, seuraavan päivän ja seuraavaa yötä puoleenväliin, ennenkuin olin Paateneessa. Enkä yhtään välillä istunut, vaan söin eväitäkin samalla, kun kävelin. Matkalla oli välillä kolme vartiopaikkaa, missä paperit tarkastettiin. Yhdessä pitkässä loivassa nousussa, jossa oli aika suora tie, papereita katsottiin. Vartiomies jäi katsomaan taakseni. Olin itse ehkä jo kilometrin päässä, kun katsoin taakseni. Poika seisoi vielä samassa asennossa ja katseli kuinka pitkälle kävelen.

Se oli korpea koko matka paitsi Jouhivaaran kylä, joka oli vähää ennen Paatenetta. Oli myös pimeää, koska oli tammi - helmikuun vaihde ja valoisaa aikaa oli aika vähän. Yksi kuorma-auto tuli samaan suuntaan kuin minäkin. Olin vähän aikaa sen kolassa, mutta en kai enempää kahta kilometriä. Oli liian kova pakkanen ja kävi kylmä viima. Minulla oli koko ajan kylmä, vaikka kävelin. Ajattelin jo välillä kaivautua lumeen ja levätä siellä. Mutta luovuin ajatuksesta, koska pelkäsin nukkuvani ja palelevani kuoliaaksi. En uskaltanut istahtaa lainkaan.

Kun Paatene läheni, niin takaa tuli henkilöauto, joka pysähtyi. Siinä oli Kapteeni Kainu. Pääsin takapenkille. Matkaa esikuntaa oli enää vain vähän ja sen kautta minun oli joka tapauksessa mentävä. Tällä tavalla löysin paikan hyvin, kun auto oli sinne menossa. Tulin takaisin suurin piirtein siihen kohtaan, missä sain kyydin. Se oli tupa numero 9, jonne jäin.

JALKA LEIKATAAN

Paateneessa oli vartiojoukkueessa mukana Matti Kallankari- niminen mies, joka oli käynyt ryhmänjohtajakurssin ja käytti nimeä oppilas. Kun seuraavana päivänä en päässyt lainkaan kävelemään kipeällä jalallani, tämä kaveri toi minut joukkosidontapaikalle. Lääkäri sanoi, että jalka täytyy välittömästi leikata ja käski nousta pöydälle. Hän laittoi kopan päähän ja oli niinkuin olisi tukehtunut. Laskin pitkälti yli kuuteenkymmeneen ennenkuin tuli olo, ettei saanut enää vedettyä henkeä.

Kallankari jäi ovelle ja kertoi myöhemmin, kuinka lääkäri veti puukon kanssa, että veri lensi. Kallankari oli pyörtynyt sidelaatikoiden päälle. Lääkäri sanoi jälkeenpäin, etten minä meinannut millään nukkua ja se tuoja nukkui ilman nukutusta ovelle. Heräsin pöydällä ennenkuin haava oli edes sidottukaan. Oli puhetta hoitaa jalka joku toinen kerta uudelleen. Ja se jäi kuitenkin hoitamatta. Ja se on arka vieläkin, eikä tullut kuntoon.

Kallankarilla oli jo Karhumäessä toisessa korvassa vikaa ja hän jäi sinne myös onneksi. Kun en päässyt leikkauksen jälkeen heti pois. Hän jäi vielä minunkin jälkeeni. En voinut kävellä jalkani kanssa ja hän auttoi esim. vessareissuissa. Olin hänen selässään, kun kuljimme. Kallankorpi oli tosi hyvä kaveri.

Paateneessa oli vain hiihtosuunnistus ja toinen oli harjoitus metsässä ilman suksia. Sain parhaan ajan siitä. Lenkki oli ehkä viisi kilometriä. Mutta matkan arvioinnissa en ollut ihan yhtä hyvä ja sain toisen palkinnon koko kisassa. Ensimmäinen palkinto oli kolme askia tupakkaa ja saapasrasvapurkki. Toinen palkinto oli kaksi askia tupakkaa ja rasvapurkki ja kolmas yksi tupakka-aski ja rasvapurkki.

Olin Paateneessa vain muutaman päivän. Komppaniasta pääsi yksi mies valistustalolle ohjelmalliseen iltamaan. Minä satuin olemaan se mies. Vänrikki Tiitinen toi yhden pääsylipun. Se on minulla vieläkin tallella.

Meidät vietiin sitten rantatukikohtiin. Olin ensin Seesjärven rantatukikohdassa numero 39 ja sitten sen jälkeen numerossa 40. Kummassakaan en ollut kovinkaan pitkään. Tukikohta 39:ssä oli presidentti Svinhufvudin poika vänrikkinä. Hän oli tukikohdan päällikkönä. Oli tosi hiljainen mies. Hän vaan luki ja kirjoitteli.

EI RESERVIUPSEERIKOULULLE

40:ssä oli päällikkönä vänrikki Jussi Sippola. Hän sanoi maaliskuussa yhtenä päivänä, että esikunnasta on tullut määräys, että yksi mies täytyy lähettää RUK:hon ja hän on ajatellut lähettää minut. Sanoin hänelle, että minulla ei ole oikeastaan lainkaan sotilaskoulutusta, vain kaksi viikkoa. Mutta hän sanoi, ettei sillä ole merkitystä. Itse ajattelin, että on sillä merkitystä myöhemmin.

Lähdin hiihtämään esikuntaan takaisin. Tapasin siellä Vilho Kainun. Hän oli hyvin ankara mies ja esimerkiksi lomalle lähtiessä, jos ei osannut sanatarkasti ilmoitusta tehdä, niin loma tyssäsi siihen. Mietin kauheasti, mitä teen. Oli muutama kilometri matkaa hiihtää. Tulin siihen tulokseen, että sanon ihan niin kuin asia on, että haluan jäädä sotatoimialueelle. Ajattelin, että Suvialakin ehkä saa siitä jotain harmia, kun en ollut sotilaskoulutusta juuri yhtään saanut.

Rupesin sitten puhumaan tarinaani kapteenille, joka kuunteli hiljaa keskeyttämättä. Kerroin tulleeni rintamalle omasta tahdostani ja haluaisin olla täällä ja lisäsin, että minulla ei ollut sotilaskoulutusta. Kainu vastasi siihen, että ei sinne ole pakko mennä.

Lähdin hiihtämään takaisin ajatellen, että olin sentään aika hyvissä väleissä Sippolankin kanssa. Hän varmaan olisi tyytyväinen ratkaisuuni. Sippola istui pöydän takana ja heti kun avasin oven hän sanoi: "Siinä vasta hullu mies on. Olisi päässyt pois linjasta eikä lähde."

Ajattelin, että menikö se nyt niin, että meistä tulikin vihamiehiä. Mutta meni kai pari päivää, kun tuli ilmoitus, että saan lähteä lomalle. Loma tuli yllätyksenä.

LOMALLE

Olin jo aikaisemmin ajatellut, että pitäisi sovittaa loma yhtaikaa vanhemman veljeni kanssa, jota en ollut nähnyt pitkään aikaan. Hän oli pataljoonan talousaliupseerina ja pystyi säätelemään lomiaan aika paljon. Lähetin hänelle sähkeen, että voisiko hän tulla. Mutta siihen tuli joku virhe, eikä hän ymmärtänyt, mitä tarkoitin.

Paateneesta kesti lomalle tulokin kaksi vuorokautta. En häntä sitten nähnyt. Sain kuitenkin kahden viikon ylimääräisen loman. Kun tulin takaisin ei enää vanhoja muistettu. Enkä ollutkaan siellä kuin muutaman päivän, kun minut vietiin JR 35:een, jonne

marssimme. Se oli lähellä, Maaselässä.

TALOUSTOIMISTOSSA

Tulimme kolmannen pataljoonan komentopaikalle, jossa oli tuttuja miehiä. Jäin viimeksi seisomaan paikalleni. Joku joukkueenjohtaja tai komppanianpäällikkö otti miehiä ja minä jäin niinkuin tähteeksi ja ajattelin, että en taida kelvata mihinkään. Lähdin kävelemään takaisin pataljoonan taloustoimistoon.

Olinkin siellä taloustoimistossa suurin piirtein kuukauden verran yhteensä kun lasketaan mukaan sekin aika, minkä olin kanttiinissa työssä. Pääsin kanttiinista pois sillä tavalla, kun talouspäällikkö luutnantti Markus Kokki kysyi, että tykkäänkö olla kanttiinissa. Sanoin suoraan, etten tykkää, vaan olen mieluimmin taloustoimistossa. Kokki käski tulla takaisin ja sanoi, etteivät lotatkaan oikein tykkää minusta.

SOTATOIMIIN

Kun kesäsota alkoi, jääkärijoukkuetta pyydettiin toisen pataljoonan avuksi. Ainakin yksi konekiväärijoukkue oli jäänyt vihollisen saartamaksi. Lähdin katsomaan, mikä oli tilanne. Minut oli komennettu pataljoonankomentajan lähetiksi vähää ennen lähtöä. Olin siis jo Maaselän lohkolla muutaman päivän pataljoonan komentopaikalla.

Marssimme yöllä ja päivä huilattiin. Yöllä eivät vihollisen koneet häirinneet. Maaselästä oli pitkä matka Suojärvelle. Muutama mies jääkärijoukkueesta kaatui siellä. Lähdin pyörän kanssa uteliaisuuttani katsomaan, mikä on tilanne. Tulin paikkaan, missä oli luutnantti Alitalo Paimiosta. Kysyin häneltä, mitä voisin tehdä ja selvitin tulleeni kolmannen pataljoonan jääkärijoukkueesta, joka oli komennettu tänne. Hän sanoi, että saan mennä laittamaan konekiväärin ampumakuntoon.

Aamulla vihollinen oli hävittänyt juoksuhaudassa konekivääri- pesäkkeen. Siellä oli se lava rikki ja konekivääri juoksuhaudan pohjalla. Sanoin, että voin laittaa sen kuntoon. Hän antoi yhden miehen näyttämään, missä se on. Menimme sinne ja rupesimme hakkaamaan kovan tohinan kanssa. Ei tullut mieleen, että olisi voinut vähän pienemmällä äänellä toimia. Hakkasimme ja tarkoitus oli yleensä vain saada nopeasti kuntoon.

Saimmekin konekiväärin jo lavalle, mutta emme vielä patruunavyötä, kun rupesi tulemaan kranaatteja. Juoksuhaudan päältä tuli sirpaleita ja me olimme pitkänään siellä juoksuhaudan pohjalla. Ensin meni muutama kranaatti yli, mutta sitten lyheni ja lyheni. Onneksi ei tullut täysosumaa. Olimme siinä konekiväärin lähellä, niin kauan, kun näitä kranaatteja tuli. Ei tullut mieleen siirtyä hiukan. Niillä oli kauhean hyvä sihti suoraan siihen konekivääriin. Ei niitä kranuja mennyt sinne muualle, vaan juoksuhauta oli ehjä molemmilla puolilla. En laskenut, mutta kyllä ainakin 7-8 kranaattia tuli. Monta meni yli ja muutama tuli ihan reunallekin.

Juoksuhauta hajosi ja lavaankin tuli maata niin paljon, että se jäi maamassojen alle. Kun keskitys lakkasi ja katsoin, näin kuinka miehiä tuli ketjussa kohti juoksuhautaa. Oli enää muutama metri väliä. Kolme neljä miestä näin tulevan jo ihan lähellä. Muistin ettei ollut mitään kunnon asetta. Minulla oli vain pieni armeijan pistooli, jonka olin saanut, kun tulin komentopaikalle.

JUOKSUHAUDAN POHJALLA

Äkkiä tein ratkaisun, että ei kannata ruveta pistoolin kanssa ampumaan. Siinä kuolisi varmasti. Ajattelin vain, että nyt on parasta mennä karkuun. Juoksuhauta oli kummallakin puolella ehjä. Menin oikealle päin, jonne ajattelin mennä makaamaan pohjalle. Voisi olla, että menisivät yli ja jatkaisivat, eivätkä näkisi minua.

Mutta siinä oli paljon reunariukuja ja joku iski kylkeen kovin. Menin maahan ihan kuin tarjottimelle, kun koko juoksuhauta oli auki. Olin ihan näkyvillä. En enää liikahtanut mihinkään, vaan makasin mahallani hiljaa. Jäin odottamaan, mitä tuleman pitää. Siihen tuli pieni lyhyt sarja, joka meni vierestä hipaisten sen verran, että verta alkoi tulla. Olin hikinen ja likainen. Myöhemmin sidoin haavan valkoisesta paidasta vedetyllä liinalla. Kun askeleet hävisivät oikealle päin ja tuli hiljaista, menin takaisin ja rupesin katsomaan, missä kaveri on. Hiukan yritin huutaakin, mutta en kuullut vastausta. En tiedä mihin kaveri katosi. En häntä sen jälkeen nähnyt, mutta en kyllä kaatuneenakaan.

PIKAKIVÄÄRILLÄ

Tulin takaisin luutnantin luo. Hän oli korsun lähellä. Kerroin kuinka oli käynyt ja että konekivääri ei ole ihan ykskaks saatavanakaan kuntoon. Hän sanoi, että lähellä oikealla on pikakivääri, johon voisin mennä. Ja hän näytti kädellä suuntaa. Maasto nousi hiukan sinnepäin, mihin hän näytti. Ja kun hän siinä näytti, niin hän kaatui yhtäkkiä mahalleen.

Luulin ensin, että hän kompastui siihen ja jäin vähäksi aikaa katsomaan. Mutta kun ei mitään tapahtunut, menin korsuun. Siellä olevalle aika nuorelle vänrikille sanoin, että luulen luutnantin kaatuneen. Vänrikki kumartui kyykylle pääpuoleen ja sanoi, että kuollut on. Hän irroitti vyön ja vei sen mennessään, en tiedä miksi.

Vänrikin lähdettyä minäkin lähdin menemään osoitettuun suuntaan. Hetken kuluttua näin meidän jääkärijoukkueen johtajan ylikersantti Juvosen. Hän makasi pitkällään ja sanoi haavoittuneensa jalkaan. Pysähdyin siihen vähäksi aikaa kysyen voinko auttaa häntä. Hän sanoi, että hänelle on apu tulossa ja minä voin mennä. Tunsin Juvosen jo ennestään. Sanoin Juvoselle, että tässä suunnassa pitäisi olla pikakivääri. Mutta hän ei tiennyt sen olemassaoloa.

Löysin sen pikakiväärin. Siellä oli aika tasaista suomaastoa, mutta tässä oli kumpare. Sitten siinä oli pajukkoa ympärillä, joten pikakivääriä ei helposti näkynyt. Sentään huomasin sen itse.

Siellä oli kaksi miestä. Yksi mies jäi pitämään vartiota, koska naapurin miehiä oli vähän joka puolella. Ja sitten ammuimme kauheasti, melkein jatkuvasti. Panoksia oli monta laatikkoa. Se oli venäläinen pikakivääri. Toinen kaveri, joka oli ampumisessa mukana näytti suuntaa. Siihen suuntaan aina ammuimme, kun ne juoksivat. Askeleet hävisivät oikealle. Ja hän sanoi vain, että tuolta voi tulla vain ryssiä.

NIMENI MAINITTIIN KUULUTUKSESSA

Kun olimme siinä vähän aikaa olleet, kuulin mainittavan omaa nimeäni. Siellä oli jatkuvasti joka rintamalohkolla aina kova meteli ja kovaääniset huutelivat. Joskus tuli musiikkiakin. Kauheasti hämmästyin ensin, että minun nimeäni mainitaan. Ei tullut mieleen, että nimeäni olisi huudettu vihollisen puolelta. Mutta ensimmäisen kerran tuntui kamalan omituiselta, kuulla oma nimi kovaäänisestä.

Ja sitten siihen tuli jatkoksi, että minä kehoitan aseveljiä antautumaan voittamattomalle puna-armeijalle ja että suomalaiset sotilaat antautuvat puna-armeijalle yksitellen ja joukkueittain ja komppanioittain. Ajattelin, että se on ihan hirmuista. Kuulutus kerkisi tulla kai jo kolme kertaa, että minä muka kehoitan antautumaan, ennenkuin ne lopettivat. Sanoin kavereille, jotka olivat minulle ihan vieraita, että siellä huudetaan minun nimeäni.

Rupesi selviämään. Olin jättänyt korsun lähelle pyöräni ja reppuni, jossa oli kaikenlaista tavaraa, tupakkaa yms. ja tietysti nimeni. Se pyörä oli saanut tysosuman ja sitä ei voinut käyttää. Reppu oli mennyt vastapuolelle.

EN TIENNYT TUNNUSSANAA

Jääkärijoukkue lähti sieltä ennen minua. En tiedä, kuka minulle antoi lähtöluvan. Siinä oli jonkun verran miehiä, ehkä kymmenkunta, erään hiekkakuopan reunan päällä istumassa. Sitten tuli tieto, että saan lähteä. Jonkun matkaa käveltyäni oli tien kummallakin puolella suomalaisia sotilaita kaatuneina aika paljon. Vähäksi aikaa pysähdyin ja kuuntelin, onko niistä mahdollisesti joku vielä elossa. Sillä hetkellä oli ihan hiljaista.

Näkkileipää oli tiellä ja otin sitä taskuunikin aika paljon. Ajattelin, ettei tiedä koska ruuan ääreen pääsee. Paikkakunta oli kai Savujärvi, missä näin jo kaukaa 5880- merkin, joka oli komentopaikan peiteluku. Kun olin lähestymässä, oli siellä yksi jääkärijoukkue. He olivat siis jo perillä.

Sodankylästä kotoisin oleva mies, lempinimeltään isäntä, oli vartiossa. En tiedä oliko hänellä konepistooli tai kivääri tai mikä hänellä oli, mutta hän rupesi huutamaan tunnussanaa, kun olin vielä ehkä sadan metrin päässä. Sanoin, että en tunnussanaa tiedä, mutta kerroin kuka olen ja sanoin, että jos et tiedä, niin herätä joku. Porukka oli nukkumassa. Mutta hän otti vain aseen esille. Minäkin sanoin, että minulla on pyssy ja voin myös ruveta ampumaan.

Sitten minun pyssyni jostain syystä vahingossa pääsi laukeamaan, vaikka en ollut tarkoittanut sitä laukaista. Sakki rupesi heräämään ja tuli liikettä. Yksi laukaus siinä ammuttiin ja se lähti minun pyssystäni. Mutta en osoittanut sitä ketään kohti. Muutamat pojat sitten huutelivat, että miten minä pääsin pois. Ilmeisesti jääkärijoukkueen miehiä oli ollut siellä vielä silloin, kun olin siellä pikakiväärissä.

UNOHDETTUNA VARTIOPAIKALLE

Matkan aikana ei meitä kertaakaan pommitettu, koska marssimme yön aikana. Maaselästä kesti viikon päivät tulla Suojärvelle. Kun tulimme Ihantalan lohkolle otimme asemat vastaan puolenyön aikaan. Olimme siellä kesäkuun viimeinen päivä, mutta varsinainen taistelutoiminta 35:n kohdalla alkoi 3. päivä. Ne lähettivät minut pataljoonan komentopaikalta sinne eteen pellon reunaan katsomaan, koska ryssä lähtee. Ja piti mennä ilmoittamaan nopeasti komentopaikalle, jos sieltä on ryssiä tulossa. Ajattelin, että en olisi sieltä varmaan ehtinyt tulla niin pian pois, jos sieltä olisi hyökkäysvaunuja tullut, että olisin voinut ilmoittaa. Pellot olivat tasaisia ja helppoja panssarien tulla.

Siinä oli peltoaukea välissä ja näin ryssät metsän reunassa toisella puolella. Sanottiin komentopaikalla, ettei minun tarvitse olla siellä kuin puoli tuntia, niin sitten tulee toinen mies. Mutta olin siellä kolme tuntia. Ensin olin metsän reunassa, mutta kun siihen tuli kranaatteja paljon, menin alas pellolle. Mutta sitten sinnekin rupesi tulemaan kranaatteja, joten menin ojan pohjalle, joka oli varsin liejuinen. Lopulta kolmen tunnin päästä joku tuli ja huusi nimeäni. Oli muistettu, että olen siellä. En tahtonut enää päästä ylös ojasta, kun olin jäykistynyt ja ihan savinen. Savi sentään kuivui, kun oli kesäaika.

HYÖKKÄYS IHANTALASSA

Aamulla alkoi kova rytinä ja oli monta sataa saksalaista pommikonetta ja hävittäjää. Vihma pyysi hyökkäyslupaa yöllä päämajasta ja Airo antoi hyökkäysluvan. Mannerheim oli tietysti nukkumassa. Mannerheim oli kuulemma jälkeenpäin ollut vihainen Airolle, ettei hyökkäyslupaa olisi saanut antaa, että turhaan vain suututamme venäläiset.

Mutta hyökkäyksessä hävitettiin melkein kaikki vihollisjoukot. Siellä kaatui n. 60 000 heikäläistä. Ne olivat vielä kaiken lisäksi niitä valiojoukkoja, joiden oli määrä marssia Helsinkiin. Ehkä 200-300 tuhatta lisäksi haavoittui.

Sitten siellä riehui vielä punatauti, joka teki tuhojaan ja tappoi. Itsekin sairastuin punatautiin, mutta en lähtenyt mihinkään pois. Oli ihme, kun olin niin paljon sairastellut, että yleensä pysyin siellä kunnossa. Lämpöä oli 39.

Karhumäen urheilutalolla olin suorittanut lääkintäkurssin, semmoisen kolmen päivän pikakurssin. Sain selville, että eri lääkeaineita oli vain 40, joita yleensä käytettiin. Minulla oli mukana sellainen lääkepakkaus.

HENKI HIUSKARVAN VARASSA

Selvisin ensimmäisen Viipuriin menevän tien varrelle, jossa oli komentopaikka silloin, kun tämä vastaisku tehtiin. Se oli pohjois-Euroopan kaikkien aikojen kovin taistelu.

Tapelin Osmo oli hyvä siellä kaverini. Jäin joko ison ammuksen tai lentopommin vyörymän alle. Paikalla oli kaksi poikaa, joista toinen oli Osmo Tapel. Pojat kaivoivat nopeasti. Olin taas henkihieverissä. Makasin pitkän aikaa tajuttomana, eikä tahtonut voida hengittää. Olin vähällä tukehtua.

Jälkeenpäin, se oli ensimmäisen tukikohdan paikkeilla, sain antaa vastapalvelua. Osmo sai lapaan luodin ja kaivoin sen sieltä pois. Se ei ruvennut mitenkään särkemään, vaan parani kunnolla. Hän vitsaili minulle, että jos hänelle tulee umpisuolen tulehdus, niin minun olisi se leikattava.

Sieltä meni ainakin kaksi lähettiä punataudin takia sairaalaan. Minulla oli punatauti vielä vaivana viimeisessäkin tukikohdassa Ihantalassa Harjulan lohkolla. Sitä ennen olimme Vakkilan lohkolla. Ja tämä Vakkilan lohko olikin kaikkein lähinnä rintamalinjaa. Siihen tuli komentopaikalle pikku kranaattejakin joskus.

Korpraali Ojanen haavoittui. Hän oli mies, joka ei koskaan kironnut. Hän hyppäsi haavoittuneena ylös ja sanoi: "Voi merkillistä, kun sattui ylettömästi." Ja hän löi reiteensä. Hän joutui sen takia olemaan sairaalassa kaksi kuukautta. Tultuaan sodan jo päätyttyä takaisin yksikköönsä hän sanoi harmissaan, etteivät ne antaneet hänelle toipumislomaakaan, vaikka pylly meni melkein tohjoksi.

Vakkilan lohkolla rykmentin komentaja Eero Sulo Laaksonen Turusta alkoi epäillä, että pataljoonan komentaja majuri Sammalkorpi on arka mies ja hänet täytyy panna pois linjasta. Sammalkorpi saikin siirron koulutuskeskukseen. Tilalle tuli mies, jolle jatkosota oli jo viides sota, everstiluutnantti Erkki Saarelainen. Hän oli rohkea mies, niinkuin Laaksonenkin. Kun oltiin ensimmäisessä tukikohdassa kävi Laaksonen siellä. Eräs hevonen oli sidottu puuhun kiinni. Laaksonen rupesi heti katsomaan ojaan. Mies makasi ojassa. Laaksonen kysyi, että mitä te siellä teette? Mies sanoi pelkäävänsä kranaatteja. Laaksonen sanoi: "Eivät ne mieheen satu. Nouskaa ylös sieltä. Hevosta ei saa sitoa tuolla tavalla." Aina kun tuli kranaatti lähelle hevonen hyppäsi.

LÄHETTINÄ IHANTALASSA

Yhden polun varrella Ihantalassa oli iso 50 litran meijerikannu. Menin jo ohikin. Juomavettä ei tahtonut saada mistään. Oli kuuma aika. Metsäpalot lisäsivät vielä kuumuutta. Katsoin olisiko siinä kannussa vettä, mutta se olikin hernekeittoa täynnä. Söin siitä ja se oli ainut kerta, kun sain ruokaa ensimmäisen tukikohdan aikana. Syömiset olivat olleet vanikkaa viikon ajan.

Minulla oli ollut koko ajan suikka päässä. Lähettihommassa kypärä oli epäkäytännöllisen kuuma ja painava. Kaadoin suikan täyteen hernekeittoa, jonka vein mukanani. Se keitto tuli syödyksi toisten toimesta. Ei ollut lusikoitakaan.

Harjulan lohkolla Ihantalassa meillä oli korsutkin. Läheteillä oli eri korsut kuin komentajalla. Komentajan korsussa oli lähettiupseeri Luutnantti Nortola ja pataljoonan komentajan adjutantti Pelttari. Kiivas sota Kannaksellakin alkoi tulla asemasotavaiheeseen.

Olin huonoissa kirjoissa toisten lähettien kesken, koska ne olivat poliittisesti paljon toisella suunnalla. Tahtoi tulla usein kinaa. Kun he olivat sodan loppumisen kannalla, niin minä olin sen kannalla, ettei ennen lopeteta, ennenkuin ollaan vanhalla rajalla. Niin he koettivat päästä minusta eroon.

Kun Harjulan lohkolla oli hiljaisempaa, niin lähettialiupseeri Olavi Norha sanoi minulle, että saan lähteä jääkärijoukkueeseen. Ei tarvita miehiä enää niin paljon. Lähdin siitä paikasta ja menin kai jo puolisen kilometriä. Mutta yhtäkkiä tuli mieleen, että minun täytyy käydä ilmoittamassa pataljoonan komentajalle, että olen lähdössä. Muuten katsotaan, että olen karkuri.

Palasin takaisin ja menin ilmoittamaan. Saarelainen, joka oli silloin komentajana, kysyi heti, kuka sellaisen määräyksen on antanut. Kerroin sitten tilanteen, että ei tarvita enää niin paljon miehiä. Hän painoi nappia.

Meillä oli korsussa sellainen hälytyssysteemi, että siellä oli pilli. Kun komentaja painoi nappia, pilli soi. Koska olin nuorin, ehdin aina ensimmäisenä paikalle. Kerran komentaja sanoi, että eikös meillä muita lähettejä olekaan. Sitten tehtiin niin, että kun hän halusi sinne Norhan, hän painoi kerran, sitten kun lähetin, hän painoi kaksi kertaa. Kun hän tarkoitti minulle, hän painoi kolme kertaa.

Hän painoi nyt kerran ja se tarkoitti Norhaa. Saarelainen kysyi, onko meillä miehiä liikaa. Norha rupesi selvittämään, että kun on hiljaisempaa, voidaan yksi mies lähettää jääkärijoukkueeseen. Saarelainen sanoi: "Pannaan vain mies pois, pannaan vaikka kaksi, mutta pannaan joku muu." Sitten ei pantu ketään pois. Minulle oli tietysti ikävää tällainen toisten käävääminen.

SODAN PÄÄTYTTYÄ

Sodan jo päätyttyä olimme Enon pitäjässä, jonne olimme menneet junalla. Lähetit olivat komentoparakin lähellä teltassa. Kun olin poissa, niin pojat polttivat postia kaminassa, sellaisia lehtiä, joita he eivät hyväksyneet. Kerran nostin metelin asiasta. Kun komentajalla sitten oli asiaa ja menin hänen parakkiinsa, niin hän kysyi, mikä meteli teltassa oli. Kerroin tilanteen.

Komentaja sanoi, että minun pitää tulla pois sieltä teltasta. Olisi komentajan parakissa kahdellekin miehelle tilaa. En kuitenkaan mennyt sinne, vaan taloustoimistoon. Siellä olivat samat miehet toimistossa, vaikka paikka oli eri. Ylikersantti Tanhuanpää oli aikaisempi esimies minulle ja menin sinne. Lähettialiupseerikin oli vain teltassa.

Taloustoimiston väki asui parakissa, joka tietysti oli paljon parempi kuin teltta. Muita lähettejä harmitti sekin, että komentaja vapautti minut vartiosta. Huolehdin vain komentajan varusteista.

SIVIILIIN

Lokakuussa 1944, kun sota oli päättynyt ja vanhat miehet lähtevät siviiliin marraskuun 15 päivä, niin komentaja kysyi haluaisinko minäkin siviiliin. Tietysti olin sitä mieltä, että voisin lähteä. Kun hän kuuli mielipiteeni, hän sanoi, että lupa pitää hakea Mannerheimilta. Mutta jos sitä lupaa ei tulisikaan, niin hän antaisi minulle lomaa ennen Kontiolahteen menoa.

Sain kahden viikon loman ja lähdin lokakuun lopulla. Kun palasin sieltä Kontiolahdesta, Eino Nortola, joka oli esikuntakomppanian päällikkönä sodan lopussa ja nyt päällikkönä oli taloustoimistossa, kun kävelin pihan poikki. Kun hän näki minut ikkunasta, hän tuli portaille ja sanoi: "Eivät huolineet sinua Kontiolahteen." Sitten hän ojensi kätensä ja jatkoi: "Sinä pääset jatkamaan viimeistä kuntoisuuslomaa. Toivon, että siitä tulee pitkä ja mielenkiintoinen." Se oli kolmas ylimääräinen loma. Siitä johtui, että toiset rupesivat minua vihaamaan, kun sain loman. Kateus on vaikea asia.

Olin loman jälkeen vain kaksi päivää armeijassa, kun lähdettiin siviiliin. Lomatodistukseen oli merkitty paluupaikaksi Kontiolahti varmuuden vuoksi. Jo viimeisenä lomapäivänä tulin Kontiolahteen. Seuraavan päivän aamuna, kun olin ollut siellä yhden yön varuskunnassa, päivystäjä huusi minut toimistoon ja sain komentotodistuksen. Minut siirrettiin Kontiolahteen silloin, kun lähdin lomalle ja sain siirtotodistuksen, kun tulin lomalta. Pataljoonan komentaja tuli saattamaan Joensuun rautatieasemalle.

TYÖTÄ RIITTI KOTITILALLA

Tulin kotitilalleni töihin. Kerron hiukan taustatietoja tilanteeni selventämiseksi. Isän isä oli vielä elossa, kun isäni kuoli. Hän oli silloin tilalla, missä minä nyt olen. Hänellä oli n. viiden hehtaarin paikka. Isoisä kuoli vuoden jälkeen isästäni.

Jo silloin 30-luvulla tulimme 1937 Vartsalaan. Siinä oli jo montakymmentä omenapuuta, vaikka siihen aikaan omenaa ei paljoa viljelty täällä. Ne puut kuolivat sitten jokseenkin kaikki. Ehkä kolme-neljä alkuperäistä jäi jälelle. Yksi isoisän aikaisista on vieläkin elossa, eli viime vuosisadalta.

Kaikki rakennukset, joita silloin oli 7 olen purkanut ja rakentanut uudet tilalle. Ulkokellarinkin purin ja tein uuden. Nyt on asuinrakennus, ulkorakennus ja talli ja ajanvieterakennus metsän reunassa.

Olen harrastanut omenapuita, joita on vielä 150 jälellä, mutta niissä on kova homma. Vuonna 1986-87 kuoli n. 250 puuta, eli arimmat lajikkeet. Aikaisemmin viljelin kurkkua ja tomaattiakin, mutta kuitenkin jo 40-luvulla aloin isommassa mittakaavassa viljellä mansikkaa, joka oli siihen aikaan hyvin menestyvä yritys. Oikeastaan aloitin Vartsalassa ensimmäisenä mansikanviljelyn. Siihen asti mansikkaa vietiin vain Salon torille. Siitä viljely lähti alueella vauhtiin. Yhtenä kesänä oli jo parikymmentä perhettä, jotka kasvattivat mansikkaa.

Vuonna 1948 aloin viedä mansikkaa Helsinkiin. Ensin sodan jälkeen olin vähän aikaa kunnantoimistossa säännöstelyasioita hoitamassa. Olin yleisönpalvelussa kansanhuollon puolella.

Jätin työpaikan kunnantoimistossa, koska hankin mansikoilla yhdessä kuukaudessa sen vuosipalkan, minkä sain kunnassa. Vielä 50-luvulla mansikka kannatti, mutta 60-luvulla jo rupesi olemaan kilpailua liian paljon ja hinnat laskivat.Vieläkin kyllä viljelen mansikkaa.

Ja sipulia viljelen monta tuhatta kiloa vuosittain. Sitä olen vienyt aina Hämeenlinnaa myöten. Olen itse lopettanut torikauppiaana olon, mutta minulla on sellaisia kauppiaita, joille toimitan tavaraa ikäänkuin tukkumyyjänä. 70-luvulla vein itse Helsingin kauppatorille tavaraa. Oli paljon perheitä, joille toimitin myös muiden kasvattamia tuotteita.

Monia hyviä liiketuttavuuksia kehittyi noina vuosina ja vakinaisia asiakkaita, jotka ostivat vain minulta. Jatkan edelleen viljelemistä tukkurina. Torikauppiaat soittelevat ja vien heille tavaraa. Omenaa ja luumuakin vien. Mutta ankarat talvet ovat koetelleet luumuviljelmiä rankasti. Omenaa ja luumua olen vienyt ihan Kainuuta myöten ja Iisalmen torillakin omenalaatikot tekivät hyvin kauppansa.

PERHEEN PERUSTAMINEN

Avioliittoon menin vasta 51-vuotiaana. Se sitten vain tuli sellaiseksi, vaikka olin ajatellut jäädä poikamieheksi. Sodan jälkeen minulle tuli joskus sellaisia pieniä hetkiä, etten saanut liikutetuksi itseäni lainkaan. Ja ne kohtaukset ovat vähitellen menneet pois. Avioliiton aikana olen vain kaksi kertaa ambulanssilla viety sairaalaan. En tiedä johtuuko se siitä, että sydän on ollut joskus pysähdyksissä. Mutta tilanne on vanhemmiten tullut paremmaksi.

Vanhin lapsista on tyttö. Kaikkiaan on kolme lasta kaksi tyttöä ja poika. Poika on keskimmäinen. Vanhimmat lapset ovat jo käyneet lukion, mutta nuorin aloitti sen viime syksynä. Poika on Otaniemessä, mutta opiskelee samalla myös Helsingin yliopistossa. Otaniemessä hän opiskelee tietotekniikkaa ja sitten viimeksi yliopistossa fysiikkaa.

Vanhempi tyttö suunnittelee menoa Turun kauppakorkeakouluun. Nyt hän on käynyt kauppaopiston. Poika luki pitkän matematiikan ja nyt tyttö aikoo sen iltakoulussa suorittaa ja pyrkiä kauppakorkeakouluun. Sampo-poika pääsi ilman pääsykoetta Helsingin yliopistoon, mutta Otaniemeen oli karsinta.

Vaimo on syntynyt Kanneljärvellä os. Kiesi. Meidät vihittiin v. 1975. Kohta tulee 25 vuotta. Vaikka olin silloin jo vanha, niin lapset ehtivät vielä hyvin aikuisiksi. Isoisäni eli 89 vuotiaaksi. Isä kuoli alle 54-vuotiaana sydänkohtaukseen Uskelan kirkkomaalla.

TILITYSTÄ

Kun muistelee elämäänsä näin jälkeenpäin, on siellä ollut monenlaista. Ikäviä asioita en ole halunnut kovinkaan paljon muistaa, vaikka kyllä nekin mukana kulkevat. Aika paljon on hyviäkin asioita muisteltavaksi.

Omalla kohdallani sattui aina niin, että oli sopivasti joka paikassa oikein hyvä kaveri. Yksi oli Osmo Tapel ja sitten Matti Kallankari oli toinen ja Vilho Jalonen, joka oikeastaan oli ensimmäinen luotettava Hyrylässä ollessa luotettava. Hän teki sellaisenkin tempun, kun olin itse työkomennuksella, että asetarkastuksessa näytti oman puhdistetun aseensa minun aseeni paikalla. Siitä olisi tullut kärytessä varmasti putkaa.

Olen muistellut jälkeenpäin myös paleltumisia. Minullakin isot varpaat palelivat ja siitä on ollut vieläkin vaivaa. Vaikka kaikkiaan minulla on ollut vain vähän vaivaa jälkeenpäin. Olen käynyt kuntoutuksessa niukasti, vaikka olen invalidi. Minulla on 80 % keuhkojen takia. Se on vain puolet normaalista. Se tuli varmaan siitä, kun jäin maavallin alle siellä juoksuhaudassa. Kuntoni on sodan jälkeen vain kohentunut. Yleensä se on niin, että vaivat pahenevat, mutta minulla ovat vaivat vähentyneet. En ole hakenut kuntoutukseen, koska olen ajatellut muiden olevan paremmin sen tarpeessa. Paljon on tänäpäivänä huonokuntoisia veteraaneja.

(Kirjoitettu maaliskuussa 1999)