Salon Seudun Sotaveteraanit ry  
 

Korpela Paavo

Olen Paavo Pellervo Korpela ja syntynyt 2.4.1924 Rengossa. Sotilasarvoltani olen alikersantti.

Vanhempani olivat suomalaisia ja isänmaallisia ihmisiä ja minut kasvatettiin myöskin siihen.

SUOJELUSKUNNAN POIKAOSASTOSSA

Liityin 11-vuotiaana vuonna 1935 Rengon suojeluskunnan poikaosastoon. Siellä oli urheilua, suunnistusta ja ampumaharjoituksia. Tehtiinpä sitten 1937 pyöräretki Helsinkiin ja oltiin siellä yksi viikko. Asuimme NMKY:n majatalossa. Matka oli noin 120 km. Ensimmäinen etappi oli Rengon kirkolta Lopen kirkolle, jonne oli matkaa 30 km. Pyörällä kyllä pystyi ajamaan, mutta matka oli aika pitkä ja minä muitten ystävieni kanssa olimme vielä nuoria, 13-vuotiaita. Meitä oli ainakin kaksi, jotka emme jaksaneet toisten tahdissa mennä. Kaiken lisäksi olin sijoitettu noin kahdenkymmenen pojan letkassa loppupäähän. Siinä tuli paljon haitariliikettä. Täytyi aina välillä ottaa kiinni.

Opettaja Kenttämies, joka oli meidän johtajamme, ehdotti minullekin, että jospa pyörä pantaisiin minun kerallani linja-autoon, jolla jatkaisin Nurmijärven pitäjän Klaukkalan kylään, jossa olisi yöpyminen. Sanoin, että olen lähtenyt pyörämarssille ja aion pyöräillä enkä nouse linja-autoon. Varajohtajana ollut Erkki Heikkilä ehdotti, että pannaan Paavo ja Heinämäen Eero, jotka ovat nuorempia, heti ensimmäisenä ajavan johtajan perään. Näin ei meille tullut haitariliikettä ja jaksoimme pyöräillä koko matkan.

Kävimme Helsingin eri kohteissa kuten Suomenlinnassa ja valmistumassa olevalla stadionilla ja yleisesikunnassa ja päällystökoululla Tuusulassa tullessa.

Kun pääsimme Renkoon, sää oli ollut hyvä koko matkan ajan, olimme hiukan ikään kuin pää pystyssä ja ylpeitä, että olimme pyöräilleet Helsingissä. Olimme asuneet siellä viikon, joka oli aika suurenmoista siihen aikaan.

Suojeluskunnan poikaosaston työ Rengon suojeluskunnassa jatkui. Talvisodan aikana olimme kunniakujassa, kun oli sankarihautajaisia Rengon kirkossa. En ollut kylläkään ilmavalvonnassa. Kenttämies otti sinne vallan tyttöjä ja suojeluskunnan lottia myöskin. Lienevät olleet luotettavempia.

SUOJELUSKUNTAAN

Aika kului ja tuli 1941, jolloin liityin suojeluskuntaan ja sain kiväärin. Ja ennen kuin alkoi jatkosota Rengon komppania lähti Rengosta. Komppanian päällikkö oli kapteeni Koskinen. Sanoin, että enkö minä pääsisi mukaan myös. Lähtisin mielelläni mukaan. Mutta hän sanoi minulle: "Sinulla on täällä omat tehtävät, jotka annetaan sinulle. Et sinä ole vielä niitä, jotka lähtevät." Vastasin hänelle: "Onhan siellä paikallispäällikönkin pojat ja pääsivät mukaan."

Mutta koska minulla oli kivääri olin mukana ampumassa kunnialaukauksia. Sitten muodostettiin ryhmä, joka jäljitti desantteja.

SAIRASTUIN TULIROKKOON ASEVELVOLLISENA

Vuonna 1942 minut kutsuttiin vuoden 1924 alkupuolella syntyneitten mukana asevelvollisuutta suorittamaan. Astuin palvelukseen lokakuun 26. päivä. Koulutuspaikka oli jalkaväen koulutuskeskus 5 Kouvola. Se oli jalkaväkikomppania.

Siellä osa joutui myös aliupseerikouluun. Minut oli sinne valittu myös. Silloin oli liikkeellä sellainen kulkutauti kuin tulirokko. Ja pahus sairastuin myös juuri siihen aikaan tämmöiseen. Olin viisi viikkoa kulkutautisairaalassa, mutta en minä koskaan kipeä ollut. Mutta sinne otettiin sisälle heti, vaikkei ollut muuta kuin pikkuisen punoitusta. Näin siinä kävi.

Sairaalasta pääsin toipumislomalle. Vaatteet olivat tavattoman heikot. Asetakki ja housut ja alushousut. Miellä oli kaikki varusteet huonoja.

Junassa oli joku joka tuli Äänislinnasta kenttäsairaalasta tai sotasairaalasta ja sillä oli uusi asetakki. Se mies oli hiukan minua vanhempi. Sanoin hänelle, että eikös vaihdettaisi, että minulla on täällä kassissa aika paljon tupakkaa, antaisin sitä vaihdossa. Mies innostui ja sanoi, että kyllä hän sellaisen kaupan aina tekee.

Se takki oli kyllä sillasta, mutta se oli ikään kuin diagonaalia. Minähän pidin sitä kuin silmäterää. Pistin olkapäällekin lapun, kun oli rasvainen kivääri, ettei asetakki likaantunut. Kouvolassa majuri Törngeren tarkasti pataljoonan ja meidänkin komppanian ennen kuin lähdettiin Pitkäänrantaan. Hän kysyi: "Mistä sotamies on saanut tällaisen asetakin?" Minä sanoin: "Olen vaihtanut sen junassa." Hän sanoi: "Kuulkaa, tehkää kaikki tällä tavalla kuin tämä sotamies on tehnyt, vaihtakaa junassa."

SIIRTO KONEKIVÄÄRIKOMPPANIAAN

Siirryimme sitten helmikuussa Pitkäänrantaan. Se oli henkilötäydennyskeskus. Meidän komppaniamme asui venäläisten tekemässä kaksikerroksisessa kerrostaloasunnossa. Se oli sahatusta hirrestä tehty ja erittäin kylmä. Olimme tietysti myös harjoituksissa ja meidän joukkueenjohtajana oli vänrikki Alaviuhkola. Lunta oli 80-90 cm. Kävimme kirkonkylässä, joka oli talvisodan aikana poltatettu ja myöskin Klemetin alueella, missä sodanalainen venäläinen armeija tuhoutuikin Klemetin motissa.

Kun marssimme sieltä pois, niin paita oli märkänä ja kaulus oli hikinen. Aukaisin hakaset ylhäältä auki. Alaviuhkola antoi minulle rangaistuksen, että ne hakaset pitää repiä irti ja neuloa uudestaan. Ja minä en tehnyt sitä. Se meni pataljoonankomentajan tietoon tämmöinen. Sanoin, että otan kaikki muut rangaistukset, mutta minä en rupea armeijan vaatteita repimään rikki.

Sitten siirrettiin noin 10-15 poikaa kiväärikomppaniasta konekiväärikomppaniaan ja oletan, että ne olivat hiukan heikompaa ainesta. Ja minä olin tietysti niiden mukana tällainen jukuripää. Tultuani konekiväärikomppaniaan, oli ilmoittautuminen toimistossa ja toimistohoitajana oli 1923 syntynyt Kalevi Mollberg, joka oli kirjailija Mollbergin, sen Tuntemattoman sotilaan ohjanneen veli. Kuultuaan, että olen Rengosta, hän kertoi, että Rengossa oli metsäkulmalla sellaisia miehiä, jotka käyttivät talousspriitä ryyppäämiseen ja sitä sai Hämeenlinnan vanhasta apteekista ennen sotaa 6 mk puolen litran pullon. Hämeenlinnalaiset sanoivat, että ne ovat niitä Renkolaisia, jossa lapset syövät kaurapuuronkin tenun kanssa. Toimistossa myöskin vääpeli Saarikoski ja kapteeni Kangas kuulivat tämän. Kangas oli komppanian päällikkö.

Kun se oli konekiväärikomppania, johon menin, niin siinä oli myös pst-tykkijoukkue ja kranaatinheitinjoukkue, jonka johtajana oli Vänrikki Ojala, pataljoonan oikeusupseeri. Kerroin hänellekin sen hakasjutun ja hän sanoi, että oli ihan hyvä, etten repinyt niitä nauhoja, sillä "täytyyhän olla ryhtiä", eikä mennä vaatteita repimään. Sain haluamani ymmärryksen korkeammalta taholta.

HALU PÄÄSTÄ RINTAMALLE

Maaliskuussa tuli täydennyskoulutus jo Kouvolassa aliupseerikoulun käyneille pojille. Samassa tilaisuudessa kapt. Kangas sanoi vääpeli Saarikoskelle, että kun se koulutus tulee, niin Paavo Korpela menee sinne mukaan. Siellä olin siis mukana ja keväällä minusta tuli korpraali ja olin kauhean tyytyväinen, kun pääsin sinne kouluun.

Vuoden 1924 ikäluokka, alkuvuodesta syntyneet, lähtivät rintamalle joskus toukokuussa, mutta enpäs minä päässytkään. Sinne jäi kyllä muitakin minun lisäkseni kuten mm. Kalevi Sairisalo ja Esko Tuominen. Jäimme kouluttajiksi. Vuoden 1924 loppupuolella syntyneet tulivat sinne joskus syyskesällä.

Sitten 1925 syntyneet tulivat mukaan koulutukseen. Ne tulivat jo 1943 puolella ja olivat aika pitkälle kevääseen. Siellä oli myös pst- tykkijoukkue ja mukana oli myös kaveri nimeltä Jali Votkin Suistamolta ja Lenni Lehtonen Salosta. Pojat olivat kyllästyneitä ja minäkin olin kyllästynyt olemaan kouluttajana. Olisin halunnut päästä rintamalle. Otimme jopa yhteyttä sellaiseen instanssiin, jonka kautta pyrkisimme SS-miehiksi. Tällainenkin tuli sotureille mieleen. Ehkä siinä oli nuoruutta. Täytyi liikkua, olla, nähdä ja kokea.

MAATALOUSLOMALLE

1944 maaliskuussa Kalevi Sairisalo ja Esko Tuominen, ym. korpraalit vietiin rintamalle, rintamakokemusta saamaan. Se oli kolmen kuukauden komennus Kuuttilahteen 15. prikaatiin. Sitä sitten vallan puhuttiin, että venäläinen huusi kovaäänisellä: "15. prikaatin hautausmaa on Kuuttilahden suo." Halustani huolimatta minua ei sinne Kuuttilahteen päästetty, vaan jäin, Arvo Korpin, joka oli muonituspäällikkönä, ja eräiden muidenkin kanssa Pitkäänrantaan. Taas loukkaannuin ja sanoin vääpelille ja kapteeni Kangakselle: "Kyl mun ja johonkin kans täytyy täältä päästä. En minä viihdy enää."

He sanoivat, että 1925 alkupuolella syntyneistä osa pääsee maatalouslomalle. Ja minä sain mennä myös Renkoon tekemään maataloustöitä. Olin lomalla kuukauden äitini kotitilalla töissä. Ja 12. päivä kesäkuuta, Kannaksellahan alkoi suurhyökkäys 9. päivä, kuljetus lähti takaisin. Siinä oli vanhempaakin ikäluokkaa, joka oli maataluoslomalla. Lähdettiin Hämeenlinnan asemalta kohti itä- Karjalaa. Jouduimme Riihimäelläkin olemaan pitkän aikaa, ennen kuin pääsimme jatkamaan. Kannakselta tuli sairasjunia ja haavoittuneita.

MAIHINNOUSUA SUPISTAMASSA

Olimme 14. päivä Pitkässärannassa, jonne purettiin osa ja juna jatkoi, koska osa meni Aunukseen ja Äänislinnaan. Meidän komppaniastamme oli joku vielä jälellä ja ne oli viety Viteleen. Siellä ne asuivat missä mekin ennen asuimme ja tekivät tietä, joka kulki Suurmäen kautta ja kerisi Viteleen ja Tuuloksen. Tie tehtiin umpimetsään ja siinä kuraisessa työmaassa minäkin olin mukana. Kaikilla oli lapiot ja rautakanget, joiden avulla tehtiin. Tämä oli maailmansodanaikainen tie, jota kunnostettiin. Sitä pitkin pääsi JR 44, JR 23, 15.prikaati pois.

Venäläinen nousi maihin 23.6. aamulla Tuulos-Viteleeseen ja katkaisi rautatien ja maantien. Rautatie ja maantie kulki Viteleen kohdalla Laatokan rannasta noin 300 m. Tähän taiteluun me jouduimme juhannusaattona. Menimme sinne rantaan klo 2.00 yöllä. Laivasto oli Laatokalla ja näkyi hyvin. Niitä oli 54 paattia.

Sitten arvostelen, ettei tällaista otettu huomioon aikaisemmin. Kun suomalaiset tekivät Aunuksen retken 1921, niin silloin venäläinen katkaisi juuri tällä kohtaa rautatien ja maantien. Ne kiersi sitten sieltä metsiä. Silloin oli helpompi kiertää kuin nyt, kun maataistelukoneet rullasivat rannan tuntumassa. Tätä yritettiin sitten tuhota tykistöllä. Yksi lentokone kävi pommittamassa sitä laivasto-osastoa ja siellä syttyi kyllä tulipalo. Viteleen lentokenttä oli siinä vieressä ja siinä oli parakki ja siinä oli lentäjiä, jotka olivat edellisen päivän ilmataistelussa pudonneet alas. Ne kiikaroivat sinne koko ajan.

Me lähdimme Laatokan rantaa pitkin supistamaan maihinnousualuetta. Maahan oli tehty kaivannotkin, joihin oli sijoitettu lentokoneiden bensiinitynnyreitä. Kun ensimmäiset maataistelukoneet tulivat, niin minäkin menin sinne bensiinitynnyreiden väliin suojaan. Kilinä vain kävi, mutta onneksi eivät luodit menneet tynnyreistä läpi.

Meistä oli muodostettu yksi jv- joukkue, tästä konekiväärikomppaniasta. Ja niin me ymmärrettiin Pauli Imeläisen kanssa, että me olimme nyt puolijoukkueen johtajia ja meillä oli konepistoolit. Lähdettiin hissun kissun menemään eteenpäin ja lähellä Laatokan rantaa, ehkä noin 50 metriä, ruvettiin supistamaan maihinnousualuetta tai ainakin pitämään niin, ettei se laajenisi.

Siellä kaukana, kaukana mäessä joku korkea-arvoinen upseeri, siitä puhuttiin, että se oli suomalainen eversti, jonka psto oli jäänyt Syvärille, viittoili meitä tulemaan surman suuhun. Mutta jälkeenpäin kuulin, että se olikin venäläinen upseeri, joka sieltä viittoili. Jos se olisi ollut suomalainen, niin kai venäläiset sen ampuneet olisivat niin julkiselta paikalta, vaikka se olisi everstikin ollut.

Ei oltu ollenkaan otettu huomioon tällaista maihinnousumahdollisuutta ja rautatien ja maantien katkaisua. Ei ollut mitään tykistöä, vaan se oli Nurmoilassa valmiina kiertämään alueen. Ei ollut myöskään operaation komentajaa kyseisille joukoille, vaan komentaja vaihtui liian usein, eikä siksi ehtinyt tarpeeksi syventyä tilanteen vaatimiin seikkoihin. Sinne jäi suuret määrät materiaalia, elintarvikevarastot, vaatevarastot, ammukset. Vielä muutamaa päivää

aikaisemmin Nurmoila-Salmin tietä ajettiin kaiken maailman kanttiinitavaroita kuorma-autoilla. Sen minä näin. Ja arvostelen tällä tavalla oman näkemykseni mukaisesti.

HAAVOITTUMINEN

Oltiin aika lähellä toisiamme Pauli Imeläisen kanssa, joka oli jostakin Kymenlaaksosta. Maasto oli tasaista kaunista nummea koko alue ja siellä oli suurta mäntyä harvakseen. Pikku hiljaa siinä edettiin ja sitten saatiin kosketus. Kun tällä tavalla edetään normaalisti, niin tykistö ampuu ensin. Silloin kun suomalaiset lähtivät vuonna 1941 siitä eteenpäin, se oli pohjoismaitten suurin tykistökeskitys, kun ne ylittivät Tuulosjoen.

Laivaston tykistö ja maataistelukoneet, jotka siinä lensivät, olivat tosi tehokkaita. En huomannut, koska Pauli Imeläinen haavoittui. Mutta hän haavoittui ennen kuin minä. Minulle on jäänyt mieleen, että minulla oli leipälaukussa 500 patruunaa, jota määrää näin jälkeenpäin ihmettelen, voiko se olla niin paljon. Mutta sellainen luku minulla on mielessäni. Se on suuri määrä, kun täytyy edetä ja kantaa niitä mukanaan. Sitten oli vielä kaksi rumpulipasta ja tankolipas, joka oli ensimmäisenä minulla konepistoolissa. Kun se oli loppu, lykkäsin sen taskuuni. Konepistooli on hirvittävä ase, mutta kova ruokamies.

Olin paljon ryhmiämme edessä, aukealla paikalla jonkun männyn takana. Ajattelin, että en enää pysty ampumaan, vaan täytyy välillä täyttää lippaita. Paulikin oli juuri vähää ennen sanonut, että kyllä piru nyt ovat kaikki ammutut ja tapettu tuohon. Mutta vihollinen oli maakuopissaan.

Nousin aikalailla ylös täyttääkseni lippaat. Ja siinä sitten menin silmilleni ja toinen luoti osui tankolippaaseen, joka oli taskussa ja toinen meni läpi vyötärön alaosasta ja peniksestä kaksi luotia. Pistooli oli oikeassa taskussani ja siihen tuli luoti, joka väänsi pistoolin toimintakyvyttömäksi ja iski kovasti nivuseen. Paikka oli erittäin kipeä, vaikkei siltä kohtaa luoti läpi mennytkään. Koska kipu jatkui, siirsin pistoolin vasempaan taskuuni. Tasku oli kuitenkin ammunnassa mennyt rikki siinä määrin, että pistooli putosi saappaaseen. En heti sitä noteeranut.

Housut olivat myös rikki ja tankolipas tunki putoamaan maahan. Heitin lippaan pois. Olin sentään niin paljon tajuissani. Verta tuli paljon ja olin kovin veressä. Sirpaleita tuli lisäksi ja minulla on vieläkin lyijyä raajoissa. Pääsin ryömimään noin kolmen neljän metrin päässä olevaan kranaattikuoppaan. Jalkaa pakotti kovin. En pystynyt ryömimään enempää. Jalka tuntu kovin painavalta ja luulin että verta oli vuotanut saappaaseen niin paljon, että siitä tuli paino. Myöhemmin ilmeni, että paino tulikin saappaaseen pudonneesta pistoolista. Se kohta, josta luoti oli mennyt läpi, ei tuntunut edes kipeältä heti alkuun. Mutta se paikka mihin luoti oli iskenyt pistooliin oli kovin kipeä.

Kuukautta aikaisemmin olin sen pistoolin ostanut itselleni yhdeltä kaverilta vangiksi joutumiseni varalta. Sitä tilannetta en missään tapauksessa itselleni halunnut. Olin tämän elämänasenteen sisäistänyt itselleni ainoana mahdollisena.

Se pistooli oli minulla myös varmistuksena, että jos tulee paha paikka ja panokset ovat loppu, niin kyllä sillä pistoolilla vielä olisi yhden äijän hiljaiseksi tehnyt. Lääkintämiehet ovet vieneet pistoolin lippaan. Mutta koko tätä pistoolia ei meinannut millään sotasairaalasta löytyä. Olisivat halunneet pitää sen itsellään. Lopulta sentään sain sen takaisin ja se on ollut sotamuistojeni joukossa. Pistoolissa on vieläkin varmistin päällä ja liikkuvat osat ovat takana ja kova piipussa. Minulla on kantolupakin tähän pyssyyn.

Sitten näin meidän komppaniastamme kersantti Tiaisen, joka hiippaili maastossa. Huusin sille, etten pääse enää mihinkään täältä.

En tiedä millaiset ne paaritkaan mahtoivat olla, jonkinlaiset, kapuloista tehdyt. Ei kai siellä oltu edes varauduttu haavoittuneiden kuljetukseen. Paareilla maatessani matkalla jsp:lle, tapasin komppanian upseerin vänrikki Enqvistin. Hän otti rähinäremminsä irti ja sitoi sillä tiukasti puristussiteen reiteeni, mutta verta tuli paljon ylempää ja siteen jälkeen ehkä entistä runsaammin. (Vänrikki Enqvist lienee Pohjan pitäjästä tai Perniöstä kotoisin).

Siinä minä roikuin, enkä tiedä kuinka pitkä matka se oli, mutta kai se sata metriä kuitenkin oli, missä oli ensiapu ja sain pistokset ja lääkityksen. Sitten pantiin kuorma-auton lavalle muiden joukkoon. Ja se oli pyöreistä kivistä tehtyä katua, mitä mentiin. Äijät huusivat lavalla kivusta, mutta ei se mitään auttanut. Maataistelukoneet pyörivät alhaalla taivaalla. Kerran auto pysähtyikin ja kuski juoksi metsään. Me haavoittuneet jäimme siihen autoon odottamaan. Siinä oli onneksi punaisen ristin lippu. Kai se suojasi.

Viteleen kenttäsairaalan, joka myöhemmin evakuoitiin, tiellä tuli ambulanssi vastaan. Se oli tehty linja-autosta ambulanssiksi. Meidät vietiin sinne linja-autoon. Eikä siinä enää ollut kovinkaan suurta hätää. Sain sen verran piikkiä, ettei tuntunut juuri miltään.

Siinä vieressä oli Pauli Imeläinen hiukan ylempänä. Vatsa vuoti verta ja ulostetta. Ajattelin, että onko Pauli nyt tuossa. Pauli oli saanut osuman pikkuisen ylemmäksi kuin minä. Se oli Paulin viimeinen matka. Ei tainnut olla kuin pari tuntia väliä, kun vielä olin Paulin kanssa keskustellut rannassa.

Salmin sairaala oli sotasairaala, joka oli muutettu kenttäsairaalaksi. Siinä oli aika suuri ala-aula, jonne haavoittuneet vietiin. Siellä aulassa oli saatavilla juomaksi sakariinivettä (limonaadia). Päivä oli kuuma, vaikka yöllä oli vielä ollut pakkastakin, vaikka oli juhannusta vastainen yö. Päivän helle oli kai kolmekymmentä astetta. Minäkin join siinä pari pulloa. Ja mitään ei tullut ulos, eikä ollut katetria, millä ottaa virtsaa pois. Olin jo siinä vaiheessa melko tiedoton.

Jo siellä kranaattikuopassa ollessani kaikki tuntui niin ihmeellisen hyvälle. Ajattelinkin, että onko tämä elämästä lähtö näin helppoa ja hyvää ja mukavaa! Se oli ihmeellinen olotila.

Siellä Salmin kenttäsairaalassa olin kuulemma kylläkin huutanut suoraa huutoa lähes koko yön. Tietenkin vaivasi, kun virtsa ei tullut ulos ja ampumahaavatkin rupesivat vaikuttamaan, lisäsivät kipua ja tuskaa. En enää tiennyt, koska virtsa sitten otettiin pois ja mitä tapahtui.

Seuraavana päivänä pantiin junaan ja tuotiin Sortavalaan sotasairaala 68:aan, jonka käytävätkin olivat haavoittuneita täynnä. Minä olin yksityishuoneessa. Tähän samaan tuli sitten vielä kaasumyrkytyskin. Täällä olin 3 viikkoa eli sen ajan, mitä sotasairaalaa vielä pidettiin Sortavalassa.

Siellä sairaalassa oli tuttukin, Matias Jakobsson, musiikkimies, viulunsoittaja. Hän olisi halunnut tulla minua tapaamaan, mutta hoitajat eivät toistaiseksi päästäneet edes Mattia minua katsomaan.

Sairaalassa oli hoitajana mm. Aili Laaksonen, joka kirjoitti kotiini, että olen haavoittunut. Kirjeessä oli mm. "niin kauan on toivoa, kuin on elämää". Se lause ei liene kovin suuria toiveajatteluja tuonut.

En sitäkään muista, kun junaan pantiin ja vietiin Joroisiin. Joroisissa ei enää ollut yksityishuonetta, vaan meitä oli samassa kolme potilasta.

SIIRTO OULUUN

Olisi siellä varmaan saanut olla koko marraskuunkin, mutta loka marraskuun vaihteessa uskoin pääseväni siviiliin. Mutta minulle sanottiin, että koska olen 1924 alkuvuodesta syntynyt aliupseeri, niin en pääsekään vielä pois sodasta. Menin ensin lomalle kahdeksi viikoksi. Ja sitten palasin takaisin joukko-osastooni. Se oli sama täyd. P 5, kuin Pitkärannan porukka. Saarikoski oli siellä vielä vääpelinä. Se porukka löytyi Savosta Kerimäeltä.

Eräänä päivänä koko pataljoona pantiin junaan ja lähdettiin, emme tietäneet minne, mutta juna pysähtyi Oulussa. Sitten tiedettiin jo missä ollaan. Juna jatkoi vielä Haukiputaalle asti, jossa saksalainen oli räjäyttänyt sillan rikki. Siinä porukka purettiin. Oli joku koulu tai nuorisotalo, jossa oli suuri kenttä ja eräs kapteeni otti porukan vastaan.

Kuinka niiden silmät osuivatkin kohdallani ja ne kysyivät, missä on sotamiehen kivääri? Sanoin, etten ole sotamies, eikä minulla ole ollutkaan kivääriä. Minulla oli konepistooli ja sen heitin Karjalan korpeen. En sitä nyt heittänyt, mutta jätin sinne. Tarkastuksen jälkeen oli määrä mennä kapteenin puheille näistä jutuista. Kapteeni oli jo kantakortista katsonut, että mikä tilanne minun kohdallani oli.

Sitten sain passituksen Mikkeliin JR7:ään. Siellä otettiin talvella jäitä ja olin päämajan vartiopäällikkönä kerran viikossa. Muutamia kertoja olin päämajan päivystävänä aliupseerina yöllä.

Lähdettäessä Mikkelistä pois meillä oli joukossa usp.oppilas Pekka Silvola, joka kokosi meistä aliupseereista porukan 4-5 laulajaa ja lauloimme lähtiäiseksi Pekan johdolla hänen sanoittamansa laulun, josta muistan seuraavan:

"Vanhat suksii siviiliin, siviiliin

muutamat jäävät tännekin,

tänne, tänne, näin.

Ei oo susi meitä

vielä syönytkään,

vaikka monta kertaa

niellä meinannut."

PÄÄSIN SIVIILIIN

Lopulta 7.3.1945 pääsin siviiliin. Sen jälkeen menin välittömästi Salon Maanviljelyskouluun Perniöön. Sitten ryhdyin maatalousyrittäjäksi ja menin vuodeksi 1952 Tanskaan maataloutta oppimaan. Jalka oli vähän huono, mutta minä menin vaan ja menen vieläkin.

Olin jonkun aikaa äitini kotona. Siellä olimme hänen veljensä pojan kanssa töissä ja olin maatilan vuokraajana Rengossa. Yritin löytää omaakin tilaa, jonka olisin ostanut, mutta siellä se ei onnistunut.

Näihin aikoihin tuli myös solmituksi myös avioliitto. Vaimoni kanssa kävimme katsomassa yhteensä yhtätoista maapaikkaa. Kuulimme. että Haarojan tila oli silloin myytävänä. Hyvä ystävämme Haukkamaa omisti silloin sitä tilaa. Maanviljelysneuvos Kaltio, majuri, vapaussodan valkoisen armeijan muonituspäällikkö ja vastasi itä- Karjalan maataloudesta sinä aikana, kun suomalaiset olivat siellä, oli Haukkamaan ja minun hyvä ystävä. Hän antoi tukensa ja kannustuksensa ostoaikeisiimme.

Kaupanteko onnistui aika mukavasti. Rahaahan siinä tarvittiin ja lainaa piti saada. Saimme lainan Säästöpankista, jonka johtajana oli silloin Hannu Paronen.

Sitten jalkani tuli niin huonoksi, että siihen täytyi panna tekonivel lonkkaan. Selkänikin on ollut kipeä yli 11 vuotta. Ajattelin selän vaivan johtuvan jalasta. Selkä kuvattiin. Lääkäri sanoi, että hiukan on kulumaa nivelessä. 10 vuotta kuluttaa jo niveltä, ei metallia. Uutta leikkausta ei tässä vaiheessa kuitenkaan katsottu tarpeelliseksi.

Päivät sujuvat. Seurustelimme vaimoni Marjatan kanssa yli 10 vuotta ja kyllä se loppukin on mennyt hyvin tähän päivään asti. Olen veteraanien jäsen ja invalideissa myös, mutta en ole mitenkään halukas kovin aktiiviseen toimintaan järjestössä tai politiikassa. Kotoiset askareet ovat olleet kylliksi.

LOPUKSI

Amerikan mantereen aineelliset voimavarat oli asetettu Neuvostoliiton mahdin ja voiman tueksi. Kesällä 1944 saimme osamme tästä tuesta tuntea rintamillamme.

Puolustimme Suomen itsenäisyyttä ja kansamme olemassaoloa.

Suomea palvelin totuuden puolesta ja taistelin.

Suomi on ajatuksissani.

Suomi on mielessäni.

Suomi on kielelläni.

Suomi on minussa aina.

Olen Suomen multaa.

(Kirjoitettu toukokuussa 2002)