Salon Seudun Sotaveteraanit ry  
 

Launiainen Kalevi

Heimo Kalevi Launiainen. Kaleviksi kutsutaan. Olen syntynyt Kanneljärvellä Kuuterselän kylässä 30.12.1924. Jatkosodassa olin jalkaväessä sotamiehenä.

Talvisodan alkaessa olin 15-vuotias. Siitä jäi paljon mieleen ennen sodan syttymistä. Kuuterselän kylään tuli Uudenmaan rakuunapataljoona. Kaikki neljä eskadroonaa majoitettiin meidän kyläämme. Kolme eskadroonaa majoittui paikallisten ihmisten asuntoihin, neljäs leiriytyi telttoihin metsään. Kylän asunnot otettiin niin tarkkaan sotilaskäyttöön, että meillekin jäi vain pieni huone, mihin koko perhe majoittui ja neljä huonetta olivat sotilaiden hallussa. Meillä oli majoittuneena pst- tykkijoukkue. Ne saivat tykit vasta silloin Lappeenrannasta ja niille alkoi kova harjoitus siinä meidän pelloillamme. Pojat eivät olleet niihin tottuneet ja ilmeisesti näkivät ensi kertaa koko tykit. Se rakuunarykmentti tuli samoihin aikoihin kuin YH alkoi. Ne olivat siellä toista kuukautta.

Marraskuun viimeisenä, aamulla aikaisin, räsähti. Sota alkoi. Ryske alkoi kuulua ja lentokoneet lentää, eikä ollut epäselvyyttä sodan alkamisesta.

Kornetti Salokangas, tykkijoukkueen johtaja, sanoi, että alkakaa vain pakata. Ei meille sen parempaa määräystä vielä ollut tullut lähteä, ainoastaan vapaaehtoinen lähtökehoitus, mutta ei ollut pakkoa. Neljän paikkeilla iltapäivällä lähdimme. Saimme jonkun verran tavaraakin mukaan. Mutta kun evakkotaival alkoi, ei kaikkea saanut kuitenkaan ottaa mukaan. Jouduimme ensin Patrulle, Uudellekirkolle. Siellä jaettiin osoitelappuja, joita laitettiin tavaroihin. Ne luvattiin lähettää perästäpäin. Mukaan sai ottaa suurinpiirtein kolmen päivän muonan ja vähän vaatetta. Eikä niitä tavaroita tullut sieltä koskaan. Ne jäivät iäksi sinne. Monta kertaa harmitti. Etenkin valokuvien menettäminen on koskettanut. Nyt olen kerännyt vanhoja valokuvia. Niitä ei saa mistään uusia, kun kerran ovat joutuneet hukkaan. Kuvat olisivat olleet kaikkein arvokkaimpia. Joitakin kuvia olen onnistunut saamaan naapureilta ja tutuilta.

Ensin jouduimme Kiikkaan Vähähaaran koululle. Sieltä Huittisiin ja Kauvatsalle, josta Kuusjoelle.

Sitten alkoi jatkosota. Meidän oli tarkoitus saada Kuusjoelta sellainen tila, jonne olisimme jääneetkin.

Mutta kohta, kun Kannas vapautui, lähdimme takaisin Kanneljärvelle. Ensin meni puhdistusporukka. Meidän kotimme oli Kuuterselässä pystyssä, mutta yleensä ottaen koko kylä oli tarkkaan poltettu. Siellä oli kaikkiaan 130 taloa. Niistä 12 oli jälellä. Ihme kyllä. Jälkeenpäin kyselimme talojemme kohtaloa niiltä rakuunoilta, jotka jäivät sinne meidän lähdettyä. He olivat panneet talot palamaan, mutta meidän talo ei ilmeisesti kuitenkaan ollut syttynyt. Viimeisen sodankin jälkeen talomme oli vielä pystyssä, mutta nyt jokin aika sitten, kun siellä kävimme, se oli purettu pois. Viimeksi siellä käydessämme totesimme, ettei talosta ole enää kiviäkään jälellä, vaan se oli kokonaan pantu pelloksi.

Jälkeenpäin on viisas. Ehkä ei olisi pitänyt mennä. Kova hinku oli päästä sinne takaisin. Ja kun sotatilanne sen salli, niin sinne myös mentiin. Sota kuului kuitenkin koko ajan tykkien jytinänä.

Mutta sinne oli myönnetty runsaasti rakennuslupia. Ja paljon rakennettiin. Se tuntui kuitenkin oudolta, sillä tilanne edelleenkin oli epävarma. Mutta kai oli tarkoitus ihmisten mieliä lievittää. Sai takaisin omat maansa, pääsi kotikonnuille ja rupesi rakentamaan. Olot olivat kuitenkin ankeat ja epävarmat. Meillä oli hiukan karjaakin.

Olin armeijassa. Äitini tuli sinne minua tapaamaan ja jutteli tapauksesta. Lehmät olivat laitumella ja hän kävi siellä lypsämässä. Hän ihmetteli, kun lehmät antoivat joskus hyvin maitoa, mutta toisinaan maitoa ei tullut juuri lainkaan. Asia selvisi siten, että siinä metsikössä lähellä pellon laitaa oli desantteja kätkössä ja ne kävivät lypsämässä yöllä. Eräs siviilimies oli ne nähnyt päivällä. Ne löytyivät ja saatiin ajetuksi pois, mutta kiinni niitä ei saatu. Ne kolme desanttia lähtivät kohta. Sen jälkeen lehmätkin rupesivat antamaan maitoa säännöllisesti.

Mutta äiti ei uskaltanut enää sinne mennä lehmiä lypsämään, vaan toi lehmät laitumelta pois. Tällaista tapahtui lopulta aika paljon.

Maaliskuun 3. päivä jouduin armeijaan, kun olin -24 loppuvuodesta syntynyt. Menin jv koulutuskeskus 17. Inkeroisiin. Koko komppania oli yhdessä salissa Terholassa, urheiluseuran talolla. Koulutuskeskuksen aikana oli tiukkaa. Sota tarvitsi miehiä. Parissa kolmessa kuukaudessa piti saada koulutus tehdyksi ja siksi se oli tiukkaa. Kun olimme vasta 18- vuotiaita mahtui joukkoon hyvin lapsellisiakin, vaikka toiset olivat kuin aikuisia. Kaikki eivät kuitenkaan olleet kypsiä sotatouhuihin. Sääli tuli ja moni itkikin harjoituksen rajuutta. Meille kerran jo evakkotaipaleenkin kokeneille tilanne oli helpompi. Ja itsekin joskus toisia neuvoin ottamaan uutta asennetta, ettei olisi niin tosissaan, vaan ottaisi huumorin tai urheilun kannalta. Mutta ei se aina onnistunut. Siellä meni kesä.

Sitten jouduimme HTK:hon, henkilötäydennyskeskukseen, Viipuriin. Sieltä olisi pitänyt lähteä linjoille. Meitä oli noin kymmenen poikaa, jotka olimme komennuksella pilketehtaalla Viipurissa pilkkeitä tekemässä. Häkäpönttöautot tarvitsivat niitä paljon. Meillä oli viikon komennus. Kun tulimme pois sieltä, oli kasarmi ihan tyhjä.

Kyselimme, missä pojat ovat. No meille naureskeltiin, että pojat ovat linjoilla ja me jäimme Viipuriin. Olimme sitten koko talven Viipurissa. Vasta keväällä huhtikuussa -43 jouduimme linjaporukkaan. Se oli asemasodan aikaa ja jouduimme Metsäpirttiin Räikkölän kylään 19. prikaatin 10. komppaniaan. Se asemasota-aika meni siinä lumisuola-ajossa.

Mutta tilanne alkoi kehittyä. Kannakselle tuli suurhyökkäys. Vihollinen ei kovin paljoa itä- Suomen puolelta yrittänyt. Tottakai sieltäkin, mutta ei niin voimakkaasti kuin Kannakselta. Meillä oli pääasiassa viivytystaisteluja ja jokunen pieni hyökkäys.

Peräännyimme Taipaleenjoelle. Sitten olimme Terenttilässä, Koukunniemessä ja Kirvesmäessä. Siinä tuli taistelujakin vanhoilla talvisodan taistelupaikoilla. Monta kertaa vihollinen yritti tulla yli Taipaleenjoen, mutta se saatiin aina isketyksi takaisin.

Meidän sotavaiheemme olivat rauhallisempia kuin Kannaksella, jossa etenkin panssaritoiminta oli rankkaa. Jälkeenpäin lukiessa on huomamnnut kuinka suuret olivat esimerkiksi Kuuterselän taistelut. Yhtä valtavaa mylläkkää.

Aina sattui myös erehdyksiä. Olimme viivytystaistelussa Taipaleenjoella ja jääneet sinne viimeisiksi. Vihollisen puolelta tuli yksi jääkärijoukkue pyörillä ja sanoi, että he ovat nyt jo viimeisiä, että mitä sieltä vielä tulee, ne ovat vihollisia. Oli kaiken lisäksi yö.

Kyllä porukkaa alkoikin tulla yöllä todella paljon. Mutta onneksi tuli kielto, että yhtään ei vielä ammuta. Suomalaisia tuli kokonainen pataljoona. Tällaista tapahtui, että hätäpäissään ilmoitettiin, ettei enää ketään tule ja kuitenkaan ei teidetty tarkoin tilannetta. Kannaksellakin jäi tällä tavalla paljon vangiksi suomalaisia. Kun se pataljoona pääsi Taipaleenjoen yli, niin vakuutti, että nyt ei enää ole omia tulossa ja kyllähän me se sitten uskottiin.

Lähdimme itsekin sen joen yli. Ja kun pääsimme Suomen puolelle, niin parin tunnin kuluttua määrättiin takaisin sinne sillanpääasemaan. Uskottiin, että siellä saatta olla vieläkin omia tulossa. Kun menimme, niin silta lensi takaa ilmaan, räjäytettiin. Me olimme siellä sillan väärällä puolella. Jonkin aikaa oltuamme tulimme pois veneiden ja ruuhien kanssa. Vihollinen ampui kylläkin lakkaamatta, mutta omat laskivat niin sankan savuverhon, ettei kahdenkaan metrin päästä enää kaveria nähnyt. Sen turvin onnistuimme tulemaan joen yli uudelleen. Yksi ainut vene siinä tohinassa kaatui, mutta sen venekunnankin miehet onnistuivat uimaan maihin.

Puolustamninen oli paljon helpompaa omalta puolelta, kun oli vesi välissä ja siihen hyvä näköyhteys. Kun pääsimme pois Kirvesmäen kohdalta Sakkolan puolelle, oli joki jopa pari- kolmesataa metriä leveä. Vartiopaikkoja oli harvakseen. Siinä me olimme aivan rauhantuloon asti.

Asemasodan aikana olimme maanpäällisissä korsuissa, koska maasto oli sellaista, ettei siihen voinut kaivaa. Samoin oli laita rintaesteiden. Meillä oli noin metrin levyinen hirsistä rakennettu ja turpeilla täytettu este, joka kiersi tärkeimmät kohdat ja myös poterot. Keväällä esteet olivat märkiä ja saappaanvarsi ei tahtonut riittää. Kesän mittaan paikat kuivuivat.

Vanhan valtakunnan raja oli mäen päällä. Ihmettelin, että korsut piti rakentaa suon päälle. Mutta kai se oli etukäteen karttaan merkitty kohta ja siitä ei luovuttu. Meille ei sattunut suuriakaan tappioita, vain joitakin haavoittuneita. Maataistelukoneet olivat ilkeitä ja menivät puidenlatvojen tasalla ja ampuivat tarkasti. Siellä oli myös rapnelli -tykki joka ampui. Sen pojat onnistuivat kuitenkin tuhoamaan hiljaiseksi.

Loma-aikoja oli asemasodan aikana hyvin, mutta tilanteen aikana ei ollut lomista puhettakaan. Poikkeuksen tekivät esimerkiksi veljen sankarihautajaiset. Omat vanhemmatkaan eivät olleet niin tärkeitä.

Viimeninen paikka oli Sakkola. Olimme Haparaisten kylässä. Siinä oli Kajavan saari, joka vaihtoi omistajaa useamman kerran. Sen suojassa oli hyvä mennä. Siinä taisteltiin rauhantuloon asti.

Rauhantulo oli merkillinen. Olin konppanian päällikön Kapteeni Pekkosen lähettinä. Meillä oli siinä suvannon rannalla aina yksi joukkue reservissä takana, jos johonkin tarvittiin avuksi. Neljäs joukkue oli juuri reservissä. Sinne ei ollut komentopaikalta puhelinyhteyttä. Päällikkö lähetti minut sanomaan joukkueelle, että rauha on solmittu. Eikä yhtään laukausta saa ampua. Se oli aamulla muistaakseni viiden kuuden välillä. Mutta vänrikki, joka oli neljännen joukkueen johtaja, ei uskonut minua. Ei hän voinut kuvitella, että vuosia kestänyt sota nyt näin lopetetaan lähetin ilmoitukseen. Hän sanoi: " Mitä sinä poika turhia juttelet. Eihän se ole mahdollista." Minä aloin vakuuttaa, että näin se nyt on. Lopulta käskin vänrikkiä mukaani. Ja hän lähti kanssani. Hän tuli mukaan komentopaikalle ja kysyi päälliköltä onko tämä asia totta ja onko siinä mitään perää. Päällikkö suuttui vähän ja sanoi: "Kun minä lähetin asialle laitan, on sitä uskottava, muuten ei tule meiningistä mitään."

Mutta ei tapahtunut yhtään mitään. Vihollinen ampui niinkuin ennenkin. Vasta vuorokausi sen jälkeen ilmestyi valkoisia lippuja vihollisen puolelle. Luulen, että siinä oli jokin erehdys. Olimme hiukan huonossa välissä, jos vihollinen olisi tullut, kun oli kielto ampua. Onneksi kuitenkaan mitään sellaista ei tapahtunut.

Olimme Metsäpirtin puolella, kun Viipuriin jo alkoi tulla vihollisen joukot. Sieltä oli pakko lähteä, vaikka meidän asemamme olivatkin hyvin. Peräännyimme sieltä.

Olimme vielä joutua Lapin sotaan. Savonlinnassa lastattiin junaan ja meidät vietiin Raaheen asti. Pidemmälle junat eivät pääseetkään, koska kaikki sillat oli räjäytetty. Raahesta ajelimme polkupyörillä Oluluun. Siellä olimme joitakin aikoja, mutta sitten sanottiin, ettei Lapinsotaan tarvitsekaan mennä.

Kuuterselän kylässä käytiin ehkä suurimmat panssaritaistelut viime sodan aikana ja linnoitusta oli rakennettu paljon. Ne olivat keskentekoisia. Neuvostosotilailla oli tarkat kartat joka ainoasta poterosta ja vallista. Vakoilu niillä oli kova ja hyvä. Olin siellä vähän aikaa IS- joukoissa. Olimme vankileirillä vahtimassa vankeja. Ne tekivät maataloustöitä syksyllä ja talvella metsätöitä. Metsätyöt eivät oikein sujuneet, mutta maataloustyö oli tutumpaa.

Meidät oli jaettu parin miehen porukoihin. Siellä oli palanutta metsää, pitkää mäntyä, jossa oli puolitukkipuuta ja kaksimetristä pölkkyä. Kahdella miehellä oli urakkana kaksi mottia päivässä. Toiset tekivät urakkanssa nopeasti jopa parissa tunnissa. Meillä oli iso nuotio metsässä ja kun urakka oli tehty sai loppupäivän olla nuotiolla. Ei ollut muuta työtä. Mutta yhtään ennemmin ei lähdetty pois ennenkuin kaikilla oli urakka täynnä.

Kaikki eivät oikein saaneet tehdyksi ja me vartijatkin koetimme niitä auttaa. Sellaista porukkaa ne kuitenkin olivat, että itse eivät menneet yhtään auttamaan omia maamiehiään, että olisi nopeammin päästy pois metsästä. Me kyllä kehoitimme heitä menemään avuksi, mutta eivät ne menneet. Ne olivat ennen vaikka yön metsässä.

Tottumattomille tapahtui myös haavereita, kirveenvarret katkesivat ja välineet rikkoontuivat ja muutenkin tapahtui kaikkea tottumattomuuden tiliin pantavaa. Paljoa ei niiltä edes vaadittukaan.

Marraskuun viimeisenä päivänä pääsimme siviiliin. Evakkotaival alkoi. Kotiväki oli evakuoitu Sysmään, jossa olimme kunnes -47 keväällä muutettiin Kiikalaan. Kiikalassa olimme 40 vuotta ja nyt olemme 10 vuotta olleet Salossa.

1947 jälkeen oli monta muuttoa. Huittisissakin meitä oli samassa huoneessa viisi perhettä. Se oli kylläkin suuri huone, kesäasuttava sali. Pakkasta oli ulkona 30 astetta. Isäntä sanoi kyllä, että kun siinä on muuri, niin puita ei tarvitse säästää. Lämmittäkää vain niin paljon, ettei kylmää tarvitse kärsiä. Me kun lämmitimme, niin muuri halkesi, kun se oli ollut kylmillään vuosikaudet. Isäntä tuli katsomaan ja sanoi: "Ei se siittä parane, jos muuri halkeaa." Tosi se oli. Sen jälkeen yksi tyttö sairastui hinkuyskään. Kun lääkäri tuli katsomaan, niin se huomasi heti, että ei ollut tuplaikkunoitakaan. Lääkäri pisti isännän koville, että tuplat on saatava. Tuplat tulivatkin aika pian.

Porukalla kitattiin lasit kuntoon ja oltiin sitten sillä tavalla se talvi siinä huoneessa. Meitä pidettiin kyllä muuten kuin piispaa pappilassa. Mutta seuraavassa paikassa meitä pidettiin vielä paremmin. Varmaan siihen vaikutti sekin, että isämme oli innokas suojeluskuntalainen. Hän oli suojeluskunnan kersantti. Tämä talon isäntä ja koko talon väki olivat oikein kovin samanhenkisiä. He ottivat mielellään sellaisen perheen, jolle oli tärkeää vapaaehtoinen maanpuolustus. Mukavastihan se sitten kävikin.

Kuusjoella meillä oli kolmen huoneen talo. Olin työssäkin Tuomisen sahalla ja meidän piti saada maapaikka sieltä. Mutta jatkosodan alettua, menimme takaisin Kanneljärvelle.

Jatkosodan jälkeen olimme Sysmässä ja sieltä minä evakuoin itselleni emännän tullessa. Meillä oli nuorisoseuran tanhujoukkue. Sitten minulle sattui tällainen tyttö tanhupariksi ja tanssitin häntä muutenkin. Siitä hän sitten tuli meidän mukaamme ja -47 syksyllä meidät vihittiin Sysmän kirkossa. Hän ei ollut karjalaisia, vaan paikallinen.

Samana vuonna tulimme Kiikalaan. Ja rakensimme. Maat ja pellot olivat valmiit n. 16 hehtaaria peltoa ja 25 ha metsää. Rakennuksia ei ollut. Ne teimme kaikki itse. Olimme Kiikalassa 40 vuotta. Se oli tavallaan meidän toinen koti.

Maanviljelyksen lisäksi meillä oli lypsykarjaa ja sikojakin. Nyt meidän vanhin poikamme on siellä isäntänä, kun tuli sukupolvenvaihdos. Meillä on kaikkiaan 7 lasta, kaksi poikaa ja viisi tyttöä. Tytöt ovat kaikki Salon seudulla paitsi vanhin tyttö, joka on jo täyttänyt 50 vuotta, asuu Raisiossa. Jokin aika sitten tuli kultahäät, 50 vuotta, täyteen vaimoni kanssa. Nyt asumme Salossa rivitalossa.

Nykyinen maanviljely on sellaista, että sekä isäntä että emäntä ovat muualla työssä. Heillä on sikatila nykyään, automaattiruokinta ja ei tarvitse aina olla paikalla. Joka yö on kuitenkin käytävä katsomassa.

Yhteys karjalaisiin on ollut merkittävä aina evakkotiestä lähtien. Olen ollut karjalaisten puheenjohtajana Kiikalassa ja Salossa. Mutta tänä vuonna tapahtuu ikäni takia muutosta ja jätän puheenjohtajuuden. Ensi kesänä ovat valtakunnalliset kesäjuhlat Salossa. Kuulun juhlatoimikuntaan.

Kannelsäätiö toimii yhä. Seuraa ei ole perustettu. Olin siinä säätiössäkin parikymmentä vuotta puheenjohtajana. Se järjestää kanneljärveläisten pitäjäjuhlat. Paanajärven kirkkomaalle on pystytetty muistomerkki ja patsas säätiön toimesta rankarihaudalle.

Kuuterselässä on myös venäläisten kaatuneiden hauta ja siinä on noin kolmisensataa nimeä. Emme tiedä onko suomalaisia haudattu samaan hautaan. Tutkimuksen perusteella voi olla, että näin on menetelty. Venäjällä on ollut sellainen tapa. Samaan hautaan taistelupaikalla vaatteineen päivineen. Tuntolevy ainoastaan saattaisi kertoa henkilöllisyyden.

Kanneljärveläisiin on pidetty yhteyksiä ja tehty retkiä kotiseudulle.

Kuuterselän kylässäkin on tällä hetkellä rakennustoiminta lisääntynyt. Ensimmäinen kerta sodan jälkeen käydessä tuntui oudolta varsinkin, kun sinne piti mennä ilman lupaa salassa. Ensimmäilsellä kerralla yksi nainen sanoi, että ajammeko me heidät pois kodista ja tulemme sinne. Saimme heitä tyynnytellä, ettemme me heitä pois aja. Veimme lisäksi tuliaisiakin heille.

Nykyään sinne saa ihan vapaasti mennä ja tutkia paikkoja. Yhteydenpito nykyiseen paikalliseen väestöön on sujunut kitkatta ja ilman välikohtauksia. Ne ovat olleet hyvin huomaavaista ja kohteliasta väkeä meitä kohtaan.

Veteraaneihin olen tullut mukaan varsin myöhään. Olin alkuun oppositiossa sen takia, että oli kaksi järjestöä. Sitten asiaa tutkittuani olen huomannut, että miehet eivät olisi sitä halunneetkaan, vaan kitka on ollut johtoportaan tasolla. Sen takia on kaksi järjestöä. Olen ollut rivijäsenenä ja mukana veteraanikuorossa alusta asti. Pajatoiminta on myös mukavaa. Nyt ollaan kuitenkin esim. Salon seudulla menty pitkälle yhteistoimintaan katsomatta, mihin porukkaan kuuluu. Kuorossa voi olla vaikka kuuluisi kumpaan tahansa. Paljon on myös yhteistä kesätoimintaa. Jurkkää rajaa ei ole järjesatöjen kesken miesten tasolla. Sota on ollut sama kaikilla.

Siltä, joka on käynyt sodan jäljet läpi, eivät ne koskaan katoa pois elämästä ja mielestä. Monet elävät unisssa tapahtumia järkyttävästi uudelleen saamatta niistä lepoa ja rauhaa. Vaikutus ulottuu vielä lapsiin ja lastenlapsiinkin.

Karjalan palautus olisi mielenkiintoisnen kysymys. Olen sitä mieltä, että Karjala kuuluu Suomelle. On kylläkin muiden tehtävä palauttaa se. Me olemme vain myötätunnossa muukana.

Ongelmana on se väestö, joka siellä asuu. Pelätään sosiaaliluukulle tulevan väen määrää ja jonoja. Mutta n. 60 % väestöstä on valtion virastojen palveluksessa. On todennäköistä, että Venäjä ottaa nämä ilman muuta pois, eikä päästäisi suomalaisiksi. Lopusta 40 % eivät kaikki sunikaan tulisi luukulle aavustuksia hakemaan. Halukkaat saisivat tietysti mennä Venäjälle. Väestöstä tuskin tulisi ongelmaa. Tietysti siellä syntyneiden koti on siellä. Mutta moni vanhempi ja muukin saattaisi valita Venäjän kotimaakseen.

Alue sellaisenaan antaisi työtä monelle, joten ei se pelkkää avustusta olisi. Valtavat metsät antaisivat runsaasti työtä suomen teollisuudelle.

Talot ränsistyvät, mitään ei korjata. Sinne on surkea mennä katsomaan maan hiljaista tuhoutumista. Asukkaat eivät huomaa siinä mitään ihmeellistä. Se lienee maan tapa.

Nuoret karjalaiset nousevat kantamaan karjalaisten perinnettä. Me vanhat jo hiivumme pois. Meillä on tällä hetkellä mm. monta tanhujoukkuettakin. Ei karjalaisuutta haudata. Rajaa ei saa pitää, vaan kaikki on otettava toimintaan mukaan oli sitten karjalainen tai ei.

Vanhin poikani lähtee ensimmäistä ketaa mukaan kotiseutumatkalle. Viime kerralla oli Helsingistä mukana myös nuorta sukupolvea kotiseutua katsomassa. Näin perinteen säilyminen jatkuu ja kotiseudun historia jatkaa elämistään uusissa sukupolvissa.

(Lisää Launiaisen haastattelusta löytyy Karjalaisten perinnepirtistä.)
(Kerrottu huhtikuussa 1998.)