Salon Seudun Sotaveteraanit ry  
 

TUOMO LAURILA

(s.16.9.1918, k.12.3.2001)

ALOKASKOULUTUSTA

Varusmieheksi jouduin Hämeenlinnaan syyskuun 7 päivänä Suomen kohtalon vuotena 1939. Hitler oli hyökännyt Puolaan ja vähän myöhemmin Stalin hyökkäsi puolalaisten selkään. Armeijassa meillä oli hälytys päällä koko ajan ja tunnelma oli silloin aika vakava. Alokasajan olin Hämeenlinnassa alokasjaoksessa KTR 1:ssä. Tämä alokasjaos jäi Hämeenlinnaan, kun lokakuun puolenvälin maissa koko rykmentti joutui Kannakselle valmiusjoukkoihin vanhan rajan pintaan. Sinne siirrettiin myös koko KTR 1. Ainoastaan alokkaat jäivät Hämeenlinnaan. Kannakselle lähteneiden tilalle tuotiin muitten KTR:n alokasjaokset Viipurista ja Riihimäeltä, joten Hämeenlinnassa oli lopulta alokkaita hyvin paljon.

Lokakuun puoliväliin asti meillä oli normaalia alokaskoulutusta. Tämän jälkeen ryhmänjohtajina oli aliupseerikoulun oppilaita ja koulutus muuttui kaikkine simputuksineen turhauttavaksi. Ryhmänjohtajat olivat olleet kuukauden päivät aliupseerikoulussa ja simputus oli heille kovin mieleistä. Ilmeisesti he yrittivät maksaa meille vanhoja velkoja, mitä itse olivat kokeneet. Minulla oli takana jo monta vuotta Perniön suojeluskunnassa ja siten jo varsin hyvä sotilaskoulutus ja kokemusta kenttätykistöstä Kankkonummen leireiltä. Olin ollut jo kolme kertaa kenttätykin suuntaajanakin kovapanosammunnoissa, joten tiesin varsin paljon tykistä.

Simputuksella ei ollut määrää. Lattioita jynssättiin, eikä sotapesään ehtinyt. Kirkossa "nukkujille" olivat kovat aamuherätykset, nukkumaanmenot tapahtuivat vuorotellen ja hiki päässä voimisteltiin, jotta virkistyisi. Se oli todella tyhjänpäivästä. Tätä jatkui päivästä toiseen. Hämeenlinnaan tuli ensimmäinen ilmahälytys 30.11. ja olin juuri niihin aikoihin tällaisessa alokasjaoksessa aliupseerioppilaiden ryhmissä.

AMPUMAKOULUTUSTA

Tilanne muuttui tällöin välittömästi ja nimeni oli listassa, kun siirrettiin alokkaita panssarintorjuntakoulutuskeskukseen. Olin ollut aikaisemmin Linnan kasarmilla ja nyt siirryttiin Suomen kasarmille. Siellä alkoi tosi pikakoulutus heti kasarmille saavuttuamme ensimmäisen päivän ehtoolla, ja sitä kesti vain noin kolme päivää. Viidennen päivän illalla oltiin jo vaunussa ja menossa rintamalle itään.

Meillä oli aivan uudet ruotsalaiset 37 mm:n Bofors-panssarintorjuntatykit, joita kukaan meistä ei ollut ennen nähnytkään. Tykeille piti kouluttaa ampujat ja kaikki muut tykkiryhmän tehtävät. Siinä oli aikamoinen opetteleminen uudessa tekniikassa. Lukko piti osata, ainakin jonkun tykkiryhmässä, avata ja kasata jälleen ja korjata mahdolliset häiriöt, jotka siihen tulivat. Tykistä oli poistettu iskurikoneisto ja pantu lankaristikko putken suulle. Suuntaaja joutui seuraamaan levylle piirrettyä kaarevaa viivaa ja kelloakin katsottiin, kun siirsi sitä sivusuuntausta ja korkeuttakin piti samalla seurata. Molemmilla käsillä oli tehtävää, kun sivusuuntaus oli vasemmassa kädessä ja oikeassa olivat korkeus ja laukaus. Joka mies kävi läpi tämän koulutuksen ja jokainen teki tässä koulutuksessa parhaansa.

Itse jouduin ykköstykkiryhmän ampujaksi, koska harjoitusammuntani onnistui joltisestikin. Toinen mies oli lataaja ja niin edelleen siinä tykkiryhmässä. Maastoonkin kerittiin siellä Hämeenlinnassa, vaikka kiirettä piti sen kolmen päivän aikana. Puoli päivää meni Hätilän ampumaradallakin, kovin kylmänä joulukuun alun pakkaspäivänä. Ammuimme näillä tuliterillä tykeillä, mutta ammuksia oli vähän. Ampuja sai ampua kaksi laukausta ja lataaja yhden, niin että tykkiä kohden oli varattu kolme kranaattia. Ampumamaalina oli panssarilevy eikä ammuksia saanut tietenkään tuhlata.

RINTAMALLE

Lähtövalmistelut alkoivat ja teltat ja muut varusteet jaettiin. Iltahämärissä ennen itsenäisyyspäivää 5-6 aikoihin juna lähti Viipuriin päin ja itsenäisyyspäivän aamuna oltiin sitten Viipurissa. Tykit purettiin heti alas ja lähdimme eteenpäin marssimalla Kannaksen suuntaan. Luultiin, että näille tykeille tulisi kiirekin, mutta linjat olivat siellä jo vakiintuneet, eikä niin kovaa kiirettä ollutkaan. Siellä oli ennestään muutamia panssarintorjuntatykkejäkin. Olimme Viipurin lähellä Korpelan aukio-nimisessä maalaiskylässä.

Joulukuun 21 tai 22 päivänä siirryttiin jo etulinjaan, jossa oli kolme neljä rykmenttiä joukkoja parista divisioonasta. Osallistuimme joulun aatonaattona tapahtuneeseen vastahyökkäykseen. Tykkijoukkue, jossa olin, oli silloin vielä suoraan rykmentille alistettu. Hyökkäyksen aikana menimme ohi pääpuolustuslinjan ja aika matkan eteenpäin. Tässä hyökkäyksessä oli paljon puutteellisuuksia jo valmistelussa, minkä huomasi tavallinen soturikin. Tulivalmistelut jäivät kovin vähäisiksi. Päivä siellä oltiin ja aika matka edettiin. Tämä hyökkäys päättyi onnettomasti ja tappioita tuli runsaasti. Hyökkäys saikin lisänimen "hölmöntölväys". Vetäydyimme takaisin.

Rykmenttini oli JR 7. Kovana komentajana rykmentissä oli Kaarlo Heiskanen, joka myöhemmin oli jalkaväen kenraali ja puolustusvoimien komentaja. Hän oli silloin jo täysi eversti. "Kylmä Kalle" oli hänen lempinimensä, joka oli varsin hyvä sotilaallinen nimitys. Hän kävi siellä meidän kanssamme edessä ihan tykin vieressä ja kyllä nimi "Kylmä Kalle" sopi häneen siinäkin yhteydessä. Koko joukkueemme oli eri puolilta Suomea, eikä alkuperäisestä alokasjaoksesta ollut kuin pari miestä. Muut olivat sitten Viipurista ja muualta. Kukaan ei tuntenut toisiaan. Perniötä lähin mies oli Raisiosta. Hänkin haavoittui Viipurissa ja menetti jalkansa.

SUMMAN RINTAMALLA

Summassa joukkueellamme oli kaksi panssarintorjuntatykkiä. Minun tykkini oli ihan kylän laidassa. Summan lohko, mistä talvisodassa puhuttiin, saattoi olla pikkusen runsaat kymmenen kilometriä. Sitä kutsuttiin myös Summan rintamaksi. Kylä oli meitä lähellä, eikä siinä ollut enää kuin muutama savupiippu törröttämässä. Rakennuksia ei ollut juuri lainkaan jäljellä. Viipurin tien varressa oli kuitenkin kyltti, jossa luki "koulu". Siinä oli ollut lähellä kylän koulu, josta ei kuitenkaan ollut muuta jäljellä kuin kyltti.

Joulukuisen vastahyökkäyksen jälkeen muodostettiin tykkikomppania, joka oli suoraan rykmentin alainen. Pst-tykkimme olivat vain joukkueena. Joukkueenjohtajanamme oli vänrikki Valtter Hämäläinen Rautalammelta. Vuodenvaihteessa meille tuli komppanianpäälliköksi vakinaisen palveluksen luutnantti Mäntykoski ja komppaniaamme tuli vielä kolme tykkijoukkuetta ja lähitorjuntajoukkue. Jouduimme ihan tammikuun alussa, kun oli vaihto, etulinjaan Summan kylän laitaan. JR 7 oli koko toimintansa ajan tässä vihollisen painopistesuunnassa, Viipuri-Terijoki tien tuntumassa. Ryssä hyökkäsi ja käytti pääasiassa näitä teitä. Yleensä ensimmäinen yritys oli aivan tien suunnassa, mutta jos se ei päässyt eteenpäin, niin sitten se levittäytyi.

Alkuvuodesta oli joku päivä varsin hiljaista, mutta sitten alkoi ryssän tykistö kovan jauhamisen. Ne olivat jo yrittäneet pari kertaa Summan kylän läpi, mutta eivät olleet päässeet. Alkoi järjestelmällinen tykistötuli varsin raskaskaliiperisilla tykeillä. Ryssät ampuivat rikki meidän betonibunkkereita, joitten koordinaatit olivat heillä tiedossa ja ampuivat kovin tarkasti. Maa oli alueella soramaata ja hidassytytteiset, raskaat kranaatit tekivät räjähtäessään kauheita kraattereita. Alueelle tuli kaiken kaliiberisia ammuksia, mutta bunkkereita ryssät ampuivat näillä 5-6 tuumaisilla, hidassytytteisillä kranaateilla. Ne tunkeutuivat varsin syvälle ennen kuin räjähtivät. Se oli kovaa tykistötulta. Meillä oli konekiväärikorsun vieressä YH:n aikana tehty hutero puukorsu, joka antoi suojan, jollei ihan katolle sattunut kranaatti putoamaan. Meidän aikana ei onneksi sattunut, eikä sivuillekaan. Meillä oli vieressä KRH:n tulenjohtue ja KRH:n miehet kävivät aina joskus lämmittelemässä meidän korsussa.

Ryssien puolella oli kerta kaikkiaan suuri ylivoima. Ilmakuvista laskimme, että ryssillä oli toistasataa patteria välittömästi meidän divisioonan tai taisi olla ihan rykmentin lohkolla. Vihollinen pystyi siirtämään tulta eri alueille, ja Summankylän alueelle pystyi ainakin toistasataa patteria ampumaan. Meillä oli vastaavasti toistakymmentä patteria vastassa, ehkä 15-16 patteria. Vihollisen tykistöylivoima oli tavaton. Jälkeenpäin todettiin myös, että jalkaväkimiehitys oli nelinkertainen verrattuna puolustajiin. Meillä oli ennen kaikkea tykkien kaliiperi liian pieni, mikä oli hyvin yleinen tilanne rintamalohkoillamme. Perniön museon mäellä on jälkipolvien nähtävillä talvisodan aikainen 76-millinen tykki, joka oli aivan liian pieni 150-millisten rinnalla. Raskaampia tykkejä meillä tosin siellä oli, mutta niitä oli vallan liian vähän. Lisäksi tykistöllämme oli kova ammuspula. Oman tykistömme ammuntaa kuulimme Summassa aika harvoin.

VENÄLÄISIÄ PANSSAREITA

Ryssillä oli Summassa runsaasti panssarivaunuja, ja jalkaväki hyökkäsi aina panssareiden turvissa. Panssarintorjuntatykeistä oli talvisodassa kova puute. Summankylän lohkolla meillä oli vain kaksi tykkiä. Olin koko ajan toisen tykin ampujana. Panssarit hyökkäsivät aina valoisaan aikaan, jolloin saimme niitä tuhottua varsin monta. Mahdolliset kentälle jääneet, vielä ampumakuntoiset panssarit tuhottiin kasapanoksin seuraavan yön aikana. Ryssien panssareita oli kahden kokoisia. Kylän alue, missä oli minun tykkini, oli kantavaa maastoa, ja panssarit suuria, noin 30 tonnin hujakoilla painavia. Summajärven tuntumassa, jossa oli toinen tykkimme, oli suoperäistä maastoa, siellä ryssä käytti pienempiä 9 tonnin kokoisia vaunuja. Nämä olivat tykeillemme paljon helpompia tuhota. Suuria vaunuja oli vaikeampi tuhota, vaikkakin niihin oli helppo osua. Osumasuunta ja hyvä iskukulma olivat tärkeitä, jotta kranaatti läpäisisi panssarin. Kun tykissä oli valojuova, niin sen aina erotti, jos ammus otti kimmokkeen panssarista. Siitä jo yleensä tiesi, läpäisikö ammus vaunun kuoren. Valitettavan usein vain kävi niin, että kranaatti ei läpäissyt näiden isompien vaunujen panssaria. Päälliköt tai ajajat olivat onneksemme näissä isoissa vaunuissa vähän herkkähermoisia. Kerran eräs iso vaunu oli jo kovin lähellä, eikä ollut epäilystäkään, etteikö siihen osuisi. Ensimmäisen osuman jälkeen vaunu otti heti pakin päälle, kääntyi ja perääntyi pois. Näitä tapauksia, joissa vihollisen hermot pettivät, oli pari muutakin tapausta. Vastakkaisiakin tapauksia oli, kun panssari avasi tulen, tuhosi tykin ja tuli vielä ajamaan sen tykin yli tuhoten sen täydellisesti.

Komppanianpäällikkömme luutnantti Mäntykoski kaatui. Menetys oli meille suuri, koska hän oli kaikkien arvostama johtaja. Hän oli ammattisotilas, reipas ja pätevä mies, joka piti hyvää huolta komppaniasta. Joukkueenjohtajastamme, vänrikki Hämäläisestä, tuli uusi komppanianpäällikkö. Uutta joukkueenjohtajaa ei meille enää tullut, vaan joukkueen varajohtaja, Sallan rajavartiossa toiminut kersantti johti meitä sodan loppuun asti. Joukkueemme pärjäsi Summassa yllättävän hyvin ja pienin menetyksin. Joukkueestamme ja tykkiryhmästänikin kaatui ja haavoittui miehiä, mutta monet joukkueet menettivät paljon enemmän.

Summan Lähteen lohko oli meidän vasemmalla puolella ja välissämme oli Summajärvi. Lähteen lohkolla ansiokkaasti taistellut, Porin seudulta koottu JR 8, vaihdettiin helmikuun 10. päivänä ruotsinkieliseen JR 9:ään. Samanaikaisesti ryssä aloitti Lähteen lohkolla läpimurtoyrityksen ja Lähteen etulinja murtui helmikuun 12. päivänä. Me taistelimme ja puolustimme Summankylässä edelleen tietämättä tarkalleen mitä naapurilohkolla tapahtui. Vasta aamulla, helmikuun 16. päivänä irtauduimme asemistamme Summankylästä. Pakkasta oli tuolloin - 27 astetta.

VETÄYTYMISTÄ

Tykkikomppaniassa ei mikään joukkue ollut koko aikana reservissä. Jalkaväkipataljoonalla oli aina yksi komppania reservissä. Siitä ei ollut reserviläisille paljonkaan iloa, sillä ryssät valtasivat aina joitain bunkkereita ja siihen otettiin vastaiskuun juuri reserviporukkaa. Se oli ehkä vielä vaikeampaa kuin etulinjassa olo. Yleensä korsut onnistuttiin saamaan takaisin. Vain joitakin laitamilla olevia korsuja jouduttiin luovuttamaan.

Aamuyöstä helmikuun 16. päivänä saimme käskyn irtautua. Pitkin soita oli tehty talvitie, jota vetäydyttiin taakse. Tykkikin hajosi ihan viimeisinä päivinä. Se sai osumia, joten meillä ei ollut enää tykkiäkään. Menimme Viipuriin asti pysähtymättä. Yksi joukkue kuitenkin joutui jäämään vielä viivytykseen muiden porukoitten mukana, kun sillä oli tykit kunnossa.

Talvisotaa käytiin paljon soita pitkin. Ryssä tallasi niitä omalla puolellaan ja suo jäätyi nopeasti, kun tuli kovia pakkasia. Talvi oli hyökkääjän puolella ja ryssät saivat helposti kantavia teitä ja pystyivät siirtämään raskaita tykkejään ja panssareitaan. Kesällä kulkeminen ei siinä maastossa olisi lainkaan onnistunut.

Kellään ei ollut lomaa koko talvisodan aikana. Ei edes veljen hautajaisiin saanut lomaa. Kaikki rautatietkin olivat niin kuormitettuja, ettei senkään takia olisi voinut lomaa ajatella. Kaikesta huolimatta mieliala oli hyvä ja isänmaallinen, vaikka siellä oli kaveria joka puolueesta. Ei siellä mitään purnattu.

Muonituksen suhteen oli hiukan ongelmia varsinkin silloin, kun oltiin joukkueen puitteissa. Mutta sitten kun muodostettiin tykkikomppania, niin komppanianpäällikkö oli ponteva muonitustakin järjestämään ja parantamaan. Aikaisemmin joukkue oli ollut aina jonkun kiväärikomppanian muonituksessa, jolloin meitä herkästi potkittiin päähän ja pärjäsimme siinä huonommin. Muonitus oli kyllä talvisodassa kaikkiaan tyydyttävä.

VIIPURISSA

Porukka siirtyi sitten Viipuriin. Oli hiukan harjoitusta, mutta pääasiassa kuitenkin kenttävarustelutyötä. Tehtiin tykkiasemia. Mutta linjat olivat yleensä hyvin puutteelliset. Summassakin oli linnoitustöitä tehty ennen talvisotaa, mutta silloin ei vielä tiedetty panssarintorjuntatykeistä mitään. Ensimmäiset pst-tykit tulivat vasta syyskuussa -39 ja lisää marraskuussa, joten siellä ei ollut rakennettu tykkiasemia tällaisille suorasuuntaustykeille lainkaan.

Viipurissa olimme ihan Kannaksenkadun päässä. Viipurin Ristimäen hautausmaat olivat Naaskolan ratapihan takana. Siellä olivat sekä luterilainen että kreikkalaiskatolinen hautausmaa ja oli siellä juutalaistenkin hautausmaa eräässä kulmassa. Viipuri oli kansainvälinen kaupunki. Hautausmaa oli rinteessä ja siinä edessä oli ratapiha ja sitten peltoja. Tämä oli ainoa paikka, mihin puolustuslinjoja voitiin tehdä. Siellä oli linjoja vähän jo ennenkin tehty, mutta nyt kaivettiin hautausmaalle tykkiasemia ja yhteyshautoja. Se oli hiukan ronskia peliä, mutta siinä ei muu auttanut. Yksi tykkiryhmäkin oli betonista valetussa ruumiskellarissa. Se oli heidän korsuna ja he asuivat siellä sen ajan.

Minun tykkini ei joutunut hautausmaalle lainkaan. Töissä siellä kyllä olin jonkin aikaa. Silloin oli viivytystaistelu ja sen takia oli hiukan aikaa Viipurissa, lähes pari viikkoa, ennen kuin tuli uusi kosketus 1.3. Kaikki aika yritettiin käyttää kovin hyväksi. Siinä vaiheessa meille tuli täydennystäkin, kun rivit olivat harvenneet. Viipuriin tuli 1920 syntyneitä koulutuskeskuksesta ja meille tuli vallan nuoria miehiä, kun taas jalkaväkeen tuli paljon vanhempiakin. Jopa turhankin vanhoja etulinjaan tulijoiksi. Ketään tuttua ei niiden joukossa ollut. Sen jälkeen meillä oli taas määrävahvuus täynnä.

Saimme lisää tykkejäkin. Meillä oli kaikkiaan neljänlaisia tykkejä, Bofors-tykki, ranskalainen 20 mm ja sitten oli kaksi 76 mm:n tykkiä. Sitten oli vielä sotasaalistykkejä. Minullakin oli 45-millinen sotasaalistykki, mikä oli paras panssarintorjuntakäyttöön. Se oli venäläinen ja hyvä. Venäläisillä oli muutenkin hyvät aseet, että niitä kelpasi käyttää. Näihin ryssän tykkeihin meillä riitti ammuksiakin. Kaikkiaan tykkejä oli jo toistakymmentä ja niinpä komppanian päällikköä alettiinkin jo kutsua patteriston komentajaksi, koska Viipurissa oli jo niin paljon porukkaa ja tykkejä. Ranskalainen tykki oli kaikista heikoin. Talvi ei paljoakaan vaikuttanut tykkien toimintaan. Taisi olla vain kerran, että tykki oli liian kylmä, eikä toiminut. Kerran vietiin putkikin korsuun lämpiämään ja rasvat otettiin pois ja tykki saatiin toimimaan. Tykit olivat kaikki hevosvetoisia eikä meillä ollut yhtään moottoroitua tykkiä.

Viipuri oli ryssän tavoite ja se yritettiin vallata hinnalla millä tahansa ja kranaattia ammuttiin todella paljon. Talvisodassa Viipurin linjat pysyivät ihan loppuun asti. Maaliskuun 13. päivän vastaisena yönä ylijohtaja huomasi, että Viipuri oli jäämässä pussiin. Ja ryssäkin sen huomasi ja rupesi laitoja vahvistamaan. Perniön tykistö ja miehet olivat Tammisuolla, mikä on koilliseen Viipurista muutaman kilometrin. Se pystyi ampumaan Viipuriinkin, jos vain kranaatteja oli. Viipurissa oli pikkuisen enemmän kranaatteja tykistöllä käytettävissä ja tykistöäkin oli ehkä enemmän kuin Summassa. Lähtölaukauksia kuului paljon enemmän. Viipurissa tuhottiin tavattoman runsaasti ryssän panssarivaunuja. Tuhottujen vaunujen lukumäärää ei ollut mahdollista kuitenkaan tarkistaa. Koko sodan aikana tykkikomppaniamme tuhosi kaikkiaan noin 90 panssarivaunua, jota voidaan pitää kovin suurena määränä.

Viipurissa kaatui mm. kaksi joukkueenjohtajaa ja tietysti muita miehiä. Tykkikomppaniassa oli viiden upseerin määrävahvuus, joista kolme kaatui. Ainakin yksi tuli tilalle, mutta miehitys oli kylläkin vajaa sitten loppuun asti.

Viipurissa oli kuitenkin Summaa nähden vähän helpompaa. Siellä oltiin kellareissa ja kivitalot antoivat melko hyvän suojan. Oli siellä yksi uhkaava tilanne, kun olimme yhden pienen kerrostalon kellarissa. Olin tosin itse juuri tykillä, kun kellarin viereiseen koppiin tuli raskas 5-6-tuumainen kranaatti hidasteisena, mutta se ei räjähtänyt. Komppanianpäällikkö oli juuri silloin vielä käymässä ja hänen taistelulähettinsä ja toistakymmentä miestä siinä kellarissa, missä meidän tykkiryhmä oli. Mutta se jäi suutariksi ja oli niiden miesten pelastus. Komppanianpäällikkö, tämä vänrikki Hämäläinen, oli uskovainen ja uskoi Jumalan varjelukseen. Itselleni ei sattunut muuta kuin lähellä piti tilanteita. Vaatteista sirpaleita meni läpi ja sattuikin mm. käsivarteen, mutta ei siinä mitään pahempaa tullut.

Kun vetäydyttiin, niin silloin poltettiin Patterimäen ja Ristimäen puolustuslinjan välissä taloja. Suomalaiset polttivat vielä Kelkkalan ja Talikkalan kaupunginosat ja puutalot. Tästä polttamisesta ja vetäytymisestä minulla on valokuviakin. Minulla oli oma kamera mukana koko sodan ajan. Filmeistä oli kylläkin aika pula.

RAUHA TULEE

Olimme Viipurissa 13.3. kun rauha tuli. Lähetti toi viestin meille. Olin juuri silloin tykillä. Kello oli varttia vailla 11 ja kiellettiin, että sen jälkeen ei enää saa ampua. Ryssätkin lopettivat juuri siihen, joten kuri oli molemmin puolin pitävä.

Meidän oli määrä sitten lähteä siitä. Minun tykkini oli Kannaksenkadun varrella, paikalla, josta oletettiin ryssän pääasiassa tulevan. Mutta oli yllättävää, että jalkaväki tuli kohta yöllä. Mutta tätä tykkiä ei voinut siinä ilmaista. Siinä oli eräänlainen barrikadi, jonka takana oli tykki. Edessä oli kaikenlaista romua, autoja, kuorma-autoja ja lunta, pianoja ja huonekaluja. Pikakivääreillä ja muilla sitten topattiin sen ryssän hyökkäys. Pitkin Kannaksenkatua jäi miehiä varsin paljon. Eikä vaunuja tullut. Mutta viimeisenä päivänä niillä oli vielä vakaa tarkoitus ennen rauhan tuloa valloittaa koko Viipuri. Kai ne komentajat kuitenkin jo siinä vaiheessa tiesivät rauhan tulevan.

Mutta vaunujakin oli hyökkäyksessä mukana. Koko sodan aikana en ennen ollut nähnyt yhtaikaa niin montaa vaunua. Laskin niitä olleen ainakin 30. Mutta oma tykkini oli Kannaksenkadun suuntaan, eikä sitä saanut siirtää. Kolme tykkiä siitä läheltä ampui niitä todistettavasti 9 kappaletta siihen ratapihalle viimeisenä päivänä ennen kello yhtätoista. Sota oli täydessä käynnissä loppuun asti.

Menimme sitten Viipurin asemalle. Oli sopimus, että vetäydytään hitaasti. 14. päivän iltana siirryttiin yli Linnansalmen, eikä sitä pidemmälle. 15. päivä lähdettiin sieltä eteenpäin ja meidän joukkueemme oli kiväärimiesten mukana varmistamassa loppupäätä. Viipurin linnassa laskettiin 13. päivä iltapäivällä Suomen lippu linnan tornista ja siellä oli juhlallisuuksiakin. Oli kerätty jonkinlainen komppania paikalle ja kerrottiin, että rykmenttimme komentaja Heiskanen, kun hän sen lipun laski, ilmoitti, että tehtävä on täytetty ja ryssä ei ole valloittanut Viipuria.

Viipurissa kävi 14. päivä huhu, että saa evakuoida niin paljon kuin jotain arvokasta on. Kaikki hajaantuivat eri puolille ja joku sanoi nähneensä ryssän solttujakin siellä samoissa puuhissa. Monilla oli hopeaesineitä ja muuta arvokasta. Niitä oli määrä luovuttaa pois ja moni tekikin niin. Polkupyöriä oli monella evakuoituna. Ne kylläkin luovutettiin kaikki, koska niitä ei voinut oikein piilotella. Mutta kyllä taskuihin jäi varmasti paljon arvokastakin tavaraa. Moni sanoi, että kun asunnoissa oli esimerkiksi komea peili, niin se rikottiin heittämällä vaikka pullolla. Vahingossa vetivät vielä arvokkaat kristallitkin hyllyiltä.

SALPA-LINJAA RAKENTAMAAN

Koko meidän tykkikomppania siirtyi Viipurista Hovimaan tienhaaraan ja Vainikkalaan uudelle rajalle. Siitä siirryttiin välittömästi Ylämaalle, jossa oltiin huhtikuulle asti. Ylämaalla oma hommani vallan muuttui ja minulle tuli varsin haastava tehtävä. Meillä oli tykkikomppanian vääpelinä Niilo Puolakka. Hän oli silloisen maataloushallituksen virkamiehiä ja tuli kohta määräys, että hänet on kotiutettava välittömästi. Ja minut määrättiin tykkikomppanian vääpeliksi. Koin sen kovin haastavaksi työksi. Tykkikomppania oli suoraan rykmentin alainen ja muistan, kun olin rykmentin huoltopäällikön puhuteltavana ja neuvottavana. Olin vääpelin tehtävissä aina yli 7 kk koko kesän 1940. Palvelusaika oli silloin asepalvelukseen astuessani 15 kk, mutta se pidennettiin 18 kuukauteen. Minulla oli siten varusmiespäiviä paljon edessä. Lomat olivat vain vuorolomia noin viikon mittaisia.

Välirauhan aikana pantiin heti koulutus pelaamaan. Meillä ei ollut kotiutettavia kuin upseerit ja aliupseerit, jotka olivat reserviläisiä, ja meillä monella muulla oli palvelu vielä kesken, kun olimme asevelvollisia. Ja porukkaa täydennettiinkin vielä. Tuli kokelaita ja aliupseereita koulutuskeskuksista.

Sitten siirryttiin Miehikkälään, jossa oli toimisto urheilukentän paviljongissa. Minun työni oli täällä paviljongissa. Muulla komppanialla oli telttamajoitus koko kesän. Salpa-linjaa rakennettiin, jota rakentamassa olivat lähinnä työvelvolliset. Viivyimme Miehikkälässä muutaman kuukauden. Juhannuksen aikaan kesällä 1940 olimme täydessä hälytystilassa, sillä pelättiin ryssää kaikesta huolimatta.

Kai Korte, myöhemmin julkisuuden henkilöitä, oli meidän tykkikomppaniassamme. Hänestä tuli aikanaan oikeuskansleri. Hän ei vielä ehtinyt taisteluihin mukaan, mutta tuli nyt porukkaan. Hän oli silloin kylläkin jo alikersantti. Minustakin oli siihen mennessä tullut alikersantti. Korpraali en ollut koskaan. En käynyt myöskään aliupseerikoulua. Mutta pitihän vääpelin toki olla aliupseeri.

Miehikkälän kirkolla oli jonkin aikaa kanttiinikin, jota lotat hoitivat. Joskus lokakuun lopulla ruvettiin rakentamaan parakkivaruskuntaa. Parakkeihin majoittui pari joukkuetta. Niitä pystytettiin tiuhaan. Se oli jonkun kilometrin päässä kirkonkylästä, missä meidän tykkikomppania oli majaillut. Silloin tuli kaikille yhtenäinen ruokailupuolikin, eikä joka komppanialla ollut omaansa kuten ennen.

Salpalinjan rakentamisen lisäksi oli myöskin asetäydennystä määrävahvuuksien mukaiseksi ja uusiakin aseita saatiin. Aseet olivat pääasiassa sotasaalistykkejä, joihin saatiin koulutusta ja oli suuntausharjoituksia. Vein täältä Perniöstä idean Kankkonummen ajoilta. Kankkolla oli tykissä eräänlainen sisäpiippu. Tykinammus oli tyhjennetty ja hylsy valettu massaa täyteen ja kiväärinpiippu pantiin hylsyn sisään ja ammuttiin kiväärin panoksia. Toin tämän jujun sinne. Kukaan meidän upseereista ei ollut tällaista ennen tiennyt tai kokeillut. Virojoella oli verstas, joka asensi nämä piiput. Se oli käyttökelpoinen idea. Meillä oli sellainen rata, jossa vaunussa vedettiin sitä tykkiä. Ja kun ammuttiin kiväärinkuteja, niin nähtiin heti osumat. Se kiinnosti kovin poikia.

Marraskuun alussa minut komennettiin RUK:hon ja jätin silloin kokonaan oman porukkani. RUK oli Niinisalossa ja olin siellä panssaritorjuntatykkijoukkueessa, jossa oli 40 miestä. Olin siellä runsaat neljä kuukautta. Tämä oli 49. kurssi. Sotien aikana oli aina kaksi kurssia yhtaikaa ja tämäkin oli sellainen rinnakkaiskurssi. Sieltä pääsinkin sitten siviiliin. Puolitoista vuotta tuli täyteen.

JATKOSOTAAN HANGON LOHKOLLE

Kerkisin olla kaksi ja puoli kuukautta siviilissä, kun tuli käsky uuteen sotaa, jatkosotaan. Hangoniemi oli talvisodassa jouduttu antamaan ryssille. Jouduin Hangon lohkolle, ensin Fiskarsiin ja sieltä eteenpäin. Siellä oli 13. prikaatin tykkikomppania, jonne jouduin viikon verran ennen kuin muita oli edes kutsuttukaan. Salosta tuli sitten muita tähän tykkikomppaniaan. Siellä oli kaikki vallan kantaväkeä paitsi joukkueen johtajat, jotka olivat varusmiehiä, RUK:sta tulleita. Porukkaa oli joka puolelta Suomea. Perniöstä ei ollut ketään. Salolaisiakaan en tuntenut siinä vaiheessa ketään. Komppanian päällikkö oli vakinaisen palvelun miehiä, vaasalaisia alkujaan. Hän oli kovin ruotsinkielinen ja palvellut aikaisemmin ruotsinkielisissä joukoissa.

Hangon lohkolla alkoi sota vähitellen. Oli pientä vihanpitoa ja ryssä ampui kovin tykistöllään. Venäläisillä oli Hangon lohkolla kai pari divisioonaa jo heti talvisodan jälkeen ja ryssillä oli siellä paljon kalustoa. Porukkaa oli Lappohjan ja Bromarvin tuntumassa. Panssarivaunuja ei kuitenkaan tullut. Kai siellä joku meidänkin joukkue ampua, mutta se joukkue, missä minä olin, ei ampunut laukaustakaan Hangon lohkolla.

ITÄ-KARJALAAN

Hangon lohkolta 17. divisioona, missä oli JR 34 ja Perniön tykistö, siirrettiin Karjalaan heinäkuun 20. päivän paikkeilla. Aluksi mentiin Kaurilan asemalle Värtsilän tuntumaan. Siellä oli vanha raja ja kaikki sillat poikki. Se oli jo valloitettu sinä aikana, kun me viivyimme Hangon rintamalla. Marssimme Uomaalle, jossa viivyimme jonkin aikaa ennen kuin jatkettiin Itä-Karjalan puolelle. Ensimmäinen kylä rajan takana oli Kolatselkä. Siellä oli lähellä tsasounakin ja kaikki rakennukset olivat vielä paikallaan, eikä niitä oltu poltettu. Sodan tuhoja näkyi vain vähän. Meillä ei ollut sillä matkalla vastusta, kun muut porukat olivat jo menneet ennen. Koko elokuu meni Itä-Karjalaan siirtymiseen.

Ensimmäinen taistelumme oli Hirsijärvellä, jossa olivat ryssän ensimmäiset varastot. Tykkijoukkueeni hyökkäsi JR 34:n ensimmäisen pataljoonan mukana. Illalla jo tavoitimme Saarimäen, joka oli korkealle kummulle rakennettu itäkarjalainen kylä. Ryssä oli tiukasti kiinni siinä kylässä. Saarimäessä ryssällä oli jo joku panssarikin ja niistä ammuttiin. Myös Perniön tykistö ampui reippaasti. Mukana olivat mm. Aulis Granbom Teijolta ja Aimo Leikkonen, joka kaatui sitten seuraavassa kylässä. Aimo Leikkonen toimi patterin päällikkönä. Saarimäessä tapasin ohimennen myös Jukka Leikkosenkin. JR 34:ssä oli iso joukko perniöläisiä mukana.

Saarimäestä jatkettiin aikamoista metsätaivalta pitkin, metsäteitä ja syrjäkyliä. Ryssiä oli runsaasti, koko heidän rykmenttinsä oli hajaantuneena. Ryssät tuhosivat meikäläisiäkin ison joukon, jos oli pieniä porukoita, mutta pataljoonan kimppuun ne eivät uskaltaneet käydä, vaan ne vetäytyivät heti ilman mitään vastaiskuja. Pääsimme Aunus - Syväri tienoille.

TOIMINTAA SYVÄRILLÄ

Alavoisissa tavoitimme Syvärin ensimmäisen kerran. Siitä jatkoimme vielä Vaaseniin, jossa pataljoona ylitti Syvärin. Siinä oli pieni sillanpääasema ja teimme lautat, joilla ylitys tapahtui. Maasto oli huonoa ja tietöntä, eikä sinne viety tykkejä. Joukkueeni meni Syvärin aseman kautta ja rautatiesillan yli tulivat tykit perässä ja tavoitimme muun pataljoonan. Meillä oli tappioitakin varsin paljon. Kaksi joukkueenjohtajaa kaatui samassa Koivumäen taistelussa viides päivä syyskuuta kuin Aimo Leikkonenkin. Joukkueestani siellä kaatuivat myös Westerholm ja Hytönen. Yksi kokelaskin haavoittui vaikeasti. Kolmas kaatui sitten lokakuussa. Miehiäkin meni melkoisesti. Siellä oli yksi tykkiryhmäkin, johon tuli kevyen kranaatinheittimen täysosuma ja siinä meni hyvin monta vanhempaakin miestä. Maasto oli avointa, eikä mitään kaivettuja suojia ollut käytettävissä. Uusia joukkueenjohtajia tietysti saatiin tilalle. Sanonta "hiki säästää verta" piti siellä hyvin paikkansa. Töitä tehtiin kovin suojien saamiseksi. Lapiota käytettiin joka vaiheessa ja sen käytön tärkeyttä korostettiin jatkuvasti, oli sitten kuinka pieni pysähdys tahansa.

Syvärin sillanpääasemalla oli myös taisteluja. Siellä muodostettiin kuuluisa osasto Marttinen. Itsekin tapasin Marttisen siellä yhden kerran. Hän oli silloin majuri. Osasto Marttiseen kuului koko JR 34 ja paljon muitakin joukkoja. Hän junaili ansiokkaasti. Hänestä tuli myöhemmin JR 61:n komentaja. Viipurissa sitten JR 61 oli ruotsinkielinen ja soti kovin hyvin. Marttisesta tuli Suomen nuorin eversti. Hän oli Adolf Ehrnroothia kai 4 vuotta nuorempi ja Mannerheim-ristin ritari hänestä tuli samalla päivämäärällä kuin Ehrnrooth. Myöhemmin hän meni sitten Amerikkaan ja oli siellä Amerikan armeijassa everstinä.

Päädyimme Syvärin eteläpuolelle, kun tämä sillanpääasema vallattiin. Seuraava kohde oli Syvärin kaupunki, jossa taisteltiin ja vallattiin loput siitä Syvärin kaupungista. Syvärillä riitti taisteluja vaikka kuinka paljon eikä niillä tuntunut olevan rajoja. Sinne tullessa olin komppanianpäällikön tuuraajana, kun hän joutui milloin mihinkin. Olin hänen tehtävissään myöhemminkin, kun hän oli esim. kotilomalla.

Talvi taisteltiin Syvärin eteläpuolella Shemenskin kylässä, missä oli ensimmäinen pataljoona ja tykkijoukkue sen mukana. Muuten komppanian komentopaikka oli Syvärin kaupungissa, jossa oli ihanteelliset tilat olla.

HALIKON PATALJOONA

Sitten herrat päättivät, että JR 34, tämä Perksalon rykmentti, lakkautetaan. Perksalosta oli jo aikaa sitten tullut everstiluutnantti. JR 34:stä jäi jäljelle vain yksi pataljoona, ensimmäinen pataljoona, minkä mukana minäkin pääasiassa olin ollut. Tämä oli majuri Sunan pataljoona. Siihen siirrettiin sitten nuorempia, kun jalkaväestä pääsi 1911 syntyneet siviiliin. Yleensä siviiliin pääsivät vain 1908 syntyneet, mutta täältä pääsivät vielä 1911 syntyneet. Nuoremmat siirrettiin ensimmäiseen pataljoonaan ja sitä ruvettiin kutsumaan Halikon pataljoonaksi, koska siinä oli kantajoukko Halikosta. Toiset vietiin muualle, kun eivät kaikki nuoremmat mahtuneet tähän pataljoonaan. Muut kotiutettiin. Olin itse mukana, kun Saloon vietiin tykkikomppania, vanhempi joukko, kuin myös nämä kaksi pataljoonaa. Olin viemässä ja kotiuttamassa heitä. Salossa nämä porukat lakkautettiin Salon suojeluskuntapiirissä, missä ne oli perustettukin. Pääsin siinä samalla itse kotilomalle. Halikon pataljoona tappeli Syvärin puolella sodan loppuun asti.

HÄMÄLÄISTEN KOMPPANIAAN

Jouduin itse siirtymään hämäläisten joukkoon, tykkikomppaniaan, joka oli alkujaan perustettu Jokioisilla. Siinä oli Jokioisten ja Forssan miehiä ja myös Pälkäneeltä. Tällä porukalla olimme Lotinapellon vastapuolella. Tässä komppaniassa oli paljon iäkkäämpiä miehiä kuin aikaisemmassa porukassa. Muut joukkueenjohtajat olivat minua 5 vuotta vanhempia ja komppanianpäällikkönä ollut kapteeni Yli-Paavola oli 1907 syntynyt eli 11 vuotta minua vanhempi. Se oli erinomainen komppania ja viihdyin hyvin heidän joukossaan. Sodan karmeudesta huolimatta tähän aikaan liittyy myös mukavia muistoja.

Huolto pelasi tännekin hyvin. Olot olivat jo vakiintuneet maaliskuussa 1942, kun tuli vaihto ja toinen rykmentti tuli tilalle. Me siirryimme Kuittisten kylään. Huhtikuun alussa ryssä oli ruvennut hyökkäämään kovin siellä Syvärillä, Shemenskin suunnassa. 11. divisioona ja 17. divisioonan saumasta ne hyökkäsivät suurin joukoin. Ryssän tarkoitus lienee ollut ottaa kevättulvien aikana Syväri linjaksi. Shemenskiin siirrettiin ja saatiin joukkoja kiireesti. JR 61 oli sillä suunnalla ja samoin kevytosasto 19 oli siellä jo ennen meitä taistelemassa. Oma rykmenttini JR 23 siirtyi nopeasti Shemenskiin.

ANKARAA TALVISOTAA

Ryssät olivat edenneet Shemenskissä jo pitkän matkaa. Se oli kauhea talvisota. Lunta oli paljon vielä huhtikuussa. Mutta ilmat lämpenivät yhtäkkiä ja lumi romahti ja oli kovin märkää, kun siellä talsittiin. Mutta ryssät jäivät siinä toiseksi ja meikäläisillä meni kovin hyvin. Ryssän kaatuneita oli todella paljon. Tosin kyllä tappioita syntyi omienkin puolella.

Olin käymässä meidän töpinässä, huoltojoukossa. Pojat olivat teltoissa metsässä ja olivat juuri haudanneet ryssiä ja tehneet siistin puukoivuristin haudalle ja ryssän rikkiammuttu kypärä oli siellä hattuna päällä. Siihen oli kirjoitettu johonkin vanerilevyyn, että siinä oli 58 vainajaa.

Kurjaa oli meikäläistenkin sota. JR 50 miehet evakuoivat haavoittuneita. Maasto oli soista ja vettä paljon. He vetivät haavoittuneita ahkiossa. Kun he pääsivät kuivalle maalle oli ensimmäinen työ kaataa ahkio tyhjäksi vedestä. Haavoittuneen oli aika kurjaa maata siinä veden seassa ahkiossa. JSP oli joka pataljoonassa ja kenttäsairaala oli Vaasenissa. Yhdelläkin haavoittuneella oli jalka mennyt kokonaan poikki reidestä ja oli jo toista vuorokautta odottanut siirtoa sairaalaan. Siihen saakka oli hoidettu vain tilapäisin konstein.

Vanhat Syvärin linjat vallattiin. Ryssän menetykset olivat tässä vaiheessa tuhansia kaatuneita. Naamoista näki, etteivät kaatuneet olleet lähiseuduilta. Ne olivat paremminkin Siperian miehiä, Mongolian suunnasta.

MANNERHEIM KUITTISTEN KYLÄSSÄ

Jatkossa siirryimme Kuittisten kylään, kun hyökkäys oli loppuun selvitetty. Siellä olimme reservissä koko kesän 1942. Oli hiukan hiljaisempaa aikaa ja teimme kenttävarustelutöitä. Olin HTK:ssa komennettuna. Se oli Nurmoilassa armeijakunnan yhteydessä. Siellä oli määrä, että kaikkien jalkaväkimiestenkin oli osattava ampua ryssän 45-millisellä sotasaalistykillä. Olin siellä HTK:ssa tykkijoukkueessa, jossa koulutettiin näitä miehiä, pari kolme viikkoa, kunnes tulin takaisin sinne reserviporukkaan.

Täällä reserviaikana oli jo lottiakin mukana ja lottakanttiinissa oli erilaisia ohjelmia, tyttöseuraakin. Rakensimme Kuittisten kylään tukilinjaa. Kuittisissa elokuussa puolenvälin paikkeilla tuli Mannerheim käymään. Hän oli matkalla 5. divisioonan esikuntaan, mutta tie kulki meidän varuskuntamme läpi. Kuinka sattuikaan, että olin juuri silloin päivystävä upseeri. Komentaja soitti minulle, että heti sinne ja selvisi, että Marski on tulossa. Piti katsoa vähän vaateitakin. Mutta ei minulla mitään mahdollisuutta ollut mitään vaihtaa. Onneksi saappaat sentään olivat tyydyttävän kiiltävät, eikä kesäpusakkakaan ollut kovin vanha. Ne kelpuutettiin.

Tien poskessa odotettiin Marskia ja jäyhä, vanha everstikin oli hiukan hermostunut. Hän sanoi minullekin terävästi: "Hei Laurila, kypärä suoraksi." Marskin seurue tuli maastoautoilla ja ensimmäisessä heti istui Marski. Se oli varmaan joku Hitlerin lahja-auto, sellainen saksalainen maastoauto. Hänellä oli moottoripyöräilijän lasit lakin otsalla. Ne olivat olleet kai silmilläkin, kun oli kovin tuullut. Hänellä oli kolme neljä kenraalia mukana. Heinrichs ja Oesch ainakin, sekä Blick armeijakunnan komentaja, joten oli siinä kenraaleja. Jouduin komentajan jälkeen ilmoittautumaan Marskille ja Marski ojensi kätensä ja näin tuli paiskattua kättä Marskin kanssa. Se oli historiallinen ja harvinainen tapaus. Ja kenraalit heittivät tassua myöskin. Mutta siinä oli iso liuta muitakin, jotka eivät enää tulleet kädestä tervehtimään.

LOTINAPELTOA VASTAPÄÄTÄ

Jouduimme uudestaan Lotinapellon vastapään maisemiin 1943. Siellä viivyimme ryssän suurhyökkäykseen kesällä 1944 asti. Ammuttiin varsin paljon, kun maaleja tuli. Kun rannalla ammuttiin, niin heti syntyi kauhea äläkkä ryssän puolella. Piti pelata hyvin harkiten. Tykki piti viedä jo etukäteen yöllä ampumapaikalle ja naamioida sinne. Sitten ammuttiin sen minkä ehti, 5-6 laukausta. Vihollinen rupesi heti vastaamaan. Mutta koska heillä ei ollut suorasuuntausta, niin kaaritulta ei tarvinnut pelätä. Se meni kauas, sillä se ei ollut tarkkaa. Mutta heti piti viedä siinä samassa myös tykki pois suojaan. Ja mukana piti olla vain minimimäärä miehiä 2-3 ja niilläkin piti olla kaivettuna suojapoterot. Kyllä siellä aika hyvin pärjättiin tämän puolesta.

Ryssä oli koko ajan hyvin tarkkana. Se kohta, mistä suomalaiset ampuivat, tuli merkityksi maaliksi ja siihen ryssät ampuivat uudestaan. Ei siinä tietenkään enää mitään ollut, mutta ne tarkistivat sen maalin, että jos siihen meni seuraavalla kerralla, niin siihen tuli heti uudestaan. Jouduimme kerran ampumaan sellaisesta paikasta, josta oli ennen ammuttu. Emme ehtineet ampua kuin muutaman pari kertaa, niin KRH:n lähtölaukaukset jo kuuluivat ja tuli kova kranaattimäärä. Mutta ei siinäkään lopulta vahinkoja sattunut.

Näissä ryssän sotasaalistykeissä oli epäsuoraan ampumisen mahdollisuus. Siinä oli kiertokaukoputken tapainen suuntain. Ihan hieno optiikka, jolla voi ampua epäsuorasti. Meillä oli yksi sellainen tykki ja ammuimme sillä satoja ammuksia. Suunnilleen kilometri oli matkaa. Siinä oli edessä matala koivikko. Sirpalekranaatilla oli kovin pieni alkunopeus ja se lensi kaaressa vain alle 400 metriä, kun taas panssarikranaatin kanto oli kilometrin nurkille. Siinä oli lähtölaukausäänikin ihan toinen. Tällainen 45-millinen oli kovin kätevä sirpalekranaatti. Sen kranaatit pystyi nappia kääntämällä saamaan varsin herkiksi, jotta ne räjähtivät jopa puun oksilla. Sillä ammuttiin kovin paljon. Fiksuimmat kaverit osasivat ihan omin nokkineen ampua sillä ja monet tekivätkin niin ihan vartiosta tullessaan, kun tiesivät pesäkkeen mihin ampua. Pimeässä pantiin tavallinen taskulamppu valaistuskiintopisteeksi, jotta sen avulla voitiin pimeässäkin ampua oikein ja suunnatakin, kun lukemat olivat ennestään tiedossa.

Kalustoa oli paljon ja meille tuli rykmentin kanuuna, joka oli 76-millinen, sama kaliiperi, kuin 02. Se oli modernisoitu, kevyt ja kumipyörillä. Niitä meille tuli sitten 4 kappaletta. Panssarintorjuntatykkejä oli 6 kpl. Tälle rykmentin kanuunalle oli paljon koulutusta. Sitten oli vielä ontelopanos, mikä läpäisi panssarin, mutta niillä oli kylläkin vaikeampi osua.

Meille tuli Lotinapeltoon sitten 1923 syntyneitä täydennysmiehiä, myös perniöläisiä. He olivat hyvin koulutettuja. Kaikkiaan tuli 40 miestä, osa Halikosta ja Lohjalta ja meidän porukkaan tuli 8 perniöläistä mm. Veikko Andersson, kotinaapuristani Ristinkulmasta. Hän kaatui kuitenkin pian tarkka-ampujan luodeista kesällä 1943. Ryssillä oli näitä tarkka-ampujia aika paljon. Itsekin usein poikia niistä varoittelin. Ja olinpa joutua itsekin uhriksi, mutta luoti kimmahti onneksi ihan vierestä.

Ryssät hyökkäsivät kesäkuun 21. päivänä Aunuksen kannaksella. Lotinapelto oli yksi painopistesuunta. Tiekin oli siinä lähellä ja samoin rautatie. Ryssällä oli siellä tavaton määrä tykistöä ja se ennakoi viikon pari ennen, että jotain on tulossa, kun eri kaliiperiset raskaat tykit ampuivat hyvin paljon ja eri kohteisiin. Siitä pääteltiin, että jotain on tulossa. Ja se sitten tapahtui 21. päivänä.

Miehitys oli meillä tuolloin jo kovin ohut, kun sieltä oli vedetty jo kaksi divisioonaa Kannakselle ja muutenkin oli tarkoituskin vain viivyttää. Ja niin me jouduimme lähtemään sieltä Syvärin rannoilta. Meidän pataljoona oli kovin yksin vaikeassa paikassa. Kalustoa jäi sinne paljon, eikä kaikkia tykkejä saatu pois. Sen verran kuitenkin oli kiire lähteä.

SODAN PÄÄTTYMINEN

Haavoituin tuossa ryssän rajussa tykkitulessa kesäkuun 21. päivänä käsivarteen, selkään ja kainaloon. Olin Kinkomaan sotasairaalassa Jyväskylässä, jossa oli paljon haavoittuneita. Elokuun 8. päivänä kerkisin sitten takaisin. Sillä aikaa porukka oli jo tullut vanhan rajan tälle puolelle. Linjat olivat Pitkäranta Liesjärvi linjalla, joista ei juuri enää menty taaksepäin. Siinä ne linjat pysyivät sodan päättymiseen asti. Olin siinä vaiheessa, kun sota loppui Laatokan rannalla eräässä niemessä aivan Pitkärannan lähellä. Porukkamme oli silloin Nietjärvellä.

Sodan loppuvaiheessa tuli uusia aseitakin. Tuli kauhut ja nyrkit ja olin Tuusulassa kurssillakin viikon päivät oppiakseni näitä käyttämään. Joukkueelleni ei ehtinyt niitä tulla lainkaan. Mutta sillä aikaa, kun minä olin sairaalassa, niin kyllä pojat muissa joukkueissa näillä aseilla tuhosivat paljon vihollisen panssareita.

Rauhan tultua lähdimme vähitellen murheellisina talsimaan taaksepäin. Se oli jo uuden rajan tällä puolella, Kesälahden kuntaa, jonne siirryimme ja sitten mentiin vielä eteenpäin Punkaharjun kuntaan. Ja sielläkin ruvettiin vielä Punkasalmella kenttävarustustöihin. Kaivettiin kovin varusteita teitten varsiin, tykkiasemia ja taisteluhautoja. Olin vasta marraskuun 21 päivänä siviilissä, vaikka aselepo tuli syyskuun 4. päivänä.

Meillä oli aina erinomainen henki kaiken aikaa sekä jatko- että talvisodassa siinä tykkiporukassa, jossa kulloinkin olin. Siellä ei ollut lainkaan purnareita ja palvelualttius oli erinomainen. Ei ollut valkoisia, eikä punaisia. Politiikasta ei puhuttu lainkaan. Puna-armeija oli vastassa ja siitä puhuttiin. Suojeluskuntajärjestöstäkään ei puhuttu, eikä se jakanut joukkoa mitenkään.

(Videohaastattelu 1996, Pekka Laurila 2002)