Salon Seudun Sotaveteraanit ry  
 

Antero Lietzen

Muistelma 15. prikaatin sotatiestä

Vartiopaikka Kuuttilahdella

Limingalla perustettu 15. prikaatin ensimmäinen pataljoona oli entiseltä nimeltään Sissipataljoona kolme. Muistelen tässä pataljoonan sotatietä Aunuksesta Laatokan Karjalan taisteluista 1943-44 aina Lapin portille saakka, jossa prikaati lopulta hajotettiin.

Itse tulin tähän ensimmäiseen pataljoonaan joskus lokakuun lopussa 1943. Pataljoonan sijaintipaikka oli Syvärin alajuoksulla, josta erkanee Kuuttilahti, jonka rannalla meillä juuri oli vartiopaikkamme. Vartiopaikka sijaitsi pienellä niemellä ja Kuuttilahti oli sillä kohtaa varsin kapea ja yhtyi Syväriin.

Vartiopaikalle mentiin sulaveden aikaan veneellä ja siellä oltiin ainoastaan öisin. Valoisaksi ajaksi, aamuin alkaessa valjeta, sieltä tultiin pois. Tällaiselle alueelle pataljoona oli siirretty.

Vanginsieppauksen torjunta

Ensimmäinen varsinainen yhteenotto tapahtui 20.- 21.10. välisenä yönä. Vihollinen keskitti kovan tykistökeskityksen tähän vartiopaikkaan juuri silloin, kun joukkueenjohtaja vänrikki Tiainen oli tarkastamassa paikkaamme. Ryssä tuli sinne ja käsikranaatein ja konepistoolein aseistettuna, yllätti vartijat ja vei Tiaisenkin mukanaan vaikeasti haavoittuneena. Tämä oli ensimmäinen sieppaus.

Yleensä jälkeenpäin ryssä tuli Syvärin yli monessakin kohdassa ja yritti sieppauksia. Sitten 24.1.1944 ryssä oli taas tulossa sinne. Mutta meillä oli puhelin vartiopaikalla. Vartiomiehet, jotka silloin siellä olivat huomasivat, että nyt ryssä on tulossa. He soittivat ja me menimme korsuun. Ei ryssä kuitenkaan yrittänytkään vartiopaikalle, vaan kyttäsi kauempana siepatakseen vangin siinä vaiheessa, kun tulee vaihto.

Kun sieltä sitten oli soitettu tuli toisen joukkueen johtaja vänrikki Laurell ja otti meidän ryhmästä mukaan Taavetti Lappalaisen ja Matti Mikkosen. He tiesivät mitä siellä oli odotettavissa. Ryssillä oli selvästi tarkoitus ottaa vanki. Laurell meni edellä ja kun hän näki vihollisen, niin hän tuikkasi konepistoolilla. Ne kaatuivatkin heti, paitsi yksi, joka haavoittui. Se juoksi Kuuttilahden jäälle, mutta sinne se sitten sortui, eikä päässyt mihinkään. Siihen asti se meni oikein hyvin.

Sitten ne kaatuneet tuotiin meidän korsumme eteen. Ajatuksemme, että vanki oli tarkoitus siepata sai vahvistuksen, sillä kaatuneilla oli köyttäkin mukana sitomista varten.

Haavoittunut Lappalainen Kuuttijärven jäältä

Kun aamu rupesi hiukan valkenemaan, niin ajateltiin, että haetaan se venäläinen sieltä Kuuttilahden jäältä pois. Mikkonen ja Lappalainen lähtivät hakuretkelle. Mutta koska oli jo vaalennut, niin venäläiset huomasivat heidät ja rupesivat ampumaan konekiväärillä. Lappalainen sai osuman ja kaatui siihen. Mikkonen vaikka oli konekivääritulessa, onnistui lähtemään siitä ja pääsi kaislikon suojassa tulemaan meidän korsulle asti. Näin siinä kävi. Mutta aamun valjettua enemmän, Kuuttilahden suulta alkoi kuulua ääntä, huutamista. Lappalainen oli tullut tajuihinsa. Siinä tulikin tenkkapoo, että mitä nyt tehdään. Tieto meni ylempiinkin portaisiin ja sieltä tuli käsky hakea Lappalainen sieltä pois. Tykistön tulenjohtajakin tuli ihan rantaan asti, että annettaisiin tykistökeskitys, jotta voidaan haavoittunut hakea paremmin pois. Tällä kertaa hakemaan lähtivät Matti Mikkonen ja Lauri Räinä. Mutta sitten kävi niin hyvin, että tuli jumalattoman kova lumipyry, eikä näkyvyyttä ollut juuri lainkaan. Ja he saivat tuotua Lappalaisen jäältä pois. Ja sitten haavoittunut Lappalainen tuotiin korsulle. Siinä korsun edessä hän oli vielä elossa, mutta kuoli seuraavana aamuna kenttäsairaalassa. Hän oli haavoittunut joka puolelle konekiväärisuihkusta.

Perääntymistaivalta

Seuraavat ajat olivat pitkälti normaalia, eikä mitään erityistä tapahtunut. Vartiot pelasivat, eikä uusia rynnäköitä tullut.

Kesäkuun alussa porukkamme pääsi taustalle reserviin. Mutta sitten tulivat kesähyökkäykset, jossa ryssä rupesi tulemaan. Meidät siirrettiin yläjuoksulle Pisistä, Mäkriän, Lamperon ja Enimäenjärven maastoon. Siellä ei mitään erityisempää tapahtunut, vaan meidät siirrettiin taas enemmän alajuoksulle päin.

Tultiin Sammatukseen, jossa oli jo ollut edellinen porukka. Siellä olivat linjat tyhjentyneet jo ja meidätkin siirrettiin linjojen taakse paikkaan joka oli paljon ylempänä. Menimme juoksuhautalinjoille, jotka oli hyvin varustettu. Siellä oli oikein teräskuvut ja betonikorsut. Mutta se oli tyhjänä, eikä ryssäkään ollut sinne vielä ehtinyt. Yhdessäkin kohtaa ryssän hyökkäysvaunu oli jäänyt juoksuhaudan päälle. Sen alta kuljettiin ja tultiin betonikorsuun. Siellä sitten olimme. Konekivääri oli teräskuvussa. Varrottiin ja sitten ryssä rupesikin tulemaan hyökkäysvaunuilla ja ampui sieltä meitä kohti. Meilläkin oli konekivääri ja siinä Jaakko Heikkinen- niminen sanoi, että ammutaanpa niitä hyökkäysvaunuja pelotukseksi. Me sanoimme, että on turhaa niitä sillä tavalla härnätä, että ei meidän luotimme pysty hyökkäysvaunuun.

Mutta kielloista huolimatta kaveri ampui. Mutta ne huomasivat heti mistä ammunta tuli ja pamauttivat takaisin siihen teräskupuun. Ei se siitä läpi tullut, mutta siitä tuli niin kova ilmanpaine, että Heikkinen kaatui. Henki meni.

Tapasin veljeni

Siinä sitä sitten olimme ja yö kului. Aamulla kuuden aikaan lähdimme peräytymään ja meidän porukkamme lähti sieltä viimeiseksi. Lähdimme kulkemaan yli Aunuksen lakeuksien. Onneksi silloin oli semmoinen satinen ilma, joten pääsimme ihan ilman, että olisi ollut millaistakaan hätää. Eräältä varikolta saimme ottaa mitä vaan mukaamme. Siten tulimme Säntämäen maastoon.

Tähän asti oli ollut jumalaton kiire jonnekin. Mutta nyt ei ollut kiire mihinkään. Siinä vain odotellessamme kiire meni ohi. Sitä ihmettelimme.

Paikalle tuli myös prikaatin kolmannen pataljoonan porukkaa, jossa minun Kalervo-veljeni oli pataljoonan krh:ssa. Tapasimme siinä. Minulla ei ollut mitään syötävää, mutta hänellä tilanne oli eri. Siellä krh:ssa oli ruokaa, hevosia ja muutakin. Sain häneltä sapuskoja, jotka olivat ihan tarpeeseen.

Vitelestä Rajakontuun

Illansuussa lähdimme liikkeelle. Tulimme Vitelen maihinnousun paikalle. Paikan sivuutettuamme tiesimme jo mistä syystä kiireemme oli mennyt ohi. Mutta siinäkin juuri tienpenkassa olivat maihinnousun torjujat. Sieltä jatkoimme Viteleen ja asetuimme joen taakse asemiin. Se oli hiekkaperäistä maata, johon jokainen kaivoi itselleen montun. Siinä oli oikein hyvä paikka.

Naapuri alkoi sitten tulla porukalla. Mutta ne olivat ottaneet siihen mukaan siviiliporukkaa ja näimme sen, joten emme raskinneet sinne konekiväärillä sekaan paahtaa. Taas peräännyimme. Siinä oli takana peltoaukea, jossa olevaa ojanotkoa pitkin pääsimme mukavasti etenemään. Jo aikaisemmin ruskipoika ampui konekiväärillä. Se ampui räjähtäviä luoteja. Ja ihan tuntui kuin se olisi jo ollut meidän edessämme, kun luodit räjähtivät sielläpäin, minne olimme menossa. Kun luodit räjähtivät takana olevassa metsässä ajattelimme, että ovatko ne jo tuolla ennen kuin selvisi, että kyseessä olivat räjähtävät luodit.

Niillä sijoilla pysyttelimme ja kyllä siinä torjuimmekin, mutta sitten taas peräännyimme ja menimme Laatokan rantoja pitkin. Aika ajoin oli viivytyspaikkojakin.

Sitten tulimme vanhalle rajalle Rajakontuun. Rajakonnussa haavoittui Alpo Grönroos. Jostakin tuli yksinäinen luoti ja hän sai siitä siipeensä. Saimme lääkintämiehet ja sellaiset hoitamaan hänet. Muu porukka jatkoi perääntymistä. Menimme Orusjärven kautta Salmiin, eli teimme hiukan lenkkiä. Jatkoimme Salmista ja pysähdyimme Uudessakylässä, Laatokan pohjoispuolella, jossa meillä oli seuraava linja. Siinä otimme pikkuhiljaa vihollista vastaan ja siitä lähdimme eteenpäin ja peräännyimme. Mutta sitten linjat ikään kuin seisahtuivat.

Nietjärven taistelut

Sitten tuli Nietjärven taistelut. Siellä jouduimme ihan vyöryttämään juoksuhautoja pitkin. Siellä ystäväni Matti Mikkonen ryhmästämme toimi varsin mallikkaasti. Hän oli sellainen mies, joka meni aina ensimmäisenä. Eräässäkin kohtaa juoksuhaudan mutkan takana oli naapuri konepistoolin kanssa ja hän pruuttasi ja nekin pruuttasivat. Hän sai ryssät kaadettua ja jatkoi itse siitä eteenpäin. Mutta kun jälkeenpäin katselimme Mikkosen asetakkia, niin se oli joka paikasta luodinreikiä täynnä, mutta yksikään ei ollut edes ihoa raapaissut. Sellainenkin ihme koettiin. Kyllä siellä sitten näitä vastaiskuja ja muitakin kahakoita oli, joissa oltiin mukana. Viimeksi olimme Korven- lohkolla. Sinne pysähdyimme ja olimme peräti kuukauden verran samassa paikassa. Siellä ei partiointia kummempaa ollut.

Rauha

4.9. 1944 taistelut päättyivät ja aamulla klo 5.00 lähdimme linjasta. Sanottiin, että nyt on rauha tullut. Marssimme sieltä eteenpäin ja tulimme Leppäsyrjän asemalle ja seuraavana yönä nousimme junaan ja 6.9. olimme jo Limingassa.

Limingassa olimme kiväärijoukkueen ryhmänjohtajan kotona. Olimme siellä mm. elopellollakin. Sieltä taas siirryimme Kuhmoon, jonne marssimme yötä myöten. 19.9.1944 olin Muhoksessa, jolloin rauha tehtiin. Siellä Väinö Tanner piti puheen ja silloin vasta ruskipoikaa vastaan sota virallisesti loppui.

Lapin sotaan/ 15.Prikaati hajotetaan

Sieltä siirryimme Vaalaan, josta junalla Ouluun. Oulusta menimme rannikkoa pitkin pikkuhiljaa ja ennen Kemiä menimme rauhanomaisesti sitä mukaa kun saksalaiset etenivät. Mutta Kemissä tuli jo nujakoitakin ja alkoivat taistelut. Meidänkin pataljoona meni Kemin oikealta puolelta ja katkaisi yhteydet pohjoispuolelta. Mekin vietimme siellä yhden yön ratavallilla. Mutta sitten saksalaiset lähtivät perääntymään. Pataljoonamme lähti pikkuhiljaa perässä ja menimme Ounasjoen vartta Rovaniemelle. Siellä tämä prikaatimme hajoitettiin, eikä se sellaisenaan enää jatkanut 15. prikaatina, vaikka Lapin sota vielä jatkuikin.