Salon Seudun Sotaveteraanit ry  
 

Muistoryijy
Tatu Lietzénin sotatiestä

Kiskon pitäjän Kurkelan kylässä sijaitsevat Heikkilän tilan rakennukset kauniissa maaseutumiljöössä. Lähimäellä sijaitsee viime sotiemme muistomerkki.

10493

Heikkilän talon pihamiljöössä on viime sotien muistomerkki. Koko Heikkilän talon väki oli antamassa panoksensa isänmaamme vapauden puolesta, suurin osa taistellen rintamalla, osa työskennellen kotirintamalla.

Talon 11:sta pojasta 9, Veikko, Pasi, Tatu, Seppo, Ilkka, Eljas, Kalervo, Antero ja Paavo, osallistuivat sotatoimiin. Mukana oli lisäksi talon vävypoika, Vilho Heimo. Paavo oli yksi niistä yhdeksästä, joka ei ehtinyt vielä rintamalle, vaikka olikin jo sotatoimialueella. Kaksi nuorinta poikaa, Ahti ja Esko, sekä tytär Tarina jäivät kotirintamalle äiti Esterin ja isä Sandorin kera.
Taistelut ottivat osansa. Eräänäkin hetkenä Lietzenin veljessarjasta oli samassa junakuljetuksessa neljä matkalla haavoittuneena sairaalaan, viides makasi siellä jo haavoittuneena. Antero oli ainut, joka ei haavoittunut.
Yhdeksän nuorta miestä sotaan yhdestä ja samasta perheestä on suuri panos uhrattavaksi isänmaan vapauden puolesta.

10495

Kuvassa etualalla Tatun veli Antero. Taustalla Antero Kirvelä ja Kauko Sainio juoksuhaudassa Pirunkukkulan maastossa, paikalla, jossa Tatu haavoittui.

Raskaimman viestin sai kotiväki ottaa vastaan 23.7.1942, jolloin veljeksistä kaatui Tatu Syvärillä
Särkijärven maastossa Pirunkukkulan taisteluissa, jossa Tatu astui miinaan. Hän menehtyi vammoihinsa.

Sotilasarvoltaan Tatu oli vänrikki, jonka ylennyksen hän oli saanut suoraan kersantista

Tatun kohtalo nosti pintaan muistikuvia hänen elämästään.
Jukka Heimo, Tarinan lapsi kertoo:
” Sotien välissä Tatu oli kotona sontaruumaa tyhjentämässä. Virtasen Tarmon kanssa pyörimme jaloissa. Hän sanoi meille, että menkääpä Hindbergin kaupasta hakemaan hänelle vischyvettä kirjaan. Se vischy oli meille niin outo sana, että hoimme sitä koko matkan kauppaan mennessämme. Kirjaan osto oli myös siihen aikaan varsin outo asia, eikä sitä juurikaan kukaan uskaltanut käyttää. Mutta Tatu uskalsi.
Äiti sanoi, että Tatu oli porukassa kaikkein miehekkäin ja ehkä juuri tuokin uskallus hänen luonnettaan kuvasi. Hän edusti luonteeltaan eniten isäntämiestä ja ylitti oman isänsäkin varsin kevyesti verrattuna muihin. Isä Sandor oli todellisuudessa herra ja hidalko omassa talossaan. Tatu oli jotenkin hänenkin yläpuolellaan tai ei jäänyt hänen tahtonsa alle.”
Jukka kertoo edelleen: ” Tatu oli sotilaspuvussa ja kävimme meidän äiti ja Tatu Mainiemessä toiseksi vanhimmalla veljellä Pasilla kylässä. Se jäi mieleen, kun lähdimme Salonjoesta laivalla ja oli maitokannua ja kaikkea kyydissä.”
” Olen ehkä nuorimpia, jotka Tatun muistavat. Kerron seuraavankin tapauksen. Heikkilän nuorimmat pojat, koulupojat, olivat hommanneet Salosta penniläisiä, pienoiskiväärin paukkuja. Siihen aikaan oli tapana, että linja-auto toi, mitä pyydettiin ja se toi ne paukutkin.
Paukkuja oli ilmeisesti käytetty liian lähellä taloa tai näytelty muuten rehvastellen, joten isä Sandor takavarikoi ne. Sitten Tatu, joka oli ilmeisesti lomalla, tuli tupaan ja huomasi, että pojilla oli jotain meneillään. Hän kysyi, että mikäs on. Kun hän kuuli asian, niin hän marssi heti Sandorin huoneeseen ja sanoi: ”Annas ne poikien paukut takaisin. Siinä oli naapurinpoikienkin paukkuja mukana.” Sandor antoi ja asia oli sillä selvä. Mutta meitä kaikkia nuoria se jonkun verran ihmetytti, että kuinka Tatu uskalsi mennä Sandorilta vaatimaan paukkuja takaisin. Tämä kertoo Tatun rohkeasta ja peräänantamattomasta luonteesta. Sellaisena hänet tunteneet Tatun muistavat. Ehkä Tatun luonteenlaatu ilmeni myös sotatoimissa, rohkeutena ja päättäväisyytenä.”
”Tatu oli vanhimmista pojista lyhin. Seppo Pasi ja Veikko olivat pidempiä. Tatu oli sitä vastoin tukevin ja vahvin. Hänellä oli hyvin tumma tukka ja hiukan kiharakin. Piirteetkin olivat varsin jykevät. Enemmän tullut äitiinsä.”

Eräällä lomalla ollessaan Tatu taas teki lähtöä takaisin rintamalle. Lieneekö hän jo siinä vaiheessa aavistanut tai pelännyt kaikkein pahimman tapahtumista. Äiti oli samaan aikaan lähdössä kirkkoon. Ennen lähtöä Tatu hyvästeli äitinsä ottaen hänet syliinsä kyyneleisin silmin. ”Jonkun meidän on lähdettävä,” oli Tatu siinä äidilleen sanonut.

Äiti Ester koki tiedon Tatun kaatumisesta erittäin raskaana. Menetystä ei korvannut mikään, ei edes se tieto, että muut sodassa olleet veljekset palasivat hengissä kotiin. Yhdenkin lapsen menetys on syvä ja koskettava tapahtuma, jonka surutyö vaatii oman, pitkänkin aikansa.
Yksi veljeksistä Antero asuu yhä kotitilallaan. Usein hän elää muistoissa Tatu veljen kohtaloa ja ymmärtää äitinsä surun: ”Surutyössä oli mukana koko perheyhteisö, jonka elämänkulkuun Tatu-veljen kaatuminen toi oman riipaisevan muistonsa. Se muisto elää keskuudessamme yhä koskettavana kaipauksena.”
Antero totesi vielä: ”Pääsimme sittenkin vähällä, kun vain yksi veli kaatui. Kiikalassa Topulin talon kaikki pojat kaatuivat.”

Äiti Ester aloitti oman surutyönsä suunnittelemalla Tatun sotatiestä muistoryijyä.
Ester ja Sandorin ainoan tyttären, Tarinan, tytär Tuija Nurmela kertoo: ” Kyllä mamma tätä ryijyn tekoa valmisteli jo silloin heti Tatun kaaduttua, aiheita ja kaikkea muutakin. Ja mamma oli oikein innostunut itsekin piirtämään ryijyä, mutta sitten lopputuloksessa noudatettiin taiteilijan (Margareta Ahlstedt-Villandin) tekemää mallia.”
Ryijyn tekemistä kypsyteltiin usean vuoden ajan.
Kun oli kulunut 10 vuotta Tatun kaatumisesta, eli vuonna 1952 syksyllä ryijy oli valmis.
Tuija Nurmela jatkaa: ”Olen ollut mamman kanssa sitä kutomassa joululomalla 1952. Mutta en ole nähnyt ryijyn valmistumishetkeä. Olin silloin koulutyttö ja kesä- ja talvilomalla olin sitä kutomassa. Sen tekeminen kesti ainakin vuoden. Mamma antoi minunkin, pikkutytön olla mukana tärkeässä työssä. Työtä hidasti osaltaan se, että siinä on hyvin monipuoliset, kertovat kuvat. Ryijy on jo vuosien saatossa paljon haalistunutkin.”

10497

”Kyllä Ester tarkkaan kaikki vaiheet halusi kuvaan mukaan ja mietti perusteellisesti. Ryijyssä näkyy poikien poispäin meno ja tulo takaisin kotiinpäin. Yläreunassa on sodan vuosiluvut. Tiimalasi kertoo ajan loppumisesta ja arvomerkitkin ovat kuvassa mukana. Puuversot ryijyssä ympärillä ovat elämän symbolit. Sitten siinä on talvisodan pakkaset, kuu ja tähdet ja taistelupaikat, Summa ja Näykkijärvi. Keskellä ovat Varsinais-Suomen ja Karjalan vaakunat sekä suurikokoinen vapauden risti. Alaosassa ovat taistelupaikat Hanko ja Syväri, virtaa esittävin kuvioin. Siinä ovat mukana myös Tatun saamat kunniamerkit VR, VM 1, VM 2, TsMm ja Summanristi. Sitten on joukko-osastojen tunnukset KRH/JR 34 ja 4/JR 50. Mukana on myös kohtalokkaaksi käynyt taistelupaikka Särkijärvi ja kaatumispäivä 23.7.1942, vierellä aselajitunnukset KRH ja jalkaväki. Lopuksi vielä symbooliset tyhjiin valuneet tiimalasit ja vuosiluvut 1941- 1942. Kaikki aiheet siitä ryijystä löytyvät.”
Antero vielä lisäsi: ”Tämä lienee ainutlaatuinen ryijy koko Suomeakin ajatellen varsinkin täydellisyydessä sodan tapahtumien kuvaamisessa ja kertomisessa. Ja tuskin tätäkään ryijyä olisi, ellei Ester olisi aikaisemminkin jo tehnyt ryijyjä ja ollut niistä harrastunut.”
”Hän oli intohimoinen kutoja, Tuija jatkoi ”Hän kutoi jokaiselle lapselleen oman ryijyn ja minä olen sitten vielä saanut näitten lankojen tähteistä kutoa ryijyn. Mutta hän huolehti että kaikki lapset saivat ryijyn ja taisipa joku saada kaksikin.
Hänellä oli paljon omakohtaista näkemystä ryijyjen suunnittelussa. Vaikka hän jäljensi hyvin mielellään millin paperille suurennuslasin kanssa ryijyjä, hän usein teki sinne mukaan jonkun oman luonnoksensa, jonka hän tykkäsi siihen hyvin kuuluvan. Mutta tässä Tatun ryijyssä yhteistyö oli taiteilijan kanssa tiivis ennen työn lopullista valmistumista, ja sen jälkeen, kun malli yhdessä hyväksyttiin, se tehtiin mallin mukainen.

10501

Tatu Lietzénin muistoryijyn ääressä vas. Tatun veli Antero vaimonsa Tertun kanssa. Oik. Tatun siskon, Tarinan, lapset Tuija Nurmela ja Jukka Heimo. 20.4.2007.

Nyt kun ryijy on jo haalistunut, se on enemmän sen vesivärityön näköinen, minkä taiteilija teki esittäessään hahmottelemansa ryijyn kuvaa.
Kun ryijy valmistui, oli se paljon kirkkaampi. Nyt aika on tehnyt sen enemmän alkuperäisen pehmeän mallin mukaiseksi. Mutta alkuperäiset piirrokset lienevät hävinneet.”
Onneksi tällaisia ryijyjä tehtiin vain yksi. Jos toisin olisi käynyt, ehkä olisi tehty yhteinen ryijy.

Tarinan poika Jukka Heimo kertoo lisäksi, että kun Tatu sitten oli jo tuotu kirkkomaalle niin hän sai olla Sandorin ja Esterin ja Anteron kanssa mukana. Arkku otettiin ulos ruumishuoneesta ja aukaistiin. Siinä Tatun jalka oli irti. Sitten arkku suljettiin. Tämäkin tapahtuma kertoo senaikaisen elämän luonnollisuudesta. Silloin 10-vuotiaskin otettiin mukaan katsomaan kuollutta.

10503

Tatun Äiti Ester ja isä Sandor Lietzén poikansa arkun äärellä.

”Tatun maalattu muotokuva oli jo seinällä, ennen kuin ryijyä oli tehtykään. Muistan, että siinä oli kirjahylly, jossa oli Sandorin ja Tatun kuvat ja aina kukkamaljakko. Äiti Ester piti aina huolen, että siinä oli hajuherneitä tai orvokkeja, mikäli niitä oli saatavilla.
Tatu sai vielä jälkeenpäin kaatuneillekin kuuluvat muistomitalit. Ne tulivat vasta ryijyn teon jälkeen..

Ester Lietzén sai iäisyyskutsun kotonaan vaarin mökissä 4.4.1959.

Elämä jatkui kotirintamalla sodan aikana. Heikkilän talon miljöössä asuivat kaikki, ketkä eivät olleet sotarintamalla. Tyttären perhe oli sodan alkaessa jo muualla.”Meidän vanhempamme olivat Säkylästä ostaneet asunnon ja huvilan. Mutta 1939 kun kaksoset olivat 3 kk ikäisiä, niin äiti muutti tänne vanhaan huoneeseen, Tarinan kamariin, kolmen lapsensa kanssa, kun isä joutui sotaan. Äiti, Tarina, ei halunnut olla muualla. Olimmekin sitten Heikkilässä niin kauan, että minä olin seitsemän ja sinä, Jukka, olit kymenvuotias 1946.”
Kotoa pois olivat vasta lähteneet vain Pasi. Seppo rakensi ja Veikko meni naimisiin sodan jälkeen. Yksi oli varsinaisesti poissa. Kaksi oli ollut jo poissa niistä yhdestätoista, mutta sillä hetkellä, kun sota loppui olivat oikeastaan kaikki vielä paikalla..
”Monenlaista siinä oli sodan jälkeen. Muistan hyvin, kun me lähdimme 1946. Isä oli ensimmäisen vuoden Hämeenlinnassa töissä ja me olimme täällä ja sitten vasta kun saatiin sieltä asunto, eli saimme Hämeenlinnaan muuttolupa”, Jukka kertoo ja jatkaa:
”Kyllä meitä oli täällä paljon. Syötiin kahdessa jopa kolmessakin vuorossa. Ruokapöydässä oli parhaimmillaan 32 ihmistä syömässä. Lisäksi oli neljä palvelustyttöä. Kaksi navetassa ja kaksi sisähommissa.
Äiti osasi kyllä käskeä. Oli yksi apulainen vain, joka ehti tulla kysymään ennen kuin mamma ehti määrätä, että mitä nyt tehdään. ”Emäntä, mitäs minä sitten teen?” Äitini sanoi, ettei voi ymmärtää tuollaista ihmistä. Olisi hiljaa ja huokaisisi välillä itsekin.”
”Mammalla oli hieno tapa, että kun näillä apulaisilla oli vuoden kontrahti, niin hän yleensä ne piti. Mutta jos joskus sattui, ettei ollut oikein mieleinen, niin mamma varsin hienosti sen sanoi ”Mää en tuu sun kans toimeen.”
”Täällä talossa oli myös kolme vankia. Ryssänviha oli siihen aikaa luonnollisesti kova, mutta ei parempia kavereita ollut kuin ne kolme vankia. Kun miehet olivat vielä sodassa, niin Ivan paikkasi minun sukseni ja kävin ongella niiden kanssa ja opetimme

 

Ivanin ajamaan polkupyörällä.
Säännöissä oli, että vankien huone oli pidettävä lukossa, mutta käytännössä se oli lukossa vain silloin, kun tiedettiin tarkastajan tulevan.”
”Mamma puhui näitten ryijyjensä kautta. Hänen viimeinen ryijynsä oli ”Tuonelan joutsen”.
Olin silloin jo Lastenlinnasta talvilomalla, enkä mammaa paljoa hoitanut, kun hän halusi, että se ryijy valmistuu siksi, kun hän kuolee. Se oli tärkeimpänä hänen ajatusmaailmassaan. Ryijy ei ehtinyt valmiiksi mamman toimesta, vaan minun äitini kutoi sen sitten, Tuonelan joutsenen, loppuun mamman kuoleman jälkeen. Mamma kuoli 1959. Ryijy valmistui juuri niihin aikoihin, kun mamma kuoli. Hän ei sen ryijyn jälkeen enää elänyt.
Viimeinen ryijy oli hänen juttunsa.”
Tatu Lietzénin muistoksi tehty ryijy kertoo kuvin koskettavasti äidin surutyöstä kaatunutta lastaan muistaessaan. Se kertoo myös yhden suomalaisen sotilaan ja perheen raskaista kohtaloista ja vaiheista ja uhrautumisesta isänmaamme vapauden eteen. Muistot, jotka tähän ryijyyn liittyvät välittyvät kauniina, surutyön tuloksena, tuleville sukupolville.
Vuonna 1942 Tatun muistoksi istutettu pihakuusi kätkee oksistonsa suojaan koko Heikkilän talon väen, nykyiset ja vielä tulevatkin polvet.

10505

Antero Lietzénin, Tuija Nurmelan ja Jukka Heimon haastatteluista
20.04.2007 toimittanut Reino Läärä