Salon Seudun Sotaveteraanit ry  
 

Liippo Immo Lassi

s. 13.11.1920 Särkisalo

Särkisalossa ennen sotaa
Nuoruus ja lapsuus kului Särkisalon Marjasaaressa. Eräs lapsuusmuisto nousee esille nyt kun sinne aikaan ajatuksensa siirtää. Olin vielä lapsi ja yhdessä naapurissa oli koiranpentu. Isä oli sanonut, etten minä saa ottaa koiranpentua. Mutta olin niin kova poika, että hain sen sieltä kielloista huolimatta. Sainkin sen sitten pitää ja se osoittautui oikein hyväksi koiraksi. Olin silloin vasta 5-6- vuotias. Olen 7-lapsisen perheen keskimmäinen.

Kun näin jälkeenpäin ajattelee sitä seutua, missä minäkin synnyin ja kasvoin, saaressa, niin kyllä siellä kesällä mukavaa oli. Mutta nyt ajatellen ympärivuotinen asuminen alkaisi varmasti tuntua oudolta. Aika muuttuu. Hyvin se meni silloin.

Sitten tulivat kouluvuodet. Meri oli välissä aina. Oli tuulista ja tyventä, jääesteitä rospuuttoaikaan. Mutta ei niitä kauhisteltu siihen aikaan.

Koulu oli mantereella Särkisalon Hakkalan koulu. Kuusi vuotta meni koulussa. Mieli olisi tehnyt jatkaa edelleenkin ja paikka olisi ollut Turussa klassisessa lyseossa. Mieli olisi ollut valmis, mutta jäi menemättä, kun ei ollut paikkaa, missä asua. Serkku oli Turussa asumassa perheensä kanssa, mutta hänellä oli itsellä kolme tyttöä, minua hiukan vanhempia, eikä ollut niin montaa huonetta, että vielä yhden olisi sijoittanut. Aikomus koulusta jäi siis siihen.

Ruvettiin katselemaan vähän työn perään. Isä sai sitä vähän hoidella. Pyysivät osuuskauppaan tähän kirkolle ja sinne minä menin. Se oli aika raskastakin aikaa, sillä olin aika heiveröinen poika sentään ja joutui liikuttelemaan sadan kilon tavaroitakin.

Kutsunta keskeytti koulun
Siinä meni aika, ennen kuin tulivat sotavuodet. Talvisotaan en vielä kelvannut ja olikin mukava, ettei kelvannut. Sinä aikana olin Särkisalossa ja erään kaverini kanssa olimme vartiotehtävissä koko talvisodan ajan.

Olimme vähän niin kuin koko Särkisalon vartioita, kaksi nuorta poikaa. Vuoden loppupuolella alkoi talvisota marraskuun lopussa.

Olin jo sitä ennen ollut yhden vuoden osuuskauppakoulussa Helsingissä. Toinen vuosi olisi vielä ollut ja se alkoi syksyllä niin kuin koulut normaalisti. Mutta se koulu ja se toinen vuosi loppuivat joulukuun 1. päivänä, jolloin ensimmäiset pommit putosivat Helsinkiin. Olimme juuri matematiikan tunnilla. Se muutti koko ohjelman. Kaikki lähetettiin kotiin. Kesti viikon päivät niin tuli kutsunta eteen. Ja sinne kelpasivat silloin kaikki. Ja siitä alkoikin sitten sotareissu.

Sotaan mukaan
Talvisota jatkui. Ensin olin Keravalla koulutuskeskus ykkösessä muutaman kuukauden. Kesän tultua, meidät siirrettiin Hankoniemeen, rajalle, koska se oli jo myyty Venäjälle ja raja oli jossakin puolessa välissä. Rajavartiostossa oli koko meidän porukka. Siellä oltiin niin kauan kunnes alkoi toinen sota kesäkuussa. Vähän ennen, jo alkuvuodesta, meidät kolme poikaa ja yksi upseeri siinä mukana siirrettiin Virojoelle. Sitten tuli perässä koko se suuri porukka Hankoniemen rajoilta ja monesta muusta paikasta. Meidät asetettiin ja miehitettiin Virojoella.

Olimme siellä niin pitkään, että lähdimme hyökkäämään. Mutta emme me siitä mihinkään päästy, muuta kuin että saatiin vähän ruutia polttaa. Vähän ajan kuluttua meidät marssitettiin lähelle, tuohon Kannaksen kohdalle rajaa. Siellä valmistettiin taas porukoita ja muodostettiin yksiköitä. Näistä tuli lopulta Jr 4 toisen pataljoonan porukka. Minut määrättiin jääkärijoukkueeseen, jollainen joka pataljoonalla oli, jokapaikan höylä, pieni porukka, yksi joukkue. Siitä sitten se tosipaikka alkoikin.

Meitä siirrettiin jatkuvasti. Seesjärven kohdalta Suomesta lähdimme ja Seesjärvelle olimme menossa. Siinä oli jo vähän kahakointia, kunnes pääsimme Seesjärven pohjoiskärkeen, jonka jälkeen oli kyllä taisteluja joka päivä. Kun etenimme, joutui aina vihollisen kanssa kosketuksiin. Seesjärveltä, joka on aika iso järvi, lähdimme järven itäpuolta sen eteläpäähän, Karhumäestä noin 50 km pohjoiseen, missä olimme aika kauan, vuoden verran. Siinä oli siirtoja aika paljon ja välillä olimme varsin lähelläkin Karhumäkeä.

Ja kun sitä hommaa jatkettiin, niin suurin piirtein vuoden päästä meidän porukkamme siirrettiin Syvärille ihan sinne alapäähän, josta otimme saksalaisilta vastaan linjat. Siellä olimme vajaa vuoden päivät.

Kaksi antautujaa
Erään kerran päiväsaikaan olimme asemissa ja kohta lähdössä eteenpäin. Kaksi vihollisen sotilasta tuli asemiimme antautumaan. Toinen heistä oli virolainen, suuri ja tukeva. Otin heidät siinä tilanteessa vastaan. Virolainen osoittautui urheilijaksi, painijaksi. Häntä vastaanottamassa oli meidän puolelta, pataljoonastamme, myös yksi kapteeni, lääkäri, voimistelun kultamitalimies. Ja kun tämä painija Paulsalu tuli, niin hän huusi: ”Älä ampu, älä ampu. Paulsalu tule täältä.” Ja kuinka ollakaan nämä kaksi huippu-urheilijaa kohtasivat siinä. Ja meidän kultamitalivoimistelija, pataljoonamme lääkäri, oli siinä juuri sillä hetkellä. Hän meni sanomaan Paulsalulle, että tunnetko sinä minua. Paulsalu katsoi ensin ihmeissään, mutta sitten hän tunsi. Molemmat olympiavoittajia. Oli mukava katsella sivusta, kuinka tällaisessa kohdassa eri valtakuntien miehet, vastakkaisilla puolilla, kohtasivat ystävinä. Voidaan sanoa, että se oli jälleennäkemisen riemua, jos sitä nyt sodassa voi kokea.

Se oli Paulsalulle vaarallinen paikka, sillä monella oli varmistin jo pois päältä ja kuka tahansa olisi saattanut ampua surmanluodin. Onneksi hän huusi riittävän kovin ja oli päiväaika. Pimeällä näin ei varmaan olisi voinut tehdäkään.

Tämä pataljoonan lääkäri, Heikki Savolainen, voimistelun kultamitalimies, oli edelleenkin taitava voimistelija. Kerrankin hän ratsasti hevosella ja lakki putosi. Siinä sattui olemaan meitä jääkärijoukkueen poikia, jotka olivat heti valmiita menemään ja auttamaan ja antamaan lakin, mutta hän vain sanoi, ettei tarvitse tulla. Hän ratsasti lakin lähelle ja hevosen selästä nousematta noukki sen maasta ja pani takaisin päähänsä.

Pataljoonassamme oli myös korpraali Reino (Repe) Helismaa, joka oli valistusupseerina. Hän oli varsinainen viihdyttäjä, kun alkoi väläytellä kykyjään. Saimme olla monta kertaa hauskoissa esityksissä mukana.

Junakolari
Syväriltä pääsimme lomille noin neljän kuukauden välein, jos ei ollut mitään erityistä. Matkat veivät niin paljon aikaa, että vaikka oli kaksikin viikkoa lomaa, niin kotona ehti olla vain viikon verran.

Kerran kun menimme lomalle, niin menomatkalla oli junakolari. Olimme vähän matkaa Venäjän puolella, kun yöllä juna ajoi asemalla toisen junan perään. Se oli ensimmäinen asema, kun rajalta mentiin. Oli vedetty vaihde väärin. Siinä junassa syttyi tulipalo. Yksi tavaravaunu oli täynnä voita. Ja minäkin erään kaverini kanssa heitin voita vaunusta ulos, koska ne olisivat muuten sulaneet siellä. Se oli 20:n kilon laatikoissa. Ulkona olivat meille pahana ja huusivat meitä pois sieltä, koska oli palamisen vaara. Mutta me heitimme vain niin kauan kuin vähänkin lämmön takia pystyimme siellä olemaan. Siinä tulipalossa meni toista vuorokautta ja se lyhensi myös sen verran lomaa.

Pakilla takaisin
Tuli seuraava suuri kahina Syvärillä. Sen seurauksena tultiinkin pakilla pois, mistä parhaiten pääsi, sieltä sun täältä, mutta ei tietä pitkin. Kun keski-Syväriltäkin tulee muualta kuin tietä pitkin, niin tietää korpia kulkeneensa. Koko ajan lensi sekaan myös nikkeliä häiriöksi saakka. Matkanteko ei ollut helppoa. Matkamme eteni sitten niin, että lopulta olimme Kannaksella mukana niissä viimeisissä taisteluissa. Vetäydyimme Kannakselta, missä sodanaikaiset linjat olivat, keski-Kannakselle ja siinä paikkeilla tuli rauha. Nämä olivat ne reitit, joita suurin piirtein kuljettiin.

Reserviupseerikoulusta siviiliin
Tämän jälkeen, tai jo viikkoa ennen rauhan tuloa, sain komennuksen reserviupseerikouluun. Se oli 60. kurssi ja pidettiin Santahaminassa kadettikoululla. Siellä meni joulukuun 20 päivään 1944. Ja siihen sotamme viimein loppuikin meidän kohdalta ja pääsin siviiliin pari kolme päivää ennen joulua. Olisin päässyt aikaisemmin siviiliin, mutta upseerikoulu lykkäsi siviiliin pääsyä.

Kun tulimme Santahaminasta pois, meillä oli vielä pieni sotaharjoitus silloinkin. Oli venäläinen pieni laiva tuossa rannassa. Pojat rupesivat heittämään sitä lumipalloilla ja muilla sellaisilla.

Yhtään en sairastanut koko sodan aikana, eikä yhtään reikiäkään tullut. Sen koen ihmeenä. Vaikka olimme tavallisessa paperiteltassa ja ulkona tuppasi pakkanen nousemaan 45 asteeseen, ei mikään tauti iskenyt. Vierestä meni poikia ja hyviä kavereitakin, mutta joku tuuri siinä minulla kyllä oli kaiken aikaa.

Neljä veljestä ja sisar olimme yhtaikaa rintamalla. Kaikki säilyimme. Vanhin veli haavoittui tosin lonkkaan aika pahasti. Meillä oli todella tuuria, muuta ei voi sanoa.

Nyt siviilissä on tauteja ja vikoja tullut sen edestä.

Olin koko ajan jääkärijoukkueen johtajana. Sitä joukkuetta heiteltiin oman rykmentin alueella koko ajan tarpeen mukaan. Sotilasarvoni oli ylikersantti, mutta lopullinen sotilasarvo on yliluutnantti.

Tapasin tulevan vaimoni
Sodan aikana olin neljä kuukautta Hämeenlinnassa taistelukoulussa 1943. Se oli kaikista kovin koulu, jonka kävin koko sodan aikana. Rintamalla oli silloin pysähtynyttä, hiljaista aikaa ja siksi osa pojista lähetettiin taistelukouluunkin. Kun tuli tieto, että saa hakea sellaiseen kouluun, päätimme eräiden muiden poikien kanssa hakea sinne. Koulu alkoi joskus maaliskuussa ja päättyi siis elokuussa.

Koulun päätyttyä menin Lahteen Hennalan kasarmille neljäksi viikoksi. Meille ei oltu oikein mitään muuta määräystä annettu. Odotimme, että taas menemme rajalle.

Eräänä pyhäaamuna mennessämme syömään Hennalaan lähdimme samalla kaupungille kävelemään. Lahden hiihtomäen luona menimme katsomaan hiihtomäkeä, joka oli todella huonossa kunnossa.

Kaupungista päin tuli kaksi tyttöä ja nähdessään kaksi solttupoikaa, kiipesivät myös sinne mäkeen. Tytöt kertoivat olevansa marjaan menossa, mutta me aavistimme kyllä jotain muutakin olevan takana. Lopputulos oli, että lähdimme kaikki yhdessä marjaan. Siinä tapasin tulevan vaimoni, nuoren 16-vuotiaan tytön. Ja sitä marjareissua on kestänyt ihan tähän päivään saakka. Siitä tulee ensi kesänä jo 60 vuotta. Meidät vihittiin 1946.

Elämisen paikan etsintää
Seurustelu siihen aikaan oli varsin vaikeaa verrattuna nykyisiin mahdollisuuksiin. Oli vielä sen Lahden jälkeen pitkiä aikoja rintamalla, jossa oli vielä paljon kovia paikkoja. Mutta siihen aikaan oli kirjeiden kirjoittelu hyvä yhteydenpitomuoto. Ja sitä teimme ahkeraan tyttöystäväni kanssa. Onneksi säilyin siellä ja pääsin aikanaan siviiliin.

Vuonna 1944 tuli uudelleen kutsu osuuskauppakouluun, joka sodan takia oli keskeytynyt. Tuleva vaimoni oli keski-Suomessa ja minä Särkisalossa, joskin koulun takia Helsingissä. Kirjeet jatkoivat edelleen kulkuaan, sillä molemmat olimme eri puolella Suomea.

Osuuskauppakoulun jälkeen pääsimme lopulta jatkamaan elämäämme yhdessä. Olimme ensin osuuskauppakoulun jälkeen Somerolla työssä 6 vuotta. Somerolla oli myös meidän ensimmäinen yhteinen kotimme. Sitten muutimme Myrskylään 1952, jossa olimme vuoteen 1960, jolloin tulimme Saloon. Pisimmän päivätyön tein Salon seudun osuuskaupassa urheiluosastolla. Vuonna 1973 jäin eläkkeelle sydäninfarktin takia. Vaimo oli myös osuuskaupan palveluksessa.

Siinä on pääpiirteissään se elämänkaari, mikä on kuljettu.

Perhelisäystä on siunaantunut vuosien myötä. Vanhin poika on syntynyt 1946, seuraava, tyttö, 1948 ja nuorin poika 1955.

Nuorin toimii ylitarkastajana Lounais-Suomen ympäristökeskuksessa Turussa. Vanhin on jäänyt Paimion sairaalaan ja on siellä ylilääkärinä. Tyttö on Kangasalalla perushoitajana. Jokaisella lapsella on kaksi lasta. Lastenlapset tuovat oman sisältönsä elämäämme ja vaimolle riittää sukan kutomista.

Kaikki sotakaverini olivat kaukaa Keski-Suomesta ja yhteydet heihin ovat katkenneet. Lähdimme siviiliin vielä sillä tavalla, ettei edes nähty toisiamme. Sodan jälkeinen hiljaisuus ja sodasta puhumattomuus on vielä osaltaan ollut syynä, ettei yhteyksiä ole pidetty yllä. Edes omille lapsille ei ole tullut puhuttua sodan asioista. Lapsenlapset nykyään kyselevät kaikenlaista.

Sotaveteraaneissa olen jäsenenä. Reservinupseereissa olen ollut ampumaupseerina lukuisia vuosia. Runsaasti aikaa kuluu myös kesämökillämme puuhatessa Särkisalossa.

Kaikki merkit ja mitalit olivat arvottomia sodan jälkeen, kunnes ne nyt lopulta kuitenkin on jostain esille kaivettu.

Sodan kokemukset eivät ole jääneet mieltä vaivaamaan ja siitäkin saa olla onnellinen