Salon Seudun Sotaveteraanit ry  
 

Nässi Eino
s. 170532 Vuole Miikkulainen

Inkeriläisen kokemaa viime sodassa

Sota lähestyi Hyvösin kylää. Väestä osa lähti kolhoosin hevosilla Venäjän sisämaahan päin. Nuorempi väki lähti venäläisten perääntyvien sotilaiden mukana Leningradiin. Osa lähti saksalaisten puolelle, kun Detskoje Selo oli vallattu. Pieni osa jäi paikoilleen maakuoppiin. Meidän perheemme kuului tähän ryhmään.
Inkerinmaalta lähtemisen meidän osalta voitaisiin katsoa alkaneeksi siitä hetkestä, kun saksalainen sotilas koputti konepistoolilla maakuopan kantta. Aukaisimme kannen ja tulimme ulkoilmaan pitkästä aikaa. Pommitus ja tykistökeskitys olivat kestäneet yhtäjaksoisesti monta päivää. Äiti tarjosi sotilaille lentolehtistä, jossa luvattiin kaikkea hyvää. Sotilas ei siitä välittänyt, vaan karjuen kauheasti ampui konepistoolilla sarjan kuoppaan, jossa olimme hetki sitten olleet ja viittasi meitä lähtemään Detskoje Selon suuntaan.
Jonkun matkaa kuljettuamme, makasi kaksi tuttua vanhempaa miestä ammuttuina kuopan vieressä.
Tulimme kaupungin alueelle, jossa oli ns. a-tolppia. Niissä riippui ihmisen näköisiä hahmoja. Kysyin äidiltä: "Miksi niillä on niin pitkä kaula?" Äiti selitti, että ne olivat riippuneet siinä niin kauan.
Kuljimme pahoin hävitetyn kaupungin lävitse. Tulimme Detskoje Selon ja Pauluskin välille, josta löysimme talon, mistä pommi oli tuhonnut toisen puolen, mutta toinen puoli oli jotenkin asuttava. "Tähän jäämme muutamaksi päiväksi. Kun rintama menee kauemmaksi, palaamme takaisin kotiin (meidän talomme ei vielä silloin palanut, kun lähdimme sieltä). Meillä on siellä perunamaa ja muutakin vihannesta. Ei meillä ole mitään hätää", äiti selitti.
Mutta toisin kävi. Meidän kylä perunoineen jäi rintamalinjojen väliin, eikä sinne ollut menemistä.
Talvi alkoi painaa päälle. Rintamatilanne pysyi ennallaan. Keräsimme läheiseltä pellolta kaalinlehtiä ja viljantähkiä. Mutta talven tullessa nämäkin ravinnon lähteet loppuivat. Äiti yritti useaan kertaan päästä perunoita hakemaan, mutta yhtä kilometriä lähemmäksi ei päässyt.
Tätini asui Pauluskissa. Häneltä saatiin perunan kuoria. Ja sitten äiti löysi eräästä ulkorakennuksesta lehmän nahan. Äiti kärytti siitä karvat pois ja keitti siitä lientä, jota söimme ja imeskelimme nahan paloja. Niistä lähti hyvä maku suuhun, mutta ei varmaankaan kovin paljoa ravintoa.
Tilanne paheni talven myötä. Emme jaksaneet sahata puita talon lämmittämiseen. Vesi jäätyi yön aikana hellalle. Liisa-täti ilmoitti, että häneltä ovat perunat loppuneet ja hän aikoo lähteä muiden sukulaisten kanssa Viroon. Loppu tuntui vääjäämättömältä. Apua ei tuntunut löytyvän mistään. Olin käynyt muutaman kerran ruoka-astian kanssa saksalaisten majoituspaikassa, mutta ei sieltä apua saanut.

Tilanteemme oli niin huono, että saatoimme vain rukoilla Jumalalta apua. Ja Jumala auttoi! Eräältä lähisukulaiselta kuulimme, että saksalaiset olivat ampuneet koiran, mutta se oli erittäin huonossa paikassa keskellä peltoaukeaa. Päivällä ei uskaltanut mennä hakemaan ja yöllä vallitsi ulkonaliikkumiskielto. Tunnollinen saksalainen sotilas ampuisi varmasti, jos näkisi yöllisen kulkijan. Äitini joutui erittäin vaikean ratkaisun eteen. Jokainen voi kuvitella, mikä oli meidän tilanteemme. Jos ei tekisi mitään, kuolisimme varmasti nälkään ja kylmyyteen. Jos lähtee lumiselle aukeamalle tummissa vaatteissa, on erittäin hyvä maali vartijoille. Ja jos äiti ammuttaisiin, niin mikä olisi meidän lasten kohtalo? Tapahtukoon Jumalan tahto, oli äitini johtopäätös hänen lähtiessään vaaralliselle matkalle. Pieni vetokelkka perässään hän lähti kulkemaan kohti saalista peläten joka hetki kiväärin laukausta.
Mitään ei tapahtunut. Hän pääsi perille ja sai vaivalloisesti nostettua koiran kelkkaan. Alkoi hidas paluu takaisin. Matkan pituutta en muista, mutta se kesti 1-2 tuntia. Jumalan ihme oli tapahtunut!
Tämä saalis hyödynnettiin 100 %. Saimme siitä fyysistä ja henkistä voimaa niin paljon, että päätimme lähteä toisten tavoin kohti Viroa. Sain tehtäväkseni hakea jostakin potkukelkan. Sillä olisi helpompi kulkea. Olipahan tilanne! Kaikesta oli pulaa, kattiloista, talousastioista, kaikesta. Vaatteita haimme lähitaloista. Normaaliaikoina tällainen toiminta olisi ollut varastamista. Mutta silloisissa oloissa maallinen tavara oli menettänyt merkityksensä. Mehän olimme joutuneet lähtemään maakuopasta ainoastaan päällä olevat vaatteet mukanamme. Mutta myös lähitalojen asukkaat olivat joutuneet lähtemään nopeasti kodeistaan, joten jotain tarvittavaa niistä aina löytyi.
Vähät tavaramme pantiin minun potkukelkkaani ja siskoni, jotka olivat minua paljon pienempiä, istumaan äidin vetokelkkaan. Lähtiessämme oli ilma hyvä. Ensimmäinen etappimme oli Hatsina, jonne saavuimme iltamyöhällä. Yövyimme parakin tapaisessa rakennuksessa. Yö oli kylmä, eikä saanut paljoa nukutuksi. Aamulla saimme palan leipää ja mukillisen teetä. Näillä eväillä jatkoimme matkaa.

Kuljimme edelleen kylästä kylään. Aina saimme jostakin yösijan, emmekä koskaan joutuneet yöpymään ulkona. Ruokaa kerjäsimme paikallisilta asukkailta ja aina sen verran saimme jotakin, että hengissä pysyimme. Minua hävetti kerjääminen, joten käytin siihen venäjän kieltä, mikä ei kuitenkaan ollut viisasta, sillä olimmehan suomenkielisellä alueella. Ainakin kerran kuulin jostakin taustalta: "Se on ryssän penikka, ei sille mitään anneta."
Matka jatkui edelleen joskin hyvin hitaasti. Eräässä kylässä jouduimme tilanteeseen, että yökortteeri järjestyi, mutta ruokaa ei ollut. Meidän annettiin ymmärtää, että ruokaa voisi löytyä, jos myisimme potkukelkan. Meillä ei ollut vaihtoehtoa. Saimme kelkasta ruokaa muutamaksi päiväksi. Siitä alkoi minulle kuitenkin tuskien taival, huonot jalkineet ja muut varusteet. Niinpä olin täysin väsynyt ja lopussa, kun vihdoin saavuimme Veimari-nimiseen leiriin. Siellä kuolleisuus oli hyvin suuri. Päivän ruoka-annos käsitti palan leipää, mukillisen teetä ja vähän jotain lientä. Äitini tajusi, että tällainen ruoka-annos on hitaasti tappava. Täältä oli lähdettävä pois niin kauan kuin vielä jaksoi. Minä olin edelleen hyvin väsynyt, enkä olisi jaksanut lähteä. Mutta kuitenkin eräänä varhaisaamuna lähdimme taas kulkemaan kohti Viroa.
Eräästä suurehkosta kylästä lähdettyämme aloimme jo lähestyä Viroa. Mutta tällä viime taipaleella jouduimme taas jättämään itsemme Jumalan haltuun. Kyseinen tieosuus oli asumatonta metsätaivalta. Ehkä noin 10-15 km ennen rajaa väsyimme täydellisesti. Luimme Isä meidän rukouksen ja jäimme istumaan tien varteen loppua odottamaan.

Mutta nyt tapahtui meidän kohdallamme toisen kerran Jumalan ihme. Saksalainen kuorma-auto lähestyi suurella nopeudella. Emme kiinnittäneet siihen suurempaa huomiota, koska ne yleensä ajoivat ohitse. Nyt kuitenkin auto pysähtyi kohdallamme ja kaksi sotilasta hyppäsi lavalta nostaen meidät kelkkoinemme autoon. Samassa hetkessä auto taas kiisi kohti Viroa. Tämä kaikki tapahtui salamannopeasti. Minä ainakaan en vähään aikaan tajunnut, mitä tapahtui. Ilmeisesti heillä ei ollut lupaa ottaa kulkijoita tien varrelta. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun me saimme apua saksalaisilta, mutta se ehkä olikin kaikkein tärkein ja arvokkain apu, että tässä näitä muisteloita kirjoittelen.
Muutamassa minuutissa olimme Narvassa, jossa meidät poistettiin autosta yhtä nopeasti kuin oli sinne nostettukin.
Narvasta meidät kuljetettiin varsinaiseen karantteenileiriin Baldiskiin. Siellä ruoka-annokset olivat suuremmat kuin Veimarissa, mutta kuitenkin aivan riittämättömät loppuun nälkiintyneille ihmisille, olihan edellisestä kylläiseksitulemisateriasta kulunut lähes puoli vuotta. Leirirakennuksen käytävillä oli ilmoituslappuja, joissa ampumisen uhalla oli kielletty poistumasta alueelta. Huhujen mukaan joitakin oli ammuttukin. Alueen kasarmit oli ympäröity verkkoaidalla ja aseistetut vartijat kiertelivät alueella.
Absoluuttinen nälkä on kuitenkin sellainen tunne, että ei se lakipykälistä piittaa. Niinpä minäkin poistuin alueelta muutaman kerran ryömimällä sopivan tilaisuuden tullen aidan alitse. Muodollisesti ne olivat "myyntimatkoja". Mukana oli joku pitsi-tai pyyheliina, joita vastaan pyydettiin jauhoja ja perunoita. Matkat olivat melko rasittavia. Aikaisin aamulla oli lähtö ja myöhään illalla paluu takaisin. Kävelymatkaa kertyi helposti yli 10 km. Näillä matkoilla tapahtui kaikenlaista; eksymistä, väsymystä, sotilaiden ja vartijoiden väistelyä. Kuitenkin pääsin joka kerran takaisin parakille mukana vähän jauhoja tai perunoita.
Joidenkin viikkojen kuluttua meidät siirrettiin Paide-nimiselle paikkakunnalle. Tarkoitus oli jakaa ihmiset työelämään eri puolille Viroa. Aikuiset pääsivät nopeasti lähtemään. Meistä ei kukaan tuntunut olevan kiinnostunut.

Vihdoin monien päivien kuluttua saapui herra nimeltä Krass. Me kelpasimme hänelle ja niin lähdimme paikkaan nimeltä Jarvamaa Karetavald Esnakyla Vendemaja. Meille kävi todella hyvä onni tämän Krassin myötä. Hän osoittautui oikein hyväksi ja ystävälliseksi mieheksi.
Äidin ei tarvinnut heti lähteä työhön, vaan hän sai levätä ja vahvistua. Työ oli sitten turvesuolla palojen pinomista, mikä ei ollut liian raskasta ja äiti oli tyytyväinen siihen työhön.
Minun osalleni alkoi ehkä elämäni parhain kesä. Vaikka olin hyvin hiljainen ja ujo, jostain syystä tutustuin hyvin nopeasti ikätovereihini. Sama toistui myöhemmin myös Suomessa, jossa sain elinikäisiä ystäviä.
Kesä kului nopeasti. Tuli syksy ja koulut alkoivat. Myös minä ilmoittauduin kouluun. Nyt oli tilanne parempi kuin ekaluokalle mennessä, sillä osasin eestinkielen ja minulla oli monia hyviä kavereita. Suomenkieliset kirjaimet olin oppinut Detskoje Selossa, jossa asuimme talvella. Sieltä löytyi suomenkielinen Seitsemän veljestä- kirja. Edelliset talon asukkaat olivat ilmeisesti olleet suomenkielisiä. Venäjän koulussa oppimani kirjaimet olivat erilaisia. Kysyin aina äidiltä, mikä mikin kirjain on ja sillä tavalla opin jopa lukemaan suomea. Viron koulussa oli käytössä samanlaiset kirjaimet. Koulu sujui hyvin. Päättäjäisissä opettaja sanoi äidille: "Muista "poissi koolittaa".
Lopputalvesta alkoi liikkua huhuja, että olisi mahdollista päästä Suomeen. Myös me ilmoitimme olevamme valmiit lähtemään. Aikanaan lähtöpäivän tultua oli haikeata jättää virolaiset ystävämme. He varoittelivat meitä, että älkää menkö Suomeen. Siellä ei ole leipää.
Niinpä sitten Kloogan ja Baldiskin kautta menimme laivaan ja lähtö Suomeen alkoi.
Sain huomata, että leireihin oli tullut suomalainen järjestyt. Ruokaa saimme riittävästi ja kaikki asiat sujuivat hyvässä järjestyksessä.
Suomeen lähtö tapahtui keväällä 1943.

Olin ensimmäistä kertaa laivassa ja muutenkin näin ensimmäistä kertaa suuren vesiulapan. Venäjällä olin nähnyt vain jokia.
Saavuimme Hankoon, josta muutaman päivän kuluttua meidät vietiin Saloon varsinaiselle karanteenileirille. Ruokaa oli riittävästi. Leiriltä poistuminen oli kiellettyä, mutta koska aseistettuja vartijoita ei ollut, me pojat emme malttaneet pysyä leirissä, vaan kävimme päivittäin tutkimassa ympäristöä. Olihan se täysin erilainen, mihin olimme aiemmin tottuneet ja nähneet.
Karanteeniajan päätyttyä siirrettiin väestö lähialueen kartanoihin enimmäkseen maataloustöihin. Meidät siirrettiin Perniöön, Ylönkylään. Toisetkin lähisukulaiset sijoittuivat Salon lähelle, joten kanssakäyminen heidän kanssaan oli mahdollista.
Sota loppui Suomen ja N-liiton välillä. N-liittoon jääneistä sukulaisista ei ollut kuulunut mitään moneen vuoteen. Isäni, isäni veli ja yksi eno olivat puna-armeijassa sekä Leningradin saartorenkaan sisällä. Heistä emme olleet saaneet mitään tietoja.
Äitini joutui taas vaikean ratkaisun eteen lähteäkö takaisin Inkeriin, vai jäädäkö Suomeen. Osa sukulaisista oli valmis lähtemään ja houkuttelivat kovin meitäkin. "Nyt kun lähdemme, pääsemme kotipaikoille. Loput siirretään väkisin ja viedään Siperiaan", he sanoivat. Äitini vastasi siihen, että hän on niin monta kertaa joutunut pakolla lähtemään, että jos ei ole pakkoa, niin hän ei lähde. Hän kävi Perniön nimismieheltäkin kysymässä, onko pakko lähteä. Siellä tulkittiin tilanne, että ei ole pakko lähteä. Eivätkä he missään oloissa pakottaisi meitä lähtemään. Niinpä äitini päätös lähdön suhteen oli kielteinen. Tälläkin kertaa äitini päätös näin jälkikäteen arvioiden oli paras mahdollinen.
Aika kului, eikä mitään pakotteita N-liittoon joutumisesta kuulunut. Niinpä päätin lähteä opiskelemaan. Valmistuin puutarhuriksi Lepaan puutarhakoulusta. Avioliiton solmin melko nuorena 21-vuotiaana v. 1954. Asuin silloin Tampereella. En tiedä oliko kielletty vihkimästä suomalaista N-liiton kansalaisen kanssa. Meinasi tulla vaikeuksia. Mutta sitten ilmaantui kuitenkin nuori "radikaali" pappi, joka vihki meidät ja sanoi: "Jos tämä on rikos, niin mennään kaikki kolme yhdessä Siperiaan." Liitto kesti 42 vuotta, kunnes kuolema meidät erotti.

(Katkelma muistelmasta, joka on kirjoitettu huhtikuussa 2003)