Salon Seudun Sotaveteraanit ry  
 

Niemi Vieno
s. 10.06.1922 Kiikala

Taustaa ennen sotia

Synnyin Lähteenkorvan torpassa, jonka isoisä oli aikoinaan rakentanut. Siinä isoisä oli kasvattanut 9-henkisen perheen. Isäni kotona oli seitsemän veljestä ja minun isäni oli heistä toiseksi nuorin. Kasvoin maalla. Siellä olen oppinut maataloustyön, leikkuukoneet ja monien muiden maatalouskoneiden käytön. Monenlaisia koneita on niinä vuosina ollut. Kerran olimme eräällä matkalla ja kysyin, että kuka muu on ajanut puukaasutraktoria. Siellä oli yksi vanha mamma, joka oli ajanut, joten en aivan erikoistapaus yksin ollutkaan.
Talvisodan talvi oli kylmä ja tuli myöhäinen kevät. Veljeni kanssa sitä traktoria ajelimme ja saimme sen syttymään, vaikka se koko ajan tuppasi yskimään ja sammumaan. Mutta veljeni sairastui ja jouduin ajamaan koko yön yksin sitä traktoria.
Minun piti hiukan nukkuakin ja oli lopulta ilta, kun heräsin, sillä olin todella väsynyt.
Sisko oli silloin rippikouluikäinen ja oli juuri päässyt ripille. Tämä oli pian talvisodan jälkeen.

Sotaväkeen

Tein töitä ihan siihen päivään asti kunnes välirauhan aikaan 1941 jouduin asepalveluskutsuntoihin. Lähtöpäivä oli syyskuun 9 päivä. Silloin alkoi sitten jo tämä jatkosota kesäkuussa.
Nyt tätä muistelua alkaessani mietin lainaten Jukka Kuoppamäkeä: ”Mitä siitä kertoisin, kertoisinko köyhyyden tai vapauden rikkauden.” Tai kertoisinko, mikä oli se hinta, mistä ristit sankarihaudoilla meitä muistuttavat. Sodan aikana 1944 Tolvajärvellä oli muistokivi, jossa oli kirjoitus. ”Matkamies, pysähdy, paljasta pääsi, sillä isien henget puhuvat sinulle pyhästä maasta.” Nyt ajatellaan, kun mennään kirkkomaalle, että hinta näkyy näiden ristien määrässä. Nyt menemme näiden ristien luo ja ajattelemme samoin, että paljasta pääsi, sillä nyt sinulle puhuvat menneet kaverit. Tulee myös mieleen hymni, sen viimeinen säkeistö ”Ei muuta kunniaa kuin kuulla kummuiltansa sun kuusiesi kuiskintaa, kun sä kätkenyt olet heidät viime lepohon.”
Tässä nyt haluan kertoa meidän porukkamme, eli –22 syntyneiden matkasta.
Lähtiessämme olimme ensin Tuusulassa. Tietysti meidän jälkeemme seuraava eli 23 syntyneet oli tulematta, missä varmasti oli tuleva presidenttimme Mauno Koivistokin mukana. Jouduimme siirtymään pois tieltä Nummenkylään, jossa oli ollut aikaisemmin tyttökoulu. Olimme toinen puoli Jokelassa. Ajattelimme, että olimme hyviä oppimaan, koska koulutus kesti ainoastaan vajaa neljä kuukautta.
Minäkin olin mukana siinä koulutuksessa, joka oli hyvin monenlaista jopa aliupseerikoulutusta ja kasapanoksen heittoa. Minä heitin kasapanoksen kaikista pidemmälle ja jouduinkin sitten komppanian panssariryhmään.
Olin myöskin kaasukurssilla. Ei sitä kaasua kuitenkaan tarvittu, mutta kuitenkin opetettiin perusteellisemmin kaasunaamarin käyttöä ja savun käyttöä, jota käytettiin mm. hyökkäysvaiheen aikana. Mutta me emme sitä kuitenkaan joutuneet käytännössä yhtään käyttämään.

Sotaan mukaan

Koulutuksen jälkeen pääsimme ensin lomalle, ennen kuin lähdettiin viemään tammikuun alkupäivinä Kannakselle.
Porukkamme purettiin Terijoella. Oli valtavan kova pakkanen, ainakin 42 astetta. Mutta se pakkanen oli kuivaa. Oli helkkarin kirkas kuutamo. Meilläkin katkesi yhteys kärkeen ja palelimme kauan.
Olen joskus leikilläni sanonut, että olen ollut venäläisessä koulussa, sillä jouduimme majoittumaan Terijoen venäläiseen kouluun. Sen toinen pää oli hajonnut, koska oli saanut osuman. Jälkeenpäin meidän pieni porukkamme, tämä panssariryhmä, sai asunnokseen pienen mummonmökin. Se oli jäänyt tyhjäksi ja oli valtavan lämmin ja hyvä paikka asua.
Se ihanuus ei kuitenkaan kestänyt kauaa, kun meidät siirrettiin Valkeasaareen. Siellä oli JR 46, joka oli lähtöisin Pukkilasta ja koottu Orimattilasta. Komppanian päällikkönä oli kansakoulunopettaja luutnantti, myöhemmin kapteeni, Kuronen ja pataljoonan komentajana oli majuri Kirma. Alueella oli jo ennestään taisteltu ja siksi siellä olivat valmiina asemat. Oli kaivettu myös korsut. Jouduimme niitä tosin hiukan lisäämään. Pioneerit ampuivat jäätyneen maan rikki, jotta saatoimme kaivaa. Näin meillä oli korsut asuntona ja niihin oli vedetty myös hälytyslaitteet.
Naapuri oli n. 800 metrin päässä, joka oli myös linjojen välimatka. Naapuri tietenkin häiritsi meidän rakentamistamme parhaan kykynsä mukaan ampumalla sekaan.
Meillä oli tinki ja koska olimme ennestään jo tottuneet lapiota käyttämään, saimme tingin varsin nopeasti ja helposti kuntoon.
Eräältä kaverilta, joka ei ollut saanut tinkiään vielä valmiiksi, pioneeriupseeri kysyi, mikä hänen ammattinsa oli. Ja joku kelloseppä se sitten olikin, joten kyllä siviilityökokemuksella oli kysyntää näissäkin hommissa. Autoimme häntäkin saamaan tingin valmiiksi.
Tässä vaiheessa vanhempaa väkeä pääsi pois. Kaikki 1909 syntyneet ja sitä vanhemmat. Nuoremmat otimme tämän osuuden sitten vastaan.

Sormi-tukikohta

Seuraava paikka oli Lappalaismäki. Se oli paikka, joka oli lähinnä Pietaria. Ratakin, jota pitkin tavaraa kuljetettiin, näkyi asemiimme hyvin. Sitä rataa pitkin kuljetettiin Jäämereltäkin tavaraa Venäjälle, Pietariin. Sieltä näkyi valtavan suuret kajostukset, kun Pietaria pommitettiin.
Joskus jälkeenpäin, kun olimme parikin yötä Pietarissa turistina, ajattelin etukäteen, että siellä täytyy olla näkyvissä paljon pahaa jälkeä, mutta kummakseni huomasin, ettei siellä näkynyt yhtään mitään sodan tuhon jälkeä. Tavallisella matkustajalla oli sellainen mielikuva, kun oli tällaisen sodan ajan itse nähnyt.
Jouduimme Rajajoelle Sormi-tukikohtaan. Olimme siellä ihan rannalla. Katselimme kiikarin kanssa. Aamulla pystyimme tähystämään tykkejä ja veneitä Dopleepenistä, mereltä.
Meillä kävi huono tuuri siellä Sormi- tukikohdassa, kun ei siinä ollut kuin se notko välissä. Vihollinen ampui yhden kranaatin ja se tuli juuri, kun porukka oli ruokailemassa. Siinä haavoittui aika paljon porukkaa ja kuolikin.
Sitten tuli sellainen vaihe, että oli kaksi pataljoonaa, Sumlaatin pataljoona oli ensimmäinen ja tämä jäi erilliseksi pataljoonaksi Kannakselle. Kirman pataljoona oli toinen. Kirman pataljoona siirrettiin v 1943 Syvärille. Siitä muodostettiin 20 pr:n 4. pataljoona. Syvärillä eversti Armas Kempin Jr 22 oli prikaatin runkona.
Olimme Syvärillä, Pitmassa ja teimme länsi-Syvärin rannalle varustuksia kuten piikkilankaesteitä ja ampumabunkkereita betonista.

Suunta Kannakselle

Sitten oli sellainen aika, että pääsin lomalle Syväriltä. Jouduimme hakkaamaan halkoja ja menin yhden kaverin kassa yli Syvärin, jossa oli helkkarin komeaa haapaa ja siitä tuli äkkiä motteja, kun olimme tottuneita tekijöitä kaverini kanssa. Lomani loppui sillä tavalla, että jouduin lähtemään takaisin juuri 9. päivä kesäkuuta.
Junassa jo kuulin, että Kannaksen rähinä oli alkanut. Tämä tienoo oli luonnollisesti minulle tuttua, koska olimme juuri olleet siellä samoilla paikoilla. Vaikka kuulin hyökkäyksestä jo junassa, menin silti tietenkin junalla Syvärin asemalle. Sieltä palautettiin lomalaiset takaisin.
Meidän prikaatimme oli sillä välillä siirretty Aunukseen linjaan. Syväriltä palautettiin lomalaiset Aunukseen ja Mäkriän Htk:ssa oli jo tieto, että jäädään odottamaan, että yksikkö on irrottautumassa Kannakselle lähtöä varten. Siinä meni ainakin pari päivää, ennen kuin juna saatiin.
Aamulla lastattiin junaan ja lähdimme Elisenvaaraa kohti. Sen Aunuksen lakeuden pituus on kolme peninkulmaa. Olimme lastatut jo sinne härkävaunuihin istuimme vaunuun oven eteen asetetun lankun päällä katsellen maisemia.
Olimme jo saapumassa toiseen päähän lakeutta, kun edestäpäin tulivat hävittäjät. Tulisuihku iskeytyi ratapenkkaan. Kallistuimme vaistomaisesti sisäänpäin koko porukka. Luodit sattuivat kolmeen jälkimäiseen vaunuun sillä tavalla, että yhdestä menivät luodit kulmittain. Siellä haavoittuikin useampi ja jokunen kaatui. Juna seisahtui ilma käskyä paikkaan, jossa olikin jo hiukan suojapensaikkoa, eikä ollut täysin lakeutta. Ne lähtivät viemään haavoittuneita takaisin Aunukseen.

Viipuriin

Pääsimme järjestelyjen jälkeen taas jatkamaan matkaa. Kun tulimme Elisenvaaraan, oli ratapiha saanut juuri yöllä valtavan pommituksen niskaansa ja kaikki paikat olivat täysin hajalla. Junamme ei pysähtynyt siihen lainkaan, vaan jatkoimme matkaamme.
Emme tienneet tarkkaan mihin kohtaan meidät vietiin, mutta kuitenkin olimme jo niin lähellä Viipuria, että junaa purettaessa pommien äänet kuuluivat selkeästi, kun Viipurin ratapihaa pommitettiin. Siitä lähdimme marssimaan kohti Viipuria. Samaan aikaan tie oli täynnä evakkoja Heinjoelta ja lähiseuduilta pyrkimässä pois sota-alueelta.
Sitten tulimme Viipuriin. Samaan aikaan Lagus oli lyönyt vihollisjoukkoja 16 kilometriä takaisin Rokkalanjokeen asti. Levisi huhu, ettei Viipuria ehkä pystytä lainkaan puolustamaan.
Olimme yhden päivän siellä ja kai toisenkin. Meijerin tuottamat maidot oli kaadettu sotapoliisien toimesta maahan ja kaikki muukin, mikä löytyi tuhoutui. Sotapoliisit tyhjensivät myös viinakauppojen hyllyt, joista hanakaimmat sotilaat yrittivät saada itselleen jonkun pullon.
Sitten meidät vietiin Kolikkomäkeen, missä piti olla puolustuslinjojen, mutta siellä ei ollutkaan mitään. Siellä olimme sitten perunapellollakin. Kuulimme jo tankkien pörinää ja tiesimme, että ne ovat tulossa.
Pataljoonan ensimmäinen komppania oli Kannaksen maantien puolella ja me olimme rannan puolella. Vihollinen pääsi ensin läpi sieltä Kannaksen maantien puolelta panssarien kanssa ja oli jo pitkälti kaupungin puolella, kun porukastamme ehti kaupunkiin. Kerkisimme linnan sillalle viimeisimpinä, kun hyökkäysvaunut olivat jo kaupungissa. Ehdittyämme yli sillan, pioneerit ampuivatkin sen poikki.
Tässä vaiheessa saimme myös kuula, että pataljoonankomentajamme Kirma oli jäänyt Viipuriin ja kaatunut siellä. Meidän porukkamme neljännen joukkueen johtaja vänrikki Mäkinen toi linnan tornista alas Suomen lipun.
Tämä porukka, prikaati, joutui sinne oikeastaan puoliaseettomana. Kuulemma toinen pataljoona oli pyytänyt tykistöapua, mutta kenelläkään ei ollut tilanne enää hanskassa. Ei oltu valmistauduttu vihollisen niin voimalliseen tuloon ja siksi jouduttiin väkisin murtautumaan asevarastoon, jotta saatiin aseita ja ammuksia.
Puute oli kokonaan saksalaisista nyrkeistä ja panssarikauhuista. Jossain vaiheessa meille oli jo nämä aseet esitelty ja näytetty kuinka niillä ammutaan. Lyhyellä matkalla voitiin ampua tarkasti. Jokin aika sitten oli TV:ssä kilpailu suurimmasta suomalaisesta. Sen voitti Mannerheim. Arvostan toki Mannerheimia. Mannerheim oli hyvä sodan johtaja. Mutta toiseksi tuli Ryti ja häntä arvostan. Hänen ansiokseen voidaan sanoa se, että suomalaiset eivät irtaantuneet sodasta, vaan Suomi jatkoi Saksan rinnalla. Silloin saatiin kipeästi kaivattuja panssarikauhuja ja nyrkkejä.
Maataistelukoneet menivät matalta. Saksalaiset Stugat lennoillaan nostivat suomalaisten taistelumoraalia ja ne aseet olivat tosi tarpeen siinä vaiheessa, kun jo harkittiin sodasta irrottautumista.
Venäjälle tuli samaan aikaan kiire Berliinin jakoon. Nyt ei enää vaadittukaan täydellistä antautumista, vaan N-liitto oli valmis neuvottelemaan rauhan ehdoista Mannerheimin kanssa. Se oli lopulta kallis hinta rauhasta.
Suomen heikko kynttilänliekki jatkui.
Hitler kävi Mannerheimia onnittelemassa syntymäpäivänä. Sotilaille jaettiin Mannerheimin viinat neljään pekkaan puolikas pullo.

Keitimme soppaa

Lähdettyämme Viipurista meidän yksi joukkue jäi vangiksi ja muu porukka meni Nurmen asemalle. Siellä saimme täydennystä ja jouduimme Juustilaan. Emme saaneet kovinkaan paljoa kohottavia tietoja etukäteen. Siellä oli 600 haavoittuneena ja kaatuneena. Meitä edeltänyt porukka oli poistunut. Juuri kun menimme 16 hevosta haudattiin.
Juustilassa tykistö joutui ampumaan niin matalalle, että tuntui kuin ammukset olisivat menneet pään tasolla, kun ne ampuivat sinne notkoon. Yleensä venäläisillä oli räjähtäviä kuulia ja kun se osui takana puihin, niin tuntui kuin vihollinen olisi ollut siellä.
Everstiluutnantti Laakso oli sen lohkon komentaja ja oli kova mies.
Soppaakin keitettiin. Ollessamme Viipurissa Nurmen asemalla oli yksi juna täynnä tavaraa, eikä sitä oltu jostain syystä viety eteenpäin. Siellä oli mm. yksi pieni porsas. Se oli ollut siellä jo useamman päivän ajan. Meidän porukastamme eräs Kytölä lopulta ampui sen porsaan.
Samaan aikaan hevosmiehet olivat löytäneet lehmän. Sitä lypsettiinkin muutaman päivän ajan, kunnes se hävisi. Sitten Kytölä löysi hiehon ja teurasti sen. Meillä oli nyt lihaa todella paljon. Sitä lihaa keitimme kenttäpadassa. Ja söimme. Seuraus oli se, että kun emme olleet pitkään aikaan kunnolla tukevaa ruokaa saaneetkaan, niin hetken kuluttua oli joka puskan takana joku kykkymässä. Maha ei kestänytkään. Silloin söi, jos vain jotainkin sai.
Kun menimme Terijoelle, niin vanhat miehet keittivät ruisjauhoista kenttäkeittiössä ylimääräisen puuron. Ja kun me nälkäiset pojat olimme sen normaaliannoksen syöneet, saimme vielä lisäannoksen. Eräällä oli venäläinen pakki, joka oli suurempi kuin tavallinen. Sekin pantiin täyteen puuroa.

Rakensimme saunan

Jouduimme Tolvajärvelle ja sieltä Ilomantsin ja Tolvajärven väliseen maastoon. Kun kerkisimme sinne, patikoituamme jopa 35 km koskematonta korpea, pääsimme perille. Siellä oli järvi. Kun pitkään aikaan emme olleet saaneet saunoa, niin aloimme kaivaa saunaa. Se tuli noin metrin verran rinteessä maan sisälle. Hevosmiehet hakivat jostakin vanhasta hajonneesta talosta hirsiä ja panimme niitä kerroksittain ja kiviä ajettiin ympärille tukemaan kiuaskaarta. Ja siitä vähitellen kohosi saunamme. Vielä kerättiin sopivia kiukaankiviä. Ja ennen kuin sauna oli edes lopullisesti valmis niin jo siellä paloi kivien alla tuli, jotta saunaan pääsisi heti, kun vain kivet kuumenisivat tarpeeksi. Silmät kirvelivät. Ensimmäisenä saunomispäivänä kiuas oli jopa liian kuuma, eikä tarvinnut heittää vettä lainkaan, kun sai tarpeeksi lämpöä. Toisena päivän jo maltoimme lämmittää hiukan vähemmän ja sitten sauna olikin jo kunnossa kattoa myöten. En ikinä mielestäni ole ollut niin hyvässä saunassa kuin siellä.


Viimeiset taistelut Tolvajärvellä

Vihollisella oli suuret ryhmät, 200 miestä partiossa. Pelättiin vihollisen katkaisevan Värtsilän radan.
Kävi niin, että kun meillä oli kolme joukkuetta ja eri metsä-kannaksella, vihollinen valtasi niistä yhden. Määrättiin, että yhden joukkueen pitää palata vastaiskuun. Ja juuri meidän joukkueemme joutui eräänä kuutamoyönä lyömään takaisin ja valtaamaan kannaksen. Siinä edessä oli sellaista suomaastoa. Saimmekin kukkulan haltuumme aika helposti, eikä sieltä paljoa vastatulta tullut.
Muistan kuitenkin vielä, että mukana oli eräs Leivo, joka joutui, vaikka oli vanhempaa ikäluokkaa, myös meidän kanssamme mukaan siihen hyökkäykseen. Hänet oli kutsuttu sisään uudelleen, vaikka oli jo ollut reservissä. Hän kaatui siinä taistelussa sinne suolle. Kannoimme hänet pois. Se oli kolkko tapahtuma. Ikävää lisäsi vielä se, että hän oli viiden lapsen isä.
Rauhan tullessa olimme Tolvajärvellä. Naapuri ampui koko sen vuorokauden kauemmin niin kuin joka paikassa muuallakin. Siviiliin menimme Joensuun kautta Kontiolahdelle, josta kotiutettiin. Se oli lopulta sitten hieno tunne.

Liikkuvaan poliisiin

Armeija ajettiin alas. Ainut porukka, joka jäi, tarvittiin saksalaisten ajamiseen. Liikkuvaa poliisia vahvistettiin kahdella tuhannella nuorella miehellä. Moni pani anomuksen siihen. Minulle tuli paluupostissa vastaus, että pääsen mukaan. Olin liikkuvassa poliisissa vuodet 1945-1948 ja vakinaisena poliisina 1948-1980 yhteensä 35,5 vuotta.
Kamppeet olivat sellaisia, että vanhat manttelitkin värjättiin siniseksi ja vyöt myös uudistettiin värjäämällä ja kunnostamalla. Kumipatukkaa ei ollut käytössä. Patukat oli tehty puusta. Kaikesta oli puute.
Elannossa kävimme Kluuvinkadulla syömässä. Perunaa ei ollut lainkaan, pihvit oli paistettu punajuurista.
Venäläisen valvontakomission päällikkö oli kenraalieversti Sdanov Helsingin Eirassa. Kun hän tuli Suomeen, niin meitä liikkuvia oli kaksi konepistoolein vuoroin vartiossa ja sitten oli siviilimiehiä meidän puolelta ja vielä heidän puoleltaan parivartiot, että vartiointia kyllä riitti. Hotellit olivat komission käytössä ja Tornissakin oli kahden puolen vartiot ylä- ja alapuolella porttikäytävää.
Helsinki oli silloin tosi hiljainen. Puukengät vain kopisivat harvakseltaan ja sitten siihen liittyi vähitellen raitiovaunujen ääni ja äänet lisääntyivät aamua kohti. Se oli kuin sinfoniaa.
Mannerheim oli presidenttinä ja asui Eirassa. Hän asui siellä missä hänen kokoelmansa olivat. Olimme liikkuvassa ja tämä oli yksi osa liikkuvien toimintaa olla ovella vartiossa.
Kaikki sotakorvaukset jouduttiin tekemään. Hintataso oli sellainen, että laivateollisuudessa oli palkat paremmat kuin liikkuvassa ja osa liikkuvista meni sinne töihin. Kuinka pitkä litania laivoja ja kuinka pitkä litania junista muodostui se oli käsittämättömän pitkä.

Elämän rakentamista - tähän päivään

Sen jälkeen tämä porukka, joka sodasta jäi henkiin siirtyi jatkamaan yhteiskunnan rakentamista. En saanut tonttia, kun en ollut naimissa sodan jälkeen. Silloin ei saanut asuntoja. Minulla ja veljelläni, jolla oli 8 kuukauden ikäinen tytär, ei ollut kuin kamarihuone, eikä keittomahdollisuuttakaan ollut muuta kuin priimus-keitin. Sitten rakensimme kahden perheen talon, mikä on vieläkin tuolla Kajalankadulla. Kesällä olin siellä kuusi kuukautta. Veljeni on vielä niin hyvissä voimissa, että tekee edelleen talonmiehen työt ja nurmikon ajat ja sellaiset samoin kuin vanhin poikani Hannu.
Tultuani Saloon vuonna 1948 tapasin Iiriksen, tulevan vaimoni. Meidät vihittiin vaimoni kotikirkossa Vammalassa. Saimme neljä lasta. Vaimoni hoiti heidät kaikki kotona, kunnes nuorinkin, Pekka, alkoi koulun. Silti hän ehti olla vielä työelämässäkin lähes 20 vuotta.
Vaimoni sairasti rintasyöpää. Kun todettiin taudin levinneen niin pitkälle, ettei hoidoista enää olisi apua, hän halusi sairastaa viimeiset elinpäivänsä kotona. Kysyin häneltä, jaksaako hän kaiken sen, johon hän vastasi, että kyllä hän jaksaa, jos vain minä jaksan.
Sitten tuli se sunnuntai-ilta, jolloin tauti oli tullut niin vaikeaksi, että lähdin viemään vaimoani sairaalaan. Olin hänen luonaan kaiken aikaa vielä maanantaipäivän ja tiistaita vastaisen yön. Tiistaiaamuna noin kuuden aikaan tunsin viimeisen sydämen sykäyksen hänen ranteessaan. Mieleeni nousi vihkikaavasta sanat ”kunnes kuolema heidät erottaa.”
Olisin tarvinnut vielä vaimoani. Ja me kaikki olisimme tarvinneet. Hän teki itse kaikki nutut lapsille ja vielä lastenlapsillekin. Hän oli minua 10 vuotta nuorempi.
Muistaissani vaimoani, muistan samalla myös naisten osuutta Suomen puolustuksessa. Se oli merkittävä etenkin suurperheissä, kuten meilläkin. Vaimon kotona olo oli korvaamaton palvelus ei vain meille, vaan laajemmasti koko Suomeakin ajatellen. Kotirintamalla Suomen nainen kantoi vastuunsa kunnioitettavasti uhrautuen. Vielä tänään, rauhan aikana, naiset pitävät yhteiskuntaa pystyssä, kasvattamalla lapset ja hoitamalla monet tehtävät kotona ja sen ulkopuolella.
Kaikki neljä lastani ovat naimisissa ja heidän kauttaan meille tuli yhteensä kahdeksan lastenlasta.
Lapsistani olen iloinen. Vanhin poika, Hannu, on sotilasarvoltaan lääkintäkersantti. Siviilielämässä hän ja hänen vaimonsa ovat molemmat mielenterveyshoitajia.
Jukka on sissikomppanian luutnantti. Siviiliammatiltaan hän on diplomi-insinööri ja johtajana Helsingin energialaitoksella.
Nuorin poika, Pekka, on varusmieskersantti, siviilissä opistoinsinööri Nokialla.
Tyrär, Pirkko, on yo merkonomi ja on työssä Salon poliisilaitoksella kanslistina. Hänen miehensä on paikallisessa Fortumissa insinöörinä, joten kovin on insinöörivoittoista tämä mieskaarti.
Lastenlapsetkin ovat jo kaikki lähes aikuisiässä. Viisi on jo kirjoittanut ylioppilaaksi ja neljä on jo suorittanut asevelvollisuutensa.
Käytyäni aikoinani muutaman kuukauden poliisikoulun pääsin liikkuvaan poliisin, niin kuin yllä jo kerroinkin. Olin ensin Hesassa 8 kk ja Turussa 1945-1946 Eurassa vuoden ja kolme kk ja sitten tulin Saloon ensin liikkuviin.
Vuonna 1950 menin naimisiin, sain vakinaisen viran ja olin 30 vuotta Salon poliisissa. Nyt olen ollut eläkkeellä lähes ¼ vuosisadan. Veljeni oli maatalousoppilaitoksessa ja hän oli 3 vuotta työnjohtajana. Sitten hän oli Naantalissa Kultarannan palveluksessa neljän presidentin ajan saaden siinä ominaisuudessa useita kutsuja linnan juhliinkin.
Veljeni pääsi eläkkeelle nyt kesällä täysin palvelleena. Olimme siellä juhlimassa hänen eläkettään. Siellä oli kymmenkunta autoa ja kun onnittelimme niin minullakin oli tilaisuus onnitella häntä lähes neljännesvuosisadan eläkekokemuksellani.
Nyt päivät menevät aika hyvin. Minulla ei ole millaisiakaan särkyjä. Tasapaino-ongelmia on ja korvat soivat, tinnitus. On olemassa sanonta, ettei sodasta kukaan terveenä palannut. Tässä iässä joka tapauksessa on ihmisellä jotain vikoja, eikä niitä kaikkia osaa ihan sotaankaan liittää.
Eläkkeellä ollessa on ollut mahdollisuus osallistua erilaisille retkille ja matkoille, myös sinne sodanaikaisille paikoille, Terijoelle, Viipuriin ja muuallekin. Toimintaa on ollut myös paikallisessa sotaveteraaniyhdistyksessä. Leskeksi jäätyäni on löytynyt uusi ihmissuhde yksinäisten päivien avuksi. Ja luonnollisesti lapset, jotka asuvat suhteellisen lähellä, ja heidän perheensä tapahtumineen täyttävät eläkepäiviä myönteisesti.
Haluan päättää J. L. Runrbergin sanoin: ”Ne korutont´ on kertomaa, ne ota, kallis synnyinmaa!”
(Kirjoitettu maaliskuussa 2005)