Salon Seudun Sotaveteraanit ry  
 

Nikulainen Lauri Johannes

luutnantti s. 090618 Piikkiössä

Urheiluharrastusta
Elämä ennen talvisotaa oli lähinnä normaalia muksujen elämää. Kävin koulua ja pääsin ylioppilaaksi 1939. Harrastin urheilua ja olin siihen aikaan jo melkoinen huippu-urheilija. Vuonna 1938 voitin nuorten Suomen mestaruuden 1500 m:n juoksussa.

Oli suunnitelmissa, että edustaisin Suomea tulevissa olympialaisissa. Kuntoni alkoi olla niin kova. Kesän loppupuolella 1939 juoksin jo ajan 3.54, joka oli vain kaksi sekuntia heikompi kuin voimassa oleva Suomen ennätys ja siihen aikaan kova aika. Olin omasta mielestänikin paljon paremmassa kunnossa kuin voittaessani nuorten Suomen mestaruuden vuotta aikaisemmin. Tartanradasta ei silloin ollut tietoakaan. Suomen oppikoulujen mestaruuden voitin neljänä vuonna peräkkäin. Mutta sitten sodan syttymisen takia niitä olympialaisia ( V.1940 kisat, jotka oli tarkoitus pitää Helsingissä, kuten 1944 kisoja) ei koskaan tullutkaan maailmansodan takia, niin kuin historiasta on luettavissa. Kun kisat sitten Helsingissä pidettiin vuonna 1952, olin mielestäni liian vanha niihin osallistumaan. Siviiliin pääsin 26-vuotiaana. Menin lokakuun 9. 1939 armeijaan ja pääsin marraskuun 29. 1944. Olin koko sen ajan armeijan vaatteissa. Tämä sotareissu vanhensi miestä paljon. Nykyään ajatellen nuoret miehet ovat parhaimmillaan vielä kolmekymppisinä.

Sotatoimiin/ talvisotaan
Minulla oli opiskelun takia lykkäystä asevelvollisuudesta. Mutta sitten keskeytin sen ja menin vapaaehtoisena sotaväkeen. Lähdin siis lokakuun 9. päivä 1939, jolloin talvisota ei tietenkään vielä ollut alkanut. Kokoonnuttiin Raaheen. Se porukka oli lähestulkoon vallan vanhoja reserviläisiä. En tiedä, miksi sellaiseen porukkaan jouduin. Minusta kolmekymppiset olivat jo todella vanhoja.

Raahessa meitä koulutettiin. Meitä oli vain kaksi nuorta, metsähoitaja Sointu ja minä.

Sieltä jouduimme Kemijärvelle, jossa purettiin junasta. Venäläiset olivat jo 35 km:n päässä Kemijärveltä, johon ryssä oli tullut suoraan ilman minkäänlaista vastustusta. Mutta sitten meidät komennettiin vastahyökkäykseen. Joukko-osasto oli KTR 22. Patterin päällikkö oli Turun urheiluliiton aikaisia kavereitani vänrikki Lehmusvuori. Sattui mukavasti, että tapasimme siellä jälleen. Ajoimme vihollisen Sallaan, jossa se pysyikin Sallan pohjoispuolella. Saija-nimisessä kylässä meillä oli asemat sodan loppuun asti. Talvisodan päätyttyä sain korpraalin natsat. Jatkosodan päätyttyä sotilasarvoni oli luutnantti, jota se on vielä tänäänkin. Siviilissä ei tullut osallistuttua yhteenkään kertausharjoitukseen. Olisin kyllä mennyt, mutta kutsua ei jostain syystä tullut.

Reserviupseerikouluun
Talvisodan päätyttyä lähdin reserviupseerikouluun, joka oli talvisodan tähden Niinisalossa. Kaikki kurssilaiset olivat rintamalla olleita, talvisodan kokeneita. Uskoimme, että tästähän tulee leppoisa kurssi. Mutta siinä me erehdyimme. Se oli tiukkaakin tiukempi. Aluksi jopa purnasimme, mutta vähitellen totuimme ja siinä se meni. Kurssi oli pitkä, yli neljä kuukautta. Mukana oli paljon muitakin urheilijoita kuten Pekka Vanninen ja Pekka Niemi, hiihtäjiä.

Reserviupseerikoulusta haimme Santahaminaan kaasusuojelukouluun ihan vaan siksi, että pääsisimme ihmisten ilmoille. En sielläkään ollut pitkään. Jouduin nimittäin ensin sairaalaan umpisuolen leikkaukseen ja lääkäri jätti atulat vatsaani. Olin 7 viikkoa umpisuolen leikkauksen jälkeen sairaalassa.

Ylämyllylle
Toipumisloman jälkeen tuli siirto Ylämyllylle. Siellä oli kenttätykistö. Elettiin vuotta 1940. Koko välirauhan ajan olin siellä Ylämyllyllä. Käytin hiukan aikaani myös urheilun harjoittelemiseen, jonka seurauksena Armas Valste, Suomen valtakunnan päävalmentaja, kutsui minut nuorten edustusurheilijoitten leirille kesäkuussa 1941 Vierumäelle. Siellä oloni jälkeen minun piti päästä kahden viikon lomalle. Sainkin loman ja pääsin kotiin noin neljän nurkilla iltapäivällä. Illalla kuitenkin puoli kymmenen tienoilla tuli soitto, että kaikki lomat on peruutettu. Piti lähteä takaisin. En kerinnyt juuri lainkaan olla lomallani kotona.

Siitä sitten alkoikin se oikein kova kapina. Vähän aikaa varustauduttiin Ylämyllyllä ennenkuin ylitettiin raja heti hyökkäysvaiheen alussa Värtsilän kohdalta. Olin tulenjohtajana koko sodan ajan heti alusta asti. Olin oikeastaan koko ajan linjassa. Nuori asevelvollisuusporukka pantiin yleensä aina kaikkein kuumimpaan paikkaan. Sodan loppuvaiheessa olimme mm. Vuosalmellakin. Porukassa, jossa olin oli jostain syystä todella pienet tappiot kaikesta huolimatta.

Eräänä päivän komentaja sanoi minulle: ”Menes Niku katsomaan, onko tie miinoista vapaa. Ota mukaan kaksi vapaaehtoista.” Ei oltu oikeastaan saatu mitään koulutusta miinojen käsittelystä. Minulla oli pitkä lapualaismallinen puukko mukanani. Sen kanssa kaivoin niitä miinoja ylös sieltä tiestä. Eikä yksikään niistä räjähtänyt. Miinat saatiin otetuksi ylös ja patteristo voi ajaa vapaasti eteenpäin.

Tuuloksen hyökkäys
Värtsilästä jatkoimme hyökkäämällä Laatokan pohjoispuolelta. Osallistuimme Tuuloksen hyökkäykseen, joka oli suurimpia hyökkäyksiä koko sodan aikana. Heinäkuun 13 päivä patteristostamme kaatui komentaja, viestiupseeri ja patteristoupseeri. Siellä sain korvanikin kuuroksi, kun yritimme niitä pelastaa. Siinä räjähti joku pst- tykin tai jonkun muun kranaatti ihan korvani vieressä. Siitä asti korvani on ollut niin kuuro, ettei sillä ole kuullut mitään. Joukot olivat siinä tilanteessa täysin sekaisin.

Komentaja oli sanonut, että he lähtevät autolla menemään ja näytti kartalta tiehaaran, jonne asti tien piti olla vapaa. Kerkisimme korkeintaan puoli kilometriä, kun kuului kauheaa rätinää. Siihen ne miehet kuolivat. Ammuttiin autoon. Komensin pojat ojaan viivyttämään ja varmistamaan, ettei sieltä kukaan hyökkäisi. Sitten vasta tuli jalkaväki paikalle. Tieto, että tie olisi vapaa, osoittautui vääräksi. Jos tieto vihollisen olemisesta olisi ollut tiedossa, ei sinne luonnollisestikaan olisi lähdetty ajamaan. Siinä operaatiossa tämä korva sitten meni.

Yhdellä korvalla olen saanut tulla toimeen siitä lähtien. Olin siihen aikaan sen verran ylpeä, että ajattelin, etten lähde moisen jutun takia mitään invaliditeettia hakemaan, vaikka olisin sen varmasti saanut. Nyt se on jo auttamattomasti myöhäistä. Silloin siitä ei edes tehty mihinkään minkäänlaisia merkintöjä. Tänä päivänä ajattelee, kun on ilmaantunut muitakin raihnaisuuksia, että olisi se hyvä olla olemassa se invalidikorvaus, kun kerran vammakin on olemassa.

Muutenkin tilanne oli siellä tiukka ja sekava. Mm. Laaja-nimisellä kukkulalla oli vihollinen niin lähellä, ettei KRH:lla voinut ampua lainkaan. Sanoin pojille, että pidän putkea kyllä kädellä, että pistä kranaatti sinne vaan ja sen mukaan ohjasin. Saimme tulitettua 40-50 metrin päähän. Olin rämäpään maineessa koko sodan ajan. Aina kun jotain ikävää hommaa hommattiin, niin komentaja sanoi: ”Niku, menes sinä.

Rautaristi

Marssimme Suistamoa kohti. Tie oli täynnä porukkaa. Yksi ryssän tiedustelukone alkoi lennellä yläpuolellamme. Eräs vanha jalkaväen mies hyppäsi ojaan. Sillä oli Emma-pikakivääri ja sillä se pudotti sen koneen. En miehen nimeäkään tiedä, pitkäpartainen se oli, ei siis mikään eilisen teeren poika. Mutta kone alkoi savuta ja tippui vähän matkan päähän.

Tuulosjoen hyökkäyksen jälkeen marssimme suoraan Aunuksen kaupungin kautta Syvärille. Syvärillä oli Lotinapeltoa vastapäätä tulenjohtopaikka. Siihen aikaan saksalaiset tulivat Suomeen. Muistan kuinka siellä oli paljon sikoja. Niitä ruuaksemme käristelimme. Yksi suuri karju jäi enää henkiin. Saksalaisten tultua karjukin viimein pääsi hengestään.

Sieltä jatkui matka Syvärin voimalaitokselle, josta edelleen Kuuttilahteen, jossa oli jo silloin saksalainen miehitys. Tämä porukka tarvitsi sellaista miestä, joka pystyisi vähän tiedustelemaan ryssän asemia. Minut tietysti pantiin siihen, koska olin saksankielen taitoinen. Siitä työstä sitten sain rautaristin. Olin kai sitten hyvin palvellut siinä tehtävässä. Siinä on myös saksalaisen komentajan omakätinen nimikirjoitus, Keitel. Se oli sitä asemasotavaiheen aikaa.

Vuosalmelle
V. 1944 Turussa oli kansainväliset yleisurheilukilpailut. Olin saanut lomaa sitä varten ja piti juosta 800 metriä. Olin jo töpinässä lomakamppeet päällä, kun tuli puhelinsoitto. Kaikki lomat peruutettiin. Takaisin joukko-osastoihin. Olin siihen aikaan tosi hyvässä kunnossa. Voitin armeijakunnan maastojuoksumestaruuskilpailut ja kaikki mihin vain otin osaa.

Meidät komennettiin Vuosalmelle, jonne ryssä oli tehnyt läpimurron. Ja kun me kerkisimme sinne, niin tilanne raukesi. Näin tapahtui aika useinkin. Mahtoikohan se johtua meidän porukastamme, vai oliko ryssä muuten vain kyllästynyt.

Nikun kukkula

Äänislinnasta lähdimme vetäytymään kohti Loimolaa, josta parikymmentä kilometriä itään päin oli valmiiksi tehdyt puolustuslinjat. Ei mitään katettuja, mutta montut kaivettu ja kalliolla hiekkasäkkejä. Komentaja sanoi, että näistä asemista ei sitten enää mihinkään vetäydytä. Siihen asti oli melkein vallan vetäydytty. Samana iltana, kun siihen pääsimme, tulivat ryssät ja ainakin 30-40 hyökkäysvaunua, jotka pysähtyivät noin kilometrin päässä. Siihen me ammuimme. Ja minulla oli 140 tykkiä johtaessani tulta. Se oli melkoinen tulimäärä. Ryssät lähettivät miinaharavat tulemaan edellä, mutta koska oli kauhea tykistötuli, eivät ne mihinkään päässeet. Yöksi tilanne rauhoittui.

Aamulla neljän aikaan kauhea tulitus tuli kahdesta rynnäkkötykistä meitä kohti ja kolmisenkymmentä panssarivaunua ja jalkaväki alkoi hyökätä sieltä kilometrin päästä sivustoilta. Meidän jalkaväkemme ei ampunut yhtään. Sanoin lähetilleni Matti Mäkäräiselle, että mene katsomaan, miksi jalkaväki ei yhtään ammu. Matti tuli ja sanoi, ettei siellä ole ketään. Jäimme sitten sille kukkulalle, jota myöhemmin Nikun kukkulaksi kutsuttiin. Vihollisen kärkipanssari ajoi ensin miinaan. Siihen loppui niiden tuleminen. Sitten tykistö tuhosi kahdeksan kappaletta hyökkäysvaunuja. Tämän hyökkäyksen pysäytti yksinomaan tykistö.

Mutta sitten, kun olimme siellä vielä pari vuorokautta, alkoi tulla niskaamme kaksi kahden minuutin tuli-iskua.(Se selvisi myöhemmin). Kaikki putket ampuivat siihen samaan kukkulaan, jossa me olimme. Yksi jalkaväen majuri oli yksinkertaisesti antanut väärät koordinaatit. Sanottiin, että siellä on hyökkäysvaunukeskitys, mutta ei siellä enää ollut mitään. Se oli valtava tuli. Minulla oli kersantti Rekonen radistina, joka oli mahdottoman hyvä, sai mm. Vr 4. Hän sähkötti: ”Älkää helvetissä ampuko, me olemme vielä täällä.” Komentaja kuului sanoneen: ”Saakeli, nyt tapettiin se Niku. Tehdään siitä Mannerheim-ristin ritari.” Mutta kun selvisi, etten kuollutkaan, niin ei annettu mitään. Ne ammutut keskitykset menivät meidän onneksemme vähän pitkiksi. Siitä tilanteesta meinasi tulla vielä pakokauhukin. Mutta sain miehet asettumaan. Sanoin, että jos juoksemaan lähdetään, niin hullummin siinä käy joka tapauksessa. Se oli ehkä Vuosalmen rinnalla sotamme tiukin paikka.

Neuvotteluja aselevosta
Loimolasta jouduimme Juustilaan. Silloin oli Talin – Ihantalan taistelut. Jouduimme Juustilan kanavan eteläpuolelle. Mutta siellä meillä ei ollut mitään mainittavaa toimintaa.

Kerran ajoin pyörällä töpinään päin. Tapasin Piikkiön kirkkoherran pojan kapteeni Jaakkolan joka oli juuri saanut 75 mm pst-tykkejä Saksasta ja sanoi: ”Nyt ei ryssä enää tule läpi.” Eikä se sitten tullutkaan. Se oli Rytin ansio, että niitä tykkejä saatiin. Ryti teki sen sopimuksen. Ryti teki saksalaisten kanssa sellaisen sopimuksen, ettei Suomi tee erillisrauhaa. Saksa avustaa Suomea nykyaikaisilla aseilla. Sodassa saatiin tietenkin kauhean hyvä torjuntavoitto. En sitten tiedä, miten järjestettiin, että Ryti luopui presidentin vallasta ja Mannerheim valittiin tilalle. Olen kuitenkin sitä meiltä, että Suomen itsenäisyys on Rytin ansiota.

Erään kerran puhelin soi ja sanottiin, että joukot poistetaan Lappeenrantaan menevän tien varrelta. Siellä ei saa olla yhtään suomalaista puolta kilometriä lähempää tietä. Sitten näimme kuinka suomalainen neuvotteluporukka meni, viisi henkeä, neuvottelemaan ryssien kanssa semmoisen ojan reunalla. Näin ne haarakaukoputkella hyvin kuinka ne neuvottelivat. Siitä sitten tulivat ne välirauhan ehdot.

Lapin sotaan
Mutta sitten meitä ruvettiin siirtämään pohjoiseen Lappiin. Ryssä vaati, että saksalaiset on ajettava pois Suomen alueelta ja vanhemman ikäluokan miehet on kotiutettava. Jouduin semmoisten -23-24 syntyneiden kanssa Lappiin. Muut meidän porukastamme kotiutettiin paitsi kersantti Julkunen ja minä jouduimme jäämään, sillä nuoremmat ikäluokat tarvitsivat kokeneita johtajia joukkoihinsa. Matkamme jatkuikin Lapissa aina Palojoensuulle asti, Enontekiöllä, josta alkoi paluu siviiliin marraskuun 25 päivä 1944. Ensimmäisen kerran jouduimme ampumaan vasta Palojoensuulla, joten Lapin sotamme osuus oli melko rauhallista. Jouduin tosin kerran partioonkin, katsomaan, miten kaukana saksalaiset olivat. Kuitenkin meno Palojoensuulle sinänsä oli vaikeaa, koska kaikki menoreitit, sillat ja tieyhteydet oli tuhottu.

Siviiliin tultiin ensin n. 300 km Tornioon. Se tultiin kuorma-auton lavalla ja miten sitten päästiinkään. Järjestettyjä kuljetuksia ei ollut. Torniosta Vaasaan oli kuljetus laivalla. Se laiva meni myöhemmin ryssälle sotakorvauksena. Vaasasta jatkettiin junalla Saloon. Salon suojeluskuntapiiriin kävin luovuttamassa varusteeni mm. pistoolini.

Asettuminen siviilielämään
Isäni oli ostanut yhden rappiotilan 1940 Angelniemeltä ja menin sitä hoitamaan. Kului ainakin puoli vuotta siviilielämään totutellessa. Oli ollut niin pitkä aika siviilielämästä. Ja lisäksi olin edelleen poikamies. Minulla ei ollut mitään maanviljelyskoulutusta, mutta yritin käytännössä opetella sen maatilan hoitamista.

Tapasin vaimoni Tuiskula-nimisellä tilalla. Siellä oli rantasauna ja me olimme uimassa molemmat. Hän oli evakuoituna Karjalasta siellä Tuiskulalle kuuluvalla mökillä, vuokramökillä. Tapasimme silloin ensimmäisen kerran. Ja siitä se jatkui ja jatkuu tänä päivänäkin. Nyt tulee jo 55 vuotta yhteistä avioliittoa täyteen. Hänen perheensä oli siellä Tuiskulassa evakuoituna ja meillä oli lyhyt matka toistemme luo, ehkä puolisen kilometriä. Tilat olivat naapuruksia.

Salossa käytiin tarvittaessa polkupyörällä. Maatila tuli kokonaan minulle, sillä muut lapset eivät olleet kiinnostuneita maanviljelystä. Tila oli huonossa kunnossa ja kesti useita vuosia ennen kuin sain sen edes jotenkin tuottavaksi. Tämän tilan hoito muodostui minun elämäntyökseni. Vaimoni oli kätilö-terveydenhoitaja ja oli Halikon kunnan palveluksessa. Autoa ei siihen aikaan juuri vielä ollut, joten vaimonikin kulki pitkät työmatkansa polkupyörällä.

Tänä päivänä vaimoni ajaa autoa. Itsellänikin on kyllä ajokortti vielä voimassa, mutta en ole ajanut, koska toinen silmäni on sokea. Se ei kuitenkaan ole tullut sota-aikana, vaan siviilielämässä sairaudesta johtuen.

Meillä on 2 poikaa ja tytär, jotka ovat sijoittunet mielestäni hyvin omiin elämäntehtäviinsä. Poikani on Turun keskusrikospoliisin palveluksessa erikoisalanaan tietokoneet. Tytär on tietojärjestelmäinsinööri ja työpaikka on Elisassa. Nuorin poika on ollut paljon ulkomailla mm. kansainvälisessä sotarikostuomioistuimessa Haagissa 2 vuotta. Niihin hommiin hän ilmeisesti on jäämässä.

Päivät kuluvat muuten mukavasti. Teen mielelläni perheellemme ruokaa, sellaista perusruokaa. Vaimo saa tehdä jälkiruuat. Omakotitalon hoidossa menee aika mukavasti. Eläkkeellä tulee toimeen. Kulkeminen on tullut huonoksi ja otan mielelläni vaimoni tueksi vaikeisiin paikkoihin mennessäni. Toisen silmän sokeus tuo lisävaikeutensa.

Sodanaikainen porukkamme ”Maila” kokoontuu edelleen Siilinjärvellä joka toinen vuosi. Pari vuotta sitten päätettiin jo lopettaa kokoontumiset, mutta ei se onnistunut. Edelleen kokoonnutaan. Nyt on päätetty kokoontua joka vuosi. Ensimmäisellä kokoontumiskerralla meitä oli mukana 140, mutta väki on vuosien mittaan vähentynyt. Viimeksi meitä oli vielä kuitenkin n. 50. Jatkosodassa minulla oli siis vallan savolainen asevelvollisuusporukka. Ja olivat todella mahtavan hyviä sotilaita. Siitä minulle on jäänyt sympatiat savolaisia kohtaan. He eivät purnanneet, vaan olivat aina iloisia. Jos jonkun käskyn antoi, voi olla varma, että ne menivät ilman muuta. Sellaisen porukan kanssa oli hyvä suorittaa sotatoimiakin.

Upseereista on hengissä enää Jokelaisen Matti, Soinisen Lauri, Ala-Kurhilan Voitto ja minä.