Salon Seudun Sotaveteraanit ry  
 

Pihakivi Paavo

s. 6.8.1916 Kiskossa

Ylimatruusi. Otti osaa talvisotaan YH:sta 24.10.1939 lähtien.

Kutsuttiin jatkosotaan 16.6.1941. Kotiutettiin 17.11.1944.

 

Asevelvollisuutta suorittamassa

Kerron ensin muiston asevelvollisuusajastani. Se oli 1937 elokuun 14 päivä. Lähdettiin Katajanokalta Menimme kanaalin läpi ja saavuimme 20. päivä Portsmunthissa. Sieltä meidän oli määrä päästä kuninkaan kruunajaisiin. Mutta sitä emme sitten tavanneet. Mutta kuitenkin sotalaivan vieressä kävi aika nopeakulkuinen hinaaja. Kesti 1,5 tuntia, kun meidät vietiin yhteen kaupunkiin ja se sanottiin, että laiva lähtee yöllä puoli kahden aikaan. Se lähtikin vasta puoli neljän aikaan. Oli erittäin kylmä yö ja menimme hinaajan vessaan sen pohjapojan kanssa, joka kuoli. Nukuimme sinne vessaan. Meillä oli panssarilaivassa kapitulantit palkkaa vastaan värvättyjä. Niitä tuli myös sinne vessaan, koska missään muualla ei ollut tuulensuojaa.

Yöllä kun tulimme laivan kylkeen, niin me nukuttiin. Ne menivät salaa pois ja jättivät meidät sinne. Yöllä tuli ennen Porstmouthia hinaajan kippari kuselle. Se ei ollut hyvä tilanne. Sillä oli suoravartinen piippu. Kyllä se nauroi niin että piippu heilui, että oli todella makea nauru. Joskus vielä näen untakin siitä tilanteesta. Jätkät makasivat vessassa.

Portsmouthin satamassa oli kaiken maailman sotalaivaa ja ihmistä oli ja pölinää. Ihan kuin mylly olisi pyörinyt ja kaikki sanat tulivat yhtenä puurona, josta ei saanut selvää. Kaikki laivat olivat yhdessä paitsi venäläinen, joka oli muutaman kilometrin päässä.

Kun siinä aikamme seulottiin ja kuljeskeltiin pitkin kaupunkia, niin tuli pitkä mies meitä vastaan ja kysyi suomeksi: ”Oletteko te Väinämöiseltä?” Meillä luki ”Väinämöinen” lakissa. Mies sanoi, että heillä on isomoottorinen, jolla me pääsimme. Eikä kestänyt kuin 15 minuuttia se väli, joka olisi muuten kestänyt 1,5 tuntia. Mutta siellä sitten riemu alkoi. Ne huusivat kovin ikäänkuin jossakin paraatissa. Kaikki laivalla olivat paraatipuvuissa. Ja siinä pohjan poika meni ensin ja kaikki hurrasivat. Meillä oli saksalainen laivamestari Behm, joka sanoi: ”Kun minä järjestän teille pitkät lomat täällä ulkomailla, niin te saatanat kehtaatte myöhästytä. Ette kyllä sitten Köpiksessä astu jalallannekaan maihin. Ajattelin, että vaikkei koskaan näkisi Köpistä, kunhan ei vain joutuisi putkaan.

Sotilaspäällikkönä oli ensin Raninen, sitten oli Voionmaa. Se oli laivan ensimmäinen upseeri kapteeniluutnantti Unto Voionmaa, pitkä mies ja ruskeat silmät. Kun se katsoi, niin tunnustit varmaan, mikäli sinulla syntiä oli. Se katsoi niin lävitse. Sitten se sanoi: ”Te olette hyviä poikia, hyvin palvelleita. Tämä oli pelkkä muistutus.” Annas olla tuntui kun säkki olisi pudonnut selästä. Oli mahtava tunne. Pääsisimme sittenkin Kööpenhaminassa kaupungille.

Menimme tivolin eteen, jossa kaikki kuulemma Kööpenhaminassa tapahtuu. Siihen tuli kolme tyttöä. Yksi alkoi kihnata minun kyljessäni. Minulla oli juuri uusi Omeqa-kello. Olin lainannut äidiltäni rahaa että ostin sen. Se maksoi Suomessa 200 mk. Tyttö sanoi, että mennään tuonne pusikkoon, ja palkaksi minä antaisin hänelle kellon ketjuineen. Silloin osasin kieltää, että en kyllä tähän porukkaan lähde. Olimme Kööpenhaminassa kolme vuorokautta. Mutta jotkut kaverit saivat kaksi viikkoa lomakieltoa kun Helsinkiin tultiin.

Sitten tuli pieni myrsky. Mutta panssarilaivoissa on vain pieni köli, ja tasapohja. Kölit eivät laivaa huojentaneet.

Mukavalle tuntui, kun sanottiin, että Helsinki häämöttää. Olimme olleet runsaan viikon seilaamassa suuressa maailmassa.

 

 

Lähtö sotaan

Syksyllä 1941 olimme Heikkilän kasarmilla pari viikkoa. Siellä tapahtui porukan jako ja minä jouduin jäänmurtaja Voimalle. Lähdimme Turusta suuntana oli Vaasa. Oli hyvin kaunis syksy, eikä ollut vielä ollut jäitä. Saavuttuamme Vaasan lähelle olivat naapurimaan tiedustelukoneet jo meitä vastassa. Mutta ei siinä suurempia tervehdyksiä tapahtunut. Siihen asetuimme sitten alkutaipaleella. Jäitä alkoi muodostua ja jouduimme ensi auttamaan Gevle - Sundsvall, etelä-Ruotsiin suuntautuvaa laivaliikennettä pitkän aikaa. Vaskiluoto, Vaasan ulkosatama, oli meidän tukikohtamme. Vaasalla on oma satamakin, mutta se on liian matala, eikä sinne ole sotalaivalla mitään asiaa.

Käytiin vissiin toista talvea sitä Sundsvallin-Gevlen liikennettä. Jäätilanne alkoi muodostua valtavaksi. Kun tämä tehtävä loppui, siirryimme kotimaan liikenteeseen Oulussa laskeutumaan alas satama satamalta. Jäätilanne aina vain paheni. Saavuimme kuitenkin Vaasaan asti. Siitä sitten johdettiin liikennettä. Käytiin Kemissä ja oltiin Kokkolassakin.

Sitten otimme Mäntyluodon, Rauman ulkosataman, hetkeksi liikennekohteeksi. Mutta Mäntyluotokin meni kiinni jäistä johtuen. Ainoastaan Turku Tukholma väli jäi liikennöitäväksi. Kaikki muut satamat olivat lukossa jään takia. Liikenne kasvoi tästä johtuen avoimessa satamassa.

Kuljetimme laivasaattueita Tukholman ja Turun välillä. Miellä oli 6-8 laivaan. Kulku oli valtavan hidasta, sillä laivat olivat heikkokuntoisia. Vihuri oli ostanut niitä halpoja laivoja Englannista, vaikka ne eivät olleet enää Loitzin vakuutuslistalla. Loitz ei ottanut niitä enää vastaan, koska ne olivat niin huonoja. Mutta kuitenkin otettiin lasteja. Vihuri sai joka lastista enemmän kuin mitä kokonainen laiva maksoi. Vihurilla oli iso laivue ja kaikkien laivojen nimet alkoivat v:llä, koska se kuvasi Wihuri-yhtiötä. Mutta laivat olivat heikkoja ja ruosteisia. Muistan kuinka Mäntyluodossa oli suuri jäänmuodostuma, eikä sinne päästy. Siellä soivat hätäsireenit, ja koska jäät puristivat, tuli laivoihin vuotoja.

Tukholma -Turku oli ainoastaan auki. Meillä oli siinä valtavasti liikennettä. Koko ajan oli suuria saattueita, joita piti hinata ja saattaa. Jouduimme kulkemaan edestakaisin. Matkanteko oli hidasta, kun vuoron perään piti kaikkia hinata.

Kun naapuri sitten oivalsi sen saattueen, niin aina kun Ahvenanmaalta lähdettiin, alkoi pommitus, joka pisimmillään kesti 17,5 tuntia. Ilmarinen oli Turussa. Sen ilmatorjunta ylettyi vain lähelle Turkua. Matka tuntui pitkältä, kun hitaasti kulkeva laiva oli hyvä pommituskohde. Mutta koska koneet eivät vielä silloin osanneet syöksyä, vaan lensivät vaakalentoa, niin se oli meidän pelastuksemme. Koneiden tuloa ei yhtään kuullut yöllä, koska jäät kolisivat. Pommikoneet huomasi vasta sitten kun ne jo tulivat kohdalle. Koskaan ei silti tullut yhteenkään laivaan täysosumaa.

Kerran meillä oli 7 laivaa, öljylaiva ja matkustajalaiva ja kauppalaivoja. Kapteeniluutnantti Sandelin oli sotilaspäällikkö ja pysäytti jonnekin. Silloin alkoi pommitus. Kuuden ja yhdeksän koneen saattueita tuli jatkuvasti, mutta yhtään suoraa osumaa ei sattunut, vaikka meri oli mustana mudasta, jota pommit nostattivat pohjasta. Laivan ylikonemestari meillä kuoli. Hän tuli konehuoneesta juuri ulos ja sirpale tappoi hänet siihen. Oli hiukan muitakin, jotka saivat sirpaleista haavoja. En tiedä sitten oliko Luoja mukana varjelemassa. Mutta oli meillä omaakin ilmatorjuntatoimintaa. Kun pommit tulivat oli paine kerrankin niin kova, että jäin kaaduttaessa alimmaiseksi. Kaverit kysyvät: ”Oletko sinä hengissä vielä?”

Oli ennemminkin sattuma, ettei sellaisessa pommimäärässä tullut enemmän vahinkoja ja jopa täysosumaa.

Merenkulkuhallitus sai tiedon tästä, että saattue seisoo. Sieltä tuli tiukkasanainen käsky, ettei näin saa olla missään nimessä, sillä sehän on silloin paras maalitaulu. Meidän piti lähteä liikkeelle. Ja sitten, kun Ilmarisen ilmatorjunta ylettyi, se pommitus lakkasi heti. Tämä toistui usein aina kun Maarianhaminasta lähdettiin. Kaksi talvea teimme tällaista liikennettä.

 

Muonanhankintaa

Kerron vielä vähän siitä Vaasan ajasta. Meillä oli jäänmurtajalla siviilimiehistö, joka söi omassa pöydässään ja olivat myös omia herrojaan. Niitä oli hiukan alle 50 ja saman verran oli sotilaita. Meillä oli sitten omat eväät. Minä jouduin sen ruokatouhun hommamieheksi. Sain siviilipäälliköltä muonarahat. Meitä oli kaikkiaan 46 tai 47. Sain silloin hiukan vaille 20000 markkaa kuukausirahaa. Siviilipäällikkö Korström antoi sen minulle yhdellä kertaa koko summan. Sotilaspäällikkö tarkasti laskut. Minä ostin ruokaa, mistä satuin saamaan, vaikka ”myyksä ton lehmän tosta”-systeemillä. Ruokaa piti hankkia, mistä vain sitä saikaan.

Oulun kansanhuolto pienensi meidän rasva-annoksemme. Ei ollut mahdollisuutta tehdä kastiketta. Ei oikein tiennyt, mitä me olisimme syöneet. Ruuasta oli yleensäkin pulaa ja laatu oli heikkoa. Mm. maarintamalle lähetettin kuormittain jäätyneitä perunoita Vaasasta avovaunussa.

Saksalaisilla sitä vastoin oli kymmenen tuhannen tonnin norjalainen viinalasti täynnä ja ne ostivat ja söivät mitä tahansa. Meillä oli jäätynyttä perunaa. Tässä olivat rintamamiehet arvostuksessa todella alamaissa.

Saksasta tuli kuitenkin sokeria Vaskiluodon satamaan. En oikein tiedä, mistä sain tietooni, että kaverit varastavat sitä ja myyvät edelleen tuhat markkaa säkiltä. Menin siviilipäällikön luo ja kysyin häneltä, voisinko ostaa sitä sokeria. Siviilipäällikkö Korström oli oikea merikarhu, ruotsinkielinen, Korppoosta kotoisin. ”Mistä ne sitä ottavat. Ne varastavat sitä siitä lastista”, hän arveli, ”Älkää ostako”. Sanoin, että ei sitten.

Menin sotilaspäällikön juttusille. Hän oli Rauman Merikoulun opettaja Antti Vene, luutnantti. Hän oli harvinainen ihme. Hän sinutteli minua ja olimme heti kavereita. Hän sanoi, että mene, mene ja osta, että hänkin ostaa heti kunhan vain saat ne.

Sitä sitten temppuiltiin siinä. Sadan kilon säkki pantiin kolmeen osaan. Minulla oli aamulla sitten muonavarastossa kolme säkkiä sokeria. Oli kova työ, sillä siellä oli todella kova poliisi- ja tullivartio viinalaivan takia. Oli vaikea operaatio ostaa sokeria siitä laivasta.

Minulla oli siis kolme säkkiä sokeria. Myin sen kavereille. Ei se minun ollut, mutta sitä myytiin. Sitten tuli vielä se siviilipäällikkökin, joka oli kieltänyt sen sokerin ostamisen, kysymään: ”Vieläkö teillä Pihakivi on sitä sokeria?” Sanoin, että on. ”Ja jos minäkin saisin 5 kg.” Kauppaa tehtiin. Siviilipäällikkö ei silloin uskonut minua, kun hän kielsi ostamisen ja oli ihan varma, että joutuisin kiinni. Näinhän ei kuitenkaan käynyt. Hän oli ihan varma, koska oli niin suuri vartiokin. Sanoin, että kippari antoi luvan. Ei hän niin tyhmä voi olla. Näin se sokerihomma sai hilpeän päätöksensä, jossa oston kieltäjäkin tuli pyytämään osuuttaan.

 

Vaihtokauppa kukoisti

Sitten muistui mieleen kansakoulun ajoilta sellainen liike kuin Pohjanmaan Liha. Kun ei rasvaa mistään saatu, muistin Pohjanmaan lihan. Siellä olisi pakko olla rasvaa. Menin sinne.”Ei ole”, sanottiin. ”Voisin tuoda vaikka pikkuisen sokeria”, sanoin. ”No mennäänpäs tänne”, sanottiin heti. Siellä oli valtavan suuria ammeita. Kaveri esitteli: ”Tässä on tota tässä on tota, mitä sinä haluat? Äsken ei ollut mitään. Nyt oli vaikka mitä. No minä sain siitä sitten rasvan. Meillä oli kolme kilometriä siitä satamasta kaupunkiin matkaa. Vesikelkalla haimme aina Vaasasta maitoa. Minun oli nyt hyvä kuljettaa siinä vesikelkassa maitotonkassa vähän sokeria. Minulla ei ollut poliisivartiosta mitään haittaa, eivätkä ne sitä seuranneet, mitä minä sieltä tuon.

Meillä alkoi ruokapuoli kukoistaa. Vahtimies tuli sanoen, että siviilipäällikkö haluaisi minut komentosillalle. Sanoin, etten ole hänen kanssaan missään tekemisissä, sillä olen sotilaspäällikön kanssa tekemisissä. Hän sanoi: ”Mitä se oli Pihakivi, mitä me söimme tänään? (Olin tehnyt perunapullia) Kyllä oli hyvvää.” Se touhu jatkui sitten.

 

Puntikselle Saloon

Yhtenä lauantai-iltana tulimme alle kymmenen laivan kanssa Turku -Tukholmalinjaa. Laskimme Turun satamaan. Minulla oli koti Salossa. Juolahti mieleen, että voisin mennä käymään kotona. Hyppäsin junaan ja ajoin Saloon. En puhunut kellekään mitään.

Tulin pyhäillalla takaisin ja ajattelin, että jäänmurtaja lähtee maanantaina. Palattuani oli jäänmurtaja kuitenkin jo lähtenyt. Menin tullikamariin kysymään, että missä Voima on. Minulle sanottiin, että se oli lähtenyt heti lauantaina hakemaan uutta saattuetta. Jäin ahteriin, eli pois laivasta.

Odotin sen viikon ja yritin sitten takaisin laivaan. Kuitenkin siviiliyliperämies oli jo ilmoittanut, että minä olin kateissa. Siviilipäällikkö sanoikin sitten minulle: ”Kyllä kai se on parempi, Pihakivi, että me eroamme.” Sanoin, että se on herran tahto ja se oli sitä.

Ei ollut muuta kuin että palasin Saloon. Menin liikennetoimistoon. Siellä oli luutnantti Typpö kuljetuspäällikkönä. Menin ilmoittamaan sinne sanoen, että minulta loppuivat työt laivalla. Valehtelin suoraan. Hän kysyi onko minulla sotilaspassi. Näytin Typölle sotilaspassini. ”No mene sitten kotiisi, kun kerran sinulle on sotilaspassikin.” Tiesin, etten voi noin vain mennä, sillä olisin siinä tapauksessa sotilaskarkuri. Niin en voinut tehdä. Sanoin, että kyllä minä jotain hommaa tekisin. Paukkulan suojeluskuntatalo oli silloin vielä pystyssä. Siinä oli Salon silloinen liikennetoimisto ja siellä oli ylikersantti Laapotti. Typpö käski minun mennä Laapotin apulaiseksi sinne. Olin siinä kolme kuukautta ja asuin kotona, koska kotini oli aivan vieressä.

Se Makiatuomi, poliisi, oli alkoholitarkastaja ja toi tiedon, että täällä olisi Pihakivelle reservikutsumääräys. Sanoin, ettei minulla ole mitään hätää, sillä olen saanut kaikki päivärahanikin. Tässä sanotaan, että klo 12 pitää olla Turun laivastoasemalla. Pakko sinne oli mennä. Minut pantiin samaan laivaan takaisin ja näin olimme taas sovinnossa.

Elämä jatkui eteenpäin.

 

Määräys Aunukseen

Tapahtui laivansiirto. Suomi osti Islannista kaksi kalastaja-alusta, joista tehtiin aputykkiveneitä Aunus ja Viena. Minut määrättiin Aunukseen. Silloin oli mahdottoman kovat ilmat. Meillä oli viikkopartio ja oli noin 9 pofortin tuuli. En muista enää vuotta. Ilma oli kammottava. Mutta koska laivat olivat syvänmeren kalastuslaivoja ne kestivät hyvin. Viisi ja puoli metriä oli veden alla ja vain vähän veden päällä. Se oli hyvä merivene. Perästä keulaan ei voinut kulkea viikkoon myrskyn takia. Sain viikon huilata. Olin taas muonanhoitaja, mutta kukaan ei syönyt mitään merenkäynnin takia. Mutta minulla oli mehua. Mehua ja korppua syötiin. Ei ollut puuroa, eikä velliä.

 

Hanko-Baltiski

Lipeäkiven kauppaa

Tuli tämä Hanko-Baltiski reitti. Ruvettiin ajamaan inkeriläisiä siirtolaisia. Oli kaiku kuulunut, että Virossa olisi lipeäkivi kovassa kurssissa. Minulla oli tietysti jo pääomaa hiukan kertynyt, kun olin tehnyt sitä sokerikauppaa.

Sitten oli oikeusupseeri Söderman. Hän oli hyvä kaverini. Hän oli yksi määräävä henkilö laivastossa. Hän kysyi: ”Mihin minä haluaisin litteran?” Sanoin että kirjoita nyt Tammisaari, Hanko, Helsinki, mistä minä saan lipeäkiveä. Sitä oli 50 kg vaneritynnyreissä. Kuka maksoi 500 mk, hän sai sen. Minä ostin ja juna toi ne Hankoon.

Rautatieasemalla oli tulli toisessa päässä. En osannut vielä pelätä tai varoa. Tein tietämättömyyttäni homman, en ajatellut lainkaan onko minulla tähän oikeutta tai lupaa. Oli sunnuntaiaamu ja minulla oli yli 20 tynnyriä lipeäkiveä. Komentajana oli sotilaspäällikkö kapteeniluutnantti Linkopuu. Otin kylmästi tullimiesten kärryn siitä tullin ikkunan alta ja rupesin kärräämään laivaan niitä tynnyreitä pitkin pitkää tullirakennusta. Laiva oli kaijassa kiinni. Linkopuu tuli sinne ja sanoi: ”Älkää helvetissä Pihakivi härnätkö tullimiehiä.” En tiennyt tekeväni jotain laitonta. Tullimiehet olivat ottaneet hinaajan miehiltä pois pari tynnyriä, mutta minä ajoin yli 20 tynnyriä ilman estettä laivaan. Niillä tullimiehillä oli varmaan hirtehishuumoria, kun ne seurasivat minun kärräämistäni. Ne varmaan ajattelivat, että katsokaapa kuinka rikollinen painaa tuolla tynnyreiden kanssa. Olihan se näytelmä. Tullimiehet antoivat minun tehdä kauppojani.

 

Laivalla lähdimme Baltiskiin, jossa meillä oli tukkuostaja. Virolaisilla oli sellaiset pienet venäläiset autot, joissa oli kosla. Kysyin veisikö hän maihin tynnyrit. ”Joo joo, miten sinä pärjätä, ensin on virolainen poliisi ja sitten on saksalainen poliisi.” En taaskaan osannut pelätä mitään, enkä ajatellut mitään. Mutta kun me menimme sen pakettiauton kanssa, niin vähän ennen tullimiestä ajattelin, että kun minulla on suomalainen ajokortti, niin se ei varmastikaan ymmärrä siitä yhtään mitään. Päätin näyttää sille sitä. Elehdin kovin ja esitin, että tämä on minun maihinnousulupani. Se aikansa katseli ja kuunteli ja sitten se veti kättä päähän, että antaa mennä. Se teki niin koko ajan myöhemminkin. Sillä oli jo valmiina käsi päässä, kun me tulimme, sillä olihan hän jo kuulustelun tehnyt. Tämä oli oikein kuin hirtehishuumoria.

Muistaakseni kävimme kolme eri reissua. Kolmannella kerralla kävi niin, että vastassa oli tyttö. Kysyin tytöltä: ”Missäs kauppias on?” ” Hänellä ei ole rahaa, saksmanni vei.” Meillä oli turkulainen kersantti Burman, joka oli hiukan hauska mies ja sattumalta vielä nyrkkeilijä. Ne olivat sen oikeusupseerin kanssa käyneet jossakin siellä ja isompi rahasumma hävisi jonnekin. En sitä tiedä, koska en ollut porukassa, mutta kuitenkin niin. Oli ollut sitten jonkinlainen yhteenotto. Siellä oli myös otettu aseita.

Mukana oli ollut myös kersantti Burman. Hän pyysi minuakin mukaan ryyppyporukkaan, mutta minä sanoin, etten tule, koska se viina on niin pahaakin. Jos et tule, hän ampuu, mies uhosi. Sanoin, että ammu vaan. Hän ampui sitten tuossa pääni yläpuolella, mutta en minä sittenkään mennyt. Särmä-niminen mies Porista meni päällikölle kantelemaan, että siellä ammuttiin. Burman joutui luovuttamaan aseensa pois. Kippari otti sen. Mutta Burman oli niin ovela, että hän hankki sen jollakin konstilla takaisin. Ostin sitten sen pistoolin ja maksoin hänelle siitä tuhat markkaa. Sitten myin sen taas sille lipeäkivikauppiaalle, joka istui tappelusta kiinni. Lisäksi hänellä oli vielä anastettu pistooli. Se saattoi saada kuolemantuomion. Muistan kun yhdellä kultarahalla myin sen ja sain omani siitä takaisin. Tämä oli lipeäkivikaupan sivutuote. Tehtiin muutakin kauppaa.Se oli se viimeinen kerta kun käytiin. Vain lyhyen aikaa olimme Baltiskissa ja laiva oli heti valmis menemään takaisin.

 

Vaihtokauppaa

Oli myös vaihtokauppaa. Sai vaihtoehtoisesti 10 kg sokeria, tai 10 kg lihaa tai 10 kg voita. Me otimme sen sokerin. Myimme sen sokerin Hangon Seurahuoneelle. Komentajakapteeni Pöri oli sen laivan päällikkö silloisen Aunuksen päällikkö. Kun tulimme Hankoon, niin hän meni tullikamariin ja sanoi, että miehistöllä on salakuljetustavaraa. Niillä on sokeria. Tullipäällikkö tulee ja sanoo oikein kuuluvalla äänellä. Suomen tullilain mukaan ei tulliviranomaisilla ole sotalaivaan mitään asiaa. Luuletteko veljet, että kipparia harmitti. Sitä varmaan sieppasi. Seurahuone osti meidän sokerin aina ja hinta oli todella satumainen.

Pörin kanssa meille tuli hurjan huonot välit. Huonojen välien syntyyn vaikuttivat salakuljetus ja kaupankäynti.

Ensin ostin sen lipeäkiven, ja kätkin sen Baltiskin satamaan pressujen alle. Yhtenä iltana meillä oli laivassa moottorivene ja lipeäkivet oli nostettu kannelle. Yksi luutnantti oli mukana ja oikeusupseeri. Meillä oli siis selusta taattu. Pöri tuli siihen ja sanoi: ”Mitä teillä on! Salakuljetustavaraa! Ja kuka siellä on muu kuin se kuuluisa Pihakivi!” Mutta silloin oli Aranda, se kuuluisa laiva. Meillä oli morseyhteys. Kippari sanoi, ettei kukaan saa mennä maihin. Mutta me morsetimme. ”Onko teillä varaa menettää jokainen 500 mk. Mihin me ne pytyt pannaan?” Veimme sitten ne lipeäkivet maihin ja rupesin jakelemaan niin kuin omasta putiikistani. Panimme sen virolaisten autoon. Siitä tuli ne huonot välit.

Inkeriläisten kuljetus loppui myös samalla.

 

Nukuin vartiossa

Meillä oli Virojoella tukikohta ja minä satuin nukahtamaan vartiossa. Ne soittivat kovin, mutta kukaan porukasta ei tullut herättämään. Sitten kippari tuli itse katsomaan, missä vahtimies on. Minulla oli korkeat kaulukset, kun oli niin kylmä. ”Mitä te siinä nukutte?” kippari kysyi. Sanoin, että en minä kukkunut. Sanoin, että minulla on perhe ja kotikin ja ajattelen niitäkin, enkä vain yksin näitä sota-asioita. ”No, perästä kuuluu”, hän sanoi. Se oli minun päälleni niin vihainen, että siitä kärytään.

Siinä oli Vironjoki, joka oli niin syvä ja siitä pääsi 5.5 metrinen laiva uimaan. Porukassa oli myös pursimies Kajaani, joka oli varsin lapsellinen mies. Hän sanoi, että hän on pappissukua, jossa puhutaan paljon latinaa. Latinaksi cixtus on kuudes ja koska minä olen lapsista kuudes, niin he antoivat minulle nimen Cixtus. Aina kun Helsingissä käydään varusteita vaihtamassa, niin hän sanoi, että hän haluaa sen Pihakiven mukaansa. Ei sitä anneta päällikkö Pöri sanoi. No antaa sitten pakkasen persettä koitella, kyllä sitten aika tulee milloin annetaan Pihakivi. Menimme sitten Helsinkiin vaihtamaan.

Virojoella, maaseutupitäjässä myytiin lihaa ja voita. Sitä sai ostaa ”mustasta pörssistä”.Sitä tehtiin joka paikassa. Ja silloin, kun kävimme niitä varusteita vaihtamassa Helsingissä, päällikkö lähetti minun mukana eukolle Luotsikatu neljään Helsingissä parturiliikkeeseen voita tai lihaa. Ja aina minulla oli mukana lihaa tai voita, jotka vein sinne. Ajattelin mielessäni, että tässä minulla on valtti sinua vastaan. Ja niin yhtenä aamuna menin ja pyysin saada virallisen komennuksen poliisilaitokselle. Hän kysyi:”Mitä sinä siellä tekisit?” ”Menen ja annan ilmi teidät, mihin te olette esimiehenä minut pakottanut, salakuljetustavaran viemisestä.” ”Pihakivi, me olemme olleet yhdessä jo kaksi vuotta ja nyt minä alan tuntea teitä”. ”Aloittelit veljellä väärän miehen kanssa, ei siinä mitään.” Olin kylmä. Ajattelin, että tässä täytyy pitää pokan. Hän sanoi siihen: ”Jos menette sinne, tulen vaatimaan mitä ankarimman rangaistuksen, mutta jos jätätte sen tekemättä voitte päästä vähälläkin.” Kysyin: ”Mikä semmoinen ”vähän” on?” Tulimme silloin juuri Kustaanmiekasta sisään Helsinkiin. Se oikeusupseeri Söderman tuli ja sanoi: ”Sä joudut pois laivasta ja saat 7 vuorokautta putkaa.” ”Sanoin, että se on ihan sopu määrä, sehän on ihan pikku juttu missä minä olen 7 vuorokautta putkassa tai kasarmilla tai missä vaan.”

Näin ollen meistä tuli ero, joka oli kyllä dramaattinen. Minulla oli siinä laivassa keulailmatorjunta, jossa oli tanskalainen Madsen, joka pyöri kovin ja oli ketterä kalu. Minulla oli se tukikohta aina, kun hälytys tuli. Oli kulunut kaksi tai kolme vuorokautta, kun olin joutunut laivasta pois, kun tuli pommitus juuri komentosillalle. Se Madsenin mies, jolla paikalla minä olisin ollut, jos olisin laivassa ollut, menehtyi ja myöskin kippari. Meille tuli tällainen ero. Että tällainen oli kohtalo sillä kertaa. Minä jouduin tykkiveneelle Turunmaahan.

Oli sitten sellainen sotatoimikin. Alkulähtö tapahtui Kotkasta. Olimme saksalaisten miinanlaskua suojaamassa. Sitä tarkkuutta, mitä naapurilla on kyllä se mielestäni silloinkin oli tarkkaa. Kyllä etäisyydet olivat paikkansa pitäviä. Sivusuunta oli hiukan heikompi. Mitään ei nähnyt ja kuitenkin paikat määriteltiin tarkasti.

On se mukavasti paiskellut.

 

Sota-ajan romantiikkaa

Sota oli jo päättymässä Kotkassa. Oli määrä mennä pyhäaamuna kirkkoon. Sanoin että olen hiukan huonossa kunnossa. Mutta pojat sanoivat, että kyllä sulla on aina joku este, kun jonnekin pitää mennä. Lähdin siis mukaan. Mutta päästyäni Kotkan kirkkoon pyörryin siihen. Kuukauden makasin Kotkan sairaalassa.

Kotkassa oli Sinisalon kahvila, jossa olin käynyt silloin tällöin. Siellä kävi kotkalaisia tyttöjäkin. Kun ei minua näkynyt vähään aikaan, ne alkoivat kysellä, missä se yksi ukko on. Pojat sanoivat, että olen sairaalassa.

Yhtenä päivänä tuli puhelu ja minua pyydettiin siihen nimelläni. Puhelimessa henkilö esitteli itsensä ja sanoi olevansa se ja se ja ei voinut itsestään enempää sanoa. Mutta hän oli jonakin iltana nähnyt minut kahvilassa. Hän kysyi saako hän tulla käymään, tuoda lukemista tai kukkasia. Menin ihan hikiseksi. Se oli erittäin fiksu ylioppilasnainen. Sitten sillä oli myös sisko. Ja tässä sanoisin. Älkää luottako naiseen.

Se sisko tilasi minulle papinkirjan Salosta ja siinä luki, että olen naimisissa ja minulla on lapsi. Olin kuitenkin kertonut tämän kaiken jo ennen sille tytölle. Kyllä hän sen tiesi. Se sisko, joka oli varsin ovela, veti vesiperän kertoessaan. Mutta tämä puhelimessa ollut tyttö oli tunneihminen ja varmaan kaipasi, niin kuin monta kertaa ihmiselle tulee toisen ihmisen kaipaus, vaikkei olisi muuta kuin käden puristus tai puhuminen. Se oli erittäin kiva ihminen, vaikka kyllä meillä loppujen lopuksi saattoi olla ihan oikeitakin ajatuksia, sillä hän lähetti vielä kirjeenkin siviiliin. Vaimo sai sen, vaikkei päässytkään sitä lukemaan.

 

Rauhan tultua elämää rakentamaan

Olimme Ahvenanmaalla silloin, kun kymmenen uutisissa illalla tuli kuulutus, että sota on päättynyt. Sitten ammuttiin ilotulituksia. Ei siinä kummempaa tapahtunut. Pääsimme pois, siviiliin.

Luulisi, että olisi ollut myötäelämää. Mutta me olimme kuin rikollisia, kun tulimme sodasta. Kaikki katsoivat kuin rikollista.

Rupesin kuitenkin mökkiä tekemään. Minulla oli hiukan rahaa, mutta kun pääsin siviiliin. Menin pelaamaan korttia ja hävisin rahani. Pankista sain kuitenkin lainaa ja rupesin rakentamaan. Tein talon siihen Salaistentie 24:ään Salossa.

Olin päässyt kaupanteon alkuun ja tuntumaan, eikä minulla ollut mitään ammattia, kun melkein sotaväestä lähdin sotaan. Ajattelin, koska olin alueen uusi asukas, niin pistän kaupan pystyyn. Tein olohuoneestani kaupan. Vaimo oli kauhean vihainen. Erokin tuli sen takia. Hän kävi naapureissakin sanomassa, että Paavo tekee kaupan, mutta älkää tulko ostoksille.

Mutta kun se pieni putiikki oli aukaisukunnossa, niin yksi naapuri kertoi, että Kaisa, vaimoni, oli käynyt kieltämässä, että älkää tulko kauppaan. ”Mutta me vaan tullaan.”

Kävi vielä ihmeellisen suotuisasti Turussa tukkuliikkeessä, josta piti mennä tavaraa ostamaan. Turussa oli monta tukkuliikettä, kuten Tukkuliike Aarnio. Minulla ei ollut rahaa. Menin tukkuliikkeeseen ja tunnustin suoraan, ettei minulla ollut rahaa. Tosin hiukan oli vielä lainarahaa jälellä, mutta se ei olisi riittänyt. Kerroin kaiken, mutta en tietenkään korttipelissä häviämistäni. Sanoin, että minulla on nyt 150 000 rahaa, että jos saisin tavaraa. Myyjä kuunteli minua ja pyysi tulemaan parin tunnin kuluttua uudelleen.

Parin tunnin kuluttua meistä tuli mahdottoman hyvät kaverit sen tukkukauppiaan kanssa. Hän sanoi, että kun olin oven painanut kiinni, niin he päättivät, että tolle annetaan tavaraa. Kaikilla on rahaa paljon, kun ne tulevat, mutta kun tulee laskun maksun aika, sitten sitä ei olekaan. Mutta sinä sanoit suoraan, ettei rahaa ole.

Hän sanoi, että jutuilleni on monta hauskaa pidetty ja naurettu. Hän oli Ylivuori Ylermi ja oli sodan aikaan reservissä majuriksi ylennetty. Varmaan vaikuttaa vieläkin Turussa. Hänen kanssaan meni kaikki hyvin. Ensin puhuttiin ”ummet ja lammet”, kunnes minä sanoin, että eikös olisi tilauslistan aika.

 

Maamiesten kaupan asiakkaana

Oltiin kolmisen vuotta siinä omakotitalossa ja tehtiin kauppaa, kun rupesin miettimään uutta paikkaa, mikä on nykyisin Sokoksella. Siinä oli kolme tonttia. Asia jäi odottamaan.

Menin asiakkaaksi Maamiesten kauppaan, joka otti. Pauling otti hedelmistä. Meillä oli sielläkin tilaus. Pieneen kauppaan ne toimittivat tavaraa. Kyllä minulla oli ilo siitä. Ostamani varasto oli niin suuri, että minä kolmen vuoden aikana siitä myin pikkuisen pussin kerrallaan.

Täältä me saimme tukkuhintaan myös kahvia. Siitä me tosin kärysimme. Somerikko sanoi syyttäjille, että pannaan ne yhteen nippuun ja annetaan sama sakko kaikille. Saimme 5000 sakkoa. Se oli halpa. Meitä oli 51 yrittäjää ja siinä oli maaseutu ja kaikki.

Näin saimme tukkuliikkeestä kahvin ja margariinin ja Paulingilta saatiin hedelmiä. Aina ne hoitivat hyvin asiakkaansa. Kun osuusliikkeelle tuli annokset, niin henkilökunta jakoi ne keskenään. Ei riittänytkään asiakkaalle. Mutta me pyrimme aina kaikille asiakkaille antamaan saman osuuden. Pääsin näin erittäin hyviin kirjoihin.

 

Casagrande – liiketuttava

Liikkeeni myymisen aikoihin tutustuin turkulaiseen kauppamatkustajaan Casagrandeen. Hän kävi meillä. Hän oli mahdottoman komea mies ja kun hän ensimmäisen kerran tuli, häpesin omia vaaatimattomia olojani. Meistä tuli kuitenkin erittäin vahvat kaverit. Aina kun hän tuli Saloon, hän tuli toimistooni ja sanoi: ”Mennään Paavo sinne sinun toimistoosi istumaan.” Siellä hän vielä neuvoi: ”Älä Paavo osta, jos ei sinulla ole tarvetta.” Toiset kauppiaat olivat tästä vihaisia. Jos Casagrandea haettiin jonkun asian takia, niin aina sanottiin: ”No se on tietenkin siellä Paavon luona.” Ja usein asia oli juuri niin. Hän sanoi vielä minulle: ”Älä tätä koskaan myy, älä kerta kaikkiaan koskaan.” Hän kertoi myös omista vanhemmistaan. Hänellä oli ollut Pohjos-Italiassa joku viinitila, jonka he olivat antaneet ilmaiseksi viinitilan hoitajalle.

Näiden kauppatouhujen takia erosin myös vaimostani. Totesin, ettei tästä tällä tavalla tule yhtään mitään. Ja kyllä ero oli kaikista parasta minun tapauksessani, sillä esimerkiksi, jos yritin olla asiakkaan kanssa, niin vaimo teki päinvastoin, heitti kapulia rattaisiin. Ei semmoinen voinut mennä pitkän päälle. Rakentaminen oli silloin suuri urakka. Jouduin työni puolesta tapaamaan paljon ”hienoja” ihmisiä.

 

Myin kauppani

Sitten tuli kuvioon Sokos. Kerran soitin sitten Sokokselle. Mutta kun saan inspiraation, niin minun on heti koetettava saada asiani eteenpäin. Soitin myöhään ja sieltä kysyttiin, että olenko tosissani. Lupasin antaa liikkeeni vuokralle. Sokoksen kaveri sanoi puhelimessa: ”Älä pistä valoja. Olen siellä kymmenen minuutin päästä. Ja se tuli. Sovittiin, että hän esittäisi Sokoksen hallitukselle tarjoukseni ja sitten päätettäisiin mitä tehdään. Hän lupasi soittaa viikon kuluttua. Tasan viikon päästä hän soitti. He lupasivat ostaa myymäläni.

Kaikki kävi kyllä nappiin. Siinä ei ollut soraääntä kummankaan taholta. Hän oli oikein reilu liikemies. Meillä oli yhteisiä palavereja, joiden avulla olin päässyt jo tuntumaan hänen kanssaan. Sitten jälkeenpäin soitin hänelle markiiseista, joista en ollut muistanut mitään mainita. Hän sanoi, että ne kuuluvat kauppaan. Sanoin kyllä tietäväni sen, mutta silloin kun hinnoista sovittiin, en tullut ajatelleeksi niitä. Hän käski minun mennä Sokoksen rautapuolelle ja ottaa sieltä jotain, jotta olisin tyytyväinen markiisien hintaan. Otin sieltä jääkaapin. Näin oli mies sanansa takana.

 

Nimismies Somerikko

Vielä reiluudesta. Opettajapari Hänniset, jotka elävät vieläkin, kuuluivat asiakaspiiriini. Myymäläni oli omakotitalossa, se puoti. Miesopettaja Heikki Hänninen sanoi kerran: ”Onko tämä joku mustan pörssin kauppa?” Ihmettelin, kuinka voi olla. ”Tässä oli ennen sellainen puukyltti, jossa luki kauppa, eikä sitä ole enää.” Vaimo puhui jälkeenpäin sen jutun olleen hirteishuumoria. Hän oli ajatellut peljättää Paavon. Rouva oli antanut kerran oppilailleen vapaan aineen. Poika oli kirjoittanut: ”Kyllä se Pihakivi on reilu kauppias. Se antaa margariinia ilman korttia.” Siitä sitten Hänninen näki asialliseksi kysyä, onko minulla mustan pörssin kauppa.

Silloin oli kahvipaketin hinta 1,75 mk. Me emme tunteneet pimeitä hintoja. Me myimme kaikki normaalihinnalla. Poliisit kokivat vesiperän, kun luulivat meidän myyvän pimeästi.

Oikeudenkäyntiä tapahtui ainoastaan siinä margariinijutussa. Mutta sekin oli meidän omaa hölmöyttä. Jouduimme käräjille. Mutta nimismies Somerikko oli sen verran reilu, ettei siitä mihinkään kiipeliin jouduttu.

Somerikosta lisää. Sodan päätyttyä, täällä oli yksi mies, joka vihasi minua kovin. Hänen takiaan jouduin Raumalle vähäksi aikaa pakkotöihin. Mutta pääsin pois, kun menin Sementtivalion Alijoelle. Olin siellä jonkun aikaan.

Näin kerran sen vihamiehen jälkeenpäin, kun jo olin yrittäjänä. Olin ostanut ensimmäisen autoni, Letukan, mikä oli kaikille varmaan täällä tuttu. Sillä miehellä oli korvat ikään kuin Poutiaisella, sanoin flottakorvat ja uhkasin ajaa hänen päälleen. Se meni Somerikolle kantelemaan, että minä pilkkaan ihmisiä.

Somerikko soitti kotiini ja käski minut luokseen. Olin kuulemma pilkannut ihmisiä jossakin. Menin sinne. Annoin Somerikolle kättä. Somerikko sanoi ensimmäiseksi:”Mistähän me olemme noin komeat nimet molemmat saatu?!” Olimme molemmat Paavoja. Ajattelin, että minulla ei olekaan mitään hätää täällä. Somerikko sanoi, että olin ivannut Metsävirtaa flottakorvaksi. Kielsin niin sanoneeni. Mies oli uhannut viedä asian oikeutaan. Somerikko sanoi: ”Oikeudessa on parempiakin asioita kuin tuo. Sopikaa asianne.” Ojensin heti käteni ja sanoin: ”Tossa on käsi.” Sitten se sanoi, että jos en koskaan sano häntä enää flottakorvaksi, niin hän nostaa aina hattua.

Kun lähdettiin poliisiasemalta, ei sen jälkeen nostettu hattua, eikä muutakaan. Mutta näin se meni pehmosesti Somerikon ansiosta.

 

Tätä päivää

Vanhin tyttäreni käy katsomassa, käy kaupassa ja tuo tavaraa jääkaappiinkin. Minulla on kova huimaus. Mutta se sallii kuitenkin jonkinlaisen työnteon. Se on kovin mukavaa.

Liperissä on yksi sairaalakaveri, joka aina soittelee. Nytkin se soitti sunnuntaina kaksi kertaa. Hän pani alulle sen, että lähdin pois Liperistä. Hän sanoi: ”Kuule Paavo sinä olet vieraalta maalta. Kokoa kampeesi ja lähde.” Minulla oli silloin yksi nainen Liperissä. Hän oli jo aikoinaan kulkenut Salon ja Liperin väliä, kun pidimme yhtä. Liperiin menin siksi, että olin tavallaan pettynyt naisiin. Yritin löytää uutta luottamusta.

Sitten soitin Paulille, veljelleni, Saloon. Sieltä tuli vastaus, että tervetuloa. Täällä on 20 vuotta hoidettu hautapaikkaa. Sitten se vaan järjestyi siitä Saloon muutto.

Liperissä minulla oli vain semmoisia kavereita. joita minä tarvitsin elämässä avuksi. Meillä oli kahden kadun väli, kaksi tonttia, ja niiden alueet piti mm aurata. Siinä oli niin suuri rakennus, että se makasi kahdella tontilla. Auramies oli yksi, jota tarvitsin. Sitten oli se, joka nyt vahtii taloa. Sitten on se joka leikkaa nurmikon. Ja sitten on sähkömies, jolla on mökki samoilla seuduilla.

Minulla on edelleen hyvät yhteydet Liperiin. Minulla on siellä talo, jossa on 254 neliötä.

Talo oli myynnissä, mutta ei ole mennyt kaupaksi. Se oli välitystoimistossa, mutta sieltä ehdotettiin kuntotarkastusta. Mitään vikaa ei löytynyt. Sitten joku, huijausfirma, ilmoitti, että se haluaa tutkia kosteuden ja sen takia pitäisi mm purkaa seiniä. Ihmettelin, että joku antaa luvan purkaa ja sitten tulee jonkun ajan päästä lasku.

Sanoin, että ei maailma noin hullu voi olla, että ehjää ulkoseinää rikotaan. Missään eivät mittaukset kielineet kosteudesta.

Casagrande sanoi aikanaan: ”Älä tota koskaan myy.” Mutta ei minua harmita mikään. Pajulan alueelle tein mökin. Sitten ostin Kollarin paikan, sitten pari kesämökkiä. Mikään ei tunnu missään. Ne ovat kaikki maallista. Lapsia on kaksi, toinen on Helsingissä ja toinen tuossa kadun toisella puolella. Hän on tarvittaessa apuna arjen askareissa.

(Haastattelut kirjoittanut Reino Läärä kesällä 2009)