Salon Seudun Sotaveteraanit ry  
 

Pihakivi Pauli

ELÄMÄÄ ENNEN TALVISOTAA

Olen Pauli Rikhard Pihakivi s. Kiskossa 19.2.1914. Tulin 1936 vakinaisesta väestä Saloon. Olin sitä ennen jo ollut työssä kolme vuotta Linnanmäen laivassa pari purjehduskautta. Elämäntilanteeni oli melko vaikea. Olin köyhästä perheestä syntynyt ja eikä ollut mitään työpaikkoja siellä maalla. Tulin Halikon Perälästä, jossa olin ollut vanhusten luona. Ennen jo olin käynyt tekemässä maataloissa töitä.

Metsäkylässä Perniössä jouduin yhtenä aamuna myllyyn. Pakkasta oli 31 astetta ja matka oli Asteljoen myllyyn. Asteljoen mylläri ei ottanut kuitenkaan jauhettavaksi tätä viljaa, jonka minun oli määrä jauhattaa. Jouduin sieltä lähtemään Perniön asemalle, jossa oli osuuskaupan mylly. Ja siellä se sitten jauhettiin. Mutta minulla onnettomalla oli vain pienet saappaat jalassa ja kylmetin jalkani.

Jouduin silloin sitten Perälään vanhempieni luo. Jalkani rupesivat niin kovin särkemään, että mitään ei saanut jalkaan. Olin siellä Peräkylässä sen talven. Voi vain arvata, millainen oli tilanne, kun köyhästä perheestä joutuu maailmalle ja kaiken kantapään kautta oppimaan ja ajattelemaan. Koulutus oli vain kansakoulu, eikä sillä pitkälle pötkitty. Muuta ei ollut kuin mennä taloihin töihin rengiksi. Ja siitä alkoi sitten elämän kulku.

SOTAVÄKEEN

Tällaisessa tilanteessa lähdin sieltä Perälästä sotaväkeen ja olin silloinkin tavallisen kuitti ja ohut poika, rippikoulupuvussa ja 50 penniä rahaa taskussa, eli sitä ei ollut. Voi vain kuvitella kuinka hankala tilanne oli. Toiset menivät sotapesään, mutta meikäläisen piti ruveta jonkun saappaita kiillottamaan tai laittamaan patjaa tai tekemään jotain muuta palvelua, jotta olisi saanut rahaa menemisiä varten.

Kun alokasaika oli ohi rupesin lihomaan, kun kuitenkin olin säännöllisen ruuan ääressä ja kova liikunta helpotti. Tiesin, että rippikoulupuku on varastossa ja jää pieneksi. Sisu oli sellainen, että en ainakaan armeijan puvussa täältä pois lähde. Ajattelin, että minulla on oltava siviilipuku, kun kerran siviiliin pääsen. Kun toiset tuhlasivat sotapesässä, niin minun piti saada kokoon sen verran, että sain ostetuksi säästörahoilla yhdeltä kersantilta puvun. Se olikin hyvä puku ja hyvää kangasta, vaikka olikin hiukan käytetty. Kyllä se maksoikin, 215 mk ja paras päiväpalkka oli 75 penniä päivältä.

Kuitenkin pääsin sitten siviilipuvun kanssa 1936 pois armeijasta ja tulin Saloon. Välillä olin kylläkin Turun saaristossa, jossa seilattiin Linnamäen Väinön laivalla. Linnamäki osteli talvet halkoja ja sitten purjehduskauden alettua koottiin ne ja hän myi ne Turkuun halkosahoille. Hänellä oli kaupat kaikki selvillä jo eikä siinä ollut muuta kuin, että me tuotiin halot satamaan.

Kun olin jo Salossa, aloitettiin rakentaa mm. elokuvateatteri Kivaa. Olin siinä mukana ja muutenkin vuoteen 1939 asti rakennustyömailla. Se oli tavallisen ankeaa aikaa. Meikäläinen oli löytänyt morsiamen ja tuli siinä sitten myös avioon meno. Vihille mentiin ennen sodan alkua 12.11.1939. Eteen tuli lähtö sotaan.

RAJU RATSU

Sotatoimeni alkoi Eläintorilta ja suojeluskuntatalolla, nyk. sininen talo, oltiin päivisin. Muuten majoituspaikka oli Kaukvuoressa. Jossakin isossa heinämakasiinissa pidettiin yöpaikkaa.

Minut oli määrätty rehumestariksi tässä suojeluskunnan talolla. Sain ratsun, jonka selässä ei ollut kukaan ennen ollut. Se oli 4-vuotias. Hevonen tärisi ja vapisi kauttaaltaan, eikä ymmärtänyt lähteä mihinkään, vaikka sitä kuinka yritin ohjaksilla ojentaa ja suullanikin maiskuttaa. Mattilan Eino Perniöstä antoi minulle rautalangan pätkän, jota oli käytetty heinäpaalin ympärillä. Kun sillä viuhautti, niin hevonen lähti heti. Siinä oli perärekiä rivissä. Se hyppäsi arvaamattani kahden peräreen yli. Onneksi pysyin selässä.

Sitten lähdettiin Perniöntietä alas Kirkkokatua pitkin ja siitä Tupuriin päin. Ohjauksesta se ei piitannut yhtään mitään, eikä sitä ymmärtänyt. Se oli vain menoa. Ajattelin, kun päästiin suoralle tielle, että antaa nyt mennä ja kyllä se menikin Tupuriin asti. Sitten se rupesi jo huohottamaan. Minulla oli vielä rautalangankin pätkä jäänyt käteen. En ollut sitä huomannut siinä vauhdin hurmassa, kun oli pääasia, että pysyin selässä, kun ei ollut satulaakaan. Olin sentään joskus ennen ratsastanut, eikä se sitten ollut ihan outoa puuhaa. Mutta ihmettelin että silti pysyin hevosen selässä.

Sitä soittoa mentiin Ruusulehdon Kettulaan asti. Juokseminen oli lopussa jo kävelyä ja juoksua vuorotellen. Vauhti alkoi tuntua kintereissä. Takaisin tullessa tultiin todella kauniisti.

HEVOSPELILLÄ VASKIOLLE

Vihityn vaimoni kanssa lähdimme erään kerran vanhusten luokse Vaskiolle, jossa hänen kotinsa, pieni torppa, oli. Isostakylästä oli armeijalle luovutettu 4-vuotias tamma. Se oli siitä erikoinen hevonen, että se pelästyi joka paikassa ja pillastui kauheasti. Tällä hevosella oltiin sitten lähdössä vaimoni Taimin kotiin. Mutta eikös vaan se pillastui taas sillan kulmassa.

Olin saanut lainaksi pienen nekkareen. Hevonen meni niin kovin, että reki iskeytyi Osuuskaupan sokkelin kulmaan Turuntiellä ja minä reen mukana. Molemmat aisat katkesivat takaa ja nekkareki meni ihan tulitikuiksi, pirstaleiksi. Särkisalolainen komppanianpäällikkö istui Yhdyspankin yläkerrassa ja oli nähnyt tämän ja oli sanonut: "Tommottis sotilaspojat ajavat, mutta sattuipa niin, että ei ollut meidän miehiä." Sitten sain jostakin lainaksi maitoreen, jolla mentiin Vaskiolle ja kauniisti mentiinkin ja matka sujui lopulta hyvin.

HANGON KAUTTA LAATOKAN RANNOILLE

Kaukvuoressa ollessamme majoituksessa saimme komennuksen mennä Hangon rintamalle. Jouduin lähelle Kuovilaa, jossa olimme eräässä kartanossa lähellä tunnelia. Hangon rintamalta se porukka, jossa minä olin komennettiin Saloon takaisin ja Salosta Turkuun ja Turusta Saloon.

Salossa jouduin Sähkötehtaalle armeijan hommiin. Jouduin tarkastamaan kranaatin kuoria. Sitten 11.1.1940 oli 31 astetta pakkasta ja valtava tuuli. Juna oli myöhässä useita tunteja. Marssin edestakaisin, ettei olisi tullut ihan kylmä ja vaimo oli mukana saattamassa.

Oltiin menossa Laatokan koillispuolelle Pitkärantaan. Se matka kesti useita päiviä. Seuraavana päivänä oltiin vasta Loimaalla.

Kun kerittiin Pitkärantaan huomasin, ettei minulla ollutkaan kuin yksi saapas. Saappaat oli sidottu repun ulkopuolelle ja toinen niistä oli pudonnut jo Salon asemalle, eikä minulla ollut saapasta missään. Minulla oli siten vain jalassa olevat vanhat kelsut. Nämä paremmat, joista toinen oli pudonnut piti ottaa käyttöön vasta siellä Pitkärannassa.

Matkallakin jo kävi niin, että tuli pommitus kesken kaiken. Juna juuttui kiinni kinoksiin ja tuli hälytys. Sanoin kaverille, että mennään tuonne lähellä näkyneen yksinäisen männyn alle suojaan. Kun hyppäsimme härkävaunusta alas, putosimme lähes hartioita myöten lumeen. Jäimme siihen kiinni. Pommituksen mentyä ohi katselimme ympärillemme. Sellaista mäntyä ei ollut missään. Kiitimme Luojaamme ensimmäisen kerran, että oli lunta niin paljon, että se pidätti meidät paikoillamme.

Päästiin sitä loppujen lopuksi lähtemään. Oli kaikenlaista puskuria rataa aukaisemassa. Aluksi junan oli jopa mentävä vähän takaperinkin, ennenkuin saatiin niin paljon lunta pois, että päästiin lopullisesti lähtemään. Hiljalleen kuljettiin eteenpäin. Lopulta oltiin Pitkärannassa.

TULIKOSKETUKSET KORPIMETSÄSSÄ

Pitkärannasta lähdettiin rintamalle. Pahviteltta oli pystytetty kolmen kuusen keskivaiheille. Siinä sitten majailtiin. Ensimmäiseksi rintamalle mentyämme oli maasto kertakaikkiaan synkkää korpimetsää, missä oli valmiit juoksuhaudat. Siinä me sitten taisteltiinkin.

Meitä meni kolme kuorma-autoa ja porukkaa levitettiin eri paikkoihin. Olin viimeisessä kuorma-autossa. Mutta jo hetken kuluttua vastaan tuli jo niitä, jotka olivat lähteneet ennen meitä samoista porukoista. Nyt ne tulivat poispäin rintamalta haavoittuneina.

Ajattelin, että jo pirulliseen paikkaan ollaan menossa. Siten olin jo onnellinen, että pääsin tiheään metsään, jossa on jo juoksuhaudatkin valmiina. Ajattelin, että kylläpä erinomaiseen korpeen tultiin. Mitähän tämmöisessä paikassa taistellaan. Mutta annas olla, kun alkoi se rytinä, niin silloin puuta kaatui. Sitä meni puolestavälistä, kannosta ja latvasta poikki. Ihan joka paikasta. Oli siunaus, ettei jäänyt puun alle, kun sitä tuli jatkuvasti jotain puun kränää runkoineen kaikkineen poikittain ja pitkittäin ja pystyssä. Onneksi säästyin joutumasta puun alle.

Sitten taisteltiin Munakukkulasta. Siitä taisteltiin niin, että tänään aamupäivällä se saattoi olla meillä, mutta jo iltapäivällä taas vihollisella. Tätä jatkui kaksi viikkoa.

Maa oli siinä vaiheessa täysin myllätty. Siinä ei näkynyt enää kantoakaan. Joitakin pitkiä kantoja saattoi havaita. Mutta sitten tuli luntakin vielä ja se oli todella ryteikkö, jossa oli rankaa joka suuntaan ja vaikeata kulkea. Se maa oli kuin kynnetty. Meidän lumipukumme olivat paljon valkoisempia kuin se maa, vaikka makasimme olevinamme valkoisessa maassa.

Juomavettä ei tahtonut löytää mistään, vaikka tiedossamme olikin pieni metsäjärvi. Mutta se oli vihollisen puolustuslinjojen sisäpuolella. Meidän oli tyydyttävä vain sulattamaan lumesta vettä, josta saatiin juoma- ja ruokavettä. Muttana oli vaan se, että ei löytynyt edes puhdasta lunta, josta olisi saanut puhdasta vettä. Maa oli niin moneen kertaan myllätty sen kahden viikon aikana. Silloin eivät tulleet tautien tai basillien saasteet kovinkaan mieleen, kun pesuvesikin oli sellaista, että siitä löytyi havun neulasia ja käpyjä puhumattakaan kaatuneitten ja haavoittuneitten jätöksistä ja monenlaisesta mudasta, jota siinä seassa oli, sekä meidän omien että vihollisen tautipöpöjä.

HAAVOITTUMINEN

Sitten 23. helmikuuta itse haavoituin. Pari päivää aikaisemmin tuli järven jäätä pitkin 8 tankkia siihen seudulle. Kaksi tankkia oli aivan minun edessäni. Yhtenä aamuna, kun taas menin, niin ajattelin, että nythän minä menen suoraan suden suuhun, eihän tässä tiedä miten tässä asettuu asemiin. Pääsin kuusjokelaisen Seppälän Laurin viereen. Sitten siinä oltiin ihan kertakaikkiaan paikallaan tähystäen vain tykin piippua, että mihin se sen suuntaa ja mihin se näkee. Yhtäkkiä Lauri sanoi, että hän lähtee ja hakee käsikranaatin. Sanoin hänelle, että pysy nyt vain paikoillasi. Mutta hän liikahti ja siinä samassa rapsahti ja sen jälkeen en tiedä mitään. Sain ilmanpaineesta sellaisen tärskyn, että kolmen vuorokauteen olin vuorotellen tajuissani ja tajunnasta pois. Luulin olevani taivaassa, kun olin sairaalassa.

TOIPUMISLOMALTA TOHMAJÄRVELLE

Tästä pääsin sitten toipumislomalle. Tohtori Olli Kärki oli siihen aikaan Salon sairaalan johtava ja ainoa lääkäri. Hän oli erittäin etevä ja hyvin ihmisiä tunteva lääkäri ja lisäksi huomaavainen herrasmies. Hän pani minut takaisin kahden viikon päästä. Haavat vuotivat vielä verta kädessä ja nilkassa. Mutta onneksi kädessäkin sirpale oli mennyt jänteiden välistä ja siksi minulla on vielä sormet jäljellä.

Olli Kärki pani minulle litteran käteen, mikä ohjasi Turun eteläiseen, josta annettiin komennus Joensuuhun. Sieltä edelleen kävellen Tohmajärvelle. Lähdin Joensuusta puoli kymmeneltä, mutta kello oli puoli kaksitoista yöllä, kun näin valon pilkottavan. En tiennyt määränpäätäni. Menin valoa kohti ja kolkutin ovelle. Eivät meinanneet päästää minua sisällekään. Sisällä oleva mies sanoi, että vielä olisi kävelymatkaa 12,5 km määränpäähän. Lähdin aamulla menemään ja ehdin aamupäivällä yksikköön.

Minulla oli hyvät varusteet, jotka olin saanut Turun eteläisestä. Kävi nimittäin niin, että kun lähdin sieltä sairaalasta, niin minulle annettiin semmoiset ryysyt päälle, että ihmettelin, kuinka minun sellaisten kanssa täytyy lähteä. Neljä minua olisi siihen pomppaan mahtunut ja jalassa oli erinomaiset tohvelit. Rihmaakin oli ainakin 2 metriä. Ne oli jostakin viltistä tehty. Salosta lähtiessäni oli mahdottoman märkä keli.

Sanoin Taimille, että minä en menekään omilla vaatteillani, että minä pistän nuo samat ryysyt ylleni, kun menen Turun eteläiseen. Olkoon sitten herra kuin herra, mutta minä menen niissä vaatteissa, jotka minulle annetaan. Kun menin ovesta sisään, niin menin yhden majurin eteen ja löin siinä asennon ja tein ilmoituksen. Kun löin asennon, niin kaikki majurin paperit kastuivat siinä pöydällä. "Mikä herra te olette, ryysyläinen. Mitä te täällä teette", sanoi majuri. Otin asennon ja sanoin: "Suomen armeijan sotilas, herra majuri." Silloin se otti puhelimen ja soitti rättimestarille ja sanoi: "Täällä on semmoinen herra, joka on kuin muurahaiskeko. Pue sinä se, että se näyttää Suomen sotilaalta." Sain uuden manttelin, uudet housut ja asetakin ja uuden lakin päähäni ja jatsarit jalkaani. Olin todella herra ja sain vielä suikankin taskuun pantavaksi.

Kun menin sinne Tohmajärvelle, menin ryysyläisten joukkoon, joilla oli kaikilla tosi karmeat ja huonot varusteet. Oli kuljettu kaikki paikat ja risut olivat repineet. Ei niitä parsittu, eikä tainnut olla tarpeeksi parsimuslankaakaan.

Jatkosodan aikana olikin toisin. Olin itse silloin rättimestarina. Silloin koetettiin kaikki pitää ehjänä. Silloin oli jo siksak ompelukoneitakin ja korjaaminen onnistui paremmin. Pojat ihmettelivät, mistä ihmeestä olen saanut noin hyvät vehkeet. Olin ylpeää poikaa ja sanoin, että kyllä niitä saa, kun kulkee silmät avoinna.

Koska Kärki oli pannut minut sinne mukaan puoli haavoittuneena, kävelin koko sen armaan kauniin kesän keppi kädessä, eikä ollut minkään näköistä tekemistä. Tunsin olevani tyhjän panttina.

Kotona minua olisi odottanut rakennustyömaa. Olin ostanut Kiikalasta puita ja kaadoimme ne sinne. Ne jäivät tien viereen odottamaan sodasta paluutani. Lopulta pääsin niitä syksyllä hoitamaan ja Vartsalasta yksi puumies osti ne minulta pois. Mutta niistä sai vain polttopuuarvon mukaisen hinnan, eli hävisin siinä kaupassa sodan takia melkoisesti.

Välirauhan aikana muutimme paljon paikasta toiseen etsien itsellemme sopivaa kodinsijaa.

TOIVEITA PÄÄSTÄ SIVIILIIN

Jatkosodan alkaessa siirryimme pikku hiljaa itää kohti. Jäin suoraan sotaan mukaan siellä Tohmajärvellä ja ne puukaupat kävin vain välillä tekemässä Salossa. Porukkaa, jossa olin oli jotain täydennysporukkaa pääasiassa savolaisia. Alkuperäinen salolaisten joukko oli jo ajat sitten hajaantunut jonnekin tai itse olin määrätty tänne vieraaseen yksikköön.

Keväällä kun piti päästä pois, olin toiverikas, koska olin erityiskoulutettu kengitysseppä. Uskoin pääseväni sillä perusteella pois armeijasta. Minulle kävi kuitenkin niin, että kun jouduin tällaiseen porukkaan, niin siellä olivat pataljoonan komentajaan asti kaikki sitä mieltä, että heidän porukkansa lähetetään maataloushommiin ja meikäläinen jää sinne koulutusaliupseeriksi. Minua kiukutti moinen tavattomasti ja sen kepin, mikä minulla oli, panin kämmenen kokoisiksi kappaleiksi komppanian päällikön edessä, että hän näki minun olevan kiukkuinen.

HENKIEN TAISTELUA

Tiesin päiväkäskyn hyvin sanasta sanaan ja luin sen komentajalle sanoen, että eikös tässä tehdä minulle nyt todella paljon vääryyttä. Komentaja vain sanoi, että minun on jäätävä sinne ja minusta tehtäisiin koulutusaliupseeri. Ajattelin silloin, että minulla ei ole velvollisuus häntä kuunnella. Mutta en saanut sanottavaani perille.

Ne rupesivat selittelemään minulle sotaoikeutta ja olivat jo pistoolit kädessä ja pakottivat minut tekemään kaikkea. Tein kyllä kaikkea, mitä minun käskettiin tehdä, mutta tein ne tarkoituksella päinvastoin. Tiesin sen ja hekin sen näkivät ja sanoivat, että mitä minä pelleilen heidän kanssaan. Kielsin pelleileväni, koska mielestäni en ollut mikään koulutusaliupseeri, enkä sen perusteella voinut tietää tai osata.

Yhtenä päivänä sitten annettiin minulle määräys mennä metsäaukiolle harjoituttamaan maastoharjoitusta. Sanoin ryhmäni pojille, että kunhan he ovat vain päivälliseen mennessä kunnossa, niin ei mitään muuta tarvitsekaan tehdä. Saatte olla ihan niinkuin haluatte. Mutta vääpeli ja komppanian päällikkö tulivat sieltä pellon poikki. Näin heidät ja ajattelin, että mikä minulle nyt tulee eteen, koska tiesin, että pojat olivat häipyneet.

Tuli tällainen tilanne, että vääpeli pani pistoolin eteeni ja luutnantti otti myös omansa kotelosta ja he huusivat:"Mitä pelleilyä tämä on?" Sanoin, että tämä ei ole pelleilyä, vaan minä olen heidät levolle pyytänyt ja silloin kun minä huudan heidän on oltava paikalla. "No huutakaa nyt ne paikalle!" Minä huusin: "Komppania tänne ja äkkiä." Mutta ei sielun sielua tullut.

Jouduin siitä sitten santsiin illalla. Luutnantti ja vääpeli olivat sitä valvomassa ja tein heidän edessään käännöksiä ja mitä he nyt halusivatkaan ja menin maahan ja ylös ja maahan ja ylös. Tämä oli eräänlaista taistelua, mitä mahtoi ollakaan. Mutta meikäläiselle se ainakin oli niin kovaa taistelua, että ajattelin, että minun omatuntoni sanoo, että minä olen oikeutettu vapauteeni, tehkää mitä teette. Kun ne siinä sitten olivat molemmat ja uhkasivat pistooleilla meikäläistä, niin minä sanoin helille, että ampukaa helvetissä, kun ei minulla täällä mitään virkaa ole, kun en mistään mitään tajua. En minä ole tällaiseen opetusta saanut. Totta kai minä ne asiat tiesin, mutta se on suomalainen sisu sellainen, että se ottaa vastaan vaikka kuinka kovin. Mutta ei minulla ollut tietenkään lupa panna vastaan, koska he olivat minun esimiehiäni ja minun oli kertakaikkiaan kiirittävä heidän edessään niinkuin he käskivät. Lopulta pääsin 17. divisioonaan, jossa minua ruvettiin käsittelemään ihmisenä.

RÄTTIKORJAAMON PÄÄLLIKÖKSI

Jouduin rättikorjaamon johtajaksi. Siellä oli 45 ompelukonetta ja 90 naista. Oli kaikenmaailman napittajia ja kauluksen tekijöitä ja parsijoita ja montaa lajia ammattia. Minulle kuului myös pesula jollakin tavalla, mutta en sinne koskaan töihin joutunut. Mutta valtavat varastot olivat ja alusvaatteita pestiin ja varastoitiin. Niitä oli tosi paljon. Esimerkiksi Lappeen pitäjässä oli suuri makasiini aivan täynnä vaatetta kattoa myöten tiukkaan sullottuna valavan suuri heinämakasiini. Näin se 17. divisioonan esikunnassa meni ja olin oikeassa paikassa. Olin siellä lähettien ryhmänjohtajana. Aika meni semmoisenaan kaikenlaisessa hyvässä sovussa ja yhteisymmärryksessä.

JUNA SALOON

Kaikista viimeksi minulle annettiin juna, jonka toin Saloon marraskuun 28 päivä 1944. Ja silloinkin kävi vielä melko pahoin. Minun oli määrä panna vartio eteen, taakse ja keskelle. Asetin ne ja juna ajettiin suurinpiirtein Saloran paikkeille, jonne se pysäytettiin. Eteen panin vartijat kaikista viimeksi. Kun tulin sieltä takaisin, ei ollut keskimmäisiä, eikä takamaisia vartioita enää paikalla. Menin äkkiä katsomaan mihin ne ovat menneet. Mutta ketään ei enää ollut, vaan kaikki olivat karanneet.

Ajattelin, että nyt minä joudun varmasti sotaoikeuteen ja lähdin juoksujalkaa tulemaan suojeluskunnan talolle Perksalon luokse juttelemaan. Hiki valui ja pelkäsin, että nyt saan kahleet kinttuun ihan varmasti. Perksalo näki minun hätäni ja sanoi: "Älä kuule Pihakivi ole milläskään. Huomenna se juna ajetaan Koskelle." Minulla kävi helpotuksen huokaus, että pääsinkö minä tästä näin helpolla.

TÖITÄ SIVIILISSÄ

Vaikka olin haavoittunut, en mennyt kenenkään luo mitään juttelemaan, vaan pyrin heti menemään vain töihin. Töihin töihin vaan. Sinne oli ensisijaisesti mielestäni kiire. Ykköstietä alettiin juuri silloin keväällä tehdä. Minulle annettiin siihen työhön rautakanki ja lapio. Pakkasta oli 36 astetta ja maa syvälle jäässä. Ihmettelin, mitä niillä tehdään. Se, mikä niillä saataisiin maasta irti pantaisiin vaikka piippuun. Minulle sanottiin vain, että pane vaatteita päällesi, ettet palele ja pitele näitä pystyssä. Tämäntapaista oli se työnteko silloin.

Tavallisella työntekijällä ei ollut mitään arvoa ja työkin oli tavallaan kuin pilkantekoa. En onneksi joutunut olemaan siellä pidempään kuin kolme päivää. Joka kerta, kun menin sinne töihin, kaverit kehottivat pukemaan lämpimästi. Jokainen ihmetteli, kun minä jotakin hakkasin sen kangen kanssa, että olisi hiukan lämpimänä pysynyt. Olin tottunut, että kun mennään työmaalle, niin sieltä tulee tulosta ainakin sen verran kuin palkkaakin maksetaan. Työn piti olla palkan väärti.

Haavoittunut jalka oli siinä kunnossa, että en meinannut pystyä seisomaan, särki niin kovin. Kun tulin töistä, piti toisinaan pysähtyä pitämään portin pylväästä kiinni, kun oikeasta jalasta rauta lähti liikkeelle. Sitä rautaa on siellä vielä tänä päivänäkin, mutta se on jo koteloitunut, eikä sillä tavalla satu.

LÄÄKÄRIIN HAAVOITTUNEEN JALAN TAKIA

Lopulta vuonna 1986, kun ei oikein muuta kuin torikassi enää mahtunut jalkaan, joka oli siinä määrin turvonnut, menin lääkäri Harkkilan luokse. Harkkila kysyi, että minkä takia se on noin turvonnut? Sanoin leikilläni: "Enhän minä voi sitä tietää, mutta tuo naapuri raudoitti sen kovin talvisodassa ja raudoitti tietenkin niin huonosti, että se on ruostunut. Kai se siitä johtuu." Harkkila ihmettelemään, että onko siellä rautaa, johon tietysti sitten jo tosissaan sanoin, että on siellä. Hän käski minut menemään röntgeniin, että tutkitaan asia. Sanoin, että tutkimattakin tiedän, että rautaa siellä on, mutta menin kuitenkin.

Niin siinä sitten kävi, että sain paperit käteen Halikossa ja asia todettiin oikeaksi. Sitten Harkkila vielä sanoi, että osaanko arvata paljonko olen valtiolle tienannut, kun en ole korvauksia hakenut. Enhän minä voinut sitä tietää. Minulla oli ollut vain sellainen olo, että oli päästävä heti ensimmäiseen työmaahan, mihin sitten pääsikään. Ei siinä paljoa ajateltu korvauksien merkitystä tai saamista.

Harkkilan todistuksen kanssa menin Korhosen luo Turkuun. Hän oli piirin komentaja ja tunsi minut jollakin tavalla, vaikken minä häntä tuntenut. Olen koko ikäni ollut huono ihmisiä tuntemaan. Korhonen sanoi, että saan joululahjoja, mutta pinkka on niin suuri, että vuoroni tulee vasta ensi vuonna. Joka tapauksessa hiukan ennen joulua sainkin todella joululahjan siitä saakka takautuvasti, kun olin Harkkilan vastaanotolla. Siitä lähtien olen saanut invalidikorvausta.

SELKÄVAIVOJA

Työmaita oli sitä ennen Yhteislyseon laajennus ja Saloran laajennus Annankadulla. Tein sirkkelin takana osia kaikkeen valuun ja muuhunkin tarpeeseen. Olin jo kaksi viikkoa ollut, kun selkä tuli erittäin kipeäksi ja jouduin jättämään työmaani. Lääkäri sanoi sen johtuvan kylmästä, mutta sitä ei voi vakuuttaa, että se olisi tullut talvisodassa. Selässä oli kolme nikamaa juuttunut kiinni.

Ajan mittaan kävin Kosmas Kiiskisen vastaanotolla. Hän oli huomattava selkäspesialisti, joka mm. perusti Piikkiön Vaskiluotoon selkätautisairaalan, jossa oli vastaanotto ja hoitohuoneet. Hän irrotti nikamani, mutta käyntejä hänen luonaan kertyi parisensataa. Selkäleikkaus olisi kyllä tehty invalidisäätiön sairaalassa, mutta riskien takia en siihen suostunut. Selkä on ollut riesana kymmenien vuosien ajan. Säryt ovat ajoittain olleet sietämättömiä.

Kun jollakin tavalla tervehdyin, siirryin raskaaseen lasitustyöhön. Vastoinkäymisiä riitti työssä. Jopa säät olivat epäsuotuisia. Pihalla tehtiin jotain työtä ja yhtäkkiä selkä niksahti jälleen ja putosin maahan polvilleni. Konttaamalla menin sisälle. Ja taas minun oli alistuttava hoitojen sarjaan.

Kaikki maksut oli maksettava omalla työllä.

OMA LASITUSLIIKE

Omassa lasifirmassa olimme molemmat vaimoni kanssa ja siitä muodostui oma elämäntyöni, josta olen saanut toimeentuloni. Mutta työ oli raskasta myös fyysisesti. Kaikki oli opeteltava kantapään kautta koko ammatti ja hoidettava asiat myös verottajan ja yhteiskunnan suuntaan. Toisinaan sielläkin syntyi ristiriitoja.

Siitä se lähti liikkeelle ja firma pyörii tänäkin päivänä. Pihakiven lasiliike meni puoliksi molemmille vävymiehille ja sillä tavalla tyttärilleni. Kun painoin oven kiinni, kehotin poikia maksamaan velat ja verot. Noin vuoden kuluttua firma jakaantui kahtia molempien vävyjen kesken ja muodostui kaksi lasitusliikettä.

PÄIVÄT TÄNÄÄN

Vuodesta 1979 asti olen ollut eläkkeellä. Olen hoitanut puolisoani, Taimia, 9,5 vuotta. Kaksi viimeistä vuotta meni paljon vessakäyntien valvomisessa. Voimani heikkenivät ja vaivat vain pahenivat, niin että joskus jouduin pesemään sänkyvaatteet sekä sängyn ja VC:n väliset matot ja lattiat. Huomasin oman painoni laskevan 57:ään kiloon. Vuosien varrella olen saanut takaisin vain viitisen kiloa. Kiitollisena totean kuitenkin, että kun ei ole painoa paljon, niin on kevyempi liikkua.

Vaimo on nyt jo yli 90- vuotias ja on hoidettavana Paukkulakodissa. Käyn häntä joka päivä tapaamassa.

Mutta kuitenkin, kun on päivä toisensa perästä asunnolla teen itse ruokani, niin siitä huolimatta toisinaan tuppaa tulemaan aika pitkäksi. Ruuanlaitto on parasta ajanvietettä meikäläiselle. Siihen saa kulumaan aikaa, kun leipookin. Eihän se kannata, mutta ajankuluksi se kyllä kelpaa. Valmiita ruokia saa helposti melkein joka paikasta. Mutta teen mielelläni itse ruokani.

Veteraanipajalla käyn joskus myös ajankuluksi. Olen jo lakannut käynnit kuorossa ja voimistelussa. Ei niihin enää jaksa mennä. Laulan kylläkin vielä yhteislauluja Rumpalissa, mutta en enää kuorossa. Aurinkoisina päivinä aika kuluu ulkoillessakin, kun on vielä jalat kunnossa. Tuttujen näkeminenkin tahtoo harventua. Eivät enää liiku kovinkaan paljoa kadulla tai muuallakaan. Aika hidastaa ja harventaa rivistöä.

Pihakiven lasiliike on palvellut salolaisia vuosikymmenet. Monet tutut muistavat ja morjestavat, kun tavataan. Aina en itse edes muista henkilöitä. Asiat palautuvat mieleen, kun hetki keskustellaan.

(Kirjoitettu maaliskuussa 2000)