Salon Seudun Sotaveteraanit ry  
 

Esko Akseli Rehn

ALOKKAASTA SOTILAAKSI

Olen syntynyt 26.1.1925 Kiskossa. Sotilasarvoltani olen alikersantti reservissä. Sodassa olin sotamies.

Alokaskoulutus tapahtui Forssassa koulutuskeskus Saksan koululla. Salosta lähti 13.4.1943 tavarajuna, missä Salon poikia oli kaksi härkävaunullista. Siinä oli koko minun aseveliporukkani, salolaisia alokkaita. Meidät kuljetettiin Turun kautta Humppilaan, jossa vaihdettiin pikkupässiin eli teollisuuden käyttämään kapearaiteiseen junaan. Iltayöstä saavuimme Forssaan Saksan koululle, jossa majoitettiin. Seuraavana aamuna oli pakkanen ja vesi oli jäätynyt Forssan lammessa, joka on urheilukentän vieressä. Siinä jääkylmässä vedessä peseydyttiin.

Koulutus oli tiukkaa. Tarkoitus oli kouluttaa meidät alokkaat sota-ammattilaisiksi. Harjoiteltiin Forssan urheilukentällä ja maastossa, jossa oli mahtavat soraharjut, tunturimaiset mäet. Niissä hyppyytettiin ylös ja alas. Ne harjut ovat nykyään kaikki tasoitettuja.

Koko kesä meillä oli mm. suunnistuskilpailuja, jossa Salorannan Kalevin kanssa Kiskosta pärjäsimme hyvin. Hän oli myös petikaverini. Sotilasvala vannottiin Forssan kirkossa toukokuussa äitienpäivänä. Saatiin jotain hyvää syötävääkin sen päälle.

Tämä alokasryhmämme on edelleen kokoontuvana ehjänä ryhmänä, ketkä siitä vielä ovat elossa. Täytämme ensi vuonna 75 vuotta ja kokoonnumme laivaristeilylle. Ryhmä vähenee joka vuosi hiukan, eivätkä kaikki pysty enää sairauksiensa takia tulemaan.

VIIPURIIN HTK YKKÖSEEN

Koulutus päättyi syys-, lokakuun tuntumassa. Meidät lähetettiin uuteen paikkaan. Oletimme, että viedään rintamajoukkoihin, mutta kuljetettiinkin junalla Riihimäelle ja edelleen Haminaan, jossa purettiin ja marssitettiin Vironjoelle. Salpalinjaan meidät majoitettiin uudelleen ja koulutuskeskusporukkamme oli edelleen kokonaisena.

Syksyllä, lokakuulla, meille annettiin maanviljelyslomia jokaiselle vuorollaan. Ryhmässä, jossa itse olin oli 26 kaveria. Kun palasimme lomalta, oli yksikkömme siirretty pois, joten olimme aivan orpoina paikalla. Porukka oli viety Laatokan pohjoispuolelle Nurmoilaan. Mutta koska me olimme jääneet jälkeen, meidät vietiinkin Viipuriin henkilötäydennyskeskus ykköseen.

Tutustuimme Viipuriin. Majoituimme Tervaniemen kasarmeille. Koska meidät oli koko kesä koulutettu tämän HTK:n puitteissa, jouduimme erilaisiin tehtäviin ja koko Karjalan Kannas tuli tutuksi, sillä tämä ryhmä liikkui. Olimme Tervaniemessä toista kuukautta.

Joulun vietimme majoittuneena Papulan vanhainkotiin, mikä oli Viipurin toisella puolella. Joulun jälkeen sitten alkoivat pakkaset. Viipurilaiset kuljettivat Talvisodassa kaatuneet sankarivainajansa Lappeenrannasta Viipuriin. Juna tuli yöllä ja toi näitä talvisodan sankareita. Jouduimme purkamaan vaunut ja sitten oli kaivettava hauta Viipurin tuomiokirkon sankarihautaan. Siinä oli useampi porukka, joka joutui sitä työtä tekemään, enkä tiedä kuinka paljon arkkuja kaikkiaan oli. Mutta työ oli epämiellyttävää, koska arkut olivat olleet maassa jo kolmatta vuotta ja tahtoivat hajota käsiin.

MUONAKULJETUKSIA YLÄKUUSASSA

Siitä työstä pääsimme melko nopeasti irti ja meidät lähetettiin Kuuterselkään linnoitustöihin, jonne marssimme Mustamäen asemalta. Meidät liikuteltiin melko nopeasti Yläkuusaan. Siellä oli korsut majoitusta varten, hirsikorsut, jotka kai oli rakennettu jo talvisodan aikaan. Olimme kylmimmän talven aika lähellä Äyräpäätä. Jouduimme monenlaisiin erikoistehtäviin. Ryhmä oli kokonaisena.

Alokasajan lopussa jouduin ihan vieraitten miesten joukkoon. Semmoista aseveljeyttä, jota pitkään samoissa porukoissa olleille muodostui, ei minulle ole päässyt kehittymään ja siksi kai olen vähän tällainen yksinäinen susi.

Talvi kului näissä oloissa. Jouduimme muonitusta ja ruokaa rintamalle vievien apumiehiksi kuorma-autoihin. Olimme menossa Perkjärveltä Yläkuusaan ja muihin varikkoihin myöhään lauantai-iltana kuorman kanssa. Oli kova pakkanen. Kuljettaja totesi, että jäähdytysvesi oli valunut pois. Lähdin hakemaan vettä jossakin Kyyrölän kirkon kohdalla. Jokainen puhui vain venäjää. Hölmistyin vähän, että mistä mahdan vettä saada. Sieltä löytyi kuitenkin onneksi nuorempaa kouluakäyvää väkeä, joka ymmärsi ja saimme vettä ja pääsimme jatkamaan.

SIIRTO KERAVALLE

Meitä tarvittiin kaikenlaisissa tehtävissä sen talven aikana, mitä nyt armeijalla olikaan. Olimme HTK yhden kirjoissa, joka oli yksikkömme ja liikutti meitä erikoisryhmänä.

Maaliskuun lopulla meille tuli äkkilähtö Viipuriin, jossa pantiin täysvarustus. Annettiinpa vielä kovat panokset. Olin konepistoolimiehenä, joka oli kai hiukan arvokkaampaa kuin tavallinen ase. Kukaan ei tiennyt minne on lähtö, mutta varustus oli hyvä.

Sitten mentiin junalle kiireesti. Siinä oli jo porukkaa enemmän, koko junallinen. Upseeritkaan eivät tienneet tai eivät ainakaan sanoneet tietävänsä, minne mennään. Meitä jännitti sitten kovasti. Ensin mentiin Simolaan ja luulimme, että lähdetään pohjoista kohti. Mutta juna menikin Kouvolan suuntaan ja ihmettelimme entistä enemmän. Kuljetus jatkui edelleen Riihimäelle. Uskoimme jo, että kai meidät viedään jonnekin saksalaisten kimppuun. Mutta juna jatkoikin Helsingin suuntaan. Silloin tuli kova hurraaminen ja ilo, kun suunta olikin Helsinki.

Keravan asemalla meidät purettiin ja marssittiin yhteiskoululle majoitukseen lattialle. Seuraavana aamuna oli suljetun järjestyksen kertaus oikein innokkaasti Keravan urheilukentällä. Emme olleet mikään rangaistusporukka, mutta en tiennyt, miksi meitä sillä tavalla koulutettiin. Se tuntui tyhjänpäiväiseltä koulutukselta. Myöhemmin otaksuimme, että meidät oli tuotu Helsingin lähelle varmistusjoukoiksi sitä tilannetta varten, että venäläinen valloittaisi pääkaupungin.

Samaan aikaan oletettiin, että on meneillään rauhanneuvottelut, jonka mukaan Suomi olisi irtautumassa sodasta. Meidän porukkaamme lisäsotkua toi sikotautiepidemia, joka ajoi minutkin joksikin aikaa Hyrylän sairaalaan.

Tätä hommaa kesti kesäkuun 9. asti, jolloin Kannaksella räjähti. Radiot ja lehdet olivat täynnä uutisia murtumasta, kuinka venäläiset olivat tulleet rajan yli.

VUOSALMELLE

Heti yhdeksännen päivän jälkeen lähdettiin kiiruusti. Meidät tuotiin Viipuriin joku 12-13.6. Heti oli armoton pommitus Viipurissa, kun ehdimme asemalle. Ei tiennyt mihin olisi saanut päänsä piiloon. Matka jatkui Punnuksen asemalle, missä purettiin ja meidät jaettiin kahteen joukkoon.

Osa meni Siiranmäelle ja porukka, johon minäkin kuuluin tuotiin Äyräpäähän ja lossilla yli Vuosalmen puolelle. Siellä majoituimme. Vuosalmella asuimme Savolaisen Joosepin naapuritalon alaosassa, jossa oli kivestä muurattu navetta. Katto oli palanut pois. Sirpalesuojana se oli hyvä. Lentokoneet lensivät koko aika ja meitä pommitettiin.

Siinä oli kumminkin hyvä muonitus, koska asukkaat oli siirretty ihan muutama päivä sitten pois paikalta kiiruusti. Heiltä oli jäänyt sikoja ja lampaita. Meillä oli yksi ryhmä miehiä, jotka olivat ikäänkuin metsästäjiä, että meillä oli aina lihaa. Perunasta oli puute, eikä sitä löytynyt mistään kellareista. Lihaa voi silti syödä ja näkkileipää riitti.

Tutustuminen Vuosalmen kylään oli sitten vuorossa. Tulimme kai kesäkuun 16. nurkilla. Siinä oli lossi, joka kuljetti yli. Paikalla oli valtavat määrät karjalaisten maanviljelyskaluja lastattuna Äyräpään aseman ja lossin välille. Mäki oli ihan täynnä kaikenlaista kalustoa. Oli mm. yleiskulkuneuvo, nelipyöräiset vankkurit. Mutta armottomassa pommituksessa ne hajosivat lähes kaikki.

ÄYRÄPÄÄN HARJULLA

Meidät tuotiin takaisin Vuosalmen puolelta Kannakselle joskus 20 päivän tienoilla oikein etulinjaan ja järjestettiin Äyräpään harjulle. Se oli juhannusaatonaattona. Kun Siiranmäki murtui, meidän oli määrä pysäyttää vihollinen harjulle. Koko aika kaivoimme pesäkkeitä ja rakensimme poteroita. Miehiä tarvittiin moneen paikkaan ja tässä vaiheessa minäkin jouduin pst- tykkiasemaan. En ollut mikään ampuja, koska en ollut sellaista koskaan saanut kokeillakaan, mutta siinä tarvittiin muutakin tukivoimaa.

Vuosalmen aikana me olimme vielä HTK:n kirjoissa, mutta sen jälkeen alistettiin JR 7:ään. Meitä oli alle kymmenen ryhmä, joka vietiin esikuntaan. Ja sieltä tuli oikein kiukkuinen mies ja kirosi ärrää murtaen "perkele", ja pyssy oli kädessä. Meitä syytettiin, että olemme muka rintamakarkureita. Ja Ehrnrooth oli ensimmäinen tutustuminen siinä vaiheessa. Hän oli oikein hurjana ja uhkasi ampua meidät kaikki.

Sitten tuli adjutantti sanomaan, että herra eversti nämä tulevat HTK:sta ja ovat nuoria sotilaita, kokemattomia. Eversti muuttui kuin linkkuveitsi ja perusteli sitten jälkeenpäin, että koko ajan tuotiin Saimaan saarista karkureita, joita haalittiin. Aina tuotiin uusi ryhmä ja hänellä oli sellainen tunne, että tämäkin porukka oli sieltä tuotu ja me saimme ryöpyn vastaamme.

Myöskin ruumiinkuljetukset olivat järkyttäviä tehtävä tykistön pauhatessa koko ajan. Pelko karsittiin jotenkin siinä vaiheessa. Kaikki oli jo ikäänkuin nähty ja koettu ja tiedetty, mitä sota on.

Varsinainen oma sotani alkoi silloin. Juhannuspäivänä eversti Ehrnrooth tuli meidän ryhmäämme sen kertomaan maastosta ja tilanteesta, että mikä se on. Ehrnrooth sanoi ärrää murtaen: "Viimeiseen veripisaraan." Sieltä ei yksikään tule hengissä, vaan se on niin "tärkeä". Se oli kyllä kovaa tekstiä.

Tykkiasemamme oli jonkin matkaa Äyräpään kirkosta. Siinä oli saha Äyräpään lossilta kirkolle päin ja siihen oli tehty pistoraide sahan alueelle. Puutavaraa oli vielä sahan alueella. Tähän tuli ryssän ensimmäinen tykistökeskitys. Lautataapelit kolisivat ja hajosivat alas. Sama oli tilanne Vuosalmen puolella, jossa oli Juvosen huopatossutehdas. Sen rakennuket olivat ryssän ensimmäisiä kohteita ja ryssä ampui kuuden tuuman Klimeillä ja hajoitti rakennukset kokonaan.

Kun tällainen kuusituumainen tulee suorasuuntauksella, niin on semmoinen tunne, että pää halkeaa kokonaan jo ennenkuin paukaus kuuluukaan.

Ryssällä oli tunnustelua ensin alkuun. Kerrankin se toi 12 suurta Klimiä Äyräpään aseman taakse. Ja nämä vetivät suoraan Vuosalmen puolelle kohdeiskuja ja kokeiluja, miten laitteet toimivat. Se koski meihinkin, koska se meni matalalta suorasuuntauksella. Mutta vaikka ryssä koko ajan miehitti radan toista puolta ja asemaa, oli tilanne melko rauhallista.

Mutta lähitorjuntajoukkueella oli saksalaiset kauhut; isompi nyrkki ja pienempi nyrkki. Näillä pojat pääsivät ampumaan ja klimeistä kolme saatiin palamaan. Silloin ryssälle tuli kiire viedä loput kauemmaksi, kun ne huomasivat, että suomalaisilla on nyt jotain semmoista asetta, joka tehoaa.

Koska meillä ei ollut mitään koulutusta näihin kauhuihin, oli vähän itse opeteltava, mitä aseita nämä oikein olivat. Ne olivat hyviä vehkeitä, mutta ne tulivat liian myöhään ja käyttö jäi vähäiseksi. Kuitenkin kolme tankkia saatiin tuhotuksi. Kun tietää, miten sellainen tankki palaa, niin se palaa kolme vuorokautta ja haisee pahuksen pahalle.

Tykistökeskityksiä tuli moneenkin paikkaan, mutta juuri meidän kohdallemme ei sattunut. Me teimme aika paljon työtä tykkiasemallamme. Purimme pistoraiteen ja kiskot kannoimme tykkiaseman päälle ristiin. Ja kun sitten oikein se kova rähinä alkoi, niin tommoiset pienimmät ammukset eivät aiheuttaneet muuta kuin hiukan santaa rapisuttivat. Ratakiskot kestivät. Tällä tavalla ahkeruutemme palkittiin.

Kirkon rauniot olivat kalkkikivitiilestä. Valtava kalkin pöly lensi, kun vihollinen otti suoran suunnan ja hajoitti sitä kirkkoa, joka jo oli raunioitunut. Pöly lensi kaikkialle. Kuitenkin se juhannus 23-25. kuudetta oli hiljaista ja melko rauhallista heinäkuun alkuun. Oli tietysti toimintaa. Tuli tykistökeskitystä ja lentokoneita lensi jatkuvasti. Mutta meillä oli melko hyvä ja turvallinen olo, koska meillä oli kunnon poterot ja tykkiasema oli hyvin rakennettu. Se suojasi meidät hyvin kaikilta sirpaleilta.

Äyräpäässä juhannuksen jälkeen minäkin satuin olemaan vartiovuorossa muissakin pesäkkeissä. Joskus aamuyöstä kolmen neljän aikoihin hirvi ui Vuosalmen puolelta Äyräpäähän Vuoksen yli, oikein iso kruunupää. Nälkäisille miehille se oli tosi ilo, että nälkä loppuu. Kun hirvi sitten nousi jaloilleen, niin minäkin konepistoolilla pudottelin. En tiedä kenen pyssystä se kaatui, mutta siihen se rojahti. Tottakai olimme iloisia ja hälytimme pojat jaolle. Nyt on ruokaa.

Mutta jos lopputulosta ajatellaan, ei meillä ollut yhtään suolaa, eikä meillä ollut muuta kuin kenttäpakki. Kun tästä hirvestä paloja saatiin ja ruvettiin keittämään pakissa, se oli kuin olisi kumisaappaan korkoa keittänyt. Se oli sitkeää ja mautonta eikä kypsynyt lainkaan. Mutta kruunupää saatin ja pantiin korsun katolle. Kesä oli ja kärpäsiä ja se pää rupesi siinä haisemaan. Tämän hirven lisäksi ei oikeastaan viikkoon muuta ruokaa saatukaan kuin vanikkaa. Ei päästy hakemaan vihollisen tulituksen takia, eivätkä muonitusveneet päässeet tulemaan. Ne hajosivat kaikki matkalla.

Huomasimme kyllä, että venäläiset olivat majoituspuuhissa. Me emme voineet mitään Klimille tai tankille. Jos me jotain ammuimme, niin meidän pieni 45 mm ammus otti vain kimmokkeen ja ujelsi eteenpäin Klimin kyljestä. Se oli kuin olisi ampunut papupyssyllä.

Hinasimme tykin harjun päälle, kun venäläiset olivat majoittumassa. Siellä oli vielä muutama talo peltojen takan Äyräpään asemasta sivulle. Ne rupesivat taloksi ja savu lähti oikein nousemaan reippaasti kun taloihin pantiin tuli tulisijaan. Tykin kanssa saimme hajoitetuksi torpan sieltä, niin kyllä niille tuli kiire. Mutta kyllä tuli kiire meillekin saada tykki alas harjulta, sillä sinne alkoi tulla ammusta solkenaan. Olimme vähän poikamaisia ja oli kiusanteko mielessä, mutta tilanne kehittyi vaikeaksi.

RYSSÄN SUURHYÖKKÄYS

Saksalaiset stugat kävivät, kun venäläisten valmistautuivat suurhyökkäykseen, vihollisen kimppuun ja se oli hienoa katseltavaa ja me hurrasimme. Stugat tulivat suoraan nokka maata kohti ja tulittivat.

Mutta toisaalta vihollisen maataistelukoneita oli päivittäin valtavat määrät ja ne kylvivät tulta matalalta ja suhteellisen tarkkaan. Jossakin oli laskettu jopa kolmesataa konetta vuorokauden aikana. Mutta joukossa oli tietenkin samoja koneita. Ne vain lensivät jatkuvasti uudelleen ja uudelleen asemiemme yli tulittaen. Se oli kamalaa, eikä niihin oikein mikään pystynyt, eikä meinannut päästä piiloon. Äyräpään harjun sora oli vielä lisäksi hyvin raukeavaa ja poterot täyttyivät pikku hiljaa uudelleen, vaikka niitä jatkuvasti kaivoikin syvemmäksi. Tykkien keskitykset rauettivat reunoista soraa montun pohjalle, joka pikku hiljaa nousi ylemmäksi. '

Olimme purkamassa rataa heinäkuussa. Päivällä ei ollut mitään mahdollisuutta tehdä työtä, koska heti tuli tulitusta. Kaiken piti tapahtua pimeän turvin. Oli kuitenkin jonkinlaista usvaa yöllä näkösuojana. Ratakiskot kannoimme tykkiasemaan ja olimme mielestämme saaneet sen jo vähän niinkuin kuntoon. Se oli 3.7. Illalla tykinjohtaja sanoi, että mennään nukkumaan poteroon.

Klo 3.50 räjähti koko maailma. Sen jälkeen ei ollut enää mitään tietoa itsellä, eikä kuvaa, mihin kaikki meni. Huomasin, kun hiukan rauhoittui, että olin mennyt piiloon juuri sinne, missä meidän kaikki ammukset olivat.

Tätä tulihelvettiä riitti heinäkuun alusta heinäkuun 7. päivään. Viimeksi otimme vielä vastaan Äyräpäässä kirkon rannassa. Ja kello oli suunnilleen puoli neljän paikkeilla. Silloin ryssä ajoi kaikki tankit rantaan ja loppuporukalla oli kellä jalkarätti kellä pyyheliina jonkin kepin nokassa ja he antautuivat. Meidän tykkiryhmässä oli vielä aamulla varmasti kuusi miestä aivan terveinä tykkiasemassa silloin heinäkuun 7. päivä. Mutta meidän tykillämme ei ollut mitään tehoa Klimien kylkeen. Se oli aivan turhaa.

Oletimme 7. päivä, että siellä on vielä oikealla, lossin suunnalla suomalaista vastaanpanijaa. Emme paljoa piitanneet ryssän vanhoista ruskeapukuisista, jotka olivat ihan tavallisia. Mutta kun mustapukuinen porukka tuli, niin ne olivat kyllä kauheita ammattilaisia. Ja yhtäkkiä ne hyökkäsivät meidän tykkiasemaan ja sitten niin yllättäen, että meillä ei ollut harmainta aavistusta, että ne tulevat sieltä.

Kyllä meille oli vihjaistu, että joudumme perääntymään, mutta lopulta tuli tavaton kiire. Meilläkin oli iso kasapanos, joka olisi ollut mahdollisuus räjäyttää. Se jäi räjäyttämättä tykin alle. Tykki jäi ehjäksi asemiimme, kun ei kukaan ehtinyt vetää kasapanosta laukeamaan.

Sieltä lähti RP 25 ja myös heimopataljoona JR 49. Rp 25 häipyi pikku hiljaa. Ne seilasivat siitä lautojen ja tukkien kanssa hiukan rauhallisimmilla hetkillä. Se hirvitti.

Jos jotain kunniakasta sodasta tahtoisin kertoa, niin en mitään muuta löydä kuin se, kun Ehrnrooth sanoi: " Viimeiseen veripisaraan." Me kyllä pysyimme siellä ehdottomasti koko ajan niin kauan kuin meillä pikkuisenkaan oli mahdollisuutta olla. Mutta kun ylivoima painoi meidät Vuokseen, ei mitään voinut. Kyllä sieltä porukoita lähti paljon.

UIMALLA YLI VUOKSEN

Minäkin lähdin juoksemaan rantaviivaa pitkin. Siihen jäi tulisuoja. Joku meikäläisistä sanoi, että ei saa juosta, että se ampuu hullummin. Mutta mielessä oli, että tänne en jää. Olin sen verran jo valmistautunutkin siihen, että olin ollut päivittäin pesulla käydessä uimassa kolmatta viikkoa. Vaikka vesi tuntui kylmälle olin siihen tottunut. Se oli ihan selvää, ettei sieltä muuten pääsisi pois kuin uimalla. Ja minulla oli tuntuma siihen.

Kun sitten edessä oli pakko lähteä, niin siitä vain vaatetta repimään päältä. Ja mitä minulla oli arvoesineitä kuten kompassi, niin panin niitä kesäpuseroni taskuun ja napit kiinni ja solmuun hihojen kanssa kaulaan. Ne olivat pienenä nyyttinä, että saan ne uimalla yli. Mutta saappaat ja muut vaatteet oli jätettävä siihen.

Ja pahin sotamuistoni on, kun eräs vanhempi sotamies istui siinä kannon vieressä haavoittuneena ja sanoi: "Kuule, jos sinä pääset yli, niin tule hakemaan minut veneellä pois." Ryssä ampui kahden puolen konekivääreillä ja samaan aikaan tuli kranaattia jatkuvasti. Veneellä ei voinut ajatellakaan kulkea Vuoksen yli.

Sinne joukkoon lähdin uimaan. Erään Rasmus-nimisen kaverin kanssa lähdimme rinnakkain uimaan. Kun jonkun matkaa oli uitu, räjähti kranaatti. Se oli vedessä räjähtäessään ihan kuin olisi räjähtänyt kallion päällä. Toisaalta se nostaa vedestä ylös väkisin ja sitten lupsahtaa takaisin ja vetää ikäänkuin veden alle. Kun tämä kiehunta oikein kovin räjähti, niin Rasmuksen Veikkoa ei ollut enää siinä. Meillä oli joku viisi kuusi metriä väliä. Huomasin olevani siinä aika yksin yrittämässä uimalla yli. Tiedän miltä konekiväärisuihku tuntuu, kun se vedestä menee läheltä selkää ja on ikäänkuin se sattuisi. Vesi johtaa sen suihkun. Päätä yrittää tietenkin pitää veden alla mahdollisimman paljon ja vain välillä hiukan henkeä haukkaa.

Tällä tavalla selvisin Vuoksen yli ja pääsin Vasikkasaaren rantaan. Olin niin poikki, etten enää mihinkään jaksanut. Siinä oli pajuja veden pinnassa ja vesi oli korkealla. Jäin roikkumaan pajupuskaan. Suomalaiset olivat Vasikkasaaressa ja sieltä tuli kaksi meikäläistä poikaa katsomaan, pysynkö siinä pajupuskassa. He saivat vedettyä minut ylös. Rinne oli jyrkkä hiekkarinne. Näistä toinen minua vetänyt kaveri ihan minun takiani menehtyi siihen rinteeseen. En tiedä miten häneen sattui. Toinen kaveri raahasi minut ylös ja siitä eteenpäin. Siellä oli suomalaisia enemmänkin, koko miehitys oli suomalaisia siinä kohdalla.

Minulla ei ollut mitään muuta kuin tuntolevy kaulassa, muuten olin alasti. Kaikki muu oli mennyttä. Sieltä menimme korsuun, jossa oli haavoittuneita niin paljon kuin sinne mahtui. Kuitenkin siellä apuakin sai. MM. verinen mantteli löytyi minunkin niskoilleni. Mantteli, vaikka olikin heinäkuu, oli todella tarpeen. Lämpö auttoi, sillä Vuoksen vesi oli kylmää kesälläkin. Vuokseen hukkui uimataidottomina tai väsyneinä hyvin paljon ja tietysti pommituksien ja ammunnan seurauksena. Leveys oli melkoinen ja virta oli voimakas. Se on paikoitellen jopa

600 m leveä.

Lääkintämiehet pistivät minut pitkäkseni, sillä en tiennyt yhtään, että verta tuli vasemman jalan polvesta. Siihen oli kranaatin sirpale jossakin vaiheessa sattunut. Todennäköisesti Äyräpään puolella, kun juoksin. Oli kai tullut kimmoke. Sain jotakin sidettä siihen.

VAASAAN SOTASAIRAALAAN

Ryssä ampui Vasikkasaaren palamaan kokonaan silloin, kun siellä olimme. Äyräpään, Vuosalmen ja Vasikkasaaren tienoille jäi paljon meikäläisiä. Kyllä hanttiin pantiin kovasti ja oli hetkiä, joita oli suurenmoista katsella, kun esimerkiksi oma tykistö antoi suojatulta vihollisen yrittäessä nousta maihin Äyräpään vesirajassa. Vihollisen voima oli kuitenkin suunnaton. Vasikkasaari on saari, mutta sieltä pääsee myös pois ikäänkuin maitse ja jsp:n miehet saivat meidät vietyä seuraavana yönä pitkospuita pitkin paareilla Sairalan asemalle, jossa oli sairasjuna. Siinä oli ensin sidontapaikka. Minutkin vietiin maitokärryjen kanssa verinen mantteli päällä. Sain junassa sitten päälleni myös alushousut ja tuntui vähän mukavammalta. Juna lähti viemään meidät Vaasaan teknilliselle opistolle, josta oli tehty sotasairaala. Muistan eteisen peilit. Toista viikkoa olimme olleet pelkästään näkkileivän varassa ja olimme nokisia. Ei edes itseään kovin hyvin tuntenut. Suomen armeijan nuorimmat pojat olivat aika nälkäisen näköisiä.

Vaasassa oli hienoa nukkua valkoisissa lakanoissa. Ympärillä oli nuoria sairaanhoitajia ja lottia. Ja kun oli saatu hyvää ruokaa ja tytöt tulivat kääreittensä kanssa, niin pojilla, jotka olivat olleet pitkiä aikoja rintamalla, heräsi kaikennäköisiä tunteita. Totesimme, että joillakin rupesi pikkuisen töttöilemään. Mutta eivät tytöt muuta kuin pikkuisen huiskasivat sinne päin. Kyllä se siitä asettui. Ensin meni melkein viikko nukkuessa loputonta väsymystä pois.

TIETO KOTIVÄELLE

Kotiväki oli Kiskossa, isä, äiti ja sisko. He kuulivat radiosta ja lukevat lehdistä, kuinka kovat ovat Äyräpään taistelut Ja millaista siellä on. Ja ei tule postia eikä kirjettä. He kirjoittavat joka päivä kirjeitä ja lopulta kaikki palautetaan. Minulla oli varastoon jääneen puseroni taskussa kesken jäänyt kirje, jossa olin yrittänyt kertoa millaista oloni siellä oli. Nämä kaikki oli rykmentin esikunnasta palautettu ja kaikki minun omaisuuteni, joka oli löytynyt muualta, tiedolla, että olen kadonnut Äyräpään taistelujen aikana. Siinä meni toista viikkoa tokkurassa, eikä saanut oikein viestittyä mitään. Kyllä kotiväellä oli epävarmuutta.

Sain sitten Vaasasta väsättyä kirjeen, jossa kerroin, että olen lievästi haavoittuneena sotasairaalassa ja että olin viety sotasairaalaan naapurin JSP: kautta ja siksi oli mennyt rykmentin esikuntaan JR 7:ään tieto, että olin kadonnut. Sisäisetkään tiedot eivät kulkeneet niin nopeasti, että on vieraan JSP:n kautta viety sotasairaalaan. Se oli riemullinen kirje.

Minunkaan isäni ja äitini eivät olleet kovin paljoa matkustaneet tai muutenkaan olleet reissussa. Mutta kun tuli kirje, että poika kuitenkin on hengissä, he tulivat junalla Vaasaan minua katsomaan.

Paljon puhutaan, että veteraanit ovat olleet lujilla, joka tietysti on totta jokaista sanan piirtoa myöten, mutta monelta tuntuu unohtuvan, että lujilla olivat kotirintamallakin. On epävarmuutta, eikä tieto kulje. Ja kuitenkin hoidetaan asiat. Annan kotirintamalle tunnustusta. Saisi heitäkin huomata, eikä vain veteraaneja.

TOIPUMISLOMALLE

Olin Vaasan sotasairaalassa heinäkuun loppuun. Elokuun alussa minulla oli jonkin verran onnea. Minut olisi muuten passitettu varmaan suoraan takaisin yksikkööni. Professori Kadolin oli sotasairaalan tarkastajana ja oli käynyt Vaasassa. Ei me Vaasassa lainkaan nähty. Mutta hän oli Mommolan kartanon tyttären kanssa aviossa. Sitä kautta isäni, joka hoiti kartanon maat oli kertonut professorille, että hänen poikansa Esko on Vaasan sotasairaalassa. Hän oli johtavalle lääkärille käskenyt viemään Eskolle terveiset. Olin sen verran ajan tasalla, että kun terveiset tulivat, niin anoin heti viikon sairaslomaa. Pääsin kotokautta.

Vaasasta lähdin junalla. Sotavartija nappasi minut kiinni Riihimäellä, väittäen etteivät paperit ole kunnossa. He veivät asemalle. Minulla kaikki paperit olivat kunnossa. Mutta vaadin heidän lyömään leiman, että tässä meni yksi päivä lisää, sillä juna ehti lähteä. Junan kulkuun meni vuorokausi.

Tämä loma oli elokuun alkupuolella, jonka jälkeen minulla oli passitus kokoontumispaikkaan Pieksämäelle. Äidin veljen perhe oli siellä sotaa paossa. Ainut kerta, kun olin sodan aikana puntiksella oli se, kun menin tervehtimään sukulaisiani siellä Pieksämäellä ennen rintamalle menoa. Ajattelin, ettei siellä kukaan enää pystyisi minua niin tarkkaan vahtimaan. Jouduin kuitenkin kiinni ja sain siitä yhden vuorokauden kovennettua arestia, koska myöhästyin kuljetuksesta rintamalle.

Aresti suoritettiin heti siellä koululla, jossa olimme majoitettuina. Sen valvoi kunnon sotilasmestari. Olimme koulun juhlasalissa ja meitä oli 4-5 samanlaista. Valvoja sanoi minullekin: "Pistä se kiväärin piippu tuohon korokkeen reunalle, niin on helpompi seistä, kun voi nojata."

SUURSAAREEN

Pieksämäeltä vietiin yksikköön 14.8. Sitä ennen sattui, että yksi kaveri oli naisten kanssa touhunnut ja joutui sairaalaan siitä. Minun olisi pitänyt viedä rykmentin esikuntaan tieto, että minua on rankaistu. Paperi piti itse viedä perille. Marssimme rykmentin esikuntaan. Kaveri, joka oli tullut sairaalasta marssi mukana ja sanoi: "Minulla on paljon semmoisia papereita. Istupas tuohon ja pidetään pieni tauko."

Hän otti papereita ja pani niitä tulitikulla palamaan. Minä ojensin hänelle paperini ja sanoin: "Panepas tuokin palamaan samalla kertaa."

Ei kukaan tiedä, että olen hävittänyt paperini, eikä sitäkään, että olen kärsinyt kovennetun rangaistuksen.

Menimme rykmentin esikuntaan. Vuosalmen paikkeilla on Suursaari siinä kun lähdetään Vuoksea ylemmäksi. Siellä oli armoton yöllinen tulitus. Ryssä ampui. Venäläisiltä oli viety paras joukko Berliiniin ja jäljellä olivat tavalliset sotilaat, jotka ampuivat peloissaan kaiken yötä kaiken, mitä heillä oli. Valoraketteja ja kovaa panosta tuli jatkuvasti. Täällä loppusota kului elokuun puolestavälistä syyskuun neljänteen eli välirauhaan asti.

Suursaaressa meillä oli korsu ja ryssän tuli oli päällä ja koski piti kohinaa. Kerran yöllä tuli hälytys kesken kaiken, että ryssä on saaressa. Me kiiruhdimme paikalle, että missä ja missä, mutta emme löytäneet. Vesilinnut sorsat yms. painoivat oikein kovalla räpytyksellä ja vartiomies selitti, että saappaat vain loiskuivat vedessä. Se olikin nämä linnut, jotka äänen aiheuttivat. Hälytys oli turha.

ASELEPO

Kun aselepo tuli 4.9. piti olla kuitenkin hiljaa. Ryssän puolelta kyllä tulivat heti kalastamaan Vuokseen, kun heille aselepo tuli vuorokautta myöhemmin. Suomalaiset lopettivat 4.9. mutta ryssä vasta 5.9.

Ne olisivat tulleet maihin tervehtimään ja halailemaan, mutta meillä oli kova määräys, että ei päästetä niitä yhtään maihin. Pysykööt Vuoksen takana. Pidimme heidät merkein poissa.

Ne kalastivat panosten kanssa. Ja se antoi melko jysähdyksen ja kalaa tuli. Koko saari siinä tärähti. Heille kävi vähän köpelöstikin, kun räjäyttelivät, niin yksi heidän veneistäänkin meni siinä. Mutta kukaan heistä ei mennyt sitä auttamaan tai pelastamaan. Emme mekään.

Sitten 19.9. tuli välirauha. Olin siinä porukassa, joka oli viimeisenä. Kaikki painavat tavarat pantiin kuormastoon. Kivääri vain jätettiin. Menimme marssimalla luovuttamalla aluetta viholliselle. Ryssä tuli perässä. Marssimme kolmessa päivässä Vuosalmelta Ruokolahden kirkolle Hörkkölän kylään. Päivää kohti tuli noin 50 km. Hyvä muonitus ja sauna olivat marssin päälle. Pääsimme kylpemään.

Torakat olivat kiusana majoituspaikoissamme. Onneksi muonituspomo sai isoja sänkyyn tarkoitettuja paperipusseja. Kun meni pussiin sisälle, kuului vain kova rapina, kun torakat putoilivat pussin päälle. Lutikoita oli myös paljon, mutta pussissa sai hyvin nukuttua. Olimme aika reippaassa kunnossa, kun marssimme, vaikka se olikin samalla isänmaan luovutusta.

Ruokolahteen tultuamme oli meidän majoituspaikkamme iso riihi siellä. Mukana oli myös vanhempia miehiä. Siellä oli kuitenkin samana iltana jo tyttöjä katsomassa poikia. Me olimme 19- vuotiaita, eikä meillä ollut heti surua puserossa, vaikka olimmekin marssineet koko päivän. Kun näimme tyttöjä silmä kirkastui. Tytöt rupesivat puhumaan, että heillä on gramofoni ja joku levykin. Käskimme tuleman ihmeessä sinne riiheen. Ja sinä iltana riiheen pantiin tanssit pystyyn ja gramofoni soimaan. Mutta ei ollut kuin 4-5 levyä. Ja yksi levy oli ainakin "Pohjolan yössä kerran..". Sitä soitettiin jatkuvasti ja minäkin otin siellä ensimmäisiä tanssiaskeleita.

Seuraavana yönä ne vanhemmat karpaasit pistivät riihen kiukaan niin kuumaksi, että siellä ei voinut enää kukaan tanssia ja se loppui siihen.

KIRJURIKSI

Kuin vanhat äijät konsanaan meidät määrättiin tukirungoksi -25 alkuvuodesta syntyneille miehille. Vanhemmat pääsivät siviiliin. Ruokolahdella meidän rykmentin esikunnasta vääpeli tuli iltahämärissä meidän riiheemme ja kyseli minua. Hän käski ottaa kaikki varusteet ja lähteä hänen mukaansa. En tiennyt mihin. Menimme esikuntaan, enkä ymmärrä vieläkään, mistä tällainen vääpelin ratkaisu, koska en ollut koskaan vääpeliä ennen tavannut. Entinen kirjuri pääsi siviiliin ja minusta tehtiin kirjuri. Ainoa peruste oli, että minulla oli kirjoitusvimma. Olin kirjoitellut kotiin ja saanut myös kotoa usein kirjeitä. Lienee vääpeli sen huomannut. Tällä perusteella minusta tehtiin kirjuri.

Siellä oli Arvi Naukkarinen, myöhemmin Halikon kunnanjohtaja, päivystävänä aliupseerina. Treffasimme hänen kanssaan siellä. Monet illat olin yksin majoitettuna vääpelin puolella toimistossa. Pääsin ikäänkuin herrojen joukkoon. Keskustelimme siellä illat pitkät. Ja Naukkarisen Arvi oli silloin 19- vuotias. Hänelle oli itsestään selvä mille alalle hän menee, kun sota loppuu. Hänelle oli kunnallispolitiikka selvä asia. Sanoin, että kyllä hänen kelpaa, sillä minulla itselläni tulevaisuus oli aivan avoin, enkä tiennyt mille alalle menisin.

AHOLAHDEN VARUSKUNNASSA

Ruokolahdesta meidät siirrettiin Aholahden varuskuntaan Savonlinnaan ja se on kaiken kruunu. Sen jälkeen, kun Immolassa ja sitten Ruokolahdessa kaikki vanhat pääsivät siviiliin, me jäimme rungoksi Savonlinnaan. Siellä oli vääpeli Huupponen, joka oli oikein kantapeikko. Heidän tulevaisuudesta ei annettu mitään vahvistusta, mikä heidän kohtalokseen tulee. Ei tiedetty, joutuvatko he siviiliin.

Vääpelillämme Edvard Huupposella oli vaimo ja perhe Pääskylahdella. Hän melkein viihtyi siellä kotona. Olin tämän varuskunnan kirjuri ja jouduin hoitamaan vääpelillekin kuuluvia töitä ja kaikkia asioita. Todennäköisesti olin osannut hoitaa asioita siihen malliin, ettei kukaan suuttunut tai rankaissut minua. Meillä oli aika mukavaa ja hienoa oloa.

Postilähetin kanssa meillä oli armeijan esikunnassa saksalaisten Zyndapp- moottoripyörä. Sillä tehtiin monennäköistä. Kuskattiin muonaa ja sillä päästiin minne tahansa. Yleensä kävimme tanssipaikoissa, joista Mallatsaari oli yksi. Olavinlinnassa oli suuret juhlat vähän väliä ja siellä tanssittiin. Me pääsimme mukaan kaikkeen, jos vain jotakin oli.

Olimme kerrankin tulossa jostakin Punkaharjulta. Kokkosen Mikko ajoi ja minä istuin takana. Savonlinnassa tulikin samalta suunnalta juna ja mummu veivasi puomia koko ajan, kun silta suljettiin muulta liikenteeltä junan tulon ajaksi. Mikko vähän railakkaasti tuli suoraa pitkin. Kun mummu kiersi, niin hänelle tuli kiire kiertää puomi takaisin äkkiä ylös. Juuri ehdimme pyörän kanssa junan edestä ja juna huusi kiukkuisesti. Toisella puolella oli myös puomi, jota eräs pappa veivasi. Sille tuli kiire veivata se ylös, ettemme ajaneet päin. Itäsavon otsikossa oli seuraavana päivänä, että sotilaat ajavat kuoleman kanssa kilpaa.

METSÄTÖITÄ

Ei meillä suru ollut puserossa . Kaikenlaista oli ja pojat olivat nuoria ja hurjia. Se oli mielenkiintoista ja hyvää aikaa. Meitä oli määrä ruveta kouluttamaan, koska koulutustaso oli kapteeni Laamasen mielestä mennyt alas koko armeijalta. Tieto, että Laamanen järjestää meille suljetun kertausta, koska olimme kurittomia, levisi. Pojilla oli kovia paukkuja. En tiedä mistä niitä oikein tuli, mutta eräänä yönä paukkui kovasti ja rytisi. Pojat halusivat osoittaa mieltään.

Herrat miettivät, että tälle porukalle on järjestettävä metsätöitä. Sen jälkeen koko meidän porukka määrättiin Joroisiin metsätöihin. Tavoitteena oli hakata 1,5 kuutiota päivässä polttopuuta. Minun tehtäväni oli käydä siellä kaksi kertaa kuukaudessa maksamassa päivärahat. Pojat olivat teltoissa siellä.

Ja kun ajattelee, että metsätyöt ovat nykyinen ammattini, niin armeija antoi ensimmäisen kipinän metsäalalle ja siitä tuli todella elämäntehtävä. Olimme sitten täällä metsäleirillä. Jokainen sai aikanaan lomia ja kaikkea. Kirjoittamishommat jäivät minulle, koska kunnon vääpeliä ei enää oikein löytynyt. Vakinainen vääpeli oli haluton, eikä uutta määrätty.

Sitten ruvettiin kutsumaan -26 syntyneitä sisälle. Koko päällystö oli aika sekaisin siihen aikaan ja kaikki touhu. Mutta pärjättiin. Me -25 syntyneet sotaan osallistuneet jäimme jatkamaan. Nuorempiakin alkoi tulla mukaan. Meidät siirrettiin vielä kokonaisuudessaan Mikkeliin heinäkuun lopulla. Sieltä meidät kotiutettiin. Kotiuttaminen ja kaikki tämä kirjurihommat olivat toisten hallussa. Mikkelin kasarmeilla meillä oli jäljellä vain varusteiden luovutus. Elokuun 1 päivänä 1945 minut on kotiutettu ja pääsin lähtemään siviiliin.

Savonlinnaa muistan näin jälkeenpäin jonkinlaisena palkintomatkana, jonka Ehrnrooth järjesti meille. Siellä suoritimme asevelvollisuuttamme sodan jälkeen.

SODAN JÄLKEEN

Vuosi 1945 oli kaikkein rasittavin ja hankalin. Koko armeijalla oli kova aliravitsemus. Kaikki ruuat olivat hyvin yksinkertaisia. Sodanaikaiset muonituspaikat lopetettiin, kun vanhemmat kotiutettiin. Kotoa saatu paketti oli erittäin tärkeä ja auttoi paljon. Kaupoissa oli tietenkin jo jonkin verran saatavana korttitavaraa, mitä sitten oli.

Armeijaa kiusasi sama tilanne ja varsinkin ne, jotka eivät saaneet kotipaketteja, olivat niukoilla muonilla. Taudit tarttuivat myös heikkoravinteisiin kavereihin ja jokunen jopa menehtyi niihin. Sodan aikana Suomen armeija pystyttiin muonittamaan, mutta sodan jälkeen oli kaikkein vaikeimmat vuodet muonan suhteen. Ruuasta oli pulaa ja varsinkin kaupungeissa.

Siviilielämään tulo oli suuri kysymys. Mommolan kartano oli silloin oikein voimissaan. Oli peltoa 131 ha ja yli 600 ha metsää. Pappa oli siinä työssä. Omistaja oli ins. Johanson, joka oli kuollut, mutta vaimo Hildur Johanson oli talon valtiatar. Varmasti hän hoiti taloa hyvin. Maatalous oli isäni niskoilla. Hän oli vouti.

Isäni olisi halunnut, että minä olisin mennyt maanviljelyskouluun ja alkanut maatalouden parissa. Muta se oli niin epämääräistä. Olin tosin pikkupojasta asti, jopa 12-13 vuotiaana, jotakin heinäharavaa ajanut, joten olihan maatalous tuttua. Mutta se oli sitä aikaa, että suoritettiin maanhankintaa siirtolaisille. Mommolan kartanon omistajalla oli kanta, että pitää antaa siirtoväelle luovutettavat maat mahdollisimman kaukaa kartanosta. Hänellä oli apuna agronomi, joka oli jokin päättävä. Nämä tekivät ratkaisun, että maat annetaan kauimpaa kartanosta, koska oli neuvottu, että kartanon ympäristö pitäisi suojella.

Kauimmaiset maat olivat kylläkin parhaita viljelysmaita. Se oli isälleni niin kova isku, että hän näki kartanon tulevaisuuden mahdottomana, sillä jäljelle jäävät maat olivat kallioisia ja pikku länttejä. Mutta isälläni ei ollut valtaa muuttaa sitä päätöstä. Parhaat maat luovutettiin karjalaisille. Isäni pääsi iänkin puolesta ja sivuun. Hän kuoli syöpään 67-vuotiaana.

METSÄTYÖMAA PARKANOSSA

Äiti järjesti, että hänen veljensä Paavo Järvinen, joka oli Kiskon metsähoitoyhdistyksen neuvojana, hommasi minulle työtä ja siirryin Metsäliittoon. Olen ollut metsänhoitoyhdistyksellä harjoittelupisteissä. Sitten työmaa oikein alkoi. Olen ollut vuoden Mommolassa ja lähtenyt sieltä Parkano/ Karvia rajalle ihan erämaahan, jonne pantiin pystyyn iso hakkuutyömaa. Ja sinne menin harjoittelijaksi ja viivyin kolmisen vuotta. Siellä oli yli 80 hakkuumiestä ja 40 hevosmiestä ja autoja.

Ukkomiehenä oli Artturi Halen Vihdistä. Hänellä oli kokemusta ja pääsin hänen apumiehekseen. Minulla oli kirjurihomma ja kaikki tilipaperit ja tilinmaksut olivat minulla. Meillä oli Artun kanssa hankittu Harley Davidsson- moottoripyörä.

Minulla oli kokemusta pyörissä. Sillä kuskasimme koko hakkuutyömiehille ruokaa maakunnasta mistä milloinkin, jos oli esim sika tapettu tai muuten.

Suurin ongelma oli nälkä. Metsätyömaihin se oli ruuan mustasta pörssistä ostamista isolla rahalla. Taloista piti hakea. Kun elintarvikekortit oli kaikki ryypätty, eikä kaupoista juurikaan mitään saatu, niin musta pörssi maakunnasta antoi ruokaa metsätyömaalle. Kansanhuolto oli kaikessa tarkka. Hakkuut "Puulla parempiin päiviin" oli tunnuksena ja kyllä niillä pikku hiljaa parempiin päästiin.

Vuosina 1946-48 työmaa saatiin onnistumaan ja puut vietiin Parkanon asemalle autoilla. Hakattiin kaikkiaan 27000 pinokuutiometriä. Silloin oli myöskin valtion pakkohakkuut. Puulla vain päästiin sodan jälkeen alkuun.

TYÖTÄ KOKKOLASSA

Monissa kohdissa on ollut mahdottoman hyvä tuuri. Silloin ei ollut vielä mitään taitoa, mutta joku tuuri on ollut, kun ihan vieraatkin työmaat sai asiallisesti rullaamaan ja toteutetuksi.

Kun työmaa päättyi Parkanossa, olin Metsäliiton pääkonttori Helsingissä. Marraskuussa soi puhelin ja siellä oli silloinen metsäpäällikkö Viljo Kytölä. Hänellä ei ollut antaa töitä, mutta hän ehdotti, että menisin Kokkolaan heidän piirikonttoriinsa töihin. Menin sinne kuin partiopoika.

Kokkolassa oli puutavaran myyntiä ja laivausta mm. saksalaisten laivoihin. Tätä puutavaran vientiä ulkomaille tapahtui kymmenen vuotta sodan jälkeen vuoteen 1954 asti, jonka jälkeen teollisuus valtasi alaa niin paljon, että todettiin, ettei Suomen kannata viedä puuta ulkomaille, vaan jalostaa itse.

Ensin pyrin valtion metsäkouluun. Minulla ei ollut riittävästi motintekokokemusta, enkä päässyt sinne. Mutta sahateollisuuskoulu Kotkassa oli se, jonne pääsin. Se oli nimenomaan puutavaran myyntiä ja laivausta ja niissä minulla jo oli kokemusta kuin myös suomen kielessä ja matematiikassa, jotka olivat vahvoja. Silloinen koulu alkoi tammikuun alussa 1950. Sain kutsun kokeisiin ja koulu alkoi heti kokeiden jälkeen. Siitä se metsätyö alkoi ja olin Metsäliiton palveluksessa 43 vuotta. Koko aikana tietomäärä kasvoi.

Kokkolassa menin naimisiin. Helvi Helle sisartensa kanssa asui Kälviällä ja sain heiltä kortteeriksi kammarin. Kälviältä lähdettiin junalla joka aamu seitsemältä töihin. Siellä kulki mukana eräs nätti tyttö, Aura. Rupesi kiinnostamaan, sillä hänellä oli sellainen tapa, että hän tuli varmasti aamulla niin myöhään, että juna melkein joutui aina odottamaan. Hän oli valtion polttoainetoimiston konttoristina ja siis myös puualalla. Siinähän rupesivat vähän puut kolisemaan puolin ja toisin.

Suhde kehittyi sitten niin pitkälle, että ei ollut kuin vuosi, kun me olimme jo "vähän kihloissa". Minä jatkoin koulua ja Aura oli töissä. Yhteistoiminta pelasi taloudessakin, koska minulla ei ollut, sillä kävin vain koulussa. Koulun edelliset oppilaat kuitenkin olivat niin fiksuja, että tarjosivat meille vaunun purkamista tai mitä työtä nyt sattui ilmaantumaankin. Kaverit saivat töitä ja aina saatiin markkaa. Itsekin olin etukäteen pelännyt koulumaksuja, että miten niistä selviäisin.

Aura oli koko ajan virassa ja selvisimme. Oikein kihloihin menimme 1950 helluntaina ja meidät vihittiin juhannuksena 1952. Saimme osakehuoneuston, aravan ja pääsimme alkuun. Vanhin lapsi Päivi syntyi 1955, Pekka 1957 ja Paula 1960, kaikki Kokkolassa. Kahden huoneen osake tuli sitten jo turkasen pieneksi, että ostimme tontin rakennusta varten.

MUUTTO SALOON

Muta laivaus väheni koko ajan ja itse olin talvet hankkimassa puuta keski -Pohjanmaalla. Lisäksi minulla oli silloinen esimies Kokkolassa liian perso alkon tuotteille. Minulle ei oltu etukäteen sanottu, että omat ja firman rahat ovat samassa kukkarossa. Erimielisyydet erottivat porukkaa pikku hiljaa.

Itselläni oli karismaa ja se on säilynyt koko 43 vuotta, eikä minulla ole ollut vaikeuksia ihmisten kanssa. 1960 Auralla oli vakituinen työpaikka ja kotikaupunki ja hänen oli vaikea luopua niistä. Minulla taas oli ehdottomana ykkösenä, että meidän täytyy päästä Kokkolasta pois.

Päivi meni -62 kouluun ja minulla oli ehdottomana mielipide, että Kokkolassa ei koulua aloiteta. Mielestäni koulu ei ollut sopiva mm. opettajien puolesta. Salossa taas Hermanni oli hyvin kuuluisa oppikoulu. Halusin lapseni siihen kouluun. Kaikki lapset ovatkin saaneet Hermannista ylioppilaslakin.

Vaikka Aurasta oli vaikea lähteä Saloon, niin tahtoni mukaisesti muutimme 1961 Saloon. Asuimme vuokralla Annankadun varrella kaksi vuotta ja ostimme rivitalosta asunnon Uskelankirkkotien varrelta.

Kokkolassa olimme 11 vuotta ja se sisälsi kouluni myös. Sitten -63 pääsimme rivitaloon, jossa asuimme myös 11 vuotta ja omakotitalossa -73 alkaen.

TYÖTÄ LÄHIYMPÄRISTÖSSÄ

Lohjalle valmistui Kirkniemen paperitehdas. Koska katsoin sen olevan Salon alueen tärkeimmän puunkuljetuspaikan, niin juuri ennen tehtaan valmistumista muutimme ja pääsimme myös tehtaan vihkiäisiin. Minulla on ollut karismaa. Se ei ollut mikään taito, mutta osasin painaa oikeaa nappia. Se on auttanut. Sain asiani ajettua oikein.

Salon piirin puunhankinta saatiin ennätyslukuihin. Simo Lepo oli vaikuttamassa siinä osaltaan SAMY:n toiminnanjohtajana. Homma on nyt laajentunut edelleen. Olin Salon piirissä 30 vuotta ja toiminta perustui kokonaan metsähoitoyhdistyksen henkilöihin. Metsäliitto oli se, joka puun keräsi ja teki kaupat. Hankinta oli yhdistyksen käsissä. Alue oli suht koht pieni, mutta saimme paljon puuta. Otimme puusta leijonanosan.

Eläkkeelle siirtymiseni jälkeen 1990 koko piiri on laajentunut ja siihen kuuluu koko ruotsinkielinen alue Karjaalta ja saaristoaluetta on paljon. Puu on vaikeampaa saada laajalta alueelta. Lisäksi saaristo on hankalaa puiden kuljetuksessa.

ELÄMÄ TÄNÄÄN

Vaimoni kunto on pikku hiljaa huonontunut. Parkinsonin tauti vie voimia. Se on aika paljon mielialatauti. Lääkkeet ja säännöllinen hoito ovat tarpeen. Olen koko eläkeaikani hoitanut häntä. Koti on edelleen yhteinen ja lapset pärjäävät omillaan.

Elämän paineet nykylapsille ovat hyvin kovat ja erilaiset kuin meillä vanhoilla "vaareilla". Meillä on 8 lastenlasta ja olen ainoa pappa. On mietittävä, mitä heille elämästä kertoisi ja antaisi henkiseksi perinnöksi. Sukuselvitys on tarkoitus tehdä lapsia varten. Mielenkiintoa on elämässä edelleen hyvin paljon.

Lapsenlapset ovat ihana elämänsisältö. Isoäidin sairaus rasittaa heidänkin elämäänsä. Paulan tytöt Pauliina 13 Johanna 10 kuulivat, mistä keskusteltiin ja kun he lähtivät, niin seuraavana iltana ihmettelin. Tyynyn alla oli ihana kirje, jossa vaaria kehuttiin, kuinka hauskaa heillä oli. Olen saanut palautetta lapsilta ja panen ne talteen. Se on hienoa kiitosta lastenlapsilta. Se pitää minut hengissä ja se on elämän suuri, paras sisältö! Haluan tässä heidät kaikki nimeltä mainita: Päivin lapsia ovat Antti Johannes s.-86, Jenni Ida Aleksandra s.-88, Juho Akseli s.-89. Pekan lapsia ovat Iina Katariina s.-91, Ossi Mikael s.-93. Paulan lapsia ovat Pauliina Marianne s.-87, Johanna Maria s.-90 ja Helena Marjaana s.-95.

Veteraanipajalla olen käynyt liiankin harvoin. Olen ollut kuulumatta kumpaakaan veteraanijärjestöön, koska olen katsonut, että me olemme olleet yhtenä porukkana puolustamassa maatamme, eikä kahta porukkaa tarvittaisi. Olimme sodassa kaikki kavereita. Onni Nuolivirran pyynnöstä kuitenkin liityin mukaan. Ja olen ollut sen jälkeen Salon Seudun Sotaveteraanien jäsen.

(Kirjoitettu huhtikuussa 1999)