Salon Seudun Sotaveteraanit ry  
 

Rintala Tyyne Maria

s. 16.8.1916 Koski Tl k. 27.7.2000 Liedon terveyskeskus

( Katkelma muistelmista)

Niilo taas jäi sinne jonnekin. Nyt hän lepää täällä Kosken sankarihaudassa. Siellä on monta 1916 syntynyttä rippikoulupoikaa. Käyn usein siellä lukemassa heidän nimiään. Kukat, ruusut, siellä nyt tänä päivänäkin ovat hehkeimmillään. Ei silloin kukaan pojilta kysynyt ”Pelkääks sää?” Niilo kysyi minulta.

Muistot ja punaiset ruusut on vieläkin jäljellä Kosken Tl sankarihaudalla.

Väinö lähti sotaan
Ajattelen aikaa kohta vihkiäistemme jälkeen 5.8.1939. Silloin Suomessa alkoi sota. Väinö vei minut lähelle Poria, koska hän oli ollut siellä jo kauan linja-autokuskina. Meillä oli pieni kaunis koti, vuokralla. Mutta sodan uhka oli ja se tuli. Lokakuun 9. päivä jo Suomen miehet joutuivat lähtemään sotaan Venäjää vastaan. Väinön paperit viipyivät jonkun päivää, koska hän kuului Salon sotilaspiiriin. Se oli ehkä 14-15 päivä lokakuuta 1939, kun saatoin hänet Ulvilan asemalle. Juna, joka oli miehiä täynnä, lähti ja siellä mukana meni Väinö. Se oli katkeraa.

Menin jonkun päivän kuluttua katsomaan Outokummun kuparivalssaamotehtaan työmaalle, että saisiko sieltä töitä naisihminen. Sain työtä. Se oli muuratun punatiiliseinän pesua happovedellä ja pienellä pensselillä. Jokainen tiili pestiin. Oltiin korkeilla tällingeillä. Ja sieltä tultiin alaspäin aina työn edistyessä. Meitä oli työssä 3-4 naista. Silloin maksettiin aika hyvää tuntipalkkaa, en tarkoin muista. Mutta ainakin minusta se oli hyvää, kun en ollut tottunut saamaan rahaa paljon mistään. Oli kylmä. Silloin tuli jo aikaisin ankara talvi. Meitä oli enää kaksi naista työssä. Pääsimme huolehtimaan lämmityksestä. Rautatynnyreistä oli tehty kamiinoita. Ne olivat tulevissa tehdashalleissa sisällä. Peltipiippu oli ohjattu ulos ja rakennuspuujätettä poltettiin päivät pitkät. Myös ikkunoita puhdistettiin, kun miehet pistivät niitä paikoilleen. Ne olivat suuria, monta metriä pitkiä ja leveitä. Tällaista se oli tehdasrakennuksella.

Maaliskuun alkupäivillä tulin Koskelle kotiin. Kotona oli siirtolaisia. Väinökin pääsi lomalle ihan pikimmin. Kun hän taas meni takaisin lomalta 13.3.1940, hän kuuli junassa mennessään itärintamalle, että oli tehty rauha, välirauha Neuvostoliiton kanssa.

Talvisodan loputtua olin Härkälässä. Yhteinen kotimme Väinön kanssa oli Friitalassa. Mutta liikenneyhtiön johtaja kaatui sodassa. Autot oli otettu armeijan käyttöön. Se yhtiö loppui. Väinö kävi kyllä siellä katsomassa. Hän itse pääsi pois talvisodasta vasta toukokuun 20. päivän tienoilla. Hän oli autokomppaniassa jälkiajossa niin pitkään.

Väinö lähti Sallaan
Siellä Härkälässä minä kuitenkin Mirjan kanssa olin. Väinö kävi Friitalassa ja toi sieltä Rintalan kuorma-autolla meidän tavaramme pois, sinne Rintalaan vanhempiensa luo. Nyt oli kaikki hyvin sekaisin. Väinö haki töitä. Autonkuljettajan työ oli parhaiten mielessä.

Ja tulihan sekin hyvä asia taas eteen. Hän kävi Salossa kuorma-autoilija Viitasta katsomassa. Viitanen oli saanut autonsa takaisin sodasta. Se tarvitsi kuitenkin jonkinlaista remonttia ensin. Viitanen oli tietoinen, että pohjoisessa on kova pula autoista ja kuljettajista, koska välirauhan sopimus edellytti Suomea tekemään rautatien Sallasta Neuvostoliitolle. Kirjoitin tuohon välirauha. Se kyllä piti olla rauha, mutta siitä tulikin vain välirauha.

No asia oli just hyvä. Väinö lupasi lähteä Viitasen autolla Sallaan. Palkkakin oli hyvä. Meillä alkoivat valmistelut sinne Sallaan lähtöä varten. Minä paikkasin ja parsin kaikki vanhat vaatteet, paidat ja puserot kuntoon. Kyllä Väinöllä vaatteita oli, mutta aina ne vaativat jonkinlaista korjausta, kun tuleva työpaikka oli tosi kaukana. Mirja oli jo kohta 5 viikon, kun isä-Väinö sinne Sallaan lähti. Minä jäin Härkälään Mirjan kanssa.

Uusi sota
Oli mukavaa, kun kaikki olimme koolla. Minä olin leiponut ja laitoin päivällistä. Myöskin Viitaset olivat vieraisilla. Väinö ja Toivo siinä ihmettelivät, että miksi pohjoisessa vielä oli niin paljon saksalaisia sotilaita ja aseita. Ei kai vielä ole tulossa jotain rähinöitä. Epävarmuus heijastui kaikista miehistä.

Tähän Valto vielä lisäsi: ”Jos alkaa tulla vielä sotaa, niin minä en sieltä hengissä selviä.” Valto oli hyvin totinen. Hän oli avioitunut juuri helmikuussa Aunen kanssa ja oli nyt häittensä jälkeen ensimmäisellä lomalla. Ja Aune odotti lasta. Tähän nyt jo sanon. Valto ei päässyt koskaan lomalle, ei pientä tyttövauvaansa katsomaan, joka syntyi heinäkuussa. Valto kaatui marraskuussa Kiestingin taisteluissa, siellä jossakin Neuvostoliitossa.

Eino-veljeni joutui sotaan vasta myöhemmin sen silmävammansa takia. Näkö oli vain toisessa silmässä. Tiedän, että vasta viimeisissä kovissa kahakoissa otettiin mukaan sotaan myös nostomiehiä. Eino kirjoitti minulle, että he olivat silloin olleet saarroksissa, jossain saaressa siellä Karjalassa. Kirjoitti, että olivat varmoja, etteivät selviä. Hän sanoi, että he rukoilivat aina kaikki rukoukset, mitkä vain osasivat.. Kuitenkin omat joukot heidät pelastivat, en tiedä miten, veneillä tietysti. Hän kirjoitti, että oli olevinaan turvassa, vaikka oli veneessä vetten päällä.

Olimme jo juhannuksessa 1941. Väinön kanssa olimme paljon suunnitelleet ja olimme tarmoa täynnä, kun oli vähän maata. Laitettiin vähän perunaa. Väinö kuokki kuokalla heinäisestä maasta perunamaata. Lanttuakin kylvin. Lehmä ja vasikka olivat metsässä etsimässä ruokaa ja kulottunutta ruohoa. Korjattiin aitoja. Uusi oma, pieni hätätupa oli mielessä joka päivä. Mutta kun tuli juhannus, oli kylmä sadepäivä. Ja kaikki meidän rakkaat miehemme oli taas kutsuttu sotaan, toisen kerran jo näin pian. Olin Mirjan kanssa serkku-Väinön ja Taimin tallin päässä pikku tuvassa.

Pekka syntyi
Jätän taas juhlat ja kerron vähän sodan jälkeisistä vuosista. Väinö tuli toisestakin sodasta 1944 lokakuun lopulla. Hän oli kauan ollut poissa. Lomia ei paljoa saanut. Silloin hän sai pienen loman, kun Pekka syntyi toukokuun 30. 1942.

Kylvö oli jo tehty. Haapala-niminen naapuri oli auttamassa aina sen pienen pellon kynnöissä ja kaikissa. Hän ei joutunut sotaan. Myös siirtolaisperhe Nupponen oli avulias.

Haapalan kanssa istutin perunat. Talutin hevosta, kun ajettiin vakoja, pudotin siemenet vakoon. Haapala tuli taas iltapäivällä ajamaan umpeen. Minä talutin kilttiä hummaa.

Ja illalla syntyi pieni vauva pikkutuvassa. Serkku-Väinön veli oli Ahopellossa Taimin työmiehenä. Hyvä mies olikin, Paavo Nieminen nimeltään. Paavo lähti hakemaan kätilöä minulle pikkutupaan. En ollut ollut lääkärissä tai neuvolassa ollenkaan. Hyvä ja terve vauva tuli. Mirja oli vähän vaille kaksi vuotta ja puhui jo selvään. Kun kätilö oli pois lähdössä oven edessä laukku kädessä, Mirja sanoi: ”Täti, täti, vauva jäi.” Nyt oli kaksi lasta. Kyllä olin rikas!

Arjen järjestämistä
Lehmäni olivat olleet Ahopellon navetassa sen talven. Silloin 1941 tuli talvi lokakuussa. Lunta tuli paksulti. Sen pienen navettakopin sinne liiterin päähän oli Haapala melkein yksin laudoista tehnyt. Väinö oli myös vähän ollut lomalla silloin syksyllä. Yhdessäkin miehet sitä vähän tekivät. Siitä tuli huono. Mitään lattiaakaan ei ollut tehty. Ja kattokin vuosi vettä. Kun tuli kovat pakkaset ei auttanut mikään muu kuin pyytää Taimilta ja Paavolta, että lehmäni ja hiehoni pääsisivät heidän navettaansa. Sinne onneksi mahtui. Paavo teki pöytään väliaidan. Paavon kanssa yhdessä tuotiin marraskuun alussa karjani heille. Oli niin paljon lunta, ettei lehmä meinannut lainkaan päästä kävelemään. Paavo toi heinät omalla hevosellaan liiteriinsä. Aloin auttaa siinä samassa Taimin karjanhoitoa. Olin apuna lypsyssä ja kaikessa. Taimi sopi näin, eikä minun tarvinnut muuten vuokraa maksaa. En muista oliko hänen palvelustyttönsä silloin poissa. Ainakin siinä oli väliaika silloin.

Kun Pekka syntyi keväällä, minulla oli Haaviston Sinikka päivisin lapsen kanssa hyvin paljon, kun taas sain karjani ulos omalle metsälaitumelle. Siellä oli ensin kaikenlaista riukuaitojen korjausta ja huolenpitoa. Ja oli tietysti myös lypsylläkäynti. Sain silloin samana keväänä Väinön kotoa lehmän. Se oli kylläkin maho, mutta antoi sentään maitoa, kun sai ruohoa. Arvo sen toi, oma Kaunikki. Meni vähäksi aikaa umpeen, kunnes syksyllä taas vasikoi. Maidot laitoin Kosken meijeriin. Savelan pappa oli vakituinen kuski. Ajoi Ahopellon kautta Haapalaan ja Aroon.

Tämä oli erinomaista aikaa nyt jälkeenpäin ajatellen. Olosuhteet olivat huonot. Se pikkutupakin oli kylmä. On ollut erinomainen onni, että Mirja ja Pekka ovat sentään kasvaneet, ovat sentään terveitä, näin kun ajattelen sitä meidän oloamme siellä pikkutuvassa. En jaksa enempää kertoa.

Sinä kesänä, kun Pekkakin jo oli, Nupponen ja Paavo Nieminen korjasivat sitä pihattokoppia paremmaksi. Niistä laudoista, joista piti tehdä tupa, tehtiin lattia lehmien alle ja toinen katto. Sain Haapalasta katto-olkia.

Siinä sitten pidin lehmiäni vuoden 1947 loppuun. Uusi tupa saatiin 1945 syksyksi. Tuli navettatie lyhyemmäksi. Ahopellosta se oli yli puoli kilometriä. Serkku-Väinön metsän läpi oli minun navettapolkuni. Siihen polun paikkaan saatiin tehdä oikein tie, kun serkku-Väinö alun perin lupasi, kuitenkin vasta sodan loppumisen jälkeen myöhemmin.

Uuden kodin rakentaminen alkaa
Vuonna 1944 vielä ennen joulua tehtiin urakkasopimus Luhtalan veljesten kanssa uuden tuvan teosta. Kevättalvella 1945 sahattiin lautaa ja tarvittavaa rakennusainetta..

En muista kuka sen pohjapiirustuksen piirsi. Jo edellisenä syksynä ennen kuin Väinö-isä tuli kotiin, tai se oli 1944 kesä oikeastaan, kun Luhtalat loivat sen pohjaruntin auki.. Siinä oli Nuotilankin veljeksiä ainakin Uuno. Erkki oli sodassa. Oli siellä joku toinenkin mies Luhtalan Aarnen kanssa. Aarne ei ollut sodassa. En tiedä kuinka ne asiat olivat. Auki ojat olivat kuitenkin ympäriinsä. Luhtala kuitenkin tuli ja sanoi, että koko paikka menee hukkaan, ellei sitä täytetä.

Meillä oli sitten jo hevonenkin. Se oli siellä samassa kopissa kuin lehmätkin, tai jos se olikin Järvelän hevonen. Sekin minulla oli.

Minä ainakin etsin paljon kiviä sen hevosen kanssa kärryillä. Tein aina liian suuren kuorman ja täytyi vähentää, että hevonen jaksoi vetää. Kyllä se oli varmaan Järvelän hevonen, koska pelkäsin niiden valjaiden menevän rikki hevosen vedossa. Kiviä sain jonkin veran kokoon.

Sain useana yönä liikennetoimistosta kuorma-auton. Mellilässä oli se toimisto. Kuljettaja tuli myös. Sain Niemisen Paavon, Aron Laurin ja siirtolais-Nupposen luomaan kuormia Värmelän santanummesta. Kolme tai neljä yötä miehet olivat ja se tuli se perusoja, eli runti jotenkin täytettyä. Sen santa-auton täytyi ajaa Ahopellon heinämaata pitkin meidän puolelle. Rajaojan päälle tehtiin jonkinlainen puusilta. Sitten taas meidän puolella se olikin sellaista heinäistä, niityntapaista, joka kesti hyvin sen ajan autoja, eikä vajonnut. Ahopellon heinämaa olikin pehmeämpää. Vähän Paavo siitä sanoikin. Ei tainnut sentään Taimille mitään sanoa.

Oma uusi tupa saatiin 1945 syksyksi, kamarit myös. Luhtalan Asserikin ja Uuno pääsivät sodasta ehjin nahoin. He olivat kaikki sitä rakennusta tekemässä. Oli se mukava olo. Saunassa vielä kävimme Ahopellossa, ja vesi oli myös siellä. Kaivo tehtiin vasta myöhemmin. Joka vuosi oli jotain rakentamista.