Salon Seudun Sotaveteraanit ry  
 

VÄINÖ RINTALA (s.1.3.1906 Kiikalassa)

SONNEJA ISÄN KANSSA HELSINKIIN

Kiikalan kodista muistan, että se oli viettävää maastoa. Siinä oli vanha pikkuinen torppa, jossa oli kaksi huonetta, kamari ja tupa.

Isä teki Helsinkiin kauppaa ja minäkin olin jo 1914 ensimmäistä kertaa mukana hevosta ajamassa. Hän myi silloin suuria sonneja, jotka olivat kärryn takana kiinni. Oli kaksi miestä ja isä kolmantena ja minä ajoin hevosta. Matkaa oli 140 km

Kun Kiikalasta lähdettiin, tultiin ensin Nummen pitäjään ja sitten jouduttiin Isokivikallion ahteeseen, jossa hevonen meni niin pystyyn, että en meinannut millään pysyä kuorman päällä. Siellä oli sonneja takana ja koska ne olivat jo kävelleet tarpeeksi, eivät ne olleet enää mitään kooheleita. Jos kuorma olisi lähtenyt liukumaan taaksepäin, niin sonneihin se olisi pysähtynyt. Se oli kova matka kulkea jalkaisin.

Peltolasta oli mukana Kankareen poika ja Ojalan Tuomo, jotka olivat taluttamassa ja isä myös talutti. Vaikka aamulla aikaisin lähti, niin matkaa oli sen verran, että oli täysi työ ehtiä Lohjalle illaksi yötä vastaan. Lohjalla teurastettiin sonnit ja juna vei lihat ja muu kuorma vietiin hevosella. Ne saattomiehet lähtivät jalkaisin takaisin Kiikalaan.

Kansa oli tottunut pitkien matkojen kulkemiseen jalan.

Mentiin Lohjan teurastamoon asti yhtenä päivänä ja sitten siellä kaatuivat sonnit ja saatiin ylimmäinen kuorma pois. Munat ja voit jäivät kärryyn. Lihat pantiin junaan ja päästiin lähtemään vielä ennen ehtoota Helsinkiä kohti. Lihojen ostajat olivat torilla heti vastassa ja ne menivät kuin kuumille kiville. 1914 olin kaksi kolme kertaa samana vuonna ajamassa hevosta.

Autoista ei ollut puhettakaan silloin. Missään ei ollut autoa kuin Nummella yksi ja Nummelan osuuskaupalla kovakuminen kuorma-auto. Kammarin Junkkarilla Nummella oli Ford-henkilöauto. Ne kolme autoa menivät Turun ja Helsingin välillä.

Silloin oli venäläisiä ja niiden kuormastoja. Ja venäläiset myivät ja ostivat. Niillä oli valkoista pullaa, sitä ranskanpullaa. Ne katselivat ympärilleen ja näyttivät sitä. En muista, mitä se ranskanpulla maksoi, mutta kyllä isä osti aina. Sitten isä osti myös sokeria. Ei uskaltanut paljoa ostaa tarkastuksen pelossa. Hän osti pari kiloa, sillä ei täältä saanut sokeria lainkaan.

Venäläistä kuormastoa oli todella paljon Helsingissä. Olin vähän niin kuin olisin pelännytkin. Muistan sen niin erinomaisen hyvin. Kyllä siihen kuhinaan sentään tottui.

Siinä olisi ollut vanhempikin veli vielä mukaan lähtemään, Arvo-vainaa, mutta isä ei ottanut häntä koskaan. Hän sanoi, että Arvo on niin kova nukkumaan, että ei hän sitä ota mukaan. Minulle ei taas uni tullut lainkaan. Oli niin paljon mielenkiintoista nähtävää. Olin hyvin mielelläni reissussa.

KAPINA-AIKA

Jouduimme muuttamaankin. Muutettiin siitä, mistä se karja silloin lähti karkuun. Isä osti pienen paikan Kuusjoelta. Se oli 2-3 vuotta ennen kapinaa.

Olin vielä pikkupoika, mutta koulu oli niin kaukana, että sinne ei päässyt. Halkometsään kylläkin pääsi vanhemman veljen ja isän kanssa. Olimme halkometsässä Perttelin puolella, Ihamäen metsässä.

Sinä aikana tuli se kapina-aika vuonna 1918. Silloin oli kovin vaikeat ajat, kun ei tahtonut olla ruokaa. Se oli kaikista kauheinta.

Tilallamme Kuusjoen rajamailla oli rauhallisempaa, vaikka oli kapina-aika. Muistan kuinka mentiin kauppaan, jonne oli 8 km matkaa. Kaupanseudulla oli miehiä paljon kiväärit selässä ja tarkastivat tavarat. Pääsimme sieltä lopulta pois. Sitten lähdettiin taas kotiin.

Näimme kuinka ne Kiikalasta lähteneet miehet menivät meidän paikkamme ohi Vilppulaan rintamalle. Oli aina kaksi miestä yhdessä. Niitä meni paljon. Meinaa tulla itku, kun niitä aikoja muistaa.

Sitten isänikin oli hilkulla joutua mukaan, mutta ei se mihinkään rintamalle lähtenyt. Isä koetti piileskellä ja pääsimme Ihamäen Haalin kartanoon piiloon. Olimme isävainaan kanssa siellä sivutilalla halkoja tekemässä. Minusta ei ollut vielä paljoa mihinkään, eikä vanhemmastakaan veljestä. Olimme vielä pikkupoikia. Mutta saimme me sentään hiukan sahattua ja pinottua.

Mutta sitten tuli se kapina-aika sinnekin. Haalin torpparit tulivat ja ajoivat sieltä halkoja metsästä ja ne olivat kunnon pinoja. Mutta torpparit ottivat syliinsä oksia ja panivat sinne joukkoon. "Ei lahtareilla mitään väliä ollut kummoisia pinoja niille tehtäisiin", torpparit meinasivat. Emmekä mekään siellä kovin kauaa sitten oltu. Kapina loppui aika paljon myöhemmin. Meni siinä se talvi kuitenkin.

Ja siitä muistan yhden tällaisenkin tapauksen. Meiltä oli matkaa jonkin verran paikkaan, missä niitä lahtareita oli tiellä liikkeellä. Sitten tulivat Ojanperän kaksoisveljet niitä vastaan. Ne olivat jo 17 ikäisiä luulisin. Ne lahtarit ampuivat ne molemmat pojat. Se oli kaikkein surkeinta. Sinne tielle ne ammuttiin.

Siinä oli lähellä naapuripaikkakin. Me molemmat talot tulimme hyvin araksi että sen tapahtuman jälkeen. Ei meinattu millään uskaltaa mihinkään mennä, kun Kiikalaan Rekijoelle oli monta kilometriä matkaa. Äidin kanssa haimme kaupasta jotain jos sai. Silloin oli korttiaika, mutta ei meinannut saada mistään sellaisia tavaroita, joita olisi tarvinnut.

Myllytkin olivat lähellä, mutta ei mylläri uskaltanut jauhattaa. Karjalle sai kauran, kun jauhatti sekaisin, mutta kortilla ei annettu kuin niin vähän, että sillä ei paljoa jauhatettu ihmisten jauhoja. Se oli kovin niukkaa.

Muistan kuinka kerran sota-aikana isäkin kätki yhden jauhosäkin vanhaan kuivaan kaivoon. Tietä pitkin ajettiin rankoja. Siinä oli risuja päällä, eivätkä tarkastajat, ne sotilaat, ymmärtäneet myllätä siitä kohtaa. Se säkki saatiin käytettyä.

Haalin herrakin tuli meille karkuun. Siinä oli metsiä, mutta meiltä ei näkynyt maantielle. Savu kai näkyi, kun siinä kuitenkin metsä oli aika vähäistä. Tämmöisiä muistelen siltä ajalta.

AUTOHOMMIIN

Jouduimme sotien välillä ajamaan pohjoiseen. Olimme siellä useammalla autolla. Toivolla, minulla ja Auliksella oli kuorma-autot. Olimme monttuajossa. Sitten tuli kuitenkin toinen sota ja keskeytti ajomme siellä pohjoisessa. Valtio vei autot.

Tulimme siis Patakoskelle ja ostimme vielä myöhemmin lisämaata, missä ei ollut rakennuksia. Asuinrakennuksen ja liitereiden teko oli edessä ja kaiken muun rakentamisen touhu. Siinä oli hirmuisen paljon työtä lisää. Jos ei sotaa olisi tullut olisi kaikki mennyt vallan toisella tavalla.

Mekin kaikki kolme veljestä tulimme pois pohjoisesta. Sota ei ollut siinä vaiheessa vielä loppu. Oli juuri vapun aika ja ensimmäinen sota oli jo mennyt, kun olimme Sallan ratatöissä. Siellä ei saanut tehtyä minkäänlaista remonttia ja autot menivät huonoon kuntoon. Päätimme, että ajetaan pois ja mennään tekemään remontti Saloon ja lähdetään sitten uudestaan Sallaan. Salo oli tuttu paikka. Emme kerinneet saamaan autoja vielä kuntoon, kun tuli lähtö sotaan. Ei siitä Sallan reissusta sitten enää mitään tullut. Valtio ei korvannut mitään autojen ottamisesta, mutta niitä sai kyllä takaisin, jos ne vielä sattuivat jäljellä olemaan rikkinäisinä ja paljon ajettuina.

JATKOSOTAAN

Mutta viime sodasta pääsin kuin koira veräjästä. Kutsu tuli minulle niin kuin muillekin. Muistan kuinka olin ajamassa linja-autoa Porissa silloin, kun jouduin siihen viimeiseen sotaan. Oli lähdettävä ja hullu olin, kun lähdin niin kovalla kiireellä. Jälkeenpäin olen ihmetellyt, että mikä kiire siinä sitten oli mennä sotaan.

Lähdin heti samana päivänä, kun kutsu tuli. Sain määräyksen Turkuun. Mutta se Turun juna ehti mennä ja sitten meinasin, että menen Toijalan kautta, kun tiedustelin ja kuulin, että sieltäkin pääsee. Mutta kävi niin sukkelasti, että lähdin juoksemaan, kun huomasin, että se juna lähti oudosti toisten tavarajunien takaa. Olin hyppäämässä siihen liikkuvaan junaan, mutta en saanut siitä kiinni ja ajattelin, että se vie alle, jos en jaksa siitä kiivetä ylös. En sitten hypännytkään.

Menin ja hain poliisin ja varmistin sillä, että en ole missään karkuteillä, vaan tosissani yritin ehtiä junaan.

Poliisi olikin tuttu Koivukylästä, tai hänen isänsä oikeastaan. Poika on kansanedustajana. En ole tullut häntä jälkeenpäin nähneeksi. Se oli Holkeri. Hänen isänsä oli poliisina. Olin heillä yötä. Poliisi sanoi: "Kyllä täältä vielä juna illallakin menee, mutta mitä sitä yötä vasten Turkuun lähtee. Ole täällä yhtä hyvin. Mikä kiire sinne on." Eikä minulla ollut mikään pakko silloin mennä. Mutta pelkäsin kaikkea, että jos siitä seuraa jotain ikävyyksiä.

Menin Saloon keskuskoululle, josta tuli yksi alikessu ulos ja tiedusteli minun henkilöllisyyspapereita ja muita ja olisi ne ottanutkin, mutta sanoin, etten anna papereitani mihinkään ennekuin saan määräyksen, ei niitä noin vain viedä. Se sanoi: "Kymmenen minuutin päästä lähtee auto Kankkonummelle, menette siihen autoon." Minä löin vain nauruksi: "Enhän minä voi lähteä ilman passia. Passi on varmaan Turussa, koska sitä ei teillä ole." Se kirosi ja päivitteli. Lopulta hän sanoi: "Tulkaa huomenna aamulla yhdeksältä uudestaan." Sanoin, että kiitos vaan, että kyllä minä tulen.

AUTOJOUKKOIHIN

Menin aamulla yhdeksältä takaisin ja sanottiin: "Menkää Halikon suojeluskuntatalolle. Siellä on semmoinen mies, joka ottaa vastaan."

Siellä tuttu liikennöitsijä Koski otti minut vastaan. Autoja oli paljon. Sain valita ja otin 27-mallisen ford-kuorma-auton. Se oli tiilitehtaalta Nohterin Martin auto. Koski sanoi, että mitä perkelettä sinä tommoista otat, täällä on parempiakin autoja. Mutta sanoin, että otan juuri sen, koska se oli minulle hyvin tuttu auto. "Vaikka hajottaisin sen tuohon paikkaan, niin pystyn sen vielä kokoamaan takaisin. Kyllä minä tämän kanssa pärjään." "Jaa se on sinun asiasi", sanoi liikennöitsijä, "ota minkä otat."

Olin saanut aikaisemmin huhuna kuulla, että parhaat autot joutuvat rintamalle, joten valintani takia sain jäädä tänne. Ne, jotka olivat valinneet parempia autoja, saivat olla paikallisajossa vain muutaman päivän ja sitten heidät komennettiin jo rintamalle.

Minulle sanottiin, että saan lähteä hakemaan autoa Sauvosta. Sain yhden toisen miehen mukaani, että saimme auton tuoduksi. Menimme semmoisen paikkaan, josta joku oli meille vihjaissut, että auto on piilossa olkikasassa ja autosta ovat renkaat pois, muuten olisi hyvä kuorma-auto. Pääsimme sinne liiteriin. Emäntä oli kotona, mutta mies oli jo sotareissulla. Olisin senkin auton saanut käyttööni. Se koottiin ja vietiin sinne Halikkoon.

Olin vallan työhommissa sen loppuajan, sannanajoa, juurikkaanajoa, perunanajoa. Ja tuli pitempiäkin matkoja Lohjalle ja minne vain. Ja oltiin siellä ajamassa muutama päivä. Ensin täällä sitä toista sotaa olin melkein kaksi talvea työssä. Olin mielissäni, kun ei tarvinnut mennä sotaan, vaan sai olla sannanajossa. Olin mielelläni työhommissa. Se oli valtion määräämää työtä. Sota-aikana tiet tulivat huonoksi, jos ei niitä yhtään korjattu välillä. Tämä sannanajo oli yksi yritys siihen suuntaan.

SAVITAIPALEELLE

Kyllä minä kuitenkin jouduin sota-ajoonkin loppuaikana. Se oli jo jatkosotaa. Ajettiin yli Savitaipaleen. Joukkoa tuli lisää Helsinkiä myöten. Kaikista keljumpia olivat rannikon ruotsalaiset. Tuli yhden suuren äijän kanssa heti huomispäivänä vähän pientä ottelua. Illalla ne ottivat yhdestä talosta muutaman lampaan, teurastivat, nylkivät nahat pois, ja veivät syötäväkseen.

Meillä ei ollut siellä oikein kunnollista johtajaa ollenkaan. Mentiin sitten joku kymmenen kilometriä, niin joen rannalla oli pata ja ne rupesivat keittämään siinä lammasta. Koko lammas pantiin kokonaan sinne isoon pataan. Siihen tuli sitten se iso ruotsalainen. Kun lammas rupesi tulemaan kypsäksi, menin ja pyysin siltä, että annas pieni pala lammasta maistaa. Mutta se kimitti: "Mene itse ja tapa lammas, mine ei anta sinu minu lampaita." En minä muuta kertaa pyytänytkään, sillä tiesin etukäteen vastauksen olevan juuri tuollaisen.

Ja juuri silloin illalla olimme jonkun talon pihalla, jonne tulivat rannikkotykistön autot. Miehet tarvitsivat ruokaa. Ne tappoivat pienen palstan kahdeksan lammasta ja tekivät ruokaa. Sellaista ei luonnollisestikaan olisi saanut tehdä. Ne veivät lihat mukanaan, vaikka talossa olivat asukkaatkin vielä.

Jouduin siellä Savitaipaleen lähellä manoovereihinkin mukaan. Tein pienen tyhmän pelkotyön itselleni. Yhden kuusen latvaan tuli aika haukka. Oli ehtoon edusta. Kivääri oli autossa. Menin ja ammuin sitä haukkaa. Eihän se alas tullut, mutta tuli kova kysyntä, kuka ampui. Mutta en minä omistanut, kun ei kukaan ollut nähnyt, että minä siellä ammuin. Kyllä minä sen sitten jo arvasin, kun haukka meni menojaan, että kyllä sitä ruvetaan peräämään ampujaa. En minä sitten siitä mitään rangaistusta saanut.

Kerran kävi todella huono tuuri ajossa. Meni kahdeksan rengasta samana yönä. Minä poika varastin. Tulin tyhjillä renkailla ja sitten ruotsalaisten komppaniasta kähvelsin tilalle toiset, ehjät renkaat. Huonoja olivat renkaat, kun ajattelee, että samana iltana meni kahdeksan rengasta. Kun sain kunnolliset, niin kyllä niillä taas jonkin aikaa ajeli. Minulla ei ollut yhtään tuttua täältäpäin, mutta ei ollut kovin pitkää matkaa Savitaipaleelle, ehkä kolme kilometriä.

Yritin Savitaipaleella hamstrata hiukan jotain itselleni. Yksi emäntä myikin minulle kilon voita ja tilasin, että jos saan toisenkin. Kerkisinkin sitten saamaan vielä toisenkin kilon voita emännän ystävällisyyden ansiosta. Sota oli jo lähellä loppuaan, eikä päiviä enää kovin paljoa ollut. Sitten se rauha tulikin. En oikein muista miten sieltä Savitaipaleelta pois tulin.

ELÄMÄ ALKAA PATAKOSKELLA

Patakoskella oli meidän serkkumme Paavo Nieminen sodan ajan, koska hän ei liikuntavammansa takia joutunut sotatoimiin. Hänellä oli töitä kyllä siellä. Olivat saaneet tehdyksi ne jotenkuten. Mutta tietää sen, ettei niitä oltu tarpeeksi ehditty tehdä, vaan paljon oli rästitöitä, kun sodasta palattiin.

Patakoskelle meidän piti rakentaman, mutta rakentaminen jäi, kun sota alkoi. Tyyne jäi siihen pieneen tupaan, jossa minun serkkuni Paavo asui. Siinä oli sellainen pikkuinen tupa toisessa päässä. Siihen Tyyne jäi Mirjan kanssa. Ja minä lähdin sotareissulle. En tarkkaa viipymisaikaa muista.

Minulla oli satakunta vihkoa sotamuistojakin, mutta kävi Patakoskella niin, että kun oltiin töissä ulkona ja tuli se Pekkakin jo niin molemmat lapset olivat hyviä repimään rikki laulukirjoja ja kaikkea. Mulla oli paksuja laulukirjoja kolmekin ja kaikki ne säpälöivät. Yhtään ei jäänyt muistoksi.

Ensin asuttiin Patakoskella sinä pikkutuvassa, mutta sitten kun sota loppui, rakennettiin ensin liiterin päähän hätänavetta, jonka jälkeen ruvettiin tekemään navettaa. Tupa tietysti tehtiin kaikista ensin. Se tehtiin kolmehuoneinen.

Kirvesmiehiä oli apuna kuten Takalan Eerokin. Ei hän sen kummempi ollut kuin meistä toisetkaan. Mutta kai minä ne piirustukset jostain hankin joltakin rakennusurakoitsijalta. Pitää olla jotakin tietoa, ei se parane siitä, että vain tolppaa pystyyn pistää. Tulee liiaksi pystypäistä.

(Kirjoitettu 1.11.1976 ääninauhalta toukokuussa 2001)