Salon Seudun Sotaveteraanit ry  
 

Aila Saari

Olen syntynyt 9.11.21 Karkussa. Muutin Särkialoon 1962. Ennen Talvisodan alkua olin Tampereella "lentokonetehtaan varjossa" harjoittelemassa tehtaan insinöörin kotona lapsenhoitoa ja kodinkoitoa. Vaimo oli lääkäri. Olin ajatellut mennä myöhemmin lastenhoitoalalle ja olin työpaikassani yhtäjaksoisesti talvisodan syttymiseen asti syyskuulle. Lapsia oli kaksi, puolivuotias ja 3-vuotias. Oli tarkoitus, että pääsisin sitten kotiin. Mutta kun sota alkoi, ei niin vaan päästettykään, vaan tarvittiin edelleen lapsenhoitajaa, kun rouvakin, koska oli lääkäri, joutui sodan tarvitsemiin hommiin.

Heillä oli isohko talo ja lentokonetehdas oli keskeinen paikka. Sieltä jouduttiin evakkoon parinkymmenen kilometrin päähän Pirkkalaan. Rouva tietysti oli poissa kaikki päivät ja paljon öitäkin, joten lapset olivat minulla melko kokonaisvaltaisesti hoidossa.

Viipurista tuli heidän sukulaisiaankin vielä samaan asumaan, kun sodan alkaessa ei tietenkään ollut viisasta jäädä Viipuriin. Siinä olikin väkeä melkoisesti, joista tavallaan kannoin kodinhoitovastuun. Keittäjä oli erikseen ja viipurilaisilla palvelija.

Siinä meni koko talvi. Tamperettakin pommitettiin. Etenkin lentokenetehdas oli pommituksen kohteena, koska vihollisen kannalta katsottuna se olisi ollut hyvä saada matalaksi.

Talvisotatalvena Tampereella olin sisareni mukana muissakin

huoltotöissä.

Välirauhan aikana oli yhtä ja toista siviilityötä.

1940 kun talvisota oli juuri päättynyt olin kotona.

Tätini oli ollut Porin kansakoulujen kesäsiirtolasssa monena vuonna emäntänä. Hän järjesti minulle työtä kesäsiirtolassa yhdeksi kesäksi. Siinä paikasssa oli kaksi huvilaa ja 35-lapsiset osastot kummassakin. Lisäksi oli talousrakennus. Lapsia oli kaikkiaan 70. Se oli Busanluoto lähellä Mäntyluotoa ja se oli saari.

Ensin olivat leirillä pojat. Ne olivat tavallaan tyttöjä helpompia, vaikka tappelivatkin välillä melko rajusti. Olin siellä valvojan vakanssilla. Opettajina olivat Saarenheimot ja heidän tyttärensä olivat myös mukana. Lapsilla oli ohjelmaa, uintia ja kaikkea mitä kesäsiirtolaan nyt kuuluikin. Kesäsiirtolassa oltiin yötä päivää, eikä sieltä juuri mihinkään lähdetty, koska se oli saari.

Poikien jälkeen tulivat loppukesästä tytöt. Tytöt olivat hankalia, kun ne kantelivat jatkuvasti ja riitelivät omalla tavallaan. Se ei ollut kuitenkaan niin reilua tappelua kuin pojilla. Tyttöjen vuorolla tuli viimeksi tulirokkoepidemia ja vuoro jouduttiin lyhentämään viikolla.

Leirillä henki oli todella mahtavan hyvä ja ehkä siksi juuri se on jäänyt niin hyvänä muistona mieleeni. Työtä tehtiin ahkerasti, eikä esimerkiksi mikään perunasäkki painanut liikaa. Kaikki tehtiin yhdessä ja hyvin. Mielestäni siellä oli mukavaa ja helppoa. Oltiinhan sitä nuorempiakin silloin.

Mereltä myrskysi. Iltaisin käytiin Lyttylän puolelta maitoa hakemassa 90-100 litraa kerrallaan. Joskus kävi niin, että tuuli painoi veneen kaislikkoon ja sieltä oli tosi vaikea päästä takaisin laiturille tai väylälle. Pariin kertaan koimme uskon puutetta myrskyn käsissä. Leiri loppui elokuun lopussa, kun koulut alkoivat syyskuun alussa.

Leirillä oli vielä voimassa "Talvisodan henki". Veneellä soudettiin Yyteriin kuuntelemaan uutisia radiosta, kun ei meillä ollut saarella radiota, puhelin kylläkin.

Saarenheimot olivat mukavia ihmisiä, joita muistelen hyvällä. Olen tädilleni kiitollinen, että hän minulle tämän työn hommasi. Kaikki tehtiin ilman erityistä työaikaa, eikä mitään työaikalakia kaivattukaan. Välirauhasta huolimatta ruoka oli hyvää.

" Talvisodan henki" tuli usein esille uutisissakin ja veteraanien jutuissa. Oli tunne, että vielä kaikki ei ole loppu, eikä sotaakaan kokonaan käyty. Jotain kyti pinnan alla ja revanssia suunniteltiin ja uusi koitos ikäänkuin roikkui ilmassa. Sota-ajan sireenien huuto jäi korviin ja se on seurannut mukana aina näihin päiviin asti. Aina kun kuulee sireenin soivan tulevat sota-ajat elävästi mieleen.

Syksyllä olin sitten taas kotona, josta lähdin lastensairaalaan töihin.

Välirauhan aikana olin töissä lisäksi Karkun lastensairaalassa, jossa nykyisin vuodesta 1952 alkaen on toiminut Hoikan opisto.

Sieltä muiden mukana jouduin lähtemään sotasairaaloihin. Ensimmäinen sotasairaala oli Kokemäellä. Sieltä potilaita siirrettiin Punkaharjulle, jonne itsekin myöhemmin sain siirron. Punkaharjulla oli kenttäsairaala. Myöhemmin siellä oli pääasiassa keuhkovammaisia. Siinä olivat ent. parantola, hotelli Finlandia ja Valtionhotelli kaikki sairaalan käytössä. Nykyään se on kuntoutussairaala. Mm. Adolf Ehnroot oli siellä hoidossa. Se oli suuri yksikkö. Rajalle ei ollut paljonkaan matkaa linnuntietä. Yksittäisiä potilaitakin muistuu mieleen ja pidin päiväkirjaa koko ajan.

Potilaita oli monenlaisia, sodassa vammautuneita, ilman käsiä ja jalkoja. -42 alkoi tulla rintakehään haavoittuneita ja tubin saaneita. Tubi tarttui helposti kylmissä ja huonoissa oloissa. Kunnon lääkkeitä ei ollut vielä silloin ja ruuan avulla yritettin parantaa, vaikka niukkaa olikin. Mutta välillä ei saanut perunaakaan, vaan oli vain lanttua, puuroa ja maitoa. Pari kertaa vuodessa oli mahdollisuus päästä lomille.

Työnkuvaan kuuluivat myös potilassaatot ihan rajan pintaan asti. Lottien mainetta on mustattu perusteellisesti ja pysyvästi. Mutta siinä niinkuin kaikessa on tehty turhaa yleistystä, ehkä muutaman erityistapauksen johdosta. Lottakoulutus oli Karkun lottapaikallisosastossa. Oltiin sairaalatyössä ja lääkintäpuoli oli minulle hiukan luhyempi kuin muilla, koska olin jo ollut alalla. Koulutus kesti koko syksyn ja osan kevättäkin ja sain käydä siellä asuen omassa asunnossani ja pitäen myös työpaikkani. Kurssit olivat iltaisin.

Paljon asioita sai oppia ja erityisesti lottakuriin kiinnitettin suurta huomiota. Tai ei se oikein kuriakaan ollut, mutta kuitenkin lottien eettisiin sääntöihin panostettiin paljon. Oli oikein kirja "Komennuksella olevien lottien säännöt". Koulutuksessa painotettiin nimenomaan kunnollisuutta ja vastuullisuutta kokonaisuudesta.

Omaan lottapiiriin olivat hyvät yhteydet ja paikallisiinkin lottiin. Vaihdettiiin kahvitilaisuuksia( korvike) ja vierailuja.

Paikkakunnan lotat eivät olleet kaikki komennuksella. Sitten oli paikallinen lottavanhin, joka meistä erityisesti vastasi.

Lottien toiminnasta on tietysti tullut moitetta runsaasti. Mutta kyllä meillä oli oikein ohjekirja, jonka ohjeita piti noudattaa. Potkittiin poiskin, jos ei ollut ohjeen mukaan. Tietysti, kun ihmisiä ollaan, löytyy joukosta myös poikkeuksia. Helposti niiden mukaan leimataan suurempikin joukko kelvottomiksi.

Mutta kyllä suurin osa lotista näki kunnia-asiakseen noudattaa lottien eettisiä ja käytännön ohjeita. Jälkeenpäin oli tietysti myös vaikea osoittaa sormella, kun ei tarkkaan tiedetty tilannetta, jossa lotta joutui toimimaan. Toisaalta lottia katsottiin hyvin tiheällä kiikarilla. Siellä oli muitakin naisia työssä, mutta ei heidän toimiaan ja elämäänsä niin tarkasti seurattu, eikä niistä puhuttu sen paremmin pahaa kuin hyvääkåään, vaikka useimmat "tarjoojat" löytyivt juuri siitä porukasta. Syyttävä sormi oli kuitenkin helppo kääntää lottaa kohti.

Potilaiden kanssa sai seurustella ja pitikin seurustella. Se kuului osana lotan työhön. Jokainen lotta tiesi kuitenkin rajansa. Lotan tehtäviin kuului lukea potilaille kirjeitä ja kirjoittaa niiden puolesta, jotka eivät itse pystyneet ja auttaa kaikessa haavoittuneita ja olla monelle myös henkisenä tukena. Keitettiin kahvia ja järjestettiin monia asioita.

Monta kertaa tällaiset työt olivat ylimääräisiä, mutta nekin tehtiin ihmisyyden nimissä.

Monet tarinat syntyivät hiukan vääristeltyinä. Miehetkin olivat nuoria ja siinä iässä, että lotat kiinnostivat ja rintamalta tulon jälkeen usein pitivät selviönä, että lotta olisi ystävällinen myös seksuaalisessa mielessä. Ja tarjouksia tietysti tehtiin. Sitten kun ei onnistuttukaan, niin kostoksi leviteltiin juttua, että siltä ja siltä saa. Tällaiset jutut olivat tietysti omiaan mustaamaan koko lottien mainetta.

Tosiasia lopulta kuitenkin on, että lottien panos on ollut koko sodassa erittäin tärkeä, eikä voi kuvitella, että olisi selvitty ilman heidän työtään. Jokainen lotta vapautti miehen taistelutantereelle toimimalla omassa paikasssaan. Muuten sinne olisi ehkä jouduttu panemaan taistelukelpoinen mies.

Muonitusta ja viestitoimintaa lotat myös hoitivat. Se oli eri juttu kuin sotilaskoti.

Me olimme kaksikymppisiä silloin. Sanoisin, että tämän päivän 14- vuotias on jo samanlainen. Meillä oli aivan eri elämänkatsomus. Monet potilaat olivat lotista riippuvaisia ja usein inhimillisyyden nimissä piti olla läsnä potilaalle.

Kyllä seurusteltiin myös vakavasti, sehän on luonnollista, ja monelle löytyi jopa aviomieskin potilaiden joukosta.

Kun esimerkiksi pojat saivat pakettejea, niin usein pyydettiin lotta keittämään kahvia ja juomaankin seuraksi. Touhuttiin niinkuin sisaret ja veljet. Olisi ollut hassua olla vain jyrkkä ja tyly, kun potilailla muutenkin oli vaikeaa ja ikävää. Kuitenkin löytyi tietysti yksilöitä, jotka sitten mustasivat koko lottakunnan mainetta ja täytyy ihmetellä, miten he saattoivat yleensä lottapukua kantaa. Kaikenlaista väärinkäyttöa, valehtelua, juomista, työstä pinnausta ilmeni aina rahojen pihistykseen asti. Sellaiset lotat kylläkin potkittiin pois työstä tapausten paljastuttua.

Etenkin loppuajalla lottiin pääsi liittymään monenlaista väkeä ja joukkoon mahtui sellaisiakin, jotka tulivat mukaan silkasta seikkailunhalusta.

Punkaharjulla oli jo talvisodan aikana ollut kenttäsairaala. Se oli ollut keuhkotautisairaala, mutta kyllä sinne sitten kaikkia muitakin tuotiin, keuhkoihin haavoittuneita ja samalla myös tubia sairastavia. Olin Punkaharjulla yhtä mittaa yli kolme vuotta saman ylilääkärin alaisuudessa. Punkaharjulta käytiin usein ihan rajan pinnassa asti potilaskyydeissä. Monen poteron kohdalla pelottikin ohikulkeminen, koska desantteja pelättiin ja niistä oli jatkuva varoitus voimassa. Toisinaan hyvinkin voimakas varoitus, kun niitä oli nähty lähellä. Siellä olin kaikkiaan kevääseen -44.

Sitten aloimme pyydellä pois. Ja meitä oli kaksi kun lähdimme yhtaikaa. Lähdimme sairasjunalla ja se vei meidät pohjoiseen, Kemiin. Samana syksynä alkoi myös saksalaisten poisajaminen. Kemi oli silloin jo melkein kokonaan saksalaisten asuttamaa. Kaikkialla oli vain saksalaisia. Vain siinä sairaalassa, jossa olin työssä oli suomalaisia potilaita ja suomalainen henkilökunta. Lääninsairaala oli tarkoitettu suomalaisille, mutta kyllä sielläkin sentään oli mukana saksalaisia osastoja. Perustimme uusiakin kirurgisia osastoja.

Kaikki huomattavat rakennukset oli sotasairaaloja, mutta ne olivat saksalaisia. Suomalaisia hoitajia ja lottia oli myös saksalaisissa sairaaloissa. Itsekin olin mukana kolme päivää.

Minulla oli määräaikainen puolen vuoden komennus sinne. Viimeinen viikko oli valvontavuoro. Sen päätyttyä lähdin tiedustelemaan, mihinkä sitä sitten mennään.

Sinä aikana oli Punkaharjun sairaalan ylilääkäri lähettänyt tiedustelun, tulisimmeko me kaksi takaisin Punkaharjulle, kun siellä oli tarvetta ja me jo tuntisimme talon meiningin.

Mutta eihän se sitten käynytkään. Sanoin, etten ole ollut yhtään lomallakaan. Sain viikon loman.

Maanantaina tulin kotiin ja seuraavana lauantaina piti taas lähteä. Perjantaina sain kortin, jossa luki. "Tule heti takaisin. Sairaala siirretään." Ne olivat panneet sen heti postiin minun lähdettyä lomalle, mutta koska postin kulku oli siihen aikaan hidasta ei se tieto tavoittanut minua ennen lomani loppumista. Olisinhan muutenkin lähtenyt sinne seuraavana aamuna ja lähdinkin.

Silloin oli valtava kaaos, ihan mahdoton. Jo Seinäjoella se tuli vastaan. Evakkojunia ja ihmisä tavattomasti ja kaikki etsivät toisiaan ja tavaroitaan ja tuntui, ettei kukaan oikein ollut täysin tilanteen tasalla. Ihmiset olivat hermostuneita, eivätkä olisi malttaneet odotella, eikä kai ilman oma- aloitteisuutta asia olisikaan selvinnyt.

Herrat saksalaiset olivat joka sillan pielessä valmiina räjäyttämään sillat. Se oli ainut matka koko sodan aikana, jolloin oli tilaa junassa Kokkolasta eteenpäin. Se johtui siitä, että kukaan ei päässyt mihinkään muualle kuin omaan joukko-osastoonsa. Meitä oli vain kaksi ihmistä koko vaunuosastossa.

Kun pääsin Kemiin ilmeni, että meidän sairaalamme oli siirretty Raaheen ja osa Ouluun ja niitä osia oli vähän joka puolella. Tilanne oli sellainen, ettei siitä heti pääsisikään lähtemään mihinkään Punkaharjulle. Saksalaiset olivat sitäpaitsi ottaneet kaikki veturit. Vaunuja kyllä oli, mutta veturi puuttui, eikä voinut senkään takia lähteä.

Myöhemmin taas sairasjunat kulkivat. Ja myöhemmin tuli vielä komennuksia itäänkin. Savonlinnassakaan ei ollut enää koko sairaalaa, kun sinne sitten mentiin. Kaikki oli hajallaan.

Lapinsodan aika meni kokolailla Kemissä ja Oulussa. Kun tuli hiljaisempi kausi, niin Punkaharjullekin tuotiin tavallisia keuhkopotilaita. Niitä riitti siihen aikaa, kun tubi levisi pitkin Suomea. Ravitsemus oli heikkoa, eikä ollut vielä käytössä antibiootteja. Tubilääkitykset ehtivät hiukan myöhään. Tauti tuhosi monia. Tubilääkityksen tultua tuloksetkin alkoivat olla aivan eri luokkaa. Lisäksi oli myös vaikeita paleltumisia. Hankalia olivat erityisesti ne, jotka olivat tubin lisäksi haavoittuneet rintakehään. Usein tubi sai alkunsa keuhkokuumeesta.

Perääntymisvaihe toi tullessaan uudet potilaansa.

Näihin sotasairaalatouhuihin meni vähän yli neljä vuotta.

Väki oli melko nuorta. Potilaat olivat taistelevaa porukkaa. Vanhemmat olivat pääsääntöisesti kotirintamapotilaita. Hoitovälineeet olivat monikäyttöisiä, jotka riittivät, kun niitä vain huolsi. Mutta nuikkaa tietysti oli kaikkialla. Elintarvikkeitakaan ei aina riittänyt. Lanttua saattoi olla lounaaksi ja päivälliseksi. Mutta sairaala toki aina sai paremmin kuin muut.

Desanttikaudella yritettiin Punkaharjua katkaista ja

Savonlinnassa tuhota siltoja. Aamulla usein tuli hälytys tai soitto ja peitenimistä tiesimme, mistä on kysymys, desanteista tai jostakin muusta. Peitenimet ja numerot olivat käytössä omine merkityksineen.

Valtionhotellista tuli myöhemmin rintamallaolevien tai kaatuneitten vaimojen lomakoti. Sairaaloissa kävi korkeatasoisiakin kenraaleja ja muita kierroksilla ja tarkastuksilla ja saksalaisiakin. Sain mm. saksalaiselta ensimmäisen täytekynäni, joka oli siihen aikaan harvinaisuus.

Jatkuvasti sai hajoittaa ja rakentaa osastoja potilaita varten. Yhtenä kesänä olin laboratoriossakin ja myöhemmin aina tarvittaessa koko komennuksen ajan. Kaikkeen tutustuin koko sodan aikana. Uusille lotille piti antaa opetusta, mitä joutui tekemään. Se oli tietysti vain hyödyksi itsellekin.

Teimme potilaille ilmarintoja ja monenlaista operaatiota.

Pitkä neula pistettiin kylkeen. Lääkäri vaati, että neula oli pistettävä valmiiksi, että hän sitten katsoo paineet. Minä sanoinkin, että kyllä minäkin sitten jo ne paineet katson, jos kerran noin suuren neulankin pistän.

Se lääkäsi pyysi aina soutamaankin, kun mentiin saaren puolelle, jossa oli taloja ja kävimme niiden perunamaalla ja asioilla muutenkin. Soutuveneellä mentiin ja oli aina epävarmaa oliko venettä enää, kun piti lähteä pois. Aina piti piilotella venettä ja airot kumminkin.

Kerrankin palasimme pimeällä, emmekä meinanneet löytää airoja mistään. Yhtäkkiä kuului kauhea töminä. Jotenkin siinä hässäkässä sitten airotkin rupesivat löytymään. Sieltä tuli parikymmentä hevosta valtoinenaan ja ne juoksivat meitä kohti. Emme tienneet, mistä olivat karanneet.

Erään kerran lähdin saattamaan henkilöä, joka se ei tuntenut paikkoja. Lähdin viemään häntä puolenyön junalle. Tulin tietysti yksin takaisin. Siitä kertyi kolmisen kilometriä. Aamulla juttelin toisille, missä olin ollut.

-Et sunkaan ollut yksin? kysyi ylilääkäri. Sanoin olleeni. Hän kovasti varoittelemaan, että juuri silloin oli taas nähty desantteja ja oli erittäin suuri onni, että selvisin takaisin ehjänä. Sanoin vain, että kyllä siellä puskat rapisi, mutta kuljin vain ohi. Desantit pysyivät usein piilossa, ellei niitä yllätetty. Joskus vain on niin, että jos pelkää, niin pelkää aina, eikä silloin voi toimiakaan täysillä. Tai sitten voi käydä niin, ettei enää pelkää koskaan.

Eräs potilassaatto jäi erityisesti mieleen. Piti viedä potilas Mikkeliin sairaalaan. Se oli halvaantunut melkein kokonaan keskeltä alas asti ja sitä piti ajoittain melkein raahaamalla viedä eteenpäin. Hiukan se pystyi jaloillaan auttamaan. Viime hetkellä mukaan lähti myös yksi vatsapotilas. Sillä oli eri paperit.

Kun juna Savonlinnassa seisoi kaksi ja puoli tuntia, niin tämä vatsapotilas menikin ravintolaan ja joi itsensä känniin. Sitten se tuli sieltä ja oli tosi vauhdissa ja kaikki vain, mitä myytävänä oli, se olisi myynyt. Se oli vaikea koko matkan. Sanottiin, että asemalla on paarit, jolla voin oman potilaani siirtää, mutta niitä ei ollutkaan. Panin potilaan penkille pitkäkseen. Ja siitäkin tultiin jo huomauttamaan, että yksi vain makaa ja muut saavat seisoa. Sanoin kyllä tiukasti, että tämä potilas kyllä makaa ja seiskää te vain rauhassa.

Minun oli vietävä halvaantunut potilas taluttamalla junaan. Ja lisäksi oli tämä kännissä oleva vatsapotilas toisella puolella. Arvaa sen millaista kulku oli. Yksi veti yhtäänne ja toinen toisaalle ja siitä kulusta sai varmasti sen käsityksen, että kaikki kolme olemme tosi humalassa, kun noin horjuen kuljemme. Kuului huutoja:" Jaha lottakin on kännissä!" Jouduin jatkuvasti selittelemään, että tämä humalainen nyt vain on samassa matkassa meidän kanssamme.

Sain poliiseja auttamaan meitä vaunuun. Mikkelissä piti jonkun olla vastassa, mutta ketään ei ollut. Oli jo puoliyö. Sain jonkun asemalla kiinni ja soitettiin ja saatiin kottikärryt, jolla lykättiin potilas perille ja humalainen kulki siinä vierellä hopottaen omia hopotuksiaan. Kyllä potilaita olen saattanut, mutten ennen humalaisia.

Tultiin sitten johonkin sairaalaan, josta vielä jouduimme siirtymään eteenpäin. Pääsimme kylläkin linja-autolla, jossa oli parisenkymmentä potilasta. Olin aamuun asti liikkeellä ennenkuin lähdin takaisin.

Mutta tuollaisestakin humalaisen läsnäolosta saattaa jollekin asiaa tietämättömälle jäädä mielikuva lottien juomisesta.

Sitten tuli lopulta kotiutuminen. Lottajärjestö lopetettiin marraskuussa 1944. Lopettamisen jälkeen sain vielä yhden komennuksen . Olinmme kolme vuorokautta junassa mennen tullen. Junat olivat täynnä, eikä niissä päässyt edes kaatumaan vaikka kuinka olisi väsyttänyt. Istumapaikkaa oli turha hakea. Seisoskeltiin vain.

Tulimme Tyrvään lottapiiriin ja menimme kahvilaan juomaan korviketta . Se oli juuri se päivä, kun lottajärjestö lopetettiin. Lehdissä oli kissankokoisin kirjaimein uutisia tästä asiasta. Siinä yksi mies otti lehden käteensä. Se ei ollut Aamulehti eikä Tyrvään sanomat, joku vasemmistolehti se oli. Se mies tuli meidän toiselle puolelle. En ole usein niin ilkeätä ilmettä nähnyt. Se otti sen lehden , levitti meidän eteemme ja sormellaan viisasi siitä, että ette te ole mitään. Siitä sitten lähdimme lottapiiriin ja kerroimme miten meidät oli otettu vastaan.

Sen jälkeen lottatoiminta on ollut perinteen varassa. On ollut suuri juhla Helsingissä 1994. Lotta- ja suojeluskuntakokoontumisia on ollut myös Turussa. Lisäksi kokoontuu lottaperinne. Turussa perustettiin lottamuistomitalitoimikunta. Kuulun siihen toimikuntaan Salon seudulta. Muutama vuosi sitten perustettin lottaperinne Turkuun, johon kuulumme. Meillä on muutama kerta vuodessa kokoontumisia Fanny Luukkosen ja lotanpäivän merkeissä, upseerikerholla pidetään lottalounas. Lottaperinne kiertää eri paikoissa. Huittisissa oli mukana myös sotilaspojat. Meillä on paljon tilaisuuksia. Siitäkin on herätetty kysymyksiä kaiken oikeellisuudesta. Mm. lottamerkin käyttö kuolinilmoituksessa on joistakin pahentavaa. Kaikesta halutaan nähdä myös huonoa.

Meille tuli ehdotus, jos haluaisi mennä kodinhoitajakouluun. Se oli vain komennuksella olleille ja päätin yrittää sinne. Kotonakin olisi tarvittu, kun oli maalaispaikka, mutta päätin mennä kouluun. Sitten olin kodinhoitajakoulussa Rautalammilla. Siellä oli kaikkiaan kaksi Manneheimliiton kurssia, Helsingistä evakkoon siirrettyjä, joista saatiin kodinhoitajan pätevyys.

Olin sitten hakenut paikkaa ja olin päässyt Mäntän tehdasyhdyskuntaan. Eikä se työ ollut siellä likikään kodinhoitajan työtä. Mutta siinä oli se vaikeus, etten saanut asuntoa mistään. Olin sidonta-asemalla ja sieltä tehtiin myös kotikäyntejä. Mutta asuntoja ei vapautunut, koska kukaan ei lähtenyt asunnostaan pois. Asuminen erilaisissa kopeissa ei tullut kysymykseen pitkällä tähtäyksellä. Asuin klubilla, joka oli levoton paikka.

Jälkeenpäin minulle vielä kirjoitettiin, että olisin saanut asunnon, mutta en sitten enää mennyt, koska olin jo ottanut vastaan työn Karkun lastenparantolassa. Tällä hetkellä se sairaala on lopetettu ja siellä toimii keuhkovammaliiton omistama kansanopisto. Siellä on ollut monena vuotena veteraaneja veteraanipiirin nimissä kuntoutuksessa ja itsekin olen ollut pari kertaa. Mutta sitten Marielund tuli suositummaksi tai oikeastaan sen tilalle.

Olin vielä työssä Keski-Hämeen parantolassa, josta lähdin opiskelemaan Helsinkiin. Minut oli kyllä hyväksytty jo sitä ennen Porin diakonissalaitokseen. Mutta kurssia ei voitu aloittaa, kun paikkaa pidettiin sotasairaalana.

Opiskelin Helsingin sairaanhoito-opistossa ja valmistuin sairaanhoitajaksi ja samalla myös kätilöksi. Sieltä sai molemmat pätevyydet. Myöhemmin suoritettiin vielä monia lisäkursseja ennenkuin lopullisesti oli valmis. Pätevöidyin myös terveydenhoitajaksi. Ilman lisäkursseja ei olisi vakinaista paikkaa saanut.

Töissä olin monessa paikassa. Koska tavallaan oli työvoimapula olin värvätty Pöytyän Riihikosken sairaalaan. Sieltä meni ylihoitaja Vammalan sairaalaan ja hän rupesi houkuttelemaan minua mukaan, koska äitinikin oli ollut samassa sairaalassa. Menin sitten sinnekin. Jouduin kahteen eri vakanssiin ja olemaan lähes kaikilla osastoilla. Sieltä siirryin Punkalaitumen kuntaan.

Kaikkein kauemmein olin Särkialon -Perniön kunnan terveyskeskuksessa, yli kaksikymmentä vuotta. Eläkeikä olisi ollut 58 vuotta, mutta vaikka työvuosia olikin ehtinyt tulla tarpeeksi, olin työssä yli kuudenkymmenen ikäiseksi, koska työntekijöitä ei ollut tarpeeksi.

Asuin Särkisalossa ja kävin mm. viidellä koululla ja hoidin kaikki Särkisalon kotisairaanhoidot. Välillä tuli vielä kaikkea muuta ylimääräistä. Porukka oli mukavaa. Meitä oli kuusi vakinaista terveydenhoitajaa ja sanoin itselleni, että kyllä minä tässä vielä jaksan. Mutta lopulta töitä tarjottiin niin paljon, että sanoin, että siitä on nyt jo jotain otettava pois, jos jatkuvasti lisää annetaan. Koulut varsinkin olivat syksyisin työllistäviä paikkoja.

Veteraanityö tuli mukaan kuvioon täällä Salossa vuodesta -80 alkaen. Olin jo toki ollut muualla hiukan mukana. Salossa tulin ensin naisjaoston ompeluseuraan. Ja siitä alkaen olen ollut mukana.

Särkisalossa, pienessä kunnassa, joutui olemaan kaikessa mukana kunnallisellakin alalla. Olin mukana kunnanvaltuustossa, kunnanhallituksessa sekä sosiaali - ja nuorisolautakunnissa, joista viimeisessä puheenjohtajana. Lisäksi kuuluin Salon aluesairaalan liittovaltuustoon 12 vuotta sekä Paimion keskuslaitoksen liittovaltuustoon. Tehtäviäni olivat myös kodinhoitajien ja kotiavustajien työn järjestely. Kuuluin myös koulusuunnittelutoimikuntaan ja moneen muuhun paikalliseen toimintaan. Oli ymmärrettävää, ettei aika enää riittänyt vetraanityöhön siinä määrin kuin täällä Salossa.

Salossa lupasin tulla rivimiehenä mukaan, enkä halunnut mitään järjestötehtäviä. Mutta töitä rupesi kuitenkin tulemaan. Kävin jo Särkisalosta saakka markkinatapahtumissa mukana ja aina kun oli jokin kahvitustilaisuus, niin olin usein niissä mukana toiminnassa. Ja kun emäntien kanssa oli tullu tutuksi, niin ne aina kysyivät, kun tarvetta oli, eikä sitä enää kehdannut kieltääkääbn.

Siten kävin vielä järjestysmieskurssin v.87. Kuulun edelleen Salon kaupungin ja veteraanien neuvottelukuntaan. Siihen kuului myös rintamamiesväkeä. Silloin ajattelin monta kertaa, että kyllä nyt työmäärä riittää. Mutta toisin kävi. Kun Aira Saari sanoi, ettei hän enää jaksa olla naisjaoston puheenjohtajana, niin minulle se sitten puhuttiin.

Ymmärsin hyvin Aira Saarta. Silloinen sihteeri oli vahva henkilö, joka teki kaikkea ohi puheenjohtajan ja puheenjohtajalle vain ilmoitettiin jälkeenpäin, mitä oli puuhattu.

Muistan, kun menin ensimmäistä kertaa kokoukseen Helsinginpankkiin niin todettiin, että nimissämme heittää vain yksi kirjain. Siitä lähtien olimme hyviä ystäviä. Mutta kyllä tällaiset hommat ovat koiranvirkoja. Juosta saa asioiden perässä ja olla monen kaatopaikkana ja henkilönä, jonka päälle syyt vieritetään. Siinä saa monta kertaa kovettaa nahkansa kaikkea kuullessaan. Toisaalta tiedän, että tätä toimintaa tarvitaan kaikesta huolimatta. Jäsenistö on jo ikääntymässä ja toimivia henkilöitä tarvitaan yhä kipeämmin.

Kahvinkeitto veteraanipajalla on yksi todella hyvä palvelumuoto. Miesten on mukava tulla seurustelemaan pajalle ja juomaan kahvia. Miten mahtaisi olla, ellei mitään tarjoilua olisi. Ja naisjaosto sen kahvin sinne järjestää. Ikääntyminen näkyy siinäkin, että nyt olivat viimeiset veteraanitanssit. Väki väheni niistäkin ja lopulta ei ollut kuin muutama aktiivi joukossa. Ja työtä niidenkin järjestämisessä riitti ja ne tuotivat tappiota, kun piti maksaa talosta, elävästä orkesterista ja lupamaksut yms.

Onneksi tanssin lisäksi on kuitenkin paljon muuta toimintaa, joka on PR:ää veteraaneille. On markkinakoju, erilaisia tapahtumia ja päivän retkiä ja myyjäistoimintaa. Lyhyet retket ovat varsin suosittuja, koska yöpyminen vieraissa paikoissa ei tahdo olla tämänikäisille enää mikään nautinto.

Tanssipaikkoja sitäpaitsi löytyy paikkakunnalta ilman veteraanejakin mm. eläkeläisten järjestämiä ja rintamamiesvetraanien, joilla ei muuta toimintaa juuri olekaan.

Naisjaoston jäsenmaksuja kerättiin paljon mm. ovelta ja se olikin oikein suosittu, koska samalla voitiin keskustella kaikkea muutakin. Lisäksi näin maksu ei sitten unohtunut. Meillä on jäseniä parisensataa.

Kuntoutusta järjestetään niille, jotka ovat halukkaita. Tässä kuntoutuskysymyksessäkin moni esiintyy todella itsekkäästi haluten aina vain kaiken itselleen.

Tällä kertaa suosittu kuntoutuspaikka on nimenomaan Marielund. Monelle riittää kevyempi vaihtoehto, mutta kuitenkin sellainen, jossa on mukana fysikaalista hoitoa ja hiukan iltatapahtumaa virkistykseksi.

Päivölän kansanopistossa on paikka, joka keskittyy henkiseen vireyteen, eikä siihen kuulu fyysistä hoitoa lainkaan. Ohjelmaa riittää kylläkin. Ja kuuluu siihen tietysti liikuntakin.

Marielundissa kaikki ovat viihtyneet. Se paikka on Kaatuneitten omaisten. Siellä on todella mukavaa ja henkilökunta on suurenmoista. Suurin osa naisjaoston jäsenistä on jo sen ikäistä, ettei juurikaan jaksa enää osallistua, maksaa vain jäsenmaksun. Aktiivinen toimiva jäsenistö on yhä pienenemässä.

Veteraaneilla on vielä vuosia jälellä. Ahkeria ihmisiä riittää vaikka ikää onkin. Uskon, että jaksetaan toimia vielä vuosia ehkä kymmenenkin, saa nähdä. Nuorempia ei oikein tahdo tulla mukaan.

Niin kauan jatketaan kunnes langetaan jonnekin. Ei ihan laakista passaa antaa periksi. Pienissä pitäjissä toiminta loppuu nopeammin. Isot sinnittelevät eteenpäin.

Seinäjoella oli viimeksi sisarpäivät, mutta jo aikaisemmin Rovaniemen päivien jälkeen kirjoitettiin sanomalehdissä."Naisjärjestö hiipuu hautaan." Lähimmän kymmenen vuoden sisällä asia voi olla näin, mutta tässä vaiheessa vielä mennään eteenpäin. Rovaniemelläkin oli n. 2000 henkeä ja Seinäjoellakin 1700 henkeä kahtena päivänä, joten kyllä näyttöä vielä on.

Iloisin mielin jatketaan eteenpäin. Mottona on "Veljiä ei jätetä!"

( Kirjoitettu muistiin kesällä 1998)