Salon Seudun Sotaveteraanit ry  
 

Boris Saarmaa

On vuosi 1993 ja minä Boris Saarmaa aion kertoa muutamista tapahtumista elämäni aikana. Aloitan 1930-luvulta, jolloin asuin isäni, äitini ja siskoni kanssa Viipurissa.

Asevelvollisuutta suorittamaan

Tultuani ylioppilaaksi 1930- luvun loppupuolella, jouduin suorittamaan asevelvollisuuttani Käkisalmessa Savon jääkärirykmentissä. Äitini olisi kyllä halunnut, että olisin suorittanut armeijan Viipurissa isäni viestirykmentissä, mutta vastustin sitä kovasti. Ja koska isänikin oli samalla kannalla, pääsin Savon jääkärirykmenttiin alokkaaksi.

Isäni oli sanonut, että minun olisi pukeuduttava suojeluskunnan korpraalin pukuun lähtiessäni Käkisalmeen. Vaikka olin sitä vastaan, en halunnut pahoittaa isäni mieltä, vaan pukeuduin suojeluskunnan korpraalin pukuun, joka herätti suurta huomiota Käkisalmen Savon jääkärirykmentin kolmannen komppanian korpraaleiden keskuudessa. Pian he saivat selville, että minä olin pikajuoksija ja yöllä minut pantiin juoksemaan pitkin kolmannen komppanian käytävää. Saavutin kuulemma jonkunlaisen Savon jääkärirykmentin ennätyksen.

Yöllinen sotaharjoitus

Pian jouduin aliupseerikouluun. Siellä ollessani olin mukana eräässä huomattavassa sotaharjoituksessa, jossa itä-Suomen joukko-osastot olivat mukana. Harjoituksen varsinainen tarkoitus oli yötaisteluharjoitus. Jossain lähellä Rautua tämä käytiin, syksyllä ja oli synkkää ja pimeää. Pääasiallisesti ennen taistelun alkua oli tuntikaupalla odottamista. Sen saman minä opin sitten myöhemmin talvi-ja jatkosodassa. Suurin osa sota-ajasta on odottamista ja odottamista.

Yhtäkkiä pimeässä metsässä viereeni tuli istumaan eräs lyhyt mies. Ajattelin hänen olevan varmaan naapurikomppaniasta, enkä sen enempää kiinnittänyt häneen huomiota, eikä hänkään keskustellut kanssani. Minä tulin sitten sanoneeksi yhtäkkiä, että kyllä tämä nyt on pirullista, että täällä vaan istutaan ja odotellaan ja koska se varsinainen toiminta mahtaa alkaa. Silloin tämä mies kääntyi minun puoleeni ja sanoi: ”Joko teillä on pirua ikävä?” Löin häntä käsivarrellani ja silloin näin, että tämä sotilasmantteliin pukeutunut mies oli jääkärieversti Aarne Leopold Blick Savon jääkärirykmentin komentaja. Ja nousin heti ylös ja tein ilmoituksen: ”Herra eversti, Savon jääkärirykmentin kolmannen komppanian taisteluosasto Saarmaan päällikkö reservin vänrikki Boris Saarmaa.” ”Kiitoksia” Ja sitten hän nousi ja lähti pois.

Tunnin perästä loppui istuminen ja saimme tehtäväksi hyökätä erään pellon yli. Minulla oli joukkueen varapäällikkönä ylikersantti Ropponen, joka oli aliupseerikoulun huomattavin opettaja, erikoistunut konekivääreitten käyttöön taistelujen aikana. Hänen kanssaan me hyökkäsimme erään pellon yli säkkipimeässä yössä. Siihen tuli yhtäkkiä eräs valkoisella käsivarsinauhalla varustettu majuri, joka sanoi, että meidän oli lähdettävä pois täältä. Tänne ampuu vihollisen tykistö. Vastasin majurille, etten lähde täältä minnekään. Se tykistö ei voi ampua niin tarkasti säkkipimeässä yössä, ettemmekö voisi tässä kahta kolmeasataa metriä hyökätä tämän pellon yli. Ja hän sanoi: ”Te tottelette minua heti, tai tästä tehdään ilmoitus.” Ja minä vastasin hänelle, että täällä hyökkää Savon jääkärirykmentti, eikä Porrassalmellakaan menty takaisin, vaan Savon jääkärirykmentti piti Porrassalmen maastot hallussaan ampuen jopa vihollisen päällikönkin alas ratsunsa selästä, niin että hän huusi nämä kuuluisat sanansa. ”Omat koirat purivat.”

Sitten yhtäkkiä tähän kovaan huutoon ja mekastukseen lähestyi kolmas mies ja se majuri meni hänen puoleensa ja se sanoi: ”Herra eversti täällä on yksi puolipöpi reservin vänrikki, joka sanoo, että Porrassalmellakin mentiin pellon yli ja hän ei tottele minun käskyäni.” He tulivat minun luokseni ja näin, että se mies, joka pimeästä metsästä oli tullut oli se sama, jonka minä pari tuntia aikaisemmin olin tavannut. Hän oli Savon jääkärirykmentin komentaja eversti Blick. Ja hän sanoi tälle majurille, että jospa majuri nyt päästää tämän porukan pellon yli sinne metsän reunaan, koska he vetoavat Porrassalmeen.

Kun tämä sotaharjoitus oli loppunut ja olimme päässeet takaisin Käkisalmeen, tuli eversti Blick minun luokseni ja ilmoitti olevansa erittäin tyytyväinen toimintaani yöllisen sotaharjoituksen aikana ilmoittaen, että jos joskus syttyisi sota ja joku muu maa hyökkäisi Suomen kimppuun, niin hän kutsuisi minut omaan kolmanteen komppaniaansa joukkueen johtajaksi, koska olin reserevivänrikkinä käynyt RUK:n läpi.

Liikekannallepano Käkisalmessa

Vuonna 1939, jolloin opiskelin Helsingissä sainkin eräänä päivänä keltaisen kirjeen, joka oli liikekannallepanomääräys. Ja siinä luki, että reservinvänrikki Boris Saarmaan pitää ilmoittautua Käkisalmessa kolmanteen komppaniaan. Silloin muistin mitä Blick oli minulle aikoinaan kertausharjoituksissa sanonut, että jos sota joskus syttyy, niin minulla on paikka kolmannessa komppaniassa ensimmäisen joukkueen johtajana.

Niin lähdin Helsingistä kohti Käkisalmea. Juna pysähtyi Viipurissa 15 minuuttia. Asemalla olivat minua vastassa isäni, jääkärieversti Arttur Saarmaa, äitini, Viipurin sotilaskotiyhdistyksen puheenjohtaja Dorris Saarmaa sekä rakastettu ystäväni ja luokkatoverini Kaija Putus.

Äiti kunnostautui aivan suurenmoisella tavalla. Koska meillä oli vain 15 minuuttia aikaa, niin hän jo kahden minuutin perästä sanoi isälleni: ”Annetaan Boriksen ja Kaijan olla yhdessä nämä jäljellä olevat minuutit. Se on heille tärkeä tapaaminen.” Ja niin he lähtivät pois ja minä sain olla Kaijan kanssa Viipurin asemalla ja keskustella siitä, mitä me tunsimme toisiamme kohtaan.

Ja niin lähdin Käsisalmeen, jossa minusta tuli kolmannen komppanian ensimmäisen joukkueen johtaja. Komppanian päällikkönä oli kapteeni Forssell, vääpelinä jääkärivääpeli Kokkila.

Oltuani siellä viikon verran oli yleisesikunnassa päätetty, että Savon jääkärirykmentti valmistautuu lähtemään junalla Käkisalmesta Rautuun. Ja eräänä iltana myöhään, pimeässä, sain joukkueeni yhteen rautatievaunuun, jonne jäimme odottamaan pikkuhiljaa, että juna lähtisi liikkeelle. Kaikki valot oli Käkisalmesta sammutettu, koska tahdottiin, että Savon jääkärirykmentti lähtee Rautuun sotaolosuhteissa. Istuin siellä joukkueeni kanssa. Olin määrännyt taistelulähetikseni jääkäri Viljo Pesosen ja hän istui minun vieressäni. Hän oli Kiuruvedeltä kotoisin pienviljelijän poika ja pidin hänestä.

Jonkun ajan perästä rupesi kuulumaan ulkoa yksinäinen ääni, joka kulki ilmeisesti vaunusta vaunuun, koska se ääni tuli yhä voimakkaammaksi, kun se lähestyi minun vaunuani. Ja yhtäkkiä hän olikin minun joukkueeni vaunun kohdalla ja kuulin hänen selvästi sanovan: ”Reservin vänrikki Boris Saarmaata pyydetään saapumaan Leijonaportille eversti Blickin pyynnöstä.”

Avasin vaunun ovet ja hyppäsin alas. Koska maisemat olivat minulle tuttuja, löysin suht nopeasti Leijonaportin, jossa oli 15 upseeria ja heidän keskellään tämä lyhyt tiukkailmeinen ”Leopardi”, niin kuin me kutsuimme eversti Blickiä. Menin hänen eteensä ja sanoin kuuluvalla äänellä: ”Herra eversti on pyytänyt minut tänne.” Sitten hän vastasi minulle: ”Muistatteko, kun olitte asevelvollisena, niin minä sanoin, että jos joskus syttyy sota, niin te palvelette omassa komppaniassani Savon jääkärirykmentissä. Minä toivotan vänrikki Saarmaalle onnea ja menestystä.” Vastasin hänelle: ”Kiitän, herra eversti” ja poistuin omaan vaunuuni.

Talvisodan taisteluihin

Talvisota alkoi marraskuun 30. päivänä 1939 kuten kaikki tiedämme. Silloin toimin Raudussa ensimmäisen joukkueen johtajana. Raudusta jouduimme läpimurron tapahduttua etelämpänä Kannaksella vetäytymään Vuoksen yli suuntana Leipäsuo. Leipäsuolla olimme marsalkan reserveinä koko porukka, emmekä päässeet osallistumaan rintamataisteluihin kuin vasta helmikuun lopussa, jolloin olimme vastahyökkäyksessä Summassa. Summasta vetäydyimme Pilppulaan, josta edelleen Kämärälle, Perojoelle ja Taliin.

Talissa loppui talvisota maaliskuun 13. päivänä. Näistä eri taistelupaikoista mainittakoon Summa, jossa Savon jääkärirykmentin kolmas komppania sai tehtäväkseen katkaista venäläisten läpimurtoyritykset Porin rykmentin puolustuslinjalla Lähteentiellä. Olimme asemissa Summassa Summan läpimurron jälkeen kolme tuntia ja pystyimme esittämään, ettei sinä aikana mikään hyökkäysvaunu kulkenut pohjoista kohti pitkin kuuluisaa Lähteentietä.

Yhtäkkiä sain virallisen käskyn. Kapteeni Forssell oli siirtynyt taaksepäin ja olin yksin komppanian kanssa Lähteentiellä. Sain kirjallisen käskyn, että minun oli vetäydyttävä eräässä kompassisuunnassa. Ja niin me lähdimme pikku hiljaa kohti pohjoista. Siirryimme Perojoelle, jossa jouduimme koviin torjuntataisteluihin.

Erikoisesti on minulle jäänyt mieleen hyvä ystäväni reservivänrikki ja toisen joukkueen johtaja Unto Jarkkola, jonka puolustuslinja oli joukkueeni oikealla puolella. Eräänä iltana näin Jarkkolan yksin hyökkäävän kohti neljää hyökkäysvaunua. Koetin estää tätä ampumalla valopistoolilla hänen eteensä valomerkkejä sen johdosta, että hänen pitäisi nopeasti lähteä pois metsän reunasta, sillä häntä odotti neljä hyökkäysvaunua. Mutta ei hän välittänyt tästä valomerkistä, vaan näin miten hyökkäysvaunut avasivat tulen ja hän kaatui. Sitten näin kauhukseni, että neljä lääkintäryhmän miestä lähti hakemaan Jarkkolan ruumista ja hekin kaatuivat Jarkkolan viereen. Ketään heistä emme voineet enää auttaa.

Ystävä pelastaa henkeni

Kämärällä ollessani joukkueeni kanssa puolustustaistelussa kuulin, että pataljoonan esikunnassa olisi toiminnassa kommunisti ja hänet haluttiin sieltä pois. Ja hänet päätettiin antaa Boris Saarmaan joukkueeseen. Hän tuli minun luokseni ja määräsin hänet pikakivääriryhmääni, jonka ryhmänjohtaja oli korpraali Nikkinen. Siellä hän kunnostautui pikakivääriampujana hyvin monissa taisteluissa, joita käytiin sekä yöllä että päivällä. Koska minulle oli huomautettu, että hän on vaarallinen, päätin ottaa hänet taistelulähetikseni. Mutta hän kunnostautui kaikin tavoin pikakivääriampujana. Pidin häntä taistelulähettinäni pari kolme päivää, jolloin kiertelin tukikohtiamme ja katselin, että miehet olivat yöllä saaneet ruokansa ja yöllä vietiin myöskin kaikki kaatuneet pois. Päivisin oli niin kova tykkituli, että mitään tavallista toimintaa ei voitu suorittaa.

Eräänä aamupäivänä venäläiset hyökkäsivät ja syntyi kova puolustustaistelu ja minä kiertelin eri tukikohtia jääkäri Antikaisen kanssa, josta minulle oli muodostunut sympaattinen kuva. Yhtäkkiä venäläiset alkoivat ampua srapnelleja. Ne ovat senkaltaisia, jotka räjähtävät puiden oksilla ja ovat hyvin vaarallisia. Huomasimme, että tykistötuli tuli lähemmäksi meitä ja rupesin jo katselemaan, missä olisi kuoppa, jonne voisimme mennä. Me näimmekin erään kuopan.

Silloin tapahtui, että Antikainen työnsi minut sinne kuoppaan ja itse hyppäsi minun päälleni. Hyvin lähellä puussa räjähti srapnelli. Silloin huomasin, että hänen selkänsä oli täynnä haavoja. Ymmärsin, ettei hän kauaa elä. Väänsin itseni ylös kuopasta ja otin Antikaisen syliini, mutta hänellä tuli verta jo suustakin ja sitten kuulin hänen sanovan. ”Eläköön vänrikki.”

Ilmeisesti se johtui seuraavasta tapahtumasta. Olin muutamia päiviä aikaisemmin ehdottanut, että hänestä tehtäisiin korpraali, koska hän oli menestynyt pikakivääriampujana Nikkisen ryhmässä. Mutta majuri Långhjelm ei suostunut siihen, jolloin minä olin kaksi päivää syömälakossa ja kolmantena yönä, kun vääpeli Kokkila toi meille ruuat, olin jo kovin huonossa kunnossa. Hän järjesti niin, että jo seuraavana yönä, kun hän tuli, hänellä oli mukana majuri Långhjelmin suostumus, että Antikaisesta tehtäisiin korpraali. Mutta hänellä ei ollut niitä korpraalin natsoja. No ne korpraalin natsat löytyivät minun alushousujeni kanttinauhoista. Niistä me yhdessä ompelimme Antikaiselle korpraalinnatsat konekivääripesäkkeessä. Ja niin hänestä oli tullut korpraali ja hän ilmeisesti oli hyvin tyytyväinen ja hän piti minua ystävänään, niin kuin minäkin pidin häntä. Ystävänä hän oli mies, joka kuoli, jotta minä saisin elää. Muistan kuinka vein hänet ahkioon ja minun lumipukuni oli ihan verinen. Lääkintämiehet lähtivät vetämään yöllä ahkiota pataljoonan esikuntaan.

Venäläinen valiokomppania hyökkäsi

Vetäytymistaistelut olivat erittäin raskaita. Erityisesti on jäänyt mieleen taistelut Kämärällä, jolloin Leningradin aliupseerikoulun oppilaista muodostettu komppania hyökkäsi meidän puolustuslinjojamme vastaan. Ensimmäisellä kerralla heidät lyötin takaisin ja pelkäsimme heidän yrittävän uudestaan yöllä. Mutta sitä he eivät tehneet, vaan vasta seuraavana aamuna alkoi uusi hyökkäys.

Olen jälkeenpäin saanut tietää, että oma tykistömme, joka tuki meidän puolustustaisteluamme olivat Perniöstä kotoisin. Ja tykkimiesten joukossa oli mm. Jukka Leikkonen, joka on Perniön Joulussa tästä tykistötaistelusta Kämärällä kerran kirjoittanutkin.

Yhtäkkiä huomasimme tämän venäläisen valiokomppanian hyökkäävän. Jostain merkillisestä syystä he eivät pysyneet metsässä, vaan menivät suolle. Yhtäkkiä venäläisten tykistön oma keskitys, jonka piti ampua meitä, osuikin tälle suolle. Ja niin tämä valiokomppania kaatui, voi sanoa viimeiseen mieheen.

Löysimme taistelun jälkeen puolustuslinjamme edestä suolta noin 80 kaatunutta. Ilmoitin majuri Långhjelmille, että tarvitsisimme hevosia ja rekiä, joilla voisimme saada aseet pois. Saimmekin aseita niin paljon, että kaikki reet olivat täynnä, konekivääreitä, pikakivääreitä, kivääreitä ja pistooleja.

Itse otin muistoksi eräältä kaatuneelta venäläiseltä upseerilta hänen karttalaukkunsa, joka oli hallussani sekä koko talvisodan että jatkosodan.

Koska majuri Långhjelmin adjutantti oli mukana tässä aseitten hakemisessa, lähetin hänen mukanaan majuri Långhjelmille paperilapun, johon olin kirjoittanut, että alikersantti Nikkiselle annettaisiin toisen luokan vapaudenmitali urhoollisuudesta. Mutta yöllä sain lapun takaisin, jonka yli oli vedetty risti. Meitä etulinjassa harmitti kovasti, kun saimme kuulla, että tälle majuri Långhjelmin adjutantille, joka oli aktiiviupseeri oli anottu vapaudenristin neljännen luokan mitalia ja se oli hänelle myöskin annettu. Etulinjaa ei tässä muistettu ollenkaan.

Lähtiessämme Rautuun, oli kolmannen komppanian vahvuus 100 miestä ja sodan loputtua maaliskuun 13. päivänä 1940 Talissa meitä oli jäljellä enää 18 miestä.

Pataljoonan komentajana toimi koko sodan ajan majuri Långhjelm. Tuttu komppanian päällikköni kapteeni Forssell haavoittui Summassa ja urhea ystäväni reservinvänrikki Jarkkola kaatui yöllisessä vastahyökkäyksessä, josta olen jo kertonut. Ja näin tehtävänäni oli toimia komppanian ainoana upseerina talvisodassa loppuun saakka. Tästä talvisodan viimeisestä päivästä kerron nyt.

Talvisodan viimeinen päivä

Vetäytymistaistelujen aikana Talissa joutuivat komppaniani rippeet yölliseen vastahyökkäykseen Talin kartanon puolustuslohkolla tilapäisesti alistettuna tuntemattomalle jalkaväkipataljoonalle. Tuntemattoman luutnantin kanssa sovimme säkkipimeässä yössä, että valomerkeillä ilmoittaisimme toisillemme milloin päivällä menetetty puolustuslinja tukikohtineen jälleen olisi hallussamme. Ja näin alkoi savolaisten jääkäreiden raivoisa hyökkäys pimeässä yössä, jossa taistelulähettini korpraali Viljo Pesonen Kiuruvedeltä jälleen kunnostautui hyökkäyksen kärjessä.

Minun elämäni pelastettiin toisen kerran ja se oli talvisodan viimeisenä päivänä, jolloin taistelimme Talissa vastahyökkäyksessä säkkipimeällä. Yhtäkkiä joku huusi venäjäksi jotain hyvin suuren puun takana. Luultavasti hän huusi venäjäksi, mikä on tunnussana. Minähän en sitä tiennyt, mutta Viljo Pesonen ampui hänet heti. Ja näin minun henkeni säilyi. Jos se ei olisi tapahtunut heti, olisi venäläinen ampunut minut. Kaksi kertaa on minun elämäni ollut hiuskarvan varassa ja kaksi kertaa ovat minua auttaneet. Ensimmäisellä kerralla Antikainen ja toisella kerralla Viljo Pesonen pienviljelijä Kiuruvedeltä.

Puolen tunnin kuluttua olimme tavoitteessa vihollisen vetäydyttyä rinnettä alas kohti edessä olevaa jokea. Pimeässä kuulimme hyökkäysvaunujen moottoreiden ääniä vihollisen pioneerien korjatessa rikkoutunutta siltaa. Asetuimme puolustukseen ja ihmettelimme, minne naapurikomppaniamme oli jäänyt, kun he eivät vastanneet valopistooleilla ampumiimme valomerkkeihin. Tässä vaikeassa tilanteessa päätin kersantti Virran ehdotuksesta vetäytyä takaisin hyökkäyslähtöasemiimme ja anoa omalta tykistöltä apua sillanrakentajien ja hyökkäysvaunujen tuhoamiseksi.

Ja sieltähän se naapurikomppaniakin löytyi, kun olimme vetäytyneet. He eivät olleet liittyneet mukaan hyökkäykseen, koska meillä muka oli ollut suojaisempi etenemismaasto kuin heillä. Suutuimme tästä siinä määrin, että päätimme hyökätä heidän kaistallaan yksin savolaisvoimin.

Jos olisin edes aavistanut, että sota loppuisi yhdeksän tunnin kuluttua, en olisi suostunut tällaiseen näytöshyökkäykseen, jota minulta ja miehiltäni vaatimalla vaadittiin. Suurin tappioin valtasimme vihollisen konekivääripesäkkeen, jonka konekiväärit kersantti Virta ja korpraali Pesonen käänsivät vihollista vastaan, joka politrukkien ”Uraa”- huutojen kannustamana useampaan kertaan pyrki saamaan haltuunsa valloittamamme tukikohdan.

Rintamaveteraanit tietävät, etteivät tällaisessa yöllisessä pimeässä taistelussa useinkaan aseet ratkaisseet taistelun kulkua, vaan henkinen kestokyky. Näin tapahtui myös Talissa, jolloin pelottavien ”uraa”-huutojen seasta kuulin korpraali Viljo Pesosen huutavan: ”Herra vänrikki, mittee ne siinä oikein huuteloo?” Tämän kuullessani ymmärsin, etteivät vihollisen vastahyökkäykset hurjine huutoineen olleet kyenneet murtamaan nuorten savolaisten asevelvollisten selkärankaa.

Taistelu ratkesi eduksemme ja päättyi vihollisen vetäytymiseen pimeään yöhön. Jopa naapurikomppanian jääkäreiltä saimme kehuja ja luutnantti ilmestyi luoksemme mukanaan oman tykistömme tulenjohtaja. Tämä ehdotti meitä luopumaan tukikohdastamme tykistökeskityksen ajaksi, johon myös suostuin, koska tukikohta oli hyvin lähellä sitä siltaa, jota he rakensivat, jotta heidän hyökkäysvaununsa olisivat päässeet sillan yli kimppuumme.

Meitä odotti kuitenkin uusi järkytys, sillä avuksemme ammuttiin vain yksi ainoa laukaus, eli niin kuin meille sanottiin, Talin tykkipatterin viimeinen ammus. Talin kartanon esikunnassa kieltäydyin aloittamasta uutta hyökkäystä.

Meille osoitettiin puolen kilometrin päässä oleva uusi puolustuslinja, jonne aamun sarastaessa maaliskuun 13. päivänä vein osastoni rippeet.

Talvisodan päättyminen

Uuden puolustuslinjan edessä oli luminen niittyaukeama, jota pitkin odotimme pelokkaina hyökkäysvaunujen pian ilmestyvän. Polttopulloja ei enää ollut. Ne olivat loppuneet Kämärällä. Lohkollamme sijaitsi polttamaton asuinrakennus, jonka kellarin sementtilattialle sytytimme nuotion, jonka savujen keskellä kävimme lämmittelemässä, syömässä ja yskimässä.

Löysimme myös perunakellarin, johon sijoitimme viholliselta saamamme kaksi konekivääriä, joille avasimme kaksi ampuma-aukkoa perunakellarin takaseinän läpi perunakellarista löytämillämme työaseilla.

Tilanne näytti toivottomalta, kunnes yhtäkkiä pataljoonan esikunnasta ilmestyi majuri Långhjelmin taistelulähetti korpraali Timo Kärkkäinen, Kiuruvedeltä hänkin, luovuttaen luettavaksemme käskykirjan, jossa luki: ”Tuli lopetettava klo 11.00. Kaikenlainen veljeily venäläisten kanssa sen jälkeen kielletty. Majuri Långhjelm.”

Mitään ajattelematta löin Kärkkäistä suoraan kasvoihin ja huusin: ”Eikö niillä pataljoonan esikunnan saatanan herroilla ole enää mitään muuta tekemistä kuin tällaisten paperilappujen lähettäminen etulinjaan.” Itkien ja kiroillen jatkoi Kärkkäinen matkaansa naapurikomppaniaan vieden sinne oman henkensä kaupalla tykistökeskityksen läpi tiedon sodan päättymisestä.

(Parikymmentä vuotta sitten kävin Kiuruvedellä pyytämässä Kärkkäiseltä anteeksi törkeätä käyttäytymistäni.)

Kello 11.00 loppui ammunta, jolloin minullekin selvisi, että talvisota oli päättynyt. Puolen tunnin kuluttua ilmestyi asemiemme eteen lähes sadan miehen vahvuinen huutava venäläinen osasto ilman aseita. Tämän johdosta nousin perunakellarin katolle, josta paremmin kuulisin, mitä he oikein huusivat. Pian sekin selvisi huudon voimistuessa ”Idii sudaa, idii sudaa.”

jonka merkitystä en ymmärtänyt. Kun tähän huutoon tuli uusi sana ”vodka”, ”vodka”, selvisi heidän haluavan minut luokseen juhlimaan sodan päättymistä. Ja niin lähdin heidän luokseen vastoin saamaani kirjallista kieltoa, jonka olin jo unohtanut.

Minut otettiin ystävällisesti vastaan ja luokseni tuli upseeri, joka antoi merkkikielellä ymmärtää haluavansa vaihtaa punaisen tähden kunniamerkkinsä suojeluskunnan ensimmäisen luokan kuntoisuusmerkkiini, joka oli rintataskuuni kiinnitetty.

Pyrin eri kielillä aikaansaamaan keskustelua heidän kanssaan, mutta epäonnistuin. He eivät osanneet mitään vierasta kieltä. Lumikinoksista nousseet nuoret Savon jääkärit pyysivät myös päästä harjoittamaan vaihtokauppaa, johon minun luonnollisesti oli suostuttava. Ensiksi kyllä pelästyin puukkojen tullessa esille, mutta rauhoituin huomatessani, että puukot tarvittiin päällystakkien nappien irrottamiseksi ja vaihtamiseksi. Tyytyväisenä totesin, etteivät tarjotut vodkaryypyt maistuneet miehillenikään.

Kun venäläisiä jatkuvasti virtasi paikalle ja huuto ja mekastus vain kasvoi, päätin lopettaa tämän nappien vaihtokaupan hyvissä ajoin. Niinpä huusin perunakellarin katolta kovalla äänellä: ”Kolmas komppania huomio! Asemiin takaisin poistukaa.” Vaikutus venäläisiin oli yllätyksellinen ja silmänräpäyksellinen. Kuin leikaten loppui venäläisten huuto ja mekastus. Lähes tunnin ajan he seisoivat äänettöminä puolustuslinjamme edessä ihmetellen vähäistä lukumääräämme ja tapaa, jolla suomalaiset sotilaat olivat reagoineet ainoan upseerinsa komentokäskyyn. He eivät voineet tietää, että me olimme Savon jääkärirykmentin jäseniä.

Talvisodan loppuselvitystä

Jouduin vetäytymään Lappeenrannan kautta päätavoitteena Lemin kunta. Saavuin Lemiin pataljoonan kärjessä. Meillä oli majoitus-ja tiedustelutehtävä. Näin Lemin keskustassa vastavalmistuneen suuren maanviljelysseuralle rakennetun talon. Sen edessä oli ehkä noin parisataa karjalaista evakkoa, joilla oli lehmiä ja lampaita ja he pyysivät, että he pääsisivät sinne maanviljelysseuran saleihin ja että he saisivat heinää ja ruokaa lemulaisilta maanviljelijöiltä.

Mutta tämän maanviljelysseuran johtokunnasta muutamia henkilöitä oli rappusilla ja he sanoivat, että tänne vastavalmistuneeseen taloon ei saa kukaan tulla. Silloin panin konekiväärit asemiin ja ammuin muutamia sarjoja vastavalmistuneen talon kattojen yli ja sanoin, että jolleivät päästä karjalaisia sinne, jotka ovat suurenmoisella tavalla rintamajoukkoihin taistelujen aikana suhtautuneet, niin minä ammun heidän hienon talonsa tohjoksi. Ja niin he suostuivat lopuksi ja karjalaiset pääsivät taloon ja saivat kuulemma heiniä ja ruokaakin. Minä itse jatkoin joukkoni kanssa ja sain järjestettyä koko pataljoonalle heidän majoituspaikkansa.

Lapissa Sallan rintamalla oli talvisodan viimeisenä päivänä kaatunut Särkisalon entisestä kummikunnasta Drusan kaupungista avuksemme rientänyt ruotsalainen vapaaehtoinen Knut Ragnar Sedebogr, jonka sankarikuolemaa me Särkisalossa aina muistelemme kaatuneiden päivänä ja jonka nimi myös on ikuistettu seurakuntatalollamme olevaan sankarivainajiemme muistotauluun.

Kun talvisota oli loppunut sain toiminnastani joukkueenjohtajana ja komppanian päällikkönä vapaudenristin neljännen luokan, eli neljännen luokan vapaudenristin ja se oli korkein mitali urhoollisuudesta, jonka reservin vänrikki ja reservin luutnantti voi saada. Myöhemmin tuli reservivänrikki Saarmaasta reservin luutnantti. Pääsin takaisin Helsinkiin. Aikaisemmin olin ollut Helsingin ikämiessuojeluskunnan poikakomppanian päällikkö. Nyt minusta tuli ikämiessuojeluskunnan koulutuskomppanian päällikkö, koska minulla oli rintamakokemusta taistelusta talvisodassa.

Jatkosotaan Sallan rintamalle

Jatkosotaan, joka alkoi 1941 kesäkuussa, jouduin yllättäen saksankielentaitoni takia Lappiin, jossa jouduin palvelemaan yhteysupseerina Sallan rintamalla. Siellä toimi saksalainen 36. armeijakunta, jonka komentavana kenraalina oli general der gavalrie Feige.

Neljäntenä päivänä sodan syttymisestä oli saksalaisilla Sallan suunnalla suuria vaikeuksia päästä Sallaan. Jouduin yhteysupseerina yhdessä everstiluutnantti Rytkösen kanssa kenraali Feigen pyynnöstä menemään eturintamaan ss-divisioonan luo ja suomalaisin silmin katselemaan, mistä johtui, että tämä divisioona ei pääse eteenpäin. Puolen tunnin perästä Rytkönen sai tarpeekseen saksalaisesta hyökkäystoiminnasta ja sanoi, että nyt me lähdemme armeijakuntaan takaisin ja ilmoitamme, että niistä ei ole hyökkääjiksi.

Pyysin saada jäädä vielä pariksi tunniksi ja silloin siellä alkoikin tapahtua. Rytkönen lähti autollaan pois ja minä jäin etulinjaan katselemaan. Ja tapahtuihan siellä. Yhtäkkiä saapui talvisodan rajalle kaksi venäläistä hyökkäysvaunua. Se aiheutti koko divisioonan rintamalle pakokauhun, jossa kaikki lähtivät pakoon etulinjan jalkaväkijoukot, rykmentit, pataljoonat, sairaalat, kaikki. Lopulta siinä päätien varressa oli enää vain kaksi ihmistä, yhteysupseerina luutnantti Boris Saarmaa ja saksalainen vääpeli, joka oli osallistunut ensimmäiseen maailmansotaan. Hän oli täällä hyökkäysvaunun tykkijoukkueen vääpelinä.

Saksalainen ss-divisioona oli lähtenyt pakoon, kun paikalle oli ilmestynyt kaksi venäläisten hyökkäysvaunua. Ja minä jäin tämän vääpelin kanssa katselemaan, mistä tämä pako johtuu.

Noin tunnin kuluttua saapuivat saksalaisten hyökkäysvaunut vastahyökkäykseen. Menin heitä tielle vastaan. He kysyivät, missä on etulinja ja minä nostin käsiäni pystyyn ja sanoin, että tässä se on ollut.

Niin he sanoivat, että kenraali Feige oli pyytänyt minua mahdollisimman nopeasti saapumaan esikuntaan. Niin pääsin tämän hyökkäysvaunuporukan majuri Volfin kanssa armeijakunnan esikuntaan tapaamaan kenraali Feigeä. Kenraali Feige sanoi: ”Tämän olette suorittanut, niin kuin saksalainen lähettiupseeri tekee.” Minä vastasin hänelle: ”Herra kenraali, tämän olen suorittanut niin kuin Savon jääkärirykmentin upseeri.”

Tästä kaikesta ilmeisesti johtuu, että minä kahden kuukauden perästä sain toisen luokan rautaristin ampumatta laukaustakaan.

Sain vangin

Vuonna 1942 tammikuussa jouduin johtamaan erästä saksalais-suomalaista partiota, joka oli lähetetty Nurmen asemalle, jonne pelättiin venäläisten sissiosaston, partisaaniosaston saapuvan. Olin järjestänyt joukkueeni suojaamaan Nurmen asemalla olevaa vesisäiliötä, josta rautatieaseman veturit saivat vetensä jatkaessaan matkaa Ala-Kurtille. Epäilin venäläisten suuntaavan matkansa juuri Nurmen asemalle, jotta he voisivat räjäyttää tämän vesisäiliön.

Kello 12 eräänä yönä venäläiset sitten saapuivat. Mutta he epäonnistuivat tässä yrityksessään ja lähtivät takaisin viikon pituiselle reissulle, jonka matka Venäjän rajan ylitse tänne Nurmen asemalle oli kestänyt. Ajoin heitä takaa saksalaisella vuoristojääkärijoukkueella. Kenraali Weisenbergen oli sanonut minulle, kun hän luovutti minulle näiden joukkueitten päällikkyyden, että olisi erittäin merkityksellistä, jos voisin saada vangin.

Niin minä läksin tämän saksalaisen joukkueen kanssa ajamaan venäläisiä, hiihtäviä partisaaneja, taaksepäin omalle rajalleen. Kuuden tunnin perästä kolme saksalaista upseeria tuli minun luokseni sanomaan, että he eivät halua jatkaa takaa-ajoa, jolloin sanoin, että komentava kenraali on määrännyt minut tämän porukan johtajaksi. Ja hän on lisäksi pyytänyt, että mikäli mahdollista koettaisimme saada vangin. Silloin he sanoivat, että heidän divisioonansa komentaja kenraalimajuri Digmar oli sanonut, että jos Saarmaa vie oikein hulluun paikkaan, niin hänen käskyään ei tarvitse totella.

Jätin heidät, ja läksin hiihtämään yksin pitkin näitä venäläisiä latuja, en niitä käyttäen, koska pelkäsin latumiinoja, vaan hiihtäen siinä vieressä. Hiihdettyäni noin puolitoista tuntia, näin venäläisen sotamiehen, joka oli nukahtanut latunsa viereen. Menin hänen luokseen ja heitin hänen konepistoolinsa lumihankeen. Herätin hänet ja annoin merkkiä, että me rupeamme nyt siirtymään pois. Hänellä oli hiukan vaikeuksia suksiensa kanssa, mutta kun minä annoin hänelle merkkejä pistoolini kanssa, että nyt nopeasti, niin hän virkistyi ja läksimme hiihtämään hän edellä ja minä perässä. Enkä ole koskaan elämässäni, en talvisodassa, en jatkosodassa myöhemminkään pelännyt niin paljon. Pelkäsin koko ajan, että hänellä olisi taskussaan munakäsikranaatti. Ja kun hän kerran ojensi kättään kohti taskua, annoin hänelle merkkiä pistoolillani, että niin ei saa tapahtua.

Sitten tapahtui ihme. Saksalaiset sotilaat olivat tehneet kapinan niitä kolmea upseeria kohtaan ja sanoneet, että jos he tulevat Ala-Kurtille ja komentava kenraali kysyy, että missä kapiteet Saarmaa on, niin heidät ammutaan kaikki. Ja niin he tulivat latua myöten takaisin. Olin hyvin iloinen, mutta upseerit pyysivät, etten kertoisi tästä heidän toiminnastaan. Enkä minä sitä tehnytkään.

Niin me pääsimme pikku hiljaa Nurmen asemalle, josta soitin kenraali Hölterille, että minulla on vanki. Hän lupasi lähettää heti venäjänkielentaitoisen henkilön hakemaan vankia. Ja sinne vanki meni hakijan mukana. Olin antanut hänelle ruokaa ja tupakkaa ja tulitikkuja ja pyytänyt häntä laulamaankin yhtä laulua.

Läksin sitten pikku hiljaa joukkoineni Ala-Kurttiin. Saksalainen vuoristojääkärijoukkue lähti omaan divisioonaansa 169 ja suomalaiset rajajääkärit lähtivät majuri Wetterströmin rajajääkäripataljoona 7:ään.

En ole koskaan kenellekään kertonut, mitä siellä tapahtui, mutta olen jälkeenpäin kuullut, että kuulusteluissa Ala-Kurtilla oli tältä venäläiseltä vangilta, joka oli lääkintäaliupseeri, kysytty kuinka hän joutui vangiksi. Hän oli kertonut, että se oli tämä suomalainen kapteeni, joka hänet otti vangiksi ja sitten vähää myöhemmin saksalaiset saapuivat meidän latua vastaan ja sitten hän joutui kantamaan konekivääriä selässään aina Nurmen asemalle saakka. Ja kun tämä oli selvinnyt armeijakunnan johdolle kenraali Weisenbergerille, niin tapahtui, että kenraali Digmar sai käskyn luopua divisioonasta ja heti lähteä divisioonan komentajaksi Venäjän rintamalle.

Nämä kolme upseeria siirrettiin heti pois Suomesta Saksaan.

Maaliskuun toisena päivänä minä sain Rovaniemellä armeijakunnan AOKA:n ensimmäisenä reserviupseerina Suomen armeijassa ensimmäisen luokan rautaristin, josta tänä päivänä olen ylpeä, koska minä olen luultavasti ainoa upseeri, jolla tällainen ensimmäisen luokan rautaristi on, koska Mannerheim ja suomalaiset kenraalit Airo, Siilasvuo ja Heinrichs, joilla myöskin oli ensimmäisen luokan rautaristi, ovat kuolleet. (Kirjoitettu 1993 tehdystä ääninauhasta tammikuussa 2002)