Salon Seudun Sotaveteraanit ry  
 

Aili Salminen

ELÄMÄÄ MUURLASSA

Olen Aili Aleksandra Salminen o.s. Lehti. Olen syntynyt Muurlassa 11.3.1908. Maaliskuussa tulee 92 vuotta täyteen.

Olin kahden vuoden silloin, kun menimme Koskenpäähän. Se oli siis 1910. Siellä oli kolme veljestä, jotka pitivät taloa. Kun yksi heistä kuoli, eivät toiset enää jaksaneet pitää taloa ja kun isä oli niiden kolmen veljen kasvattipoika, niin ne halusivat, että isä jatkaa Koskenpäässä. Ja niin me sitten olimme siellä.

Olimme siellä 1923 elokuun viimeiseen päivään, kunnes muutimme Hentulle, Knaapin naapuriksi. Niin kauan olemme olleet Sorja Knaapin kanssa naapureina. Me olimmekin tosiasiassa Ruotsalassa jo paljon ennen, kuin Sorja sinne muutti vuona 1939. Olemme siitä saakka olleet hyviä ystäviä ja monta kertaa viikossa soitamme toisillemme.

Hentulla aloitimme 1923 maatyön, eikä muuta työtä silloin ollutkaan. Maanviljelyksen lisäksi oli karjaa 20-30 lehmien välillä ja sitten olivat vasikat ja lampaat ja 5-6 hevosta. Lisäksi oli sikoja ja kanoja. Muuta ei ollut kuin kova maatyö. Siihen aikaan tehtiin kaikki hevosvetoisilla vehkeillä, heinä niitettiin hevosvetoisella niittokoneella ja lapotettiin ihmisvoimin seipäälle. Ei se ollut helppoa, mutta siinä vain mentiin.

Sota-ajat, joita tässä nyt muistelen olivat kaikkea muuta kuin mukavia.

TALVISODAN AIKAAN

Talvisota vei miehet mennessään. Ei jäänyt kuin nuorin veljeni, joka oli 1926 syntynyt. Hän oli isän kanssa kotona ja ajoi traktoria. He hiukan meinasivat, että minä olisin ruvennut ajamaan, mutta minua ei asia kiinnostanut yhtään. En ole ikinä ajanut mitään moottoriajoneuvoa.

Vanhimmat veljet olivat sotareissussa. Isä ei joutunut sotaan ikänsä takia. Olin ainut sisko. Meillä ei ollut koskaan mitään riitaa tai kinaa, vaan kaikki tehtiin yhdessä. Olin kotosalla kaikkien sotien ajan ja menin naimisiin vasta jälkeen kaikkien sotien. Kotona tein kaikenlaisia töitä, kunnes sotatoimet kutsuivat.

Sodan aikana piti kaikkien paikkojen olla pimeitä iltaisin ja öisin. Valoa ei saanut pilkottaa mistään raosta. Kymmeneltä Juvankoski lopetti sähkön jakelun. Iltaisin emme menneet edes kanalaan katsomaan, sillä valot sammuivat kymmeneltä joka tapauksessa ja kanat kyllä pärjäsivät.

Oli meillä kyllä kylässä oikein yövartioitakin. Meitä oli aina kaksi naista vuorotellen vartioimassa ja paseeraamassa pitkin teitä. En tiedä, mikä merkitys sillä oli. Jotain siellä oli olevinaan kulkemassa, ja niitä piti vartioida, ettei mitään luvatonta liikettä tai vihollisen desantteja siellä olisi.

SIIRTOLAISET TULEVAT

Siirtolaisia tuli paljon joka paikkaan. Yhtenä yönäkin niitä tuotiin junalla Saloon ja sieltä Muurlaan. Olimme Kosken koululla niitä vastassa. Mammat tulivat rappuja pitkin koulun yläkertaan ja me olimme siellä vastassa. Siirtolaiset parkuivat kohtaloaan. Me tarjosimme heille ruokaa ja kahvia ja he jäivät sinne yöksi. Aamulla menimme taas sinne ja rupesimme jakamaan heitä. Jokainen otti siirtolaisia omiin koteihinsa. Meillekin heitä tuli silloin 13 henkeä. Mutta kaikki vain tultiin toimeen silloin keskenämme, vaikka meillä oli kaksi navettaflikkaa asumassakin omissa tiloissamme. Kaikki meni muuten hyvin, eikä ollut mitään hätää.

Maaliskuussa, 13. päivä 1940, kaikki siirtolaiset tulivat kuuntelemaan uutisia radiosta. Se oli vaikeaa nähtävää ja kuultavaa. Siirtolaiset parkuivat kovin, sillä rauhanehdot koskettivat heitä kipeästi.

Rauhan tultua he lähtivät takaisin Karjalaan. Mutta se oli heille vain lyhyt käynti. Piti taas tulla takaisin.

Siirtolaisia tuli myös jatkosodan jälkeen, Vesteriset ja Morttilaiset. Saivat maata ja rakensivat taloja. Maata luovutettiin suuria määriä.

MUKAAN LOTTATEHTÄVIIN

Lottahommiin pääsin mukaan sillä tavalla, kun Hilda Rannikko jätti työnsä lottien muonituspäällikkönä ikänsä perusteella. Hän sanoi, että minä saan jatkaa sitä työtä. Siitä se alkoi ja sitä oli jatkuvasti niin kauan, kun sitä toimintaa riittikin. Olimme suojeluskunnan tilaisuuksissa mukana ja kaikissa muissakin ja oltiin myös palokunnan juhlissa mukana, kun esimerkiksi oli suuret tanssit Kovaskalliolla. Ja joka paikassa olimme. Meidät oli jaettu ryhmiin ja olimme vuorotellen mukana eri tilaisuuksissa.

Lotilla oli lottalupaus, joka annettiin ennen lotaksi pääsyä. Tilaisuus oli kirkossa. Ja sen jälkeen olimme mukana myös aina, kun vainajia siunattiin haudan lepoon.

Käsky rintamalle tuli, kun Salossa oli tuttuja päälliköitä. Ne kävivät meillä ja sillä tavalla tuli puheeksi, että lottahommissa olisi tarvetta ja siten siihen mentiin mukaan.

Olin rintamalla melko kauan. Tosin välillä pääsi vähän kotilomallekin. Mutta melko yhtenäisesti siellä rintamalla oltiin auttamassa miehiä ja helpottamassa heidän valmiuttaan puolustaa maata. Leevi Rantalaiho oli siellä soittamassa monta kertaa haitaria. Hän kävi meillä jo paljon ennen sotia ja oli sillä tavalla tuttu jo Muurlasta saakka.

Rintamalle lähdettiin Salon asemalta junalla ja mentiin Syvärille asti ja Semenskiin. Matka kesti monta päivää. Välillä piti yöpyä. Oltiin vaunuissa ja torkuttiin. Mitään parempia makuupaikkoja ei ollut. Kiitti, kun sai siinäkin nukkua. Rintamalla oli myös muonituspäällikön virka ja piti kaikkia tavaroita tilata, jotta miehille riitti ruokaa.

Välillä vierailtiin miesten luona teltassa juomassa yhdessä kahvia. Olimme nuoria ja viihdyimme silläkin tavalla toistemme seurassa.

Olin aivan etulinjoilla asti, jonne menimme viemään miehille tavaroita hevosen ja reen kanssa. Oli vanhanaikaiset peräreet ja yksi mies mukana ajamassa. Hevosmiehet tiesivät tien, mistä mennään. Itse seisoskelin jossakin jalaksilla tai perässä. Miehille veimme tavaraa pitkin metsiä.

Siinä olivat suuret kahvikattilat ja joka lajia tavaraa. Olimme joskus liiaksikin etulinjoilla ja saimme pomoilta pauhuja: "Tietäkää, ettette toista kertaa mene niin lähelle etulinjaa." Mutta kyllä me taas vain menimme. Täytyi mennä viemään miehille kaikkea, sillä toki tiesimme, että kyllä miehetkin tarvitsevat ja niillä oli vielä vaikeampaa kuin meillä, koska he olivat etulinjassa aivan keskityksessä kaiken aikaa. Oli halu olla avuksi taistelijoille.

Meillä oli siellä maakanttiinikin. Miehet kaivoivat sen. Jouluaattonakin olimme metsässä puiden juurella. Pappi puhui ja veisasimme jouluvirsiä ja lauluja. Seisoimme lumihangessa. Siellä oli kaikenlaista kurjuutta. Ja iankaikkisen kylmä.

Rakennukset olivat hataria. Lämpö ei niissä pysynyt lainkaan. Illalla nukkumaan mennessä pantiin lakit päähän ja villatakit ylle ja villasukat jalkaan ja aamulla, kun rupesi nousemaan ylös ja kahvia keittämään, niin vesiämpärissä oli pinta jäässä. Ei ollut mukavaa. Mutta kaikki meni kuitenkin suhteellisesti ottaen hyvin. Emme sairastuneetkaan.

Välillä oli mentävä sotaa pakoon. Välillä jouduimme sirpalesateeseen. Itsekin sain selkääni, mutta onneksi se oli vain hyvin pieni. Menimme mitä erilaisimpiin paikkoihin pakoon. Aikaa kului todella pitkälti siellä rintamalla.

Kun olin siellä metsässä sodan aikana, niin keskimmäinen veli oli siellä autokuskina sotareissulla. Muut miehet sanoivat, että on harvinainen tilaisuus, kun veli ja sisar tapaavat toisensa niissä olosuhteissa. Olimme iloisia ja riemuitsimme, kun emme olleet pitkään aikaan tavanneet.

Mutta sitten piti välillä tulla myös kotipaikkaan töihin ja jättää työ rintamalla. Määräykset olivat sellaiset. Kerran pääsi lomalle välillä ja sai olla pidempään kotona. Takaisinmeno oli hidasta, kun ei tahtonut oikein mikään kulkuneuvo kulkea puhumattakaan mistään aikatauluista. Junalla kuljettiin ja se seisoi pitkiä aikoja.

Laskiaissoppaakin laitettiin. En ole ikinä muulloin keittänyt laskiaissoppaa jäätyneistä perunoista. Perunat olivat jäässä. Kun ne pantiin veteen, ne menivät kaikki yhdessä kimpussa. Mutta siitä vain saatiin soppaa.

Asunnot olivat sellaisia, että lehmät olivat alakerrassa ja ihmiset asuivat yläkerrassa. Kaikki lattialaudat olivat niin harvoja, että lehmät lämmittivät. Lämpö nousi alhaalta ylös. Kyllä siinä tuli samalla myös lehmien hajua. Kyllä siihen hajuun oli jo totuttukin, mutta joku vieraampi sitä saattoi ihmetellä.

Saunameininki oli sellaista, että ei oikein ollut mitään. Miehet tekivät jonkinlaisia saunoja ja saatiin pestyksi itsemme. Siellä meitä taputettiin ja sanottiin "finski maatuski" paikallisen väestön puolelta. Ei meitä varsinaisesti vihollisiksi koettu. Meillä oli olevinaan hyviä vaatteita, joita ne ihmettelivät.

Silloin, kun mentiin sinne lottakomennukselle, oli mukana myös joitakin, jotka lähtivät sinne vallan muut mielessä. Minunkin tutuistani yksi oli kova ryyppäämään ja juhlimaan. Hän väänsi vallan miesten kanssa. Ja kun saimme jouluviinat, niinkuin miehetkin, kai miehet saivat enemmän, niin se tuttu likka ja eräs Paavo joivat meidänkin viinamme. Viinat eivät olleet lukon takana ja niin he veivät meiltä kaikki. Kun sitten tuli tuttuja miehiä kylään, että jos meillä olisi vaikka jotain tarjottavaa, niin meidän olikin tuotettava heille pettymys.

Se likka joutuikin sieltä pois, kun ei se tehnyt muuta kuin väänsi vallan miehien kanssa. Olen seurannut, että kyllä se on jälkeenkin päin pitänyt huonoa elämää ja ollut jossain hoitolassakin.

Lotilla oli kova kuri ja tehtävistä joutui pois, jos ei sopeutunut porukkaan.

Lottatoiminta lopetettiin sodan jälkeen. Lottapukuja ei uskaltanut enää panna yllensä, vaan koko järjestön toiminta kiellettiin. Kun oli pumpulinen lottapuku, niin sen pidin kotona loppuun töissä jokapäiväisenä. Villapuku lienee jossakin vielä. Sitä korjattiin ja reerattiinkin, mutta sitä ei uskaltanut pitää missään. Kaikki piti kätkeä, ettei vaan mitään ollut missään esillä.

VÄLIRAUHAN AIKA - UUSI SOTA

Kun talvisota loppui siirtolaiset lähtivät riemuissaan pois. Meilläkin oli sellainen Laamanen, joka sanoi: "Ai, ai kyllä meillä on lystiä, kun pääsemme kotiin takaisin."

Välirauhan tultua elämä ei ollut niin yksinkertaista. Kaikki oli kortilla ja oli puutetta. Piukalle pantiin. Meillä oli oma mylly ja olisimme voineet myllyttää, mutta niihinkin pantiin plommit päälle, eikä saanut tehdä. Kaikki oli luvanvaraista.

Kun saatiin viljaa, niin mamman kotipaikassa oli käsinkierrettävät myllynkivet. Otettiin jyviä kannuun ja käytiin siellä myllyttämässä ne jauhoiksi. Saatiin uutispuuroa ja muutenkin. Piti olla jokin kiertotie. Kaikki oli muuten kortilla ja elämä piukkaa. Ihmiset kävivät hakemassa maitoa ja muuta elintarviketta viikonlopuksi ja pyhäksi maalaistalosta, jossa sitä sentään hiukan saatiin omana tuotantona.

Alkoi uusi sota. Se ei tuntunut mitenkään mukavalta, vaan masensi entisestään. Miehet lähtivät taas jatkosotaan. Nuorin veli jäi kuitenkin vielä kotiin, mutta myöhemmässä vaiheessa joutui hänkin mukaan, vaikka ei suorastaan rintamalle vietykään.

Jatkosodan päätyttyä olin kotona. Radiosta kuulimme rauhan tulosta, vaikka radiokin oli patterikäyttöinen ja patteri loppui jatkuvasti ja uusi piti käydä Salosta hakemassa. Puutetta oli, mutta siellä vain toimeen tulimme. Jatkosodan jälkeen rupesi kyllä sähköäkin paremmin saamaan Juvankoskelta.

Veljet tulivat sodasta ehjänä kotiin. Muuten kyllä riitti sankarivainajien siunausta. Niitä tuntui olevan jatkuvasti. Kirkossa siunattiin ja olimme aina mukana.

Sitten tuli aika, jolloin eläinlääkäri Pirilä toi monennäköistä tavaraa meidän vinttiimme, kun pelkäsi joutuvansa ne luovuttamaan jonnekin tai muuten ajatteli niistä tulevan pulaa. Hän oli tuttu ja siksi toi meille tavaraa.

Muutenkin kaikkea vietiin piiloon, kuten liinavaatteita ja vietiin makasiineihin. Pelättiin, että ne joutuvat vääriin käsiin. Kerran vielä kansakoulua käydessäni, opettajakin vietiin kesken kaiken pois koulusta. Ajanjakso oli levotonta. Opettaja tuli aikanaan takaisin. Ei häntä kuitenkaan vielä lopetettu.

Elämänvaiheisiini kuuluu monta sotaa alkaen ensimmäisestä maailmansodasta, vapaussodasta, talvi ja jatkosotaan. Kaikista on muistoja olemassa.

NUORIN VELI ENSIN

Pojat ovat jo menneet tästä ajasta. Vanhin veli oli syntynyt 1910 ja toinen 1912. Keskimmäinen veli pani sodan jälkeen pystyyn Talmun tehtaat. Veljet ovat kaikki jo kuolleet. Vaikka olen kaikista vanhin olen vielä yksin elossa sisarusparvesta. Nuorin veli meni kaikista ensimmäisenä. Hän oli syntynyt 1926 ja oli jonkinlainen "iltatähti" perheessä. Häneltä katkesi verisuoni päästä. Hänelle jäi kaksi lasta. Poika oli ensimmäisellä luokalla koulussa ja tyttö oli viiden vuoden. Hän kuoli niin nuorena. Se oli surkea tilanne.

Olimme silloin Muurlan järvellä kilpa-ajoissa ja kun hän tuli kotiin, niin hänellä oli huono olo. Ja siihen aikaan maailmassa oli vielä niin, että lääkäri tuli kotiin. Soitimme lääkärin joka tulikin ja vei hänet sitten mennessään Saloon sairaalaan. Mutta mikään ei auttanut, vaan hän menehtyi verisuonen katkeamiseen.

ELÄMÄÄ SODAN JÄLKEEN

Rauhan tultua oli suuri puute kaikkialla ja kortilla kaikki tavarat. Aina oli joku ovensuussa ruokaa pyytämässä. Kerrankin joulupäivän aamuna, kun olimme juuri kirkosta tulleet, silloin menimme kuudelta kirkkoon, tuli pari reissusälliä pyytämään mammalta ruokaa. "Omat ovat vasta kirkosta tulleet ja ovat kirkkokahvia saaneet. Ei tässä nyt mitään ruokaa vielä tehdä," mamma sanoi. Mutta he eivät suostuneet lähtemään ennen ruokaa.

Kosken kartanossa oli iso renkitupa. Siellä oli reissusällejä kymmenittäin yötä. Ne makasivat pitkin permantoa. Siten aamulla niitä lähti aina joka suuntaan menemään. Meidänkin tupa on valtatien varrella ja Kosken kartano on toisella puolella. Niitä kulkijoita riitti ja joka aamu niitä tuli. Eikä niitä silloin joulupäivän aamunakaan pois saatu ennenkuin niille oli annettu ruokaa. Ne söivät ja kiittivät ja sanoivat: "Kyllä emäntä taivaaseen pääsee, jos sinne ihmisiä otetaan."

Kaikenlaista kerjäläistä riitti. Avun tarve oi suuri. Maito erityisesti kelpasi, koska kaikista ruokatarpeista oli kova puute. Täytyy sanoa, ettemme me oikein tienneetkään, millaista se puute oikein oli, koska meillä oli omasta talosta sentään ruokaa monenlaista. Mutta niillä, joilla ei ollut tätä mahdollisuutta elämä oli todella kovaa. Monella kaikki oli vain kortin varassa. Tietenkään meilläkään ei ihan niin ollut kuin olisi ollut, jos olot olisivat olleet tavanomaisia.

Meidän itsemme ei tarvinnut kerjuulle lähteä.

PITOKOKKINA

Elämäntyöni tein koko ajan Muurlassa. Saloon muutin Pietarinkadulle. Veljet ottivat Muurlan paikan. Asuin ensin Pietarinkadulla ja kävin siitä vielä Muurlassakin. Olin aikoinaan pitokokkina. Silloin mentiin paljon tuvasta tupaan. Kun talossa pidettiin juhlat, mentiin taloon ja asuttiin siellä Aloitettiin leipomalla piparkakkuja. Ne kaikista ensin ja sitten vasta ruvettiin tekemään ruokia ja viimeksi leivottiin pullaa kahvin kanssa tarjottavaksi. Kaikki tehtiin kotona ja välillä oltiin jopa viikon päivät reissussa, kun pitoja tehtiin. Myöhemmin sitten oli se aika, jolloin tehtiin valmiiksi jo kotona. Se vietiin autolla juhlataloon.

Isää piti hoitaa Muurlassa. Matka tehtiin linja-autolla. Talmun perustajalla oli linja-auto ja pääsin siinä ilmaiseksi kulkemaan. Se oli Lehtin Liikenne.

Pitokokkina olin jo Muurlassa. Serkkuni oli hyvä pitojen laittaja ja kuljin hänen kanssaan ja sain häneltä opit omaan toimintaan. Pojat pitivät taloa ja niillä oli vaimot, niin minun ei tarvinnut kotitöitä paljoa tehdä. Siispä kuljin pitokokkihommissa serkkuni kanssa. Mutta varsinaisesti itsenäisesti hoidin sitä hommaa ollessani Salossa. Serkkuni oli hyvä vanhanaikaisen maalaisruuan tekijä ja oppi siirtyi häneltä minulle. Hämeentielläkin oli alhaalla oikein vanhanaikainen puuhella ja alakerrassa oli kaikkea hyvä tehdä ja siellä oli kaasuhella ja puuhella vierekkäin.

Kerran Muurlan hirvijuhlaankin tein 50 kiloa lihapullia. Ne toivat lihan, joka jauhettiin meillä ja pantiin isoon jääkaappiin. Sieltä otin annoksen kerrallaan ja paistoin. Hyvin tavallista oli, että juhliin paistettiin 10 kiloa lihapullia. Niitä tarvittiin, kun kahdellesadallekin hengelle valmistettiin pidot.

Olin Mököisissä 12 vuotta ennen palvelutaloon tuloa. Sitä ennen asuin Hämeenkadun asunnossa. Mököistenkadulla oli kaksi sähköhellaa ja sillä tavalla sai nopeammin tehdyksi ruuat. Ylioppilasjuhliin tehtiin paljon mm. kotijuustoja. Päivät kuluivat hyvin työn touhussa.

MENETÄN JALKANI

Saa olla kiitollinen, että on tämänkin verran muistia jäljellä, vaikka jalat onkin viety. Mutta ei oikein osaa kuitenkaan puhua ihan niin niinkuin haluaisi ja pitäisi. Kaikkea on ollut niin valtavan paljon tapahtumaa ja meininkiä.

Toiseen jalkaan tuli säärihaava ja se leikattiin kaksi kertaa. Kärki yritti sitä parantaa, mutta eräänä aamuna hän kierrolla ollessaan ilmoitti, että menetän jalkani, että sille ei voi mitään. Se ei parantunut, vaan aina tuli luu vastaan. Hoitajalle kerroin, että pyydän lääkäri antamaan sellaisen piikin, ettei tarvitse enää takaisin tulla. Olin niin masentunut leikkaustiedosta. Hoitaja vihastui kovin ja käski minun pitää suuni kiinni sellaisista asioista. Ole kiitollinen, kun sinulla on järki päässä. Sitten olinkin hiljaa.

Siitä leikkauksesta on nyt neljä vuotta aikaa. Toisen jalan leikkauksesta on aikaa noin vuoden päivät. Siihen tuli kuolio varpaaseen ja sieltä se alkoi nousta ylöspäin. Se oli niin kipeä, etten ymmärtänyt sellaista kipua olevankaan. Lääkäri tuli kerran kolmen aikaan huoneeseeni ja sanoi, että minut leikataan sinä päivänä.

Kun kello tuli illalla yhdeksän tuli sairaanhoitaja ilmoittamaan ilosanomaa, että pääsen leikkaukseen. Hän vei sänkyineen päivineen mukanaan. Kello oli illalla 11, kun pääsin leikkaussalista pois. Toimenpide tehtiin paikallispuudutuksella ja kuulin kuinka lääkäreillä oli lystiä. He keskustelivat ja tekivät työtään.

Sairaanhoitaja oli vasemmalla puolella ja koitti sydäntä ja toisella puolella oli se kone, jolla mitattiin verenpainetta. Välillä aina kysyttiin, millainen olo minulla oli. Sanoin, että minulla on sellainen olo, että pitäisi saada kahvia, jota teki kovin mieli.

Kun pääsin pois leikkaussalista, pyysin hoitajalta kahvia ja konjakkia. Se vain nauroi. Jonkun ajan kuluttua hän kuitenkin kysyi, kumpaa minä otan, konjakkia vai sairaalan erikoisen hyvää omaa viiniä. "Tuo nyt sitä viiniäkin. Onhan se jotain," sanoin.

Sitten olivat kaikki kivut menneet menojaan ja siitä on nyt kulunut runsas vuosi. Jalat ovat hyvin parantuneet, eikä niissä ole jälkisärkyä. Liinaa on pidettävä polvien päällä, sillä siitä ne tykkäävät. Jos ne ovat kylmässä alkaa niitä nipistellä. Tähän on vain nyt joutunut sopeutumaan. Ei tästä mihinkään pääse ennenkuin aika tulee.

Onneksi jalkavaivat tulivat vasta iäkkäämpänä, jotta sai tehdä töitä. Nyt kun jalat ovat poissa ei oikein paljoa enää saa tehdyksi mitään.

ELÄMÄ KANTAA

Tänäpäivänä kaikki on vallan erilaista kuin ennen. Ruotsalan kylä menee koko ajan moottoritien alle. Elämä kuitenkin menee menojaan omien lakiensa mukaan.

Ennen juostiin kylässä vain kääntämällä esiliina toisin päin. Knaapin pojan syntyessä käytiin kahvilla. Poikakin on kohta 60- vuotias. Simon nuorin poikakin on jo päässyt pois sotaväestä. Hänellä on neljä lasta.

Olimme Muurlassa Knaapilla kylässä. Meitä oli semmoinen naiskööri, kun olimme torstaina kylässä. Menimme päivällä kahdentoista aikaan ja tulimme illalla kuuden nurkilla kotiin. Simo tuli sinne myös, kun oli siellä emäntänsä kanssa kyntämässä. Sanoin tiedätkö, että Sorja tuotiin silloin Saloon, kun hän sinua vartoi. Ja koska oli sota-aika, niin hänet tuotiin valmiiksi Joonas Norvan luokse jo ennakkoon. Sitten tulikin kova pommitus ja Saloa pommitettiin. Armaksen sisko pani miehen hakemaan Sorjaa Salosta kotiin. Ja kotona se synnytys sitten tapahtui. Sitten Armaksen sisar soitti meille, että tulkaas kahville, että Sorja on saanut pojan. Sitten mentiin sinne. Otettiin pakalta jotain kukkasia ja mamma käänsi esiliinan toisin päin, että oli puhtaampi puoli päällä.

Nyt on jo Simon lapsista nuorin ollut sotaväessä ja on koulussa Helsingissä. Sanoin Simolle, että osaatko yhtään ajatellut, millaista on ollut sinä aikana, kun olen tässä niin kauan kekkaloinut.

Kun Sorja sai Tiinan, niin Armas tuli meille karvalakki päässä takaperin ja villainen kaulaliina kurkussa ja sanoi: "Meidän Sorja on saanut viime yönä flikan, mutta en mää ny kerk menemä hänt kattoma, ku mun täytty mennä miesten kans mättä, mut jos sä mensisis." Meidän mamma sanoi kohta: "Juu kyl sää saat mennä ilman muuta." Se oli 12. päivä tammikuuta ja polkupyörän kanssa menin Saloon Sorjaa katsomaan. Oli todella lumista ja matkaa yli kymmenen kilometriä yhteen suuntaan.

Mutta kyllä meillä on mukavasti mennyt. Hevonen oli yleinen kulkuneuvo ja polkupyörä. Linja-auto kulki vain harvoin. Pommitusten pelossa mentiin kauppaan vain illalla tai aamulla. Ja hevonen jätettiin jo Tupurin ahteen päälle, josta käveltiin perille.

Kerrankin olin Lääkäri Koskenhovin luona uusimassa isäni lääkkeitä. Lääkäri sanoi: "Lähtekääs nyt vain menemään, nyt on hälytys." Lähdimme menemään ja makasimme jossakin pellonojassa hiljaa hälytyksen ajan. Vilja oli näkösuojana. Salonreissutkin saattoivat olla vaarallisia.

Tässä palvelutalon asunnossa, jossa nyt asun saan katsella vanhaa kotipaikkaani Hämeenkadulla.

Hämeenkadulla asuin omakotitalossa mieheni kanssa 30 vuotta. Siihen tuli kauppakeskus. Pahaa teki, kun näki kuinka omenapuut sahattiin poikki. Kaivoin raparperipensaita ja vein niitä Mököisiin, toiseen asuntoon, mennessäni. Miehet hirvistelivät minulle ja sanoivat, että ota siitä vaan raparperia. En voinut heille mitään vastata, sillä se oli paha paikka ja ikävä kaiversi mieltäni.

Talo on jäänyt k-cityn kauppakeskuksen alle. Eräänä äitienpäivänä menimme hautausmaalle Muurlaan. Sinä aikana oli pihalta vesirenkaasta viety vanhanaikainen messinkinen vesikraana, varastettu. Mieheni oli rakennusmies ja siinä oli piharakennus, jossa oli paljon rakennuksilla tarvittavia välineitä ja koneita. Kun siitä lähdettiin, niin vellipoika sanoi, älä katso enää taaksesi ollenkaan. Kun sitä hajoitettiin, niin en mennyt sinne lainkaan katsomaan.

Olisimme kyllä tontin itsellemme ostaneet, mutta kaupunki ei sitä meille myynyt, kun se oli vuokratontti. Monia haikeitakin muistoja siihen paikkaan liittyy.

Kaikki on tänään kuitenkin kohdallaan. On radio, televisio ja sanomalehdet, joista voi seurata elämän meininkiä. Lisäksi vielä hiukan aikakauslehtiäkin. Kun en oikein pääse mihinkään kulkemaan, niin lueskelen. Näkö on hyvässä kunnossa. Kuulokin pelaa hyvin. Kaikki kohtelevat hyvin, eikä minulla ole mitään valittamista. Kaikki menee niin mukavasti. Ystävät käyvät usein katsomassa tai soittavat ainakin. Veljien pojat käyvät myös katsomassa ja pitävät siitä huolen. Ne hommasivat tämän asunnonkin minulle ja tykkään, että asuntoni on oikein hyvä ja olo on mukava. Saan olla tyytyväinen. Asiani hoidetaan, eikä minulla ole mitään hätää.

Talonmies pitää hyvää huolta jopa kellostani, joka on yhtä vanha kuin minäkin. Kello käy edelleen hyvin.

(Kirjoitettu lokakuussa 1999)