Salon Seudun Sotaveteraanit ry  
 

SANTAVIRTA LAURI

Taustaa

Olen Lauri Kalevi Santavirta s.1.6.1916 Rautjärvellä, Torsansalossa. Synnyin saunassa, mikä oli yleistä siihen aikaan.

Vanhempani olivat Kannaksella opettajina Rautjärven pitäjässä, joka sijaitsee Laatokan ja Saimaan välisellä kannaksella. Rauhansopimuksen mukaan raja kulki Ruokolahden pitäjästä. Toinen puoli Rautjärvestä jäi Venäjälle ja toinen puoli Suomelle. Se jako on voimassa vieläkin. Koulu, jossa vanhempani olivat opettajina, on vielä Suomen puolella.

Karjalasta muutimme pois jo 1926, jolloin olin itse 10-vuotias. Tulimme Uskelaan, jonne isäni ja äitini tulivat opettajaksi Veitakkalan koululle.

Kannas tutuksi

Kannas tuli tutuksi, kun siellä käytiin ristiin rastiin. Ensin sotaväen aikana oli harjoituksia Rautjärven suunnalla Laatokan pohjoispuolella. Hauskana muistona sotaväkiajalta ovat lentokoneet, jotka pudottivat punaisia pusseja. Ne olivat olevinaan pommeja. Ja tuomarit, jotka olivat lähellä, tuomitsivat siinä olleet kaikki haavoittuneiksi.

Kannas tuli vielä tutuksi myös armeijan jälkeen, kun v. 1939 käytiin pari viikkoa linnoittamassa pohjoispäässä Mannerheim-linjaa. Tehtiin kiviesteitä. Olin siellä laturin apulaisena. Minusta ei kuulemma ollut oikein porariksi. Linnoittamisaikana asuimme Karhulan Nuorisotalolla. Mukana oli muitakin salolaisia. J.A. Kiven puutavaraliike, tuomari Saloranta ym. paljon oli tuttuja Salosta.

Koivostolta on jälkeenpäin paljon hyviä tuttuja. Koivistohan oli siinä lähellä rannikkoa oleva saari Viipurin lahden suulla.

Ennen sotaa Salossa oli oma suojeluskunta ja poikaosasto. Siellä oli kaksi tykkiä ja minä sain suorittaa tykkipalvelusta. Sain tutustua laskija-aliupseerin tehtäviin ja olimmekin valmiita laskijoita kun mentiin armeijaan.

Mutta Perkjärvellä, kun oltiin vakinaisessa väessä, en päässytkään laskijaksi, vaan pääsin vain seuraamaan polviasennossa ammuntoja, kun toinen laskija teki tykistön valmistelun. Perkjärvellä oli meidän aliupseerikoulumme rauhan aikana. Armeija käytiin Hämeenlinnassa, mutta kesäleiri oltiin aina Perkjärvellä. Siellä oli iltaisin aina mieliinpainuva iltahartaus. Sodan aikana Salossa oli postissa Ranta, joka myöhemmin oli työssä postimestarina Lappeenrannassa. Hän lähetti sodan aikana minulle kortin, jossa oli kuva tästä "Pyhästä tiestä", missä pidettiin näitä iltahartauksia. Se tie oli laitettu todella surkeaan kuntoon. Sen takia Ranta minulle sen kortinkin lähetti, jotta näkisin ja muistaisin.

Talvisotaan

Kaksi sotaahan siinä oli aika lähekkäin. Se oli kuitenkin huomionarvoinen asia, että molemmista sodista palattiin aivan samaa reittiä takaisin. Saimaan kanavan yli Juustilan sulun kohdalta. Talvisodassa olin vielä tykistössä Salon, Perniön porukassa, mutta toisen sodan aloitin panssarintorjuntajoukoissa Hangon lohkon takia. Sotien välissä vaihtui siis aselajini.

Kun lähdettiin talvisotaan ja purettiin Leipäsuon asemalla, niin silloin tuli jo iso muodostelma venäläisiä koneita. Eivät ne silloin vielä meitä pommittaneet, mutta sanottiin "ne on omia joukkoja". Olivat menossa Helsinkiä pommittamaan. Silloin oli räntäsade. Tämä oli jo hiukan ennen talvisotaa YH:n aikana. Usein joku velikulta sanoi: "No omia koneitahan nuo ovat." Venäläisiä oli lähes jatkuvasti ilmassa.

Talvisodassa meillä oli venäläiset K 02- tykit, samat hevosvetoiset tykit, jotka meillä oli täällä Salossa jaoksessa. Mutta asemiin mennessä niitä liikuteltiin miesvoimin. Hevoset vietiin suojaan. Talvisodassa hevoset olivatkin todella tärkeitä meille. Kun ehdittiin, niin hevosille kaivettiin syvennys, etteivät ne kaikki menisi yhdellä kertaa, jos vaikka osumakin tulisi.

Meillä oli patteri vanhan Pietarin tien molemmin puolin Muolaan pitäjässä. Kun purettiin tykit Leipäsuon asemalla, niin käveltiin Kanaojan kylästä eteenpäin noin kahden ja puolen kilometrin matka Muolaanjärven rannalle. Siellä oli betonikasemaatteja.

Alun perin tulenjohtajakin toimi vanhan navetan raunioilta. Myöhemmin tulenjohtopaikka siirrettiin kasemaattiin, koska navetan rauniot joutuivat liian suuren huomion kohteeksi. Sitten johdettiin tulta myös Muolaanjärven Suursaaresta. Se oli ikään kuin toinen paikka. Talvella se oli suojattu niin, ettei sieltä päässyt yllättämään. Oli mm. tehty railo, jota oli vaikea ylittää äkkiä.

Meillä oli YH:n aikana kova pula saunoista. Saatiin pystytettyä Muolaanjärven rantaan sauna. Mutta sodan alkaessa sinne ei ollut menemistä, koska aukko oli ihan pääpuolustuslinjaan päin, johon oli suora yhteys. Mutta saunasta nautittiin kyllä ennen sotaa, kun siellä ei oikein ollut mahdollisuuksia muuhun pesuun.

Vanhaa Moskovantietä, joka johti Kannakselta eteenpäin, myöten tuli joukkoja taistelujen jälkeen Summan Merkilohkolta, jossa veljenikin haavoittui ja myöhemmin kuoli sitten. Sieltä ne takaisin palatessaan tulivat sitä kautta. Meillä oli patteri molemmin puolin tietä ja korsummekin ihan lähellä. Siinä yhteydessä näin veljenikin viimeisen kerran. Muistan kuinka varrottiin, että kuka sieltä Summasta pääsee pois. Useimmat raskaat tykit jäivät sinne, mutta meillä oli kevyet, niin ne saatiin pois.

Sodan aikana veli lähetti minulle kerran kortin, jonka hän oli tehnyt tuohesta ja kirjoitti, että kun he tulivat takaisin, niin he joutuivat suojajoukkoihin. Martti, joka kaatui, joutui heti vakinaisiin joukkoihin, eli suojajoukkoihin. Lähtivät sieltä takaperin Rajajoelta. Ja hän kirjoitti kortissa: "Rautu on rautaa ja Kivennapa kestää".

Meillä oli uudet asemat siinä Summan jälkeen. Kervinen pyysi minua katsomaan, koska porukat pääsevät ja ketä sieltä tulee takaisin. Kervinen kuoli muutama vuosi sitten. Kervinen oli siskoni hyvä tuttu. Leirillä tavattiin samassa ruokapöydässä. Kervinen oli tykistön komentaja, mutta oli ryhmän komentaja siihen aikaan talvisodassa.

Summan lohkolle meidät vietiin yön aikana. Silloin oli pakkastakin jo yli 30 astetta. Tullessa nähtiin erikoinen armeija, kun tuotiin omia kaatuneita rintamalta pois ja ne olivat merkillisissä asennoissa. Vähän se hätkäytti. Mutta niin siinä kävi, että me saimme määräyksen tulla äkkiä pois, koska nähtiin, että tankit ovat pääsemässä jo Kämärän asemalle. Eikä meidänkään patterimme päässyt enää ajamaan suoraan tietä pitkin, vaan piti tulla suon poikki. Koska oli ollut aluksi heikko talvi, oli suokin aika pettäväinen.

Kämärän asemallehan jäi melkoisesti kuormastoa ja osa miehistä vangiksikin. Salosta mm. Lehtinen, joka jo on kuollut.

Mutta sitten sen verran jäätyi, että me pääsimme sieltä kevyillä tykeillä takaperin Pienperolle. Kilteen maastossa patteri pantiin taas iskukuntoon ja ampumaan torjuntaa. Pienperolla, jossa veli Reino Santavirta oli panssaritorjuntajutuissa myös mukana, hän joutui aika kiperiin tilanteisiin. Pienperolla oli yöllä tarkkaa torjuntatoimintaa ja toisten seuraamista, ennen kuin tuli päätös lähteä pois.

Kun linjat rupesivat pettämään linjat, tultiin viimeiselle asemalle, joka Viipurin länsipuolella. Sieltä oli hyvä näkymä Viipuriin ja linnaan. Meillä oli jo mitattu venäläisten asemapaikkoihin tulikomentopisteet. Paikat olivat kartalla.

Venäläinen kone putosi aivan siihen meidän viereemme. Joku pojista sanoi: "Nyt täytyy mennä hakemaan propeli." Propelien alumiinista tehtiin sormuksia puhdetöinä. Niillä kaatuneilla venäläisillä lentäjillä oli suklaata. Hyvin ne miehet oli hoidettu. Yhtään naislentäjää ei meidän kohdalla sattunut olemaan.

Talvisodan päättyminen

Alussa jo mainitsin, että jatkosodasta tultiin takaisin samaa reittiä kuin mitä tultiin talvisodastakin. Saimaan kanavan yli ja Juustilan sulun kohdalta. Ensin oli määräys, että pitää perääntyä vähintään 10 kilometrin päähän annetusta rajasta. Venäläiset epäilivät meitä loppuun asti. Oli jotenkin huojentavaa kuulla, etteivät venäläiset sitten enää lähteneetkään etenemään. Se oli kuitenkin jotensakin täpärä tilanne. Silloin oli ehkä Venäjä sidottu muulle suunnalle kovin paljon, eikä sillä ollut kiinnostusta enää hyökätä täällä.

Yleisesti talvisodan rauha koettiin katkerana. Tiedettiin, että monet sabotaasit, joista suomalaisia syytettiin olivat vihollisen taholta lavastettuja. Tänä päivänä Venäjä ei vielä sitä tunnusta. Mutta kyllä se sota todella koville otti.

Veljeni hautajaiset

Sodan aikana pääsin kerran lomalle, kun Martti-veljeni haudattiin. Hautajaisiin en päässytkään suoraan Viipurista, vaan minun oli pakko yöpyä lähellä Pyöreää tornia. Siellä oli matkustajakoti. Junayhteydet olivat poikki.

Kun veljeni Martin ruumis oli Salossa ruumishuoneella, niin vielä venäläiset koneet, joita hävittäjät ajoivat takaa, lensivät yli ja pudottivat pommeja Salon seudulle. Sitten koneet pakenivat. Mutta pommeja putosi myös lähelle hautausmaata. Siskoni Irja ja äitini olivat IVAK:issa eli ilmavalvonta-aluekeskuksessa ja olivat juuri siihen aikaan Uskelan kirkon tornissa. Hävittäjät ajoivat pommikoneita takaa ja ne pudottivat mennessään pommeja vielä Isoonkylään Veitakkalan kartanon ja koulun tuntumaan. Sodan jälkeenkin pommien aiheuttamat kuopat olivat varsin pitkään näkyvissä. Sielläkin, missä Martti makasi ruumishuoneella, oli ovessa sirpaleiden tekemiä jälkiä. Loppuun asti Martti oli vihollisen tuntumassa. Hänet haudattiin Salo-Uskelan sankarihautaan aivan alkupäähän. Työkaverini Rudolf Kaski oli haudattuna aivan hänen vieressään.

Jatkosotaan Hangon lohkolta

Välirauhan aikana oli kertausharjoituksia Perniössä, jossa itse mm. ammuin ensimmäisen pst-tykin laukauksen. Pst- tykki on varsin matala. Hangon lohkon takia itselleni tuli aselajin muutos. Ilmasssa oli jotain enteitä kaikesta ,eikä se hyvältä tuntunut.

Kun toinen sotaharjoitus alkoi, niin sain komentooni täyden kuorma-auton, jossa oli tuttuja poikia. Olin iloinen, että nyt saan olla tuttujen porukassa. Mutta kun ehdimme Dragsvikiin, niin komennukseni muuttuikin vakinaiseen porukkaan joukkueen varajohtajaksi. Se oli hiukan pettymys, mutta mukavia kavereita tuli niistäkin. Monet heistä kärsivät niissä iskuissa, joita aikanaan tehtiin. Vieläkin Tampereelta yksi kaveri soittelee, että hän tulee käymään Salossa, mutta vielä en ole häntä tavoittanut. Hän menetti silmänsä Koivumäen taistelussa, missä minäkin haavoituin 1942. Hyvin me silti menestyttiin.

Hangon lohkolla, kun oli vielä harjoitusaikaa, teimme Öbyn-miehille katetun Pst-tykin aseman. Oli joku kielteinenkin seikka. Ihmettelin, mistä kalaa tuli. Sitä oli suuret määrät jatkuvasti. Pojat selittivät ensin, että on tullut venäläisten pommeja ja ne ovat tappaneet kaloja, jotka sitten ovat nousseet pintaa. Mutta tulikin ilmi, että oli hävinnyt ov- miinoja ja taitavat kaverit niitä latasivat ja pamauttivat meressä. Kalat menivät tainnuksiin ja nousivat pintaan. Piti toimia nopeasti, sillä hetken kuluttua kalat virkosivat ja uivat tiehensä. Miinat eivät niitä tappaneet, ainoastaan tainnuttivat. Aika oli sellaista siellä.

Tärkein tehtävä oli sammuttaa tulipaloja. Venäläiset ajoivat vanhoilla koneilla, ja niillä oli syttyviä palopommeja, jotka paloivat kauan ja sammuivat varsin huonosti, koneet olivat vanhoja avokoneita ja kone vain kallistettiin vähän ja reunan yli pudotettiin pommit.

Koska Hanko oli hiekkaperäistä maata, oli vihollisen tankit kaivettu maahan, niin että näkyi vain torni hiukan. Niitä sitten ammuttiin ja vaihdettiin välillä asemaa. Kevyttykki vaihdettiin, ettei tullut suoraan samasta paikasta, koska siihen olisi ollut helppo suunnata suorasuuntaustuli. Ammus kulkee niin valtavan nopeasti, että sitä ei ehdi millään välttää. Se kulki 800 metriä sekunnissa. Tankkien ampuminen ja palojen sammuttaminen olivat tärkeimmät tehtävät.

Koivumäen kylän taistelu

Ei sitten kestänyt kauaa, kun tuli suunnitelmat eteenpäin menosta. Tulimme sitten jo vanhojen kotiseutujen pohjoispuolelle Laatokan pohjoisosiin, sinne missä olivat ne rauhanajan harjoituksetkin pidetty. Sieltä alkoi vaellus ja pitkä kierros eteenpäin. Kun taistelut olivat menneet alueen läpi, niin siellä oli silti vielä ns. puskaryssiä. Kun pojat vilvoittelivat marssin jälkeen, ne vielä häiritsivät ja ampuivat.

Kerrankin tapahtui, että oli posti tullut. Eräs kaveri luki kannon päässä kirjettä. Mutta silloin tuli juuri pommi siihen tai taisi olla pieni naku. Ei sen perään tarvinnut enää kaverista hakea kuin pieniä riekaleita ympäristöstä. Siinä oli järven ranta lähellä ja siellä istuttiin ja vilvoiteltiin jalkoja.

Sieltä edettiin edessä olevaan Saarijärven kylään, jossa olin vielä mukana taisteluissa. Edellä meni toinen Er- komppania, mutta sen jälkeen tuli meidän vuoromme. Meillä oli kaksi tykkiä alistettuna Keijolan komppaniaan. Koivumäen kylän tilanne oli aika sitkeä. Sinne mentiin vähän liian suurissa ryhmissä, eikä tullut ilmoitusta, että kylän reuna on niin lähellä ja kylä osoittautui hyvin varustautuneeksi. Kyläsä oli varauduttu taisteluun pikku nakuilla ja korohorolla. Ja kun olimme juuri tykkien kanssa tulossa ja tulenjohtajakin oli siinä, niin silloin tuli keskitys siihen teinristeykseen, juuri vähää ennen kuin lähdettiin.

Siinä minun porukastani haavoittui muitakin ja itse haavoituin. Tulenjohtaja Aimo Leikkonen sitoi minut alustavasti ja käski painumaan Jsp:lle päin. Jälkeenpäin ajattelin, että olisiko minun sittenkin pitänyt jäädä sinne, kun porukka oli siellä ja oli jämähtänyt olo, kun sirpaleita oli tullut rintaan ja sormiin.

Myöhemmin tämä sama Leikkonen kaatui, kuin myöskin kapteeni Keijola ja vänrikki Friberg. Minun jälkeeni tullut joukkueenjohtaja kaatui myös samassa kylässä.

Minua vietiin tavallisilla rattailla. Mutta en sietänyt kivun takia istua keikkuvissa rattaissa, joten oli vain pakottauduttava kävelemään vieressä. Kun tulin jsp:lle, niin sieltä kannettiin ulos isoja kasoja venäläisiä ruumiita ja minut vietiin sinne sisälle. Kun tultiin junalle, niin ajoimme jonnekin pohjoisen suuntaan. Juna vei sinne kotiseudulle päin miehiä, mutta lopulta kuljetus päätyi Turkuun. Minäkin jouduin kuuromykkäkoululle tilapäiseen sotasairaalaan. Sieltähän me aikoinaan olimme lähteneet talvisotaan naapurikoululta.

Paras hoito haavoihini olivat sauna ja löyly. Vietiin saunaan ja pestiin haavat.

Ennen haavoittumistani olimme juuri tulleet Petroskoista Brääsän tielle. Syvärin ylittäminen jäi nyt muitten tehtäväksi, kun minä vain "herrastelin" täällä kuuromykkäkoululla. Pääsin jälkeenpäin toipumislomalle.

Takaisin sotaan

Lomalta jouduin menemään suoraan Syvärille ja pääsin suoraan Syvärin yli, eikä tarvinnut taistella. Silloinhan vihollinen pommitteli sitä rautatiesiltaa ja kuuluisia kuvia on, kun se pommitti sen rautatiesillan nostosillan toimintakelvottomaksi. Kyllä minä sieltä sitten lopulta löysin oman porukkani.

Kaikki joukkueet olivat eri tavalla erillisiä. Aina oli pantu yksi joukkue jonkin osaston tueksi. Joko Jandeballe tai sitten johonkin muuhun etujoukkoon.

Potporosen kaupungista on jäänyt mieleeni, että siellä oli sellaisia venäläisiä taloja, jotka oli tehty ilman kivijalkaa puupaalujen varaan ja kun ne paloivat, niin ne paloivat pohjia myöten. Kun oltiin siellä lepäämässä, linjat olivat kapearaitaisen rautatien vieressä. Kerrankin sattui, että paikalle tuli tuttu perniöläinen upseeri, kun me menimme suojelujoukoiksi mukaan sinne pienoisrautatien lähelle. Hän oli kuuluisan laulajan Karita Mattilan isä, joka veti sitä porukkaa. Hänenkään komea turkki ei ollut enää siihen aikaan puhtaan valkoinen.

Lohjan patteristoon

Meidän porukkamme pääsi hyvissä ajoin lähtemään Kannakselle, jossa rupesivat jo olemaan kuumat paikat. Emme joutuneet perääntymisessä taistelemaan vaan pääsimme Pitkärannastakin hyvin menemään. Siinä oli myöhemmin pahin paikka.

Tämän sodan aikana tuli muutos. Panssarintorjunta lopetettiin, koska venäläisillä ei enää ollut tankkeja. Se lopettaminen tapahtui Potporosessa. Minäkin sain siinä yhteydessä komennuksen Enärin komppaniaan, jossa tein elämäni ensimmäisen välimaastotiedustelun konepistoolimiehenä. Siellä aliupseerit ja kaikki osallistuivat vartioon, koska porukkaa oli vähän. Siitä alkoi sitten minun jalkaväkivaihe. Enärin Lauri teki minusta heti siellä tiedustelualiupseerin. Kävimme hänen kanssaan porukoita tervehtimässä. Enäri oli silloin vt. päällikkönä. Björn oli silloin oikea päällikkö.

Sen jälkeen minulle tuli komennus jalkaväestä Lohjan patteristoon. Ilmoittauduin sinne 8. patteriin ja jouduin samaan hommaan, mikä minulla oli ollut talvisodan aikana, eli laskija-aliupseeriksi. Sieltä taas tuli runsaasti hyviä ystäviä. Sen jälkeen kun olin tullut pois sieltä jalkaväestä, niin siellä alkoi tapahtua. Valtavat taistelut olivat edessä. Tulivat sitten ikäänkuin tänne suojiin Potporosin kaupunkiin vanhoihin sotilastukipaikkoihin. Mielessäni seurasin, kun en ollut siellä, kavereiden tiukkoja tilanteita.

Lohjan patteristolla oli jo paremmat tykitkin, englantilaiset 84-tykit, joilla kelpasi ampua. Tulinopeus oli hyvä ja ne olivat tarkkoja.

Metsästystä, kalastusta ja halkosouvia

Mutta muuten se oli kuitenkin jo rauhallista aikaa. Kävin melko paljon metsällä ja kalastelemassa. Aikanaan tuli komennus Kuujärvelle, jonne sain mennä hirvimetsälle. Mutta yhtään hirveä emme saaneet koko sinä aikana. Mutta sitä ennen olin kyllä ampunut jo hirvenkin ennen kuin edes lupaa oli saatu. Patterissa oli kyllä lihaa ennestään. Sitten tulikin määräys, ettei ilman lupaa saanut ampua hirviä.

Kun ei oikein ollut porukalla muuta liikuntaa, niin tehtiin runsaasti halkosouvia. Luulen, että ne pinot jäivät kaikki sinne vihollisen hyödyksi. Niitä halkoja tehtiin paljon. Se oli tavallaan kunnon ylläpitoa, eikä mielialakaan päässyt laskemaan, kun oli riittävästi puuhaa. Lohjan patterissa ollessani, jouduimme tekemään myös kapulasiltaa. Ei ole tullut jälkeenpäin käytyä siellä katsomassa, vieläkö kapulasillasta olisi jäännöksiä nähtävissä.

Sota alkaa päättyä

Pois tultiin Pitkäjärven kautta Viipuriin. Tultiin samaa reittiä Saimaan kanavan yli Juustilan sulun kautta pois. 1937 olin alikersantti, mutta viimeksi sotilasarvo oli vääpeli. Myöskin kaatunut veljeni oli alikersantti.

Jatkosodan loppupuolella saksalaiset auttoivat meitä aika hyvin ja se helpotti oloamme. Olimme viimeksi asemissa Viipurin länsipuolella, josta oli hyvät näkymät kaupungin suuntaan ja linnaan. Silloinen presidentti teki omintakeisen pyynnön ja saksalaiset pommittivat Tienhaaran aseman seudun varsin sekaiseksi. Siinä meni venäläisten halut lähteä jatkamaan. Kyllä niillä kartat oli valmiiksi piirretyt Helsinkiin asti, mutta sodan päättyminen lopetti etenemisen.

Siviilielämään

Oma sotani oli loppu vuonna 1945. Sodan jälkeen tulin samaan työpaikkaan Saloon Leinon Rautakauppaan. Eräs hauskakin muisto kerrottakoon. Olimme Leinon Rautakaupassa töissä, asevelvollisuuskaveri Usko Lehtiranta ja minä. Olimme silloin armeijassa ja sodan aikana siitä kaupasta tuli "kolmen kaljupään kauppa". Siellä oli kolme miestä Arvi Linna ja Vartiainen ompelukonekauppias ja sitten Perniöstä Aarne Pietto. Ne olivat kaikki kaljupäitä ja siitä johtui nimi. Minusta tehtiin taas opintoasiainhoitaja.

V. 1946 Matti Ora soitti, että nyt olisi paikka auki osuuskaupassa. Ora Matti sanoi: "Tuo sie tänne vaan ne oppilaat miu konttoriin." Siellä, missä olimme tulleet tykkien kanssa ja porukka purettiin, niin purettiin juuri siellä Kirvussa, josta Matti Ora oli syntyjään, siellä Andreassa, josta hän oli kotoisin. Isä oli jäsenenä osuuskaupassa ja koin hyvänä olla työssä siellä, missä hän oli asioinut asiakkaana ja niin vaihdoin Leinon rautakaupasta Osuuskauppaan, jossa olin osastopäällikkönä rautapuolella, vaikkei sitä virkaa oikeastaan koskaan perustettukaan, mutta työni oli käytännössä kuitenkin sellaista työtä. Siellä olin johtoryhmissä. Siinä oli välillä monta johtajaa Oran Matista Arto Arvoseen.

Vuonna 1946 menin naimisiin. Olimme silloin jo iäkkäitä, vaimo oli 29 ja minä olin 30 ikäinen. Lilja Tuulikki oli vaimoni nimi. Hän kuoli vuonna 2000. Olimme avioliitossa yli 50 vuotta. Poika Martti syntyi avioliiton solmimisesta vuoden kuluttua. Hänellä on nyt jo kaksi poikaa, jotka molemmat paraikaa valmistuvat maistereiksi.

Elämä tänään

Päivät kuluvat nyt melko mukavasti. Hoitaja käy joka päivä. Mutta nyt on hiukan vähennetty. Ovat sitä mieltä, että pitäisi pärjätä vähemmällä avulla. Aikoinaan olin kyllä tottunut tekemään ruokaakin, kun vaimo oli huonossa kunnossa. Teimme kaikenlaista kotona. Hoidin häntä. Hoito oli hiukan vaikeaa, kun oli amme ja amme ei ollut sopiva paikka vaimoa pestä. Parempi olisi ollut pelkkä suihku, niin kuin minulla nyt on.

Pärjäilen kuitenkin yksin. Viimeksi olin kuntoutuksessa Lamminniemessä. Sitä ennen olin ainakin kymmenen vuoden ajan Naantalissa. Mutta sitten meitä ruvettiin patistamaan Ruissaloon, jonne en halunnut mennä. Nyt marraskuussa on edessä toinen kaksiviikkoinen. Lamminniemessä on todella hyvä ja kokonaisvaltainen hoito. Yksi hoitaja hoitaa koko ajan loppuun asti.

Olen jäsenenä sotainvalideissa ja sotaveteraaneissa. Sen lisäksi olen ollut koko ikäni mukana kaikessa ensiaputoiminnassa. Vaimoni oli mukana valtion virkamiehenä ja minä edustin teollisuutta ja kauppaa. Olimme kaupungin ensiapuryhmässä ja SPR:ssä. Vieläkin saisi mennä auttamaan keräyksissä, jos vain jaksaa mennä. Vaimoni oli mukana ystäväavussa loppuun asti.

Nuorisourheilu on ollut lähellä sydäntäni. Salpan mukana olen ollut kaikessa, missä vain jotain tapahtuu. Nytkin kuuntelen mielenkiinnolla, kun Salpa on nousemassa koripallon mestaruussarjaan. Viestissä olin pitkän aikaa mukana kesäisessä lentopallotapahtumassa Salo Volleyssa. Nytkin pitäisi taas ensi kesänä mennä mukaan ensiapuryhmään. Siellä on yleensä terveyssisaria, mutta koska tietävät, etten kustanna mitään, niin ottavat mielellään yhteyttä. Siellä joutuu paikkaamaan polvia ja naarmuja ja ottamaan roskia pois silmistä. Monta vuotta olin mukana tällaisessa toiminnassa.

Myös KELA:ssa olin mukana monta vuotta. Olin lääkäri Sarparannan varamies. Siellä käsiteltiin korvausanomuksia.

Viime aikoina tällainen vapaaehtoinen työ on olosuhteiden pakosta jäänyt vähemmäksi, koska pitäisi välillä päästä istumaan. Kävely on jäämässä vähäiseksi, vaikka tänään vielä kiersinkin korttelin. Onneksi autolla sentään pääsee vielä pitemmät matkat itse ajaen.

Moni veteraani ei enää pysty menemään esimerkiksi Lamminniemen kuntoutukseen. Kunto menee niin huonoksi. Kuntoutusta pitäisikin voida suunnata eri tavalla näissäkin tapauksissa.

(Kirjoitettu maaliskuussa 2002)