Salon Seudun Sotaveteraanit ry  
 

Valtter Suomi

Olen nimeltäni Valtter Valentin Suomi. Olen syntynyt 4.2.1924. Syntymäpaikan pitäisi olla Halikko, mutta vaikean synnytyksen takia kävin syntymässä Turussa ja hätäkasteessa tuli viralliseksi syntymäpaikaksi merkityksi Turku. Periaatteessa syntymäpaikkana voidaan pitää Halikkoa.

Sotilasarvoltani olin sodassa korpraali, mutta nykyään se on kersantti YK-touhujen ja muiden kautta. Meidän ikäluokassa oli paljon korpraaleja, vaikka olikin aliupseerikoulu käyty. Vanhempaa polvea oli aliupseereina niin paljon, että meilläkin oli ryhmässä jopa kaksi alikersanttia ja neljä korpraalia. Ei kaikkia voitu tietenkään ylentää. Siitäkin huolimatta vaikka Lapin sodan aikana vakanssini oli komppanian lääkintäaliupseeri, ei silti tullut ylennystä. Tilanne oli sellainen, ettei silloin noteerattu tuollaisia ylennyksiä miksikään.

Peruskoulutus minulla ei ole sotilaskoulutus lääkintäpuolella, vaan se oli hätäjuttu, koska lääkintämiehet loppuivat jo vetäytymisvaiheen aikana. Kymmenen päivän pikakurssilla jouduin lääkintäkomppanian lääkintäaliupseerin vakanssille Lapin sodassa.

Voidaan kai lähteä siitä, kun talvisota alkoi. Olin silloin suojeluskunnan sotilaspojissa eli poikaosastossa, niinkuin silloin käytettiin nimeä. Heti talvisodan alettua jouduin lähetiksi Halikon suojeluskuntatalolle Paukkulaan, kun tuli jälkikäteen käskylappuja, jotka eivät olleet heti löytäneet oikeaa omistajaa. Olin kaksi viikkoa jakamassa niitä Vaskion suunnalla. Se oli mielenkiintoinen homma sinänsä. Tunsin alueen varsin hyvin. Oli monenlaista vastaanottoa. Toiset ottivat ihan ymmärtämyksellä, mutta oli myös niitä, jotka eivät sitä ymmärtäneet ja tekivät minulle kysymyksiä, että olenko itse myös lähdössä, vaikka olin 15-vuotias. Sanoin, että lähtisin kyllä, mutta olen liian nuori, enkä pääse. Minulla oli kyllä sotilaspuku päällä, suojeluskuntapuku.

Kotirintamalla järjestettiin vartiointitehtäviä strategisiin paikkoihin. Halikossa tällaisia olivat rautatiesilta ja tunneli. Minulla menikin talvisota rautatiesillalla melko tarkkaan. Meidän vartioryhmän johtajana oli silloinen Salaisten kartanon herra Knorring.

Oli kylmä talvi ja Halikossakin, niin kummallista kuin se onkin, pakkaslukemat olivat korkeita. Korkein, mitä Halikossa mitattiin oli talvisodan aikana -46 astetta. Onko se lainkaan ymmärrettävissä, mutta näin oli. Koska rautatiesilta on lisäksi kovin vetoinen paikka, niin siellä kyllä paleli. Se oli 15-vuotiaalle pojalle melko kova kokemus. Kivääri lyötiin olalle ilman mitään suurempia harjoituksia. Se oli aseellista vartiotoimintaa kotirintamalla. Talvisota meni näin. Silloin ei vielä ollut juurikaan desanttijahtia.

Kun jatkosota alkoi, jatkui sama tehtävä minulla. Siihen liittyi palosammutuksia, metsäpalosammutuksia ja desanttijahteja, joita oli aika paljon. Käytiin aina Kemiön saarella asti, koska siellä oli Hangon rintama varsin lähellä. Siellä oli myös runsasta desanttitoimintaa. Halikon alueella, Vaskiollakin, oli kaksi tapausta. Toinen oli kyllä myöhemmin, jolloin en enää ollut siellä mukana, mutta toinen oli kesällä -41. Halikon ja Paimion rajalle pudotettiin kaksi desanttia ilalla siinä 11.00 maissa. Eräs kersantti, joka sattui olemaan lomalla ja tuli flikoilta, näki tämän tapauksen ja hälytti.

Niitä etsittiin kokonainen viikko suurella voimalla. Eräänä sunnuntainakin oli yli 50 miestä etsimässä. Mutta niitä ei löytynyt. Vasta kaksi kuukautta myöhemmin tai oliko enemmänkin, löytyi Askaisten pitäjästä. Ne olivat ehtineet sinne asti. Paimiossa oli käpykaartilaisia, jotka asuivat korsussa parantolan metsäalueella. Ne ehkä olivat olleet vastaanottajina ja piilottivat desantit välittömästi.

Tuli vuosi -42 lokakuu, jolloin tuli virallinen kutsunta meidän ikäluokalle v.1924 alkuvuodesta syntyneille. Sain käskylapun jv- koulutuskeskus viitoseen, mikä sijaitsi Kouvolassa Keski-Suomen rykmentin kasarmeilla. Sitä ennen olin saanut suojeluskuntapiirissä aika paljon sotilaskoulutusta ja Is- joukoissa. Jopa minulla oli korpraalin arvo täältä mennessä, mutta siellä se ei merkinnyt mitään. Sain käyttää natsoja, mutta koulutus meni alusta lähtien.

Myöskin aliupseerikoulu tuli käytyä Kouvolassa. Tammikuun lopulla meidät siirrettiin, koulutusvaiheen jälkeen, Itä- Karjalan puolelle Säämäjärvelle, lähinnä Jessoilaan. Siellä koulutus jatkui. Se oli täydennyskeskus. Koulutuksen ohella teimme metsätöitä. Hakkasimme valtavat määrät halkoja, joiden kulutus oli jopa siviilissäkin suurta, mutta junaliikenteessä se oli erittäin tärkeää ja siinä tarvittiin paljon halkoja.

Kesällä -43 heinäkuun puolessa välissä siirrettiin Äänislinnaan, jossa olimme vain kolme päivää. Siinä jaettiin meidän ikäluokka Syvärille eri jouko-osastoihin. Minun osakseni tuli ensinnäkin JR-29, joka oli sitä ennen kuulunut 11:n divisioonaan. Mutta silloin perustettiin tällainen joukko-osasto kuin 15. jalkaväkiprikaati. Siitä muodostettiin tämän prikaatin neljäs pataljoona. Tämä pataljoona oli alun perin koottu Kokkolan ympäristössä. Siinä oli keski-Pohjalaista porukkaa. Mutta siinä oli täydennyksenä miehiä sieltä sun täältä. Olin melkein ainoa Varsinais-Suomalainen.

Ensinnä teimme linnoitustöitä Mätysuvassa, siinä Syvärin varrella loppukesä -43. Ja syksyllä -43 lokakuussa meidät siirrettiin Laatokan rannan tuntumaan Kuuttilahteen.

Siellä prikaati otti rintamavastuun Laguksen porukalta. Prikaatin kaikki neljä pataljoonaa olivat alussa samanaikaisesti rintamalla. Myöhemmin niitä vaihdettiin reserviin muutama kilometri taaksepäin.

Vetäytymisvaihe alkoi omalta kohdaltani vasta kesäkuun 21. päivä 1944. Silloin Kannaksella olivat venäläiset jo Viipurin porteilla, elleivät jo olleet peräti valloittaneet sitä. Vetäytyminen alkoi meillä paljon myöhemmin. Pääjoukot oli vedetty jo hiukan aikaisemmin, mutta sinne jäi jälkivarmistusryhmä hämäystarkoituksessa. Ammuimme summassa sinne sun tänne, niinkuin siellä olisi ollut täysi miehitys ja hämäsimme.

Mutta päähyökkäyksen venäläiset aloittivatkin Lotinapellon kohdalla, eikä meidän kohdalta lainkaan. Sen olikin tarkoitus saartaa meidät. Mutta 21. päivä kesäkuuta siirryimme muiden tasalle ja alkoi pikku hiljaa vetäytyminen. Juhannusaattona oli Tuuloksen maihinnousu.

Olimme vetäytyneet Pisin linjalle, joka oli huomattava puolustuslinja ja erittäin hyvin varustettu. Siellä oli betonibunkkerit ja tankkiesteet ja kaikki. Sinne oli uhrattu valtava valmistelu ja materiaalimäärä. Varustukseen tarvittavat kivetkin oli tuotu jostain muualta, sillä siellä ei itsessään ollut kiviä lainkaan. Valtavia puita oli pantu pystypaalutuksena tankkiesteiksi. Siviilistä komennetut työkomppanian miehet olivat sen linjan rakentaneet. Kivet oli ilmeisesti tuotu proomukuljetuksena Pitkärannan tienoilta. Linja oli kuitenkin melko lyhyt ja vasen sivu oli suoaluetta, joka oli jäänyt linnoittamatta kokonaan.

Juhannuspäivä oli pientä kahinointia. Ilmeisesti vihollinen teki vain valehyökkäyksiä. Mutta samaan aikaan se kiersi suurella joukolla vasemman sivustan kautta, joka oli auki, meidän selustaamme. Juhannuspäivän illalla meidän oli pakko lähteä näistä hyvin varustetuista asemista. Ei ollut mitään mahdollisuutta jäädä siihen. Pääreservit olivat jo Aunuksen rannalta siirretty Karjalan kannakselle. Ei ollut enää lainkaan reservejä. Ehkä jotain pieniä, mutta niillä ei ollut ratkaisevaa merkitystä. Meillä olisi ollut armoton motti siellä, ellei olisi lähdetty. Sieltä ei kuitenkaan lähdetty omavaltaisesti, vaan se oli ylempien taholta tullut käsky.

Vetääntyminen alkoi hurjaa vauhtia alkumatkasta. Pisin matka oli 28:n tunnin aikana marssittu n. 55 km välillä aina kahinoiden. Tiukka paikka oli siinä, kun jouduimme kiertämään Tuuloksen maihinnousualueen, koska rautatie sekä maantie olivat jo venäläisten katkaisemia. Prikaati joutui kiertämään korpien kautta, jonne oli tehty jonkinlainen varatie, huoltotie, joka oli erittäin heikkokuntoinen ja kuraan upottava ja liian ahdas niin suurille joukoille. Sieltä ei pässyt läpi mm. prikaatin raskas tykistö, vaan se jäi sinne.

Eräs hämmästyttävä tapahtuma sattui sitä ennen. Vetäydyimme jossakin Tuuloksen seutuvilla metsää pitkin. Yhtäkkiä jouduimme alueelle, jossa oli valtava määrä tykin ammuksia. Niitä oli kuin pitkiä halkopinoja ja ne oli peitetty jollakin valkoisella vanulla. Tuli mieleen liekö ollut tarkoitus sytyttää ne palamaan. Siellä ei ollut minkäänkäänlaista miehitystä ja se oli valtavan suuri varasto. Meille tuli hätä, että jos se on vaikka aikasytytyksellä, päästä pois siltä alueelta. Se varasto jäi venäläisten haltuun. Niitä ei saatu kuljetetuksi mitenkään pois, koska Tuuloksen maihinnousu oli katkaissut päätien. Huoltotietä pitkin niitä ei olisi kyetty viemään montakaan metriä. Ilmeisesti nämä samat ammukset myöhemmin tulivat meidän niskaamme Nietjärvellä, jossa ammuksia tuli todella paljon. Hiukan koski sydämeen, että semmoiset ammusvarastot piti jättää viholliselle.

Tällä tiellä sattui myös, että joukkoomme oli jäänyt yksi lotta, ihan viimeisiin jälkijoukkoihin. Olimme siinäkin jäämässä mottiin. Oli hevosenkenkämuodostelma, jossa ainoastaan kapea paikka juuri tämän tien suunnassa oli auki. Kaikki pyrkivät sitä kautta perääntymään pois. Samaan aikaan venäläiset häiritsivät tykistötulella, koska ne tiesivät, että tiellä on kauhea ruuhka. Yksi lotta oli siellä joukossa ilman kenkiä, paljain jaloin, kuraisella liejuisella tiellä. Oli juuri ollut sadepäiväkin. Sääliksi kävi lotta parkaa. Kranaattia tuli lisäksi koko ajan. Kukaan ei voinut auttaa, sillä jokunen hevonen, mikä oli, niin niillä oli itsellään liian suuret kuormat vedettävinä. Kukaan ei olisi halunnutkaan mennä kärryille, sillä piti suojautua aina odottamattoman äkkiä välillä. En tiedä miten lotan kävi. Olisi mukava tietää lotan kohtalosta.

Lähestyttiin Salmin kirkonkylää. Siinä Miinalan pellolla oltiin vielä yksi vuorokausi asemissa, mutta siitäkin tuli lähtö, sillä vihollinen oli kiertänyt sivulta ohi. Rautatiesiltaa pitkin juostiin yli ja Salmin kirkon korkeampi torni paloi kuin vastasytytetty juhannuskokko soihtuna. Jälkikäteen nähtynä kirkko on surkeassa kunnossa.

Maataistelukoneet pyörivät koko ajan päällä, kun aukeaa tultiin, joten perääntyminen sitä kautta oli erittäin hankalaa. Meidän pataljoona 15. prikaatin neljäs pataljoona lähti jokivarren länsipuolta sisämaahan päin voimalaitoksen suuntaan. Siellä oli asemisssa rajajääkäripataljoona ja meillä oli tarkoitus vaihtaa ja pataljoonamme oli määrä ottaa vastaan asemat jokivarresssa. Vaihtoajaksi oli sovittu klo 16.

Oltiin juuri lähestymässä asemia. Olimme ehkä alta kilometrin matkan päässä. Viittä vaille 16 alkoi hirvittävä tykistötuli. Se tiesi jostain syystä tämän vaihtoyrityksen. Vaihdosta ei tullut mitään. Pataljoonamme meni täysin hajalle. Tulitus tuli täytenä yllätyksenä. Jääkäripataljoonakin luultavasti irtautui asemistaan melko pian.

Siellä oli sellainen palokangas takana, jossa koottiin uudelleen pataljoona. Siinä meni toista vuorokautta ennenkuin porukka taas saatiin kasaan.

Oltiin lähestymässä Nietjärveä Pitkärannan itäpuolitse. Siellä oli leveät piikkilankaesteet, moniportaiset, ei mitään espanjalaista ratsua, vaan todella vaikeaa läpimentävää. Se oli lisäksi miinoitettu. Mutta siinä oli kapea aukko, mikä oli varattu vetäytymistä varten, jota suoritimme tykistön saattelemina.

Marssimme edelleen Lemettiin. Alkoi taas sade ja olimme yön Lemetissä. Makasin yksien kärryjen alla, jossa sai jonkinlaisen sadesuojan.

Aamulla tuli hälytys takaisin Nietjärvelle. Siellä oli tapahtunut sisäänmurto. Pataljoonamme sai käskyn takaisin Nietjärvelle vastaiskuun. Nietjärven puolustukselle oli melko hyvät asemat. Se oli kolmiportainen. Ensinnä oli vaatimattomampi varustus ja sitten toinen samanlainen ja vasta kolmas oli hyvin varustettu. Sitä oli tehty aivan viime päiviin asti. Siellä oli ollut työkomppanian miehiä töissä. Hiukan olivat vielä työt keskeneräisiä. Etumaiset varsinkin olivat paljon kesken. Muutamat pesäkkeet oli merkitty kalkkiviivoilla, että tähän tulisi pesäke.

Niistä kahdesta ensimmäisestä vihollinen tuli tietysti lennossa läpi hyökkäysvaunujen kera, mutta tähän kolmanteen se jähmettyi sen verran, että se ei päässytkään siitä ihan noin vain. Ensin venäläiset alkoivat tykistökeskityksen. Olimme silloin kahden kilometrin päässä reservissä takana varmistamassa pataljoonaamme.

Suomalaiset vastasivat tuleen melkoisen sarjan, ehkä kahden tunnin tykistökeskityksellä, mikä minusta edusti melkoista keskitystä. Venäläiset vastasivat siihen nejän tunnin tykistötulella heti perään. Kaksi kilometriä linjojen takana meille asti metsä oli täysin silppuna. Ehjää puuta ei löytynyt yhtään. Se ampui takamaastonkin säpäleiksi. Muutama kranaatti tuli meidän asemapaikalle asti.

Se oli saanut jo sisäänmurron pääpuolustuslinjaan. Juoksuhaudat olivat miehiä täynnä.

Samaan aikaan oli meille lähetetty ylemmältä taholta panssarikauhuryhmä. Emme olleet ennen kuulleet, että sellaista asetta on olemassakaan. Panssarikauhuryhmä ja pioneeripataljoonan liekinheitinosasto oli myös sinne komennettu. Panssarikauhut onnistuivat tuhoamaan heti 5-7 tankkia. Ne eivät päässeet edes yli asemista, vaikka olivat ihan asemien edessä. Muille vaunuille tulikin uskon puute. Ne jäivät sinne kahdensadan metrin päähän kyttäämään, että miten kävi. Ne eivät tulleetkaan lähemmäksi.

Mutta ne löivät miehiä juoksuhaudat täyteen, kun kerran saivat sisäänmurron. Siellä oli miestä kuin "meren mutaa". Kun sitä lähdettiin vyöryttämään kasapanoksilla ja liekinheittimillä ja muilla, niin ne tulivat tuhotuksi juoksuhautaan niin perusteellisesti, että ruumiita oli jopa kolmessa kerroksessa.

Edettiin kahta puolen. Ensimmäinen pataljoona tuli Laatokan puolelta ja me Nietjärven suunasta. Yritime saada yhteyden toisiimme. Jouduimme ryömimään näiden ruumiiden yli, sillä juoksuhauta oli mennyt matalaksi alla olevien ruumiiden takia. Ei voinut kävellä. Alimmaisista taisi joku olla vielä hengissäkin. Kyllä oli kaamea tunnelma. Jälkeenäin ovat historiankirjat kertoneet paikalle jääneen yli 1500 ruumista noin 1,5 kilometrin pituiselle alueelle.

Jos tämä kohta olisi murtunut, olisi se ollut Kannaksen joukkojen tuho, koska meillä ei ollut lainkaan reserviä. Läpimurto siinä kohdassa olisi tiennyt vihollisen vapaata pääsyä Sortavalan Käkisalmem kautta Vuosalmelle ja sieltä Kannaksen joukkojen kimppuun.

Eräät lähteet kertovat, että koko sodan viisi tärkeintä taistelua olivat Ihantala, Viipurinlahti, Vuosalmi, Nietjärvi ja viidentenä Ilomantsi.

Meillä oli sitä ennen tappiot olleet sen verran suuret, että kun komppania järjestettiin uudelleen, saatiin kokoon kaksi joukkuetta. Täydennyksenä tuli vanhempia miehiä, -04 syntyneitä, minua kaksikymmentä vuotta vanhempia, savolaisia isäntämiehiä pääasiassa. Ne tulivat melkein suoraan siviilistä ja ottivat touhun ihan kauheaksi. Niistä ei oikeastaan ollut lainkaan taistelijoiksi. Jouduin yksikseen siitä kantaporukasta näitten juuri tulleiden täydennysmiesten joukkueeseen, jossa oli joukkueenjohtajana eräs savolaismies, vääpeli. Varajohtajana oli kersantti.

Kun ensimmäinen keskitys tuli, lähtivät ne kaikki karkuun. Ei jäänyt kuin se vääpeli, kersantti ja minä. Oli täysin hiljaista sitten, kun keskitys meni ohi. Niiden miesten hermot eivät kestäneet. He sanoivatkin, että kun heillä on perhe ja lapset, he eivät kestä tätä painetta. Sen takia, koska nämä lähtivät juoksemaan ja vihollinen kuitenkin ampui myös sinne takamaastoon koko ajan, niiden keskuudessa tuli suuria tappioita.

Kun JR-44 oli jo aikaisemmein sieltä lähtenyt, niin siellä oli kaikenlaista asetta rantalepikossa ihan Nietjärven rannan tuntumassa. Oli konekivääriä, oli 20 mm pst-kivääriä, pikakivääriä, ja vaikka mitä. Sanoin sille vääpelille, että pannaan noita aseita asemiin lähellä olevalle pienelle kukkulalle.

Oli meillä ainakin aseita, vaikkei miehiä ollutkaan joka aseelle. Kannoimme siihen pst-kiväärin. Konekiväärin ilman jalustaa panimme pölkyn päälle ja pikakivääreitä myös. Mutta kukaan ei osannut käyttää niitä paitsi minä. Kokeilimme niiden toimivuutta. Pst- kiväärillä ehdin ampua. Siihen oli olemassa paljon ammuksia räjähtäviä, panssariluotia ja valojuovaa, monta laatikkoa. Mutta osoittautui, että pst-kivääristä oli ulosvetäjä rikki, eikä sillä voinut ampua kuin sen yhden laukauksen. Mutta ei sillä olisi ollut paljoa merkitystäkään, koska sen luoti ei juurikaan panssariin pystynyt. Mutta räjähtävissä olisi ollut se hyöty, että niillä oli sirpalevaikutus.

Kokeilin konekivääriä ja se lähti käyntiin. Siinä oli valmiiksi panostettuja patruunavöitä, joten siitä vaan käyttöön. Osasin latausliikeet, mutta en olisi osannut lukkoa purkaa ja kasata. Mutta kun kone toimi, niin ei näitä liikkeitä tarvittu. Sitten saimme siihen vielä pikakiväärin. Ne olivat kaikki siinä rinnakkain minun hallussani tavallaan.

Oli hetken aikaa rauhallisemapaa. Mutta sitten totesimme etumaastossa pienen ojannotkon, jossa oli aukkopaikka. Sieltä lappasi koko ajan täydennysmiehistöä meidän oikealle puolelle. Nyt olikin hyvä apaja! Jäin siihen ampumaan ja yritin ensin konekiväärillä. Mutta se oli liian jäykkä siihen tarkoitukseen, koska vihollisia meni kuitenkin harvakseen. Ei voinut pitkää sarjatulta käyttää. Muutin pikakivääriin. Panin kahden laukauksen sarjan. Aina, kun joku meni, päästin kaksi laukausta. Sitä jatkui melkein toista vuorokautta.

Karkuun lähteneet vanhat äijät tulivat ja hiippailivat lopulta takaisin. Mutta he eivät pystyneet edes ampumaan, vaan sanoivat valittaen: "Ammu sinä, ammu sinä". Ammuin sitten ja kun oli mennyt toista vuorokautta oli olkapääni niin hellä, etten kunnolla voinut viikkoon reppua kantaa oikealla olkapäälläni.

Varsinaisella pääpainostusalueella, jossa komppaniamme oli alussa ja missä vielä oli sitä kantajoukkoa, loppuivat miehet. Meille tuli käsky siirtyä sinne ja jättää rantavyöhyke tyhjäksi. Alue oli kuitenkin saatu sen verran hallintaan, ettemme joutuneet ihan pahimpaan kahakkaan enää sen porukan kanssa. Ja tuskin siitä olisi siihen ollutkaan.

Kuitenkin kun niiden ruumiskasojen yli ryömittiin pikkuhiljaa tuli yhteys ensimmäiseen pataljoonaan. Kuului huutoja: "Täällä omat."

Kahta puolta suolattiin. Mutta ilman liekinheittimiä ja kasapanoksia ja suomalaista tykistöä, jolle on nostettava hatua tarkasta tulesta, joka oli niin tarkkaa, että taisi tulla joskus omienkin niskaan, ei olisi onnistuttu.

Silloin oli ammuksia. Niistä ei ollut pulaa. Jopa rautatietykki ampui siihen, kun sieltä tuli kokeilumielessä vielä muutama panssarivaunu. Panssarivaunut jäivät paikoilleem ihmettelemään. Kun keskitys meni ohi, ne lähtivät takaisin, eivätkä tulleet enää. Ilmeisesti junatykin suuri ammus sammutti paineellaan panssarien moottorin. Yhtään täysosumaa ei vaunuihin tullut. Niin saatiin se asema haltuun. Ruvetiin siinä rantalepikossa keittämään korviketta tultuamme takaisin omalle vyöhykkeelle. Totesin, että se potero, jossa olin ollut, oli saanut täysosuman. Se oli kuin kartiomonttu. Jos oisin ollut siellä, en nyt olisi tässä kertomassa. Väsymys oli suunnaton, nälkä oli suunnaton.

Korviketta keittäissämme, heti, kun se näki ensimmäisen savun, se ampui kranaatinheittimellä keskityksen. Sen verran joutui menemään maihin, että pakit kaatuivat ja nuotio sammui. Mutta hetken kuluttua aloimme keitoksen uudelleen. Sain keitettyä korvikkeen ja rupesin juomaan. Oli jo niin parkkiintunut ja välinpitämätön, turtunut, ettei välittänyt pikku asioista enää mitään. Kyllä kuulin, että vihollinen löi kranaatin heittimen putkeen, mutta sitä mihin se menee, ei tiennyt. Se tuli kuitenkin niin lähelle, että räjähti jossain lähimmässä puussa. Olin hiukan kyyristynyt ja tunsin kauhean vihlauksen selkäpiissä. Käskin kaverin katsoa selkään, mutta siellä ei ollut mitään. Mutta vasemmassa käsivarressa oli pikku sirpale. Oli mennyt luuhun. Se johti jollakin tavalla kivun selkään. Jouduin kenttäsairaalaan sen takia.

Takaisinvaltaus oli jo selvitettty ja pahin tilanne oli ohi. Tämä oli ihan pelkkä jälkitilanne.

Olin kenttäsairaalassa viikkon ja toisen kenttäsairaalan takana sijaitsevassa toipilaskodissa. Ja siitä vain takaisin porukkaan! Ei mitään lomia sen kummemmin. Käsi oli vielä kovin turvoksissa. Ja kaikkiaan se kesti kuusi vuotta, kunnes sirpale tuli itsestään ulos sieltä.

Siinä vaiheessa komppanian lääkintäaliupseeri kersantti Koski-Vähälä oli saanut päähänsä, että prikaati järjesti lääkintäkurssin, 10 päivää, Impilahdessa ja oli antanut minun nimeni sinne jostain syystä. Kun komppanian päällikkö sai sen kuulla, yritti hän peruuttaa sitä. Hän kävi pataljoonan komentopaikalla asti, mutta mitään ei voitu. Paperit olivat jo menneet prikaatiin. Jouduin lääkintäkurssille Impilahteen.

Sitten tulikin siirto junakuljetuksella Pohjois-Suomeen. Lastattiin Impilahdessa junaan ja Joensuun, Lieksan, Nurmeksen kautta mentiin Ouluun. Matka kesti kolme päivää. Oli lämmin kesäinen ilma ja satuin samaan paikan yläpetiltä luukun vierestä. Oli hienot näköalat. Oikeastaan oli mukava matka, vaikka se olikin härkävaunu.

Ouluun saavuttuamme pataljoonamme siirrettiin Liminkaan, jossa olimme pari viikkoa maanviljelyshommissa. Niitimme kauraa ja korjasimme perunaa. Muonitus oli järjestetty Limingan emäntäkoululla. Siellä oli jonkinlainen ilmavalvontakin katolla. Tilanne saksalaisten kanssa oli kärjistymässä. Taisteluita ei käyty vielä. Tuli siirto Ouluun. Oulussa oli Laanilan parakkialue. Siellä oli kaksi saksalaisten parakkialuetta mm. Tuira, jota kutsuttiin Pikku Berliiniksi. Se oli oikein kaupunkimainen. Laanila oli pienempi ja olin siinä. Oli melko rauhallista. Kävimme elokuvissa. Pimennykset olivat päällä täysin.

25. päivä tuli marssikäsky kohti pohjoista ja ensimmäinen pysähdyspaikka oli Kellon asema. Pojat vitsailivat, että se oli maailman suurin kello, kun koko asemaseudun nimi oli kello.

Haukiputaalla olimme suojeluskuntatalolla ensimmäisen yön. Sen jälkeen oli Olhavanjoki.

Siinä oli rautatiesilta ja yksi joukkue sai tehtäväkseen vallata silta ja estää sen räjäyttäminen. Luutnantti, joka oli sen joukkueen johtaja, otti lähettinsä ja lähti itse sillalle. Saksalainen vartio oli toisella puolella.

Suomalaisella upseerilla oli tarkoitus mennä herrasmiesmäisesti neuvottelemaan saksalaisten kanssa. Mutta kun he pääsivät sillalle, vaikka siellä oli saksalainen vartiomieskin toisella puolella montussa, niin juuri kun he olivat keskellä siltaa, ne painoivat sähkönapista ja silta nousi ilmaan. Luutnantti lähetteineen meni mukana. Siitä alkoi varsinainen kahina meidän osalta.

Etenimme pikku hiljaa Kemiin, joka oli seuraava kovempi paikka, missä käytiin rajujakin taisteluja. Ei kuitenkaan niin rajuja kuin Torniossa, jossa en itse kuitenkaan ollut mukana. Mutta oliko sitten saksalaisten juoni, vai mistä johtui, kun onnistuttiin valtaamaan saksalaisten 10-12 auton kolonna peltotiellä, mikä oli menossa pois Kemistä. Autoissa olikin sitten yhtä ja toista mm. alkoholia. Kun pojat pääsivät niihin käsiksi, loppui pataljoonan eteneminen siihen. Ensin oli punaviiniä tynnyrissä. Sitten kävi ilmi, että oli vielä konjakkiakin. Punaviini kaadettiin pois. Itse en ollut siinä porukassa, mutta kuitenkin sen verran, että maistiaisia sain jälkeenpäin. Pataljoona ei pystynyt siitä houkutuksesta pääsemään eteenpäin pataljoonan komentajaa myöten, vaikka meidän pataljoona oli saanut käskyn seurata välittömästi saksalaisia Tervolaan päin.

Päämajasta tuli paikallinen eversti venäläisen valvontakomission vastaavan everstin kanssa seuraamaan, miten hyökkäys edistyy. Kuinka sattuikaan, ne tulivat sinne neljännen pataljoonan komentopaikalle, joka oli vastuussa jatkamisesta. Siellä oli täysi kaaos. Majuri Teira, valtavan iso mies, makasi lattialla. Oksennusta oli joka paikassa ja adjutantit ja lähetit kaikki sikin sokin. Suomalainen eversti kysyi ja venäläinen siinä mukana, että mikäs paikka tämä on. Majuri Teira nosti hiukan päätään: "Tämä on neljännen pataljoonan komentopaikka jumalauta." Sen jälkeen hän ei ollut enää pataljoonan komentaja, enkä tiedä hänen kohtalostaan. Mutta meni kolme päivää, ennenkuin tämä pataljoona pystyi toimimaan.

Siitä jatkettiin jo valloitettuun Rovaniemeen. Mentiin Kittilän tietä. Pioneerien piti olla vavrmistanut, ettei miinoja ole ajoväyällä. Siinä oli hevoskolonna mukana ja miehet marssivat mukana. Yhtäkkiä kuului valtava pamaus. Yksi muonakuorma oli ajanut panssarimiinaan. Olin siinä ihan muutaman kymmenen metrin päässä takana. Mies lensi kaaressa yli puhelinlankojen pellolle. Hevonen lähti laukkaamaan täyttä laukkaa eteenpäin. Aisat olivat menneet poikki peffan kohdalta. Kärrystä ei löytynyt akselinpätkää, muuta kuin kauraryynejä oli tiellä leveänä. Mihin se kaikki hävisi. Hevoselle ei tullut kuin muutama naarmu takapuoleen, vaikka se oli niin lähellä, vain aisat katkesivat. Mutta mies kuoli. Siihen oli jäänyt panssarimiina pioneereilta huomaamatta.

Meillä ei ollut suuriakaan taisteluita. Jatkoimme Meltauksen lossille, josta menimme yli. Tuli määräys mennä poikki siitä johtavaa tietä pitkin Sodankylään. Piti varmistaa, että se alue olisi tyhjä. Ilmeni, ettei siellä saksalaisten joukkoja ollutkaan. Ei meillä ollut siellä mitään taisteluja. Mutta miinaan astumisia tuli paljon.

Minullakin oli jo lääkintämieshommaa sen verran, että piti hoitaa. Yksi pioneeri, ylikersantti, helsinkiläinen mies, oli astunut penaalimiinaan. Toinen nilkka katkesi, eikä jalkaterää ollut lainkaan. Pataljoonan lääkäri sitoi sen mielestään hyvin. Ja näyttikin, että oli hyvin sidottu. Siinä oli toinenkin haavoittunut.

Lääkäri antoi minulle määräyksen lähteä saattamaan näitä hevosmiehen mukana takaisin muutama kymmenen kilometriä. Meidän piti tavata toinen pataljoona ja ottaa välittömästi yhteys sen lääkäriin. Lähdimme menemään. Hevosmies ajoi ja minä olin niiden kahden haavoittuneen kanssa kyydissä. Toinen oli lievästi haavoittunut, eikä sillä ollut mitään hätää. Mutta tämä ylikersantti alkoi vähän ajan päästä hourailla. Pyrki ylös siitä. Ei auttanut muu kuin mennä hänen päälleen hajareisin ja pitää kiinni. En ollut spesialisti. Minun olisi pitänyt tutkia se jalka uudestaan, vaikka lääkäri oli sen sitonut. Siinä oli niin valtava verenhukka, että hän meni tajuttomaksi ja sitten hiljeni. Mentiin eteenpäin ja eteenpäin ja lopulta tuli pataljoona vastaan ja kyselin, missä lääkäri on. Se oli tietysti viimeisenä, tuli ja tutki ja totesi, että asia on loppuun käsitelty. Hän oli vuotanut loppuun. Se oli sidottu väärin. En voinut arvioida lääkärin tekemää työtä.

Seuraavana aamuna lähdimme takaisin Sodankylään, jonne oli matkaa 70 kilometriä. Teimme taivalta ja hevonen väsyi. Ensin olimme kärryillä ja välillä syötimme sitä ja taas mentiin. Loppumatkasta hevonen ei pystynyt yhteen menoon kävelemään edes viittäkymmentä metriä. Me kävelimme perässä. Tulimme perille vasta kello 10 illalla ja saavutimme pataljoonan täysin uupuneina, ennen kaikkea hevonen, mutta kyllä mekin.

Tilanne muuttui niin paljon, että meidät palautettiin takaisin Rovaniemelle autokuljetuksella. Siellä tehtiin uudelleenjärjestelyjä. Valvontakomissio oli määrännyt, että tiettyyn ikäluokkaan asti kaikki miehet oli kotiutettava. Aikaa oli yksi viikko. Nuoret ryhmitettiin ja koottiin uudestaan. Meidän porukassa oli viisi nuorempaa.

Vääpeli, joka oli vanhempaa ikäluokkaa sanoi minulle, että ota sinä paperit. Minun oli määrä ilmoittautua tietyssä kokouksesssa. Lähdimme kokoontumispaikalle. Rovaniemellä oli vain 12 taloa pystyssä ja kokous oli jossakin laitamilla. Ei mitään löytynyt. Lopulta tuli joku porukka vastaan ja siinä oli jokunen upseerikin mukana. Menin luutnantin puheille kertoen, että minulla on viisi miestä ja tässä on paperit. Saisimmeko liittyä heidän porukkaan, kun emme löydä sitä paikkaa, jonne meidät oli määrätty. Se otti paperit ja siihen meidät otettiin. En tiedä oliko edes se porukka, jonne piti, mutta siihen me jäimme.

Lähdimme jatkamaan nuoren porukan kanssa ylöspäin pikku hiljaa. Taisteluja ei käyty. Marssien mentiin Muonioon asti. Sieltä vielä jatkettin pohjoiseen. Ennen Palojoensuuta meille jaettiin vähän paremmat talvivarusteet, koska meillä ei ennestään ollut. Lähdimme koukkaamaan. Tarkoitus oli vallata Enontekiön kirkonkylä. Pääsimme Ounastunturin kupeeseen. Siinä oli muutama tiedustelupartiokin käynyt pari päivää aikaisemmin tunnustelemassa, missä ovat saksalaisten asemat. Enontekiön kirkonkylä oli niiden hallussa täydelleen ja niillä oli Ounastunturin puolella etuvartioasemia lisäksi.

Pataljoona oli saanut tehtäväksi vallata Enontekiön kirkonkylä tällä porukalla, joka juuri oli koottu. Kukaan ei tuntenut toistaan, huolto ei pelannut, nälkä oli suunnaton. Majuri Malmivaara, joka oli pataljoonan komentaja, piti Ounasjärven eteläpuolella puhuttelun kertoen tarkoituksesta vallata saksalaisten asemat. Lopuksi hän lupasi muonaa ja suklaata ja pääsemme lämpimiin tiloihin lepäämään, kun tehtävä on suoritettu. Hän yritti valaa meihin uskoa ja nostaa henkeä. Kaamosaika oli päällä pimeytenä. Klo 10 oli h-hetki ja piti lähteä etenemään. Porukka jaettin kahteen osaan. Toinen meni suoraan yli järven katkaisemaan Enontekiön ja Palojoensuun välistä tietä.

Meidän komppaniamme määrättiin kiertämään Ounasjärven itäkautta. Lähtiessämme etenemään pitkin rantajäätä, joka oli noin 5 cm paksua, se ulisi kovin. Sakemanni tietysti kuuli ja tiesi jonkun olevan tulossa. Päästyämme vähän matkaa, tuli keskitys. Palojoen suunnassa oli tykkipatteri. Sieltä tuli melkoinen keskitys. Se osui juuri meidän ryhmitykseen, vaikka meillä olikin avoryhmitys. Viiden sentin jää pelasti meidät. Kranaatit menivät kaikki läpi jäästä ja 4valtavia vesipatsaita nousi ilmaan, mutta yhtään mieshukkaa ei tullut, vaikka kranaattia tuli paljon.

Eteneminen tyrehtyi siihen. Vetäännyimme pian rantapusikkoon kumpareen suojaan. Malmivaara sanoi, että on odotettava parisen tuntia tilanteen rauhoittumista.

Ajan kuluttua lähdimme uudestaan jatkamaan matkaa ja pääsimme itäsuunnasta jo pohjoisrantaa takaisin päin kohti kirkonkylää. Vihollinen olikin valmiina. Se tiesikin meidän liikkeemme koko ajan. Kun pääsimme sen etuvartioasemiin, se avasi yhtäkkiä tulen.

Olimme marssineet avoparijonossa tietä pitkin. Siinä oli kymmenkunta senttiä lunta, eikä yhtään jälkeä. Porukka hajaantui oikealle, koska vasemmalla puolella oli järvi. Oikea puoli oli kuitenkin miinoitettu. Siinä tuli miinatapioita jonkun verran.

Porukka hajaantui. Se oli nuorta ja suurin osa ei ollut ollut koskaan rintamalla. Se oli niille ensimmäinen tulikaste. Operatio epäonnistui. Tulimme pikku hiljaa taaksepäin. Pataljoonan komentaja hävisi, ettei tiedetty, missä hän on. Yhtään upseeria ei ollut missään. Pataljoonan lääkäri oli ainut, virolaissyntyinen mies, joka oli jäänyt haavoittuneiden kanssa meidän porukkaammme. Hän hoiti haavoittuneita. Yksi kuolikin.

Pidimme neuvotteluja välillä, koska emme tiennet, missä omat ovat. Lääkäri määräsi pari miestä hakemaan ahkiota. Olimme saaneet ison tukkireen.

Jouduin partioon, jonka oli määrä hakea ahkio. Menimme järven jäätä pitkin sinne, mistä olimme lähteneet ja jonne olimme jättäneet reppummekin. Pääsimme ihan hyvin. Sinne oli jo meidän porukkaa kerääntynyt. Saimme ahkion ja lähdimme hakemaan haavoittunutta. Päivä oli jo hiukan valjennut, emmekä voineet käyttää järven jäätä. Meidän oli mentävä rantapusikossa. Tie oli hankala. Pienet purot olivat jäässä. Pojille tuli jano. Hakkasimme avannon puron jäähän. Mulla oli sen verran kokemusta rintamalta, että jäin kuulolle. Pojat olivat mahallaan vettä ryystämässä. Yhtäkkiä käskin poikien olla hiljaa. Valkopukuinen mies seisoi edessämme kivääri olalla. Saksalaisten vartioasema oli siinä. Se ei huomannut meitä. Meidän ei parantunut kolmeen mieheen yrittääkään mitään rynnäkköä siinä tilanteessa. Meidän oli pakko palata takaisin. Jäätä ei voinut enää käyttää.

Lietzenin porukka ja lääkärikin olivat joutuneet kiertämään ylempää ja viipyivät matkalla kolme päivää, ennenkuin pääsivät omien yhteyteen. Heidän mukanaan ollut haavoittunut mies oli kuollut matkalla.

Vetäännyimme takaisin Palojoensuulle ja kirkonkylä jäi sillä erää valtaamatta. Koko ajan olimme kulkeneet nälässä eteenpäin. Luvatut herkut olivat vieläkin jossakin Enontekiön kirkonkylässä, joka oli saksalaisten hallussa. Jouduimme odottelemaan. Lähettyviltä löytyi miinaan menneen hevosen jäännökset. Nahka siitä oli nyljetty ja viety ilmeisesti kansanhuoltoon. Hevosen koipi oli ihan jäässä, sillä pakkasta oli yli 30 astetta. Siitä veistimme kirveellä lastuja ja panimme ne kaminan pääll ekiehumaan. Vaikka kuinka kauan sitä keitti ei se tuntunut kypsyvän, vaan aina oli sitkeätä. Näläiset miehet yritimme siitä saada jotain vatsaamme jauhamalla leukaperissä hevosenlihamälliä. Se oli sillä erää ainoata ruokaa, jota meillä oli käytössä.

Viikkoa myöhemmin Enontekiölle vasta mentiin, mutta saksalainenkin oli jo sieltä vetäytynyt pois.

Olimme Lätäsenolla. Mitään suurempia taisteluita ei käyty. Tehtävä oli partioluonmtoista tunnustelua. Kyllä siinäkin sentään muutama haavoittuminen tapahtui. Lätäsenolla olimme melko kauan.

Nälkä oli hirmuinen, koska huolto oli mennyt poikki, eikä toiminut. Kävimme Ruotsin puolella. Sieltä tuli epävirallinen viesti, että heidän kenttäkeittiöstään voisi saada keittoa, jos menemme sinne. Tottakai. Kutsu tuli komppanian päällikön kautta, mutta ei ollut virallinen. Kävi niin, että kävimme Ruotsin puolella syömässä. Siellä oli ainakin kaksi kertaa niin paljon suomalaisia kuin ruotsalaisia. Sapuskat olivat mitä parhaimmat. Ruokaa oli kolme neljää lajia ja sitten rusinasoppaa päälle. Menimme tyytyväisinä omalle puolelle. Mikä olikaan seuraus. Kauhea ripuli. Mutta kun tuli kutsu seuraavana iltana uudestaan, eikös me vielä yritetty mennä. Mutta jo jäällä piti vetää pari kertaa housut kinttuihin. Ei siitä reissusta oikein mitään tullut. Sitten tulikin jyrkkä kielto, ettei sinne enää saanut mennä.

Joulu Lätäsenolla. Se oli järjestetty siten, että siellä oli keitetty töpinäportaassa riisipuuroa kenttäkeittiössä. Kutsuttiin syömään telttakunnittain. Pakkasta oli lähes kolmekymmentä astetta. Taivas tähdissä ja revontulet loimottivat. Saatiin pakkiin pieni annos riisipuuroa ja vähän rusinasoppaa. Meillä oli karvalakit syvällä päässä, kintaat käsissä, pakista syötiin joulupuuro seisaaltaan lumihangessa. Annos ei ollut suuri. Se oli sen joulun juhla-ateria.

Myöhemmin lähdimme taas etenemään. Saksalaiset olivat vetäytyneet kohti Kilpisjärveä. Siinä oli Saarenpään pääpuolustuslinja saksalaisilla, mikä oli rakennettu venäläisellä vankityövoimalla -44 kesällä. Asemat olivat jo valmiina. Kärkijoukko oli mennyt ja me menimme perässä kuormaston kera. Saarenpään linjan kohdalla nousi tie tunturin rinnetä. Alkoi näkyä hämärässä miehittämättömiä ampuma-aukkoja. Luutnantti, joka johti porukkaa, otti tauon. Olimme juuri ylittäneet erään notkelman, joka oli pengerretty vankityövoimalla, muutama sata metriä.

Miehet lepäilivät tauolla. Matkaa jatkettaessa, pääsimme jo kumpareen päälle. Perässä oli kuusi tai seitsemän kuormastoa hevosineen. Kun se viimeinen kuormastohevonen oli päässyt kumpareen päälle, tiepenger räjähti kahdensadan metrin matkalta kokonaan ilmaan. Se oli pantu aikasytytyksellä räjähtämään. Olimme juuri levänneet siinä hetkeä aikaisemmin. Mikä tuho olisikaan tullut, jos olisimme siinä rahdunkaan verran kauemmin olleet. Olisi mennyt koko komppania kuormastoineen.

Pääsimme Saana-tunturin lähettyville, josta koukkasimme itäpuolelle ja perustimme tukikohta Antin. Johtajaksi tuli panssarikapteeni Antti Liimatta, joka tuli suoraan Helsingistä, esikunnasta. Sillä oli valkoiset kovat kaulukset ja hieno diagonaalipuku päällä. Hän tuli hurjaksi meidän kanssamme, kun emme edes pese itseämme. Olimme ihan mustia, sillä koko talvena ei ollut saunaa. Ei peseytymismahdollisuutta ollut muuta kuin lumessa. Pyykkiä tuli, mutta kun pakkanen kiristyi ja kiristyi, niin se meni siihen, että puhdas vaatekerta pantin aina alimmaiseksi ja toiset siihen päälle lämpöä pitämään. Lopulta oli kolmekin kerrastoa. Mustimmat olivat päällimmäisinä. Täitä riitti hävyttömästi. Kun Liimatta oli ollut viikon meidän päällikkönämme, niin oli hiukan mieliala muuttunut. Hänellä itsellään oli kaksi täitä. Sitten laskettiin kuka eniten sai niitä tapetuksi, kapteeni mukana. Kyllä hänen diagonaalipukunsakin siinä melko pian rähjääntyi.

Ajan kuluttua tukikohta Antista tuli meille siviiliinkomennusmääräys. -24 syntyneet, aliupseerit ja upseerikoulun käyneet kotiutettiin myös. Komentaja jäi -25 syntyneiden kanssa tunturiin.

Jatko oli pelkkää marssimista Karesuantoon asti, jonne oli autotie käytössä etelästä. Koko matka oli vähän yli sata kilometriä. Marssimiseen oli varattu aikaa kolme vuorokautta. Mutta niin ihmeellistä kuin se onkin, ei siihen käytetty kuin vähän yli kaksi vuorokautta. Sai vapaasti mennä ja oli edessä siviili.

Karesuannosta oli rekkakuljetus avorekalla edelleen Ouluun. Miehet lastattiin lomittain ja perssu päälle. Pakkasta oli kolmekymmentä astetta. Se ajo kesti kaksi päivää. Sieppijärvellä yövyimme välillä. Joka kahdenkymmenen kilometrin päässä komennettin alas hyppimään, ettei olisi jäätynyt auton lavalle. Mutta kukaan ei valittanut.

Oulussa annettiin paperit käteen, ja piti ilmoittautua kotiseutunsa sotilaspiirissä. Salossa se oli siihen aikaan. Aikaisemmin se oli ollut Turussa.

Siihen se sitten loppui se sota.

Kun tulin kotiin, oli jo aikaisemmin sovittu, että sauna pannaan lämpimäksi ja varataan puhtaat vaatteet. Isäukko oli hevosella vastassa, kun siihen aikaan linja-auto ei kulkenut ihan meille asti. Se oli maaliskuun 3.1945. Riisuin itseni alasti ulkona lumihangessa ja jätin ne vaatteet kaikki siihen. Sitten menin saunaan ja sain puhtaat vaatteet. Mutta niistäkin löysin vielä kaksi viikkoa myöhemmin yhden ötökän. Ne saivareet eivät niin vain jättäneet.

Isäni oli maanviljelijä ja olin manviljelijän poika. Elämä meni niihin uomiinsa. Talkoita riitti. Karjalaisväestön parissa riitti työsarkaa. Mahapalkalla tehtiin ja rakennettiin valtavasti. Meni siinä muutama vuosi yksistään talkoohommissa. Koneita ei juurikaan ollut.

Jäin joksikin aikaa kotihommiin. Mutta sitten isä pisti minut maanviljeluskouluun tänne Saloon, jonka kävin vv.1946-47. Jälkeenpäin olin vielä vuoden harjoittelemassa. Sitten pääsin tilanhoitajaksi maanviljelysneuvos Karvetin tilalle Naantaliin. Olin siinä parisen vuotta. Tulin taas kotiin. Isäukko ei olisi millään päästänyt minua pois, sillä kotona tarvittiin työmiestä. Mutta minulla oli kova hinku päästä maailmalle.

Sitten tuli Yk- homma. Päiväuutisissa luettiin, että Suomi lähettä YK-joukkoja, jotka tullaan ottamaan reservistä. En harkinnut minuuttiakaan. En kuitenkaan puhunut mitään tuumistani. Ilmoittauduin sinne ja minut hyväksyttiin. Vasta kaksi tuntia ennen lähtöä kerroin isäukolle, mikä on tilanne. Äidille en puhunut siinäkään vaiheessa mitään, koska tiesin mitä siitä olisi syntynyt. Hän ei tiennyt ennenkuin olin jo lähtenyt linja-autolla. Isän kanssa meillä oli ankara yhteenotto, mutta pidin pääni. Äidille lähetin ensimmäisen kortin Napolista.

Se oli matka, jota en tule koskaan katumaan. Isäukkokin oli suunnattoman tyytyväinen, että hänen poikansa oli ollut siellä mukana. Sitten oli kaikki hyvin, mutta lähtö oli vaikea. Tulevaisuus oli tuntematon.

Palasin taas kotipuuhiin. Tuleva vaimoni oli meijerikkönä Vaskion maijerissä. Yksi hyvä poikaystäväni rupesi puhemieheksi ja sai minut sekoamaan siihen. Hän muutti sitten vielä Helsinkiin maitokeskuksen meijeriin. Ja kävin sitten häntä aina tapaamassa siellä. Ja niin siinä kävi, että mentiin naimisiin ja minäkin siirryin Helsinkiin. Olinkin siellä sitten 25 vuotta.

Minulla on kaksi lasta, poika ja tyttö. Molemmat ovat käyneet meijerikoulun. Tytär on ylioppilas. Pojalla oli niin paha lukihäiriö, että hän ei selvinnyt ylioppilaskirjoituksista. Suoritti kuitenkin viisi luokkaa. Hän kävi Säämingillä kristillisen kansanopiston kansankorkeakoulun lukiolinjan kolmivuotisena. Mutta hän ei saanut ylioppilaslakkia. Molemmat ovat meijerialalla tänäkin päivänä.

Minulla ei ole varsinaista vaivaa tai sairautta jäänyt sodasta. Työaikana oli verenpaine korkea, mutta kun pääsin niistä irti tänne perikunnan kautta saatuun kotikylään takaisin, häipyi verenpainekin. Pääsin eläkkeelle 56-vuotiaana Helsingin liikennelaitokselta. Rupesin maanviljelijäksi, jonka työn lopetin vasta pari vuotta takaperin, kun EU pakotti lopettamaan. Koska olen "yli-ikäinen", en saa mitään korvauksia.

Ei työ Helsingissä niinkään raskasta ollut, mutta siellä politikoitiin varsin kovin. Itse pysyin siitä visusti erossa, mutta ei se voinut olla vaikuttamatta ja koskettamatta. Jouduin painostuksen alaiseksi. Oli määrättyjä tyyppejä, jotka jaksoivat jauhaa politiikkaa. Se ehkä vaikutti ja vuorotyö siihen verenpaineeseen. Liikennelaitos itsessään oli hyvä, enkä voi sitä moittia.

Heti kun tulin kotipuoleen, soitti Ratamon Eero ja pyysi liittymään veteraaniporukkaan. Tottakai liityin ja siitä on jo aikaa kulunut paljon yli kymmenen vuotta. Nyt kolme vuotta takaperin joku porukka päätti, että minusta tehdään veteraanien lipunkantaja, jota olen tälläkin hetkellä. Niissä merkeissä on tullut oltua mukana ahkerasti. Mm. viime keväänä olimme Raumalla sotilasparaatissa Marskin syntymäpäivänä. Itsenäisyyspäivä antaa lisää työtä tähänkin hommaan.

Veteraanimatkoilla olen ollut mukana, kuten Lapissa Kilpisjärvellä sodan päättymisen 50-vuotisjuhlassa. On ollut muutakin reissua ja matkaa.

Sotaveteraanityö antaa mukavaa sisältöä nykyiseen elämään ja päiviin.

(Muistiin kirjoittanut Reino Läärä joulukuussa 1998)