Salon Seudun Sotaveteraanit ry  
 

Veikko Tähkäpää

Alarik Veikko Ragnar Tähkäpää. Olen syntynyt 23.3.1928 Virolahdella. Olen saanut viettää lapsuuteni jo varuskunnassa.
Ehkä tämä veteraaniurani on jatkoa juuri siitä, että olen ihan pikkupojasta saakka asunut pienellä Koiviston saaren linnakkeella, jossa oli rannikkotykistön kymmentuumapatterit. Siellä pienellä saarella oli peräti kahdeksan kymmenen tuuman tykkiä, joilla valvottiin itäistä Suomenlahtea.
Ihan lapsuudesta asti olen myös saanut seurata, miten sotilaat harjoittelivat. Joka kesä näillä tykeillä ammuttiin koeammunat. Ja sain olla myös mukana elämässä sitä tosiasiaa, että niitä sitten tarvittiin talvisodan aikana, jolloin nämä suuret tykit osallistuivat rannikon puolustukseen, olivat maavoimien ja merivoimien tukena.
Tämä Koiviston linnake oli niin merkittävä paikka, että sitä pidettiin Talvisodan aikana yhtenä kaikkein eniten pommitettuna paikkana. Venäläisillä oli tarkoitus tuhota nämä suuret tykit pommittamalla, mutta ne olivat niin vahvasti bunkkeroitu sinne ja betoniin rakennettuja, ettei tuhoaminen onnistunut valtavasta pommittamisesta huolimatta.
Itse jouduin myöskin muuttamaan aikanaan sieltä saaresta Koiviston kauppalaan, koska tulimme kouluikään. Vanhempi sisareni, meitä oli kuusilapsinen sisarusparvi, rupesi käymään oppikoulua Koiviston yhteiskoulussa ja siksi muutimme. Ostimme sieltä omakotitalon.
Ja Talvisodan syttyessä tai jo kuukautta ennen äidin ehdotuksesta hakeuduin Koivistolla olevaan rannikkotykistön esikuntaan lähetiksi. Kerkisin olla kuukauden ennen talvisodan alkamista ja osan talvisodan aikaakin lähettinä. Olin silloin vasta 11- vuotias. Muistan sen erityisesti, kun äitini sanoi, että pyydä niiltä, että saisit jotain sotilasvarusteita. Mutta koska olin vasta 11-vuotias ja pienikokoinen, ei sellaisia sotilasvarusteita ollut. Evertsi Lyytinen, jonka alaisena tavallaan toimin, sanoi, että vaikka varusteita olisikin, niin et sinä saa niitä pitää, koska kuljetat niin arvokasta tavaraa ja toimitat niin arvokkaita paperita paikasta toiseen, että on parempi, ettet käytä pääovea, vaan takaoven kautta kuljet reppu selässä, niinkuin koulupoika ainakin. Tällä tavalla vein tosiaan tärkeitä papereita siitä esikunnasta linnoitustoimistoon ja moneen muuhun tärkeään paikkaan.
Oma sotilasurani Talvisodan aikana päättyi siihen, kun eversti Lyytinen, pääesimieheni, katsoi, ettei hän enää vastaa tämänikäisistä kavereista ja lähetti minut kotiin. Oma väki oli jo evakuoituna kaukana Hämeessä Hartolan pitäjässä.
Lähes kuukauden päivät olin siten mukana myös Talvisodassa lähetin tehtävissä ja koin ne valtavat pommitukset, mitä Koivisto sai osakseen. Koivistolla oli rautatieasema ja satama ja siitä huollettiin nämä linnakkeet ja kaikki ja ne olivat venäläisille hyvin tärkeitä. Kyllä sen sai sitten kokea pommituksina että oltiin sotatoimialueella.
Sieltä siirryin evakkona muun perheen luokse Hämeeseen pieneen Hartolan pitäjään.

Elämä sodan jälkeen oli tyypillistä evakon elämää. Jouduimme muuttamaan moneen kertaan. Isä oli edelleen armeijan palveluksessa. Hän oli aikanaan rannikkotykistön viestiupseerina ja sillä tavalla siirtyi Turkuun ja sieltä Tammisaareen. Näin mekin muutimme mukana lähellä olevaan Tenholan pitäjään. Isä oli Draksvikin varuskunnassa ja me asuimme Tenholan ruotsinkielisessä yhteisössä.
Siellä oli ainoastaan yksi suomenkielinen kansakoulu ja muutimme aivan sen viereen. Koska meitä oli kuusi lasta, oli tärkeää, että asuimme koulun lähellä. Se oli sikäli erikoinen koulu, että oli yksityinen suomenkielinen kansakoulu. En ole sen jälkeen yksityisessä koulussa ollut. Meitä oli yhdessä paljon lapsuudentuttuja, koska sieltä Saarnepään linnakkeelta kaikki nämä lasten vanhemmat olivat kantahenkilökuntaa ja siirtyivät Draksvikin varuskuntaan ja Hankoon. Asuimme Tenholassa käyden koulua. Oli tuttuja koulukavereita taas ympärillä.
Kunnes sitten alkoi Jatkosota. Hanko oli niin lähellä Tammisaarta, että olimme taas lähellä sotatoimialuetta. Sieltä evakuoitiin ihmisiä ja äitini oli niin tarkka, että halusi päästä jonnekin muualle suuren lapsilaumansa kanssa, eikä jäädä siihen sodan jalkoihin.
Isäni toimi edelleen viestiupseerina Hangon rannikkotykistörykmentissä ja me siirryimme Tenholasta evakkoon Siikaisiin, Porin lähelle, Satakuntaan.
Sieltä kirjoitin isälle, että eikö Suomen armeija nyt tarvitsisi yhtä nuorta miestä, joka olisi vapaaehtoisena valmis tulemaan. Ja panin isän vielä seinää vasten siinä, että jollei sieltä löydy, niin haen joko Porista tai Tampereelta itselleni jotain työtä. Katsoin velvollisuudekseni lähteä, kun meitä oli neljä veljestä tästä kuuden lapsen sisarusparvesta ja olin veljeksistä vanhin. Minulla oli tunne, että voisin jotain tehdä tämän maan hyväksi muutakin, kuin olla siinä äidin apuna.
Ja niin lähetin isälle kirjeen. Se oli uhkakairje. Jollei hän pysty järjestämään hommia, niin hakeudun jonnekin muualle. Minulla oli unelmissa Tampere, sillä tätini oli siellä. Ajattelin, että Tampere on sen verran iso paikkakunta, että sieltä voisi saada jonkun lähetin, juoksupojan tai jonkin tällaisen työn. Ikäni ei oikein muuhun vielä olisi oikeuttanut.
Kun isältä ei tullut heti vastausta, lähdin tädin luokse Tampereelle ja sain kirjapainosta työtä. Se kirjapaino painoi ruotsalaista iltapäivälehteä. Painosmäärä oli pieni, vain 250 lehteä ja se levisi ainoastaan Tampereelle. Tehtäväni oli kerran viikossa jakaa lehdet kaupunkiin. Se oli mielenkiintoinen homma, sillä hyvin pienessä ajassa opin tuntemaan Tampereen joka nurkastaan. Lehtien jakoon käytettiin kerrallaan kaksi päivää. Olin myös siellä kirjapainossa tavallaan juoksupoikanakin. Toimittelin muitakin asioita ja homma oli todella mielenkiintoista.
Mutta sitten tuli isältä kirje, että hän tulee viikon päästä lomalle ja pääsen hänen mukanaan Hangon rintamalle Snappertunan lohkolle. Hangon rintama oli jaettu neljään lohkoon. Snappertunassa oli viestikomppania, jossa isäni palveli ja pääsin sinne lähetiksi.

Silloin alkoi tämä Jatkosodan urani sieltä Hangon rintamalta. Tämä tapahtui syksyllä ja jo ennen vuodenvaihdetta venäläiset pakotettiin lähtemään Hangosta. Siellä saksalaiset nousivat maihin mereltä ja suomalaiset painostivat maalta. Ja yhtäkkiä Hangon rintama loppui ja sieltä joukot siirrettiin itä-Karjalaan Syvärille ja minne kaikkiin jouduttiinkaan eri joukko-osastoihin.
Yhtäkkiä meidänkin joukko-osasto, viestikomppania, siirrettiin Äänisjärven pohjoispäähän Kontupohjaa lähellä olevaan Suurlahden kylään, joka lahti ulottuu pitkälle Äänisjärvelle lähelle Karhumäkeä. Ja yhteydet rautatielle olivat Kontupohjan ja Käppäselän kautta.
Ja minusta on aivan fantastista se, että tänä päivänä olemme Kontupohjan kanssa tekemisissä lähes päivittäin. Laukussani on juuri nytkin lappuja, joissa kerrotaan palaverista, jossa kerätään kolehti Kontupohjan kirkon rakentamiseksi. En oisi ikinä voinut kuvitella silloin, että näin asiat muuttuvat. Vaikka siitä nyt onkin puoli vuosisataa, ei olisi voinut kuvitella, että tilanne on tämä tänä päivänä, että taas pääsisi Kontupohjaan käymään. Ja olen siellä käynytkin muutaman kerran.
Erikoisesti tämä matka on jäänyt mieleeni. Se oli rasittava ja pitkä, kun sotilasporukkaa vietiin. Piti muonittaa ja huoltaa jne. Jäi mieleeni ikävä, mutta erikoinen tapahtuma.
Lähdimme Tammisaaresta illalla pimeässä. Vähän matkaa Tammisaaresta on suuri Meltolan parantola. Se taisi toimia sotasairaalanakin, mutta oli siihen aikaan tuberkuloosiparantola. Siinä härkävaunussa, jossa olin isäni kanssa oli parikymmentä muutakin. Tapahtui sellainen ikävä onnettomuus. Yksi miehistä sanoi, että hän haluaisi ampua kiväärillä laukauksen merkiksi. Hänen kotinsa oli niin lähellä siinä radan varresa ja hän ajatteli, että kotiväki varmaan kuulee laukauksen ja arvaavat hänen olevan junassa ja menevän pois Hangon lohkolta.
Ja niin kaveri otti pyssyn, latasi sen ja rupesi työntämään härkävaunun ovea auki. Se oli tiukka ja raskas ovi ja hänellä oli kivääri kainalossa. Kivääri putosi kainalosta junan vaunun lattialle ja se oli niin raskas ase, että siitä putouksen voimasta, tärähdyksestä ase laukesi ja luoti meni kaverin kaulasta sisälle. Siihen päättyi hänen sotamatkansa ja se päättyi aivan hänen kotinsa kohdalla. Se oli tavattoman järkyttävää.
Siihen liittyi seikkailu, kun piti saada juna pysähtymään ja kaveri pois junasta. Ja tällaisen raskaan tavarajunan pysäyttäminen sieltä keskeltä vaunujonoa oli mahdoton tapaus. Ja minun isäni oli siinä ilmeisesti vanhin ja otti johdon käsiinsä. Kun pysäyttäminen ei muuten onnistunut, niin hän ampui omalla pistoolillaan veturiin kaksi kolme laukausta, ennenkuin veturista tultiin kurkistamaan. Annettiin merkki, että nyt on jotain ja saatiin juna pysäytettyä.
Kaveri pääsi kotipitäjään ja tavallaan sai sankarikuoleman joskin tällä ikävällä tavalla. Se jätti meihin kaikkiin siinä vaunussa olleisiin määrätyn merkin ja vieläpä muihinkin, jotka siinä junassa olivat. Oli se niin karmea tapaus. Kaverilla oli hyvä tarkoitus ja se kuitenkin päättyi niin ikävästi.

Päivien perästä, neljä vuorokautta, juna tuli perille Kontupohjan ja Käppäselän välille. Purkaminen ei tapahtunut asemalla, vaan jossakin siellä välillä. Ja siellä lastattiin autoon ja Äänisjärven jäätä pitkin mentiin Suurlahden kylään, jossa majoituimme viehättävään venäläiseen kolmikerroksiseen pyöröhirsiseen rakennukseen, joka oli todella upea majapaikka. Koko talvi me siinä asuttiin. Silloin oli kova talvi, paljon lunta ja pakkasta ja nyt jälkeenpäin olen ajatellut, että oli aikamoinen ongelma pitää kämpät lämpiminä. Siellä kuitenkin olimme yötä päivää ja talvi oli mitä mahtavin. Lopultakin se paljo lumi oli myös lämmittävä tekijä. Rakennusten kivijalat suojattiin lumella hyvin korkealle.
Siellä olin viestikomppanian lähettinä edelleen ihan niinkuin Hangosta lähdettäessä. Samassa Suurlahden kylässä toimi Äänisen rannikkoprikaati. Sen esikunnassa olin lähettinä esikunnan ja viestikomppanian välillä. Joka aamu piti mm. viedä muonavahvuuusilmoitukset komppaniasta esikuntaan ja sillä tavalla tuli muonaa riittävästi jokaiselle, mutta ei liikaa.
Muonavahvuuksissa ei ollut suuria heittoja. Joitakin oli komennuksilla, lomalla tai sairaalassa ja sillä tavalla. Joka päivä muonavahvuusilmoitus piti olla määräaikaan määräpaikassa. Se oli sopiva tehtävä lähetin suoritettavaksi.
Vaikka olimme sotatoimialueella, oli se kuitenkin sellainen alue, joka oli kaukana rintamasta, koska rintamaa ei sillä kohtaa ollut lainkaan. Siinä oli Äänisjärvi välissä. Venäläiset olivat toisella ja suomalaiset toisella rannalla.
Mutta sitten oli paljon kaukopartiotoimintaa. Ja se teki elämän siellä jännäksi. Suomalaiset kävivät venäläisten puolella. Sieltä tuli vastaavasti jopa niin suuria joukkoja, että 90 miestäkin oli samassa partiossa. Sellainen pystyi jo tekemään hankalaa jälkeä, jos sattui kohdalle. Sen takia vartiointi oli varsinkin öisin erittäin kovaa, ettei pääsisi mitään yllätyksiä tapahtumaan, kun komppaniat asuivat vanhoissa puurakennuksissa ja ne olivat täynnä miehiä. Saattoi olla 40-50 miestä samassa talossa. Eri huoneissa oli 6-8 henkeä ja piti olla erinomaiset vartiot, ettei yllätystä tapahtuisi. Ja monta kertaa öisin hälytyksiä tulikin.
Päivystävä vartija hiihti ympärillä olevia latuja ja toisinaan tuli ilmoittamaan, että ladun yli oli hiihtänyt iso porukka. Tiedettiin sen olevan jossakin sillä alueella ja alkoi kauhea hälytys. Hälytettiin esikuntakomppania, viestikomppania, pioneerikomppania ja tehostettiin vartiot. Maasto oli sikäli venäläisille edullista, että heillä oli paikkakunnan miehiä mukana, jotka tunsivat hyvin kaikki paikat. Niitä oli todella vaikea yllättää. Vaikka löysimmekin jäljet, ei niitä päästy yllättämään.
Muistan sen talven aikana, kun olin mukana, että kerran tällainen 90 miehen porukka yllätettiin ja niin se tuhottiin myöskin, ettei siitä jäänyt kuin 11 miestä. Ne saatiin vangiksi. Käytiin niin kova taistelu, että siinä ei ollut muuta mahdollisuutta.
Kun ne tulivat, ne eivät välttämättä heti tehneet mitään, vaan kävivt ensin tiedustelemassa. Ja jos ne saivat sen rauhassa tehdä, niin ne tulivat parin kolmen päivän perästä uudestaan ja silloin tiesi, että jotain tapahtuu. Usein ne kuitenkin yllätettiin sillä tavalla, etteivät ne uskaltaneetkaan tulla ja olimme varuillamme.
Sitten oli radiosanomien nappaamista. Niiden avulla tiedettiin, missä porukat liikkuvat ja ovat. Tiedettiin olla varovaisia. Se oli tärkeä asia, kun olivat suuret metsät, järvet ja alueet. Siellä sai isokin porukka liikkua monta päivää, eikä kukaan edes nähnyt sitä. Suomalaiset liikkuivat vastaavasti venäläisten alueella.
Sellainen järkyttävä tapaus isäni kanssa sattui meidänkin kohdalle. Oltiin lähdössä lomalle ja isäni tuli Limitskin saaresta, joka on kisin kirkkoa vastapäätä. Lähdimme yhtäikaa lomalle. Olimme saaneet sen siten järjestettyä. Isän tilalle tuli vänrikki Saksi.
Kun tulimme lomalta pois, niin kerrottiin, että venäläisten kaukopartio oli käynyt siellä saaressa ja Saksi oli kuollut ja neljä muuta miestä oli kaatunut siinä samassa taistelussa. Mutta silloinkin saatiin se porukka tuhotuksi. Se ajettiin jäälle ja siellä se oli helppo eliminoida. Ne jotka antautuivat säilyivät.
Saksilla, joka oli isäni tilalla, oli viestikoira, saksalainen paimenkoira, joka kulki aina sen mukana. Se oli niin tarkka, että tiesi kuka ampui hänen isäntänsä ja teki selvää siitä ampujasta. Se oli ollut järkyttävää katseltavaa, kun koira oli painunut sinne jäälle. Venäläiset yrittivät ampua, mutta se meni niin kovaa, ettei kukaan saanut sattumaan. Se pääsi siihen kaveriin kiinni, joka oli ampunut. Ja ne, jotka sen näkivät olivat sitä mieltä, että se oli juuri se ampunut kaveri. Kaukopartiomiehet olivat yleensä hyvin aseistettuja ja niillä oli käytössä räjähtäviä luoteja. Ne olivat kansainvälisen sodankäynnin sääntöjen vastaisia, mutta venäläiset käyttivät niitä ja Saksikin sai sellaisen vatsaansa. Se repi suuren aukon mahaan. Sitä ei pystytty enää korjaamaan.
Ne olivat siellä saarella vielä menneet puihin ja ampuivat sieltä. Se oli kylläkin vikatikki niiltä venäläisiltä, sillä puussa ne olivat helppoja maalitauluja suomalaisille. Siitä porukasta antautui kai seitsemän kaveria. Nekin antautuivat tietenkin aivan viimeisessä hädässä. Ne olivat kaikki jäällä ja olisi ollut helppo tuhota ne sinne.
Kaukopartiotoiminta antoi suksimeihille erinomaiset olosuhteet. Kerrottiin, että venäläiset ovat huonoja hiihtäjiä, mutta kyllä ainakin kaukopartiossa oli todellisia hiihtäjiä. Ne itä-Karjalaiset miehet olivat tottuneet ikänsä umpilumiin, joten kyllä ne sen taidon osasivat. Jostakin muualta tuodut, jotka eivät olleet suksia nähneet, olivat tietysti huonoja.
Kaukopartiot olivat huippuporukkaa ja tunsivat maastot ja lumet. Ne välttivät helposti suomalaiset, vaikka mekin olimme tarkkana ja olimme hyviä hiihtäjiä. Sellaista se oli sota siellä.

Ja yhtäkkiä minulle tuli puhelinsanoma jostakin päämajasta. Siinä ilmoitettiin, että kaikki alle 16-vuotiaat pojat on kotiutettava. Meitä oli siellä kaksi kaveria prikaatin alueella, jotka saimme litterat ja sillä tavalla meidät kotiutettiin. Jälkeenpäin olen jostakin lukenut, että tuli sellainen uutinen Tiltun kautta, joka luki Moskovan uutisia iltaisin, että Mannerheimin asiat ovat huonosti. Se on joutunut ottamaan pikkupojat mukaan sotaan. Se käytti tällaista termiä, että "koulupojat". Sellainen juttu kuitenkin eliminoitiin tällä kotiuttamisella.
Palasin taas siviiliin. Tuli se vaihe, että pääsimme Karjalaan takaisin, kun Karjala vallattiin. Meidän äiti, vaikka hänellä oli kuusi pientä lasta sanoi, että sinne. Ja sinne me lähdimme takaisin Koivistolle. Menimme niin aikaisessa vaiheessa, että siellä olivat vielä venäläiset saaressa, josta olin lähtenyt ennen talvisotaa. Siinä oli vain Koiviston salmi välissä ja venäläiset olivat saaressa. Eivät ne kauaa pystyneet siellä olemaan, koska niiden huoltaminen oli mahdotonta, sillä huoltajat oli helppo tykistöllä tuhota. Yhtenä yönä ne vain olivat sitten häipyneet pois.
Venäläiset pommittivat vielä jatkuvasti suomalaisia maa-asemia. Koivisto oli jatkosodankin aikana kovasti pommitettu paikka lähinnä sataman takia, koska siinä oli suomalaisten ja saksalaisten sotalaivoja. Siellä oli neljä saksalaista torbedovenettä. Ne vahtivat siinä Suomenlahtea ja jos venäläinen siirteli kalustoja niin ne torbetoivat.
Torbedoveneen moottorista lähti vielä kovempi ääni kuin lentokoneesta konsanaan. Kun ääni tuli vettä pitkin kuului se monen kilometrin päähän ja tiesi hyvin, milloin ne lähtivät. Jytinä oli sitä luokkaa. Tiedettin joka yö, milloin ne lähtivät merelle.
Venäläiset vastaavasti yrittivät pommittamalla tuhota sotalaivoja ja niin niitä pommituksia oli jatkuvasti. Ja äitimme olikin sitten kahden kolmen päivän perästä kypsä lähtemään sieltä pois. Se oli niin kauheata. Päivisinkään ei ollut yhtään hetkeä, vaan koko ajan tuli pommeja. Suomalaisilla oli kuitenkin IT, joka ampui niitä. Pommeja heitettiin kuitenkin mihin sattui ja siviilitkin olivat vaarassa.
Mekin asuimme kauppalan reunassa kaksi kilometriä keskustasta omassa, uudessa omakotitalossamme. Se oli ehjänä ja menimme siihen asumaan. Ensimmäiseksi oli kaivettava sirpalesuojat. Mutta onneksi se oli hiekkamaata ja siihen oli hyvä kaivaa. Kaivoimme noin metrin syvyiset ja saman verran leveät kuopat. Pääsimme kuopan pohjalle istumaan ja sirpalesuoja oli hyvä. Mutta sinne jouduimme ryntäämään monta kertaa yöllä ja päivällä. Siihen äitimme lopulta työlääntyi. Lapsiakin oli siinä ohessa vielä vahdittava ja saatava heidät ajoissa suojaan. Ja me lapset olimme tietysti milloin missäkin. Eihän me oltu kotona odottamassa sirpalesuojaan menoa.
Kaikki metsät ja radanvarsi ja maantiet olivat täynnä sotamateriaalia. Kaikennäköisen materiaalin sorkkimisessa menivät meidän päivämme ja on suorastaan ihme, ettei meitä kohdannut mikään vakavampi onnettomuus. Ammuksia ja räjähteitä käsittelimme kaiken aikaa. On ihme, että olen tässä. Onneksi itse olin ollut jo sodassa sen verran, että tiesin niiden vaaran. Ja pidin myös nuoremmat veljeni ojennuksessa, mihin saa koskea ja mihin ei.
Sitten kuitenkin Yrjö-veljelleni kävi vahinko. Hän oli naapurin poikien kanssa lähtenyt metsään ja he olivat löytäneet tällaisia sippuapalasia trotyyliä. He tiesivät varsin hyvin, mitä se on ja he tiesivät systeemin, että kun siihen pannaan nalli ja nalliin tulilanka ja sitten kun sytyttää, niin se paukkuu.
Ja niin he lähtivät metsään ja olivat valinneet suuren puun ja sen alla oli sopiva juurakko, jonka alle sai paukun ja he meinasivat räjäyttää sen puun. En teidä miten he toheloivat, mutta se räjähti ennenkuin he ehtivät siitä pois. Veljelläni oli sen verran onnea matkassa, että kun heitä oli kolme poikaa, niin hän oli taaimmainen. Tämä kuoli, joka oli siinä ensimmäisenä ja toiselta meni näkö. Hän sai siitä niin paljon sirpaleita ja hiekkaa. Veljeni joka oli taaimmaisena oli sijoittunut niin hyvin, että säästyi kokonaan.
Tällaista hengenvaarallista se leikkiminen oli meillä päivittäin, koska sitä tavaraa oli niin paljon. Muistan itsekin olleeni aika lapsellinen. Löysimme kiväärejä ja jemmasimme yhden ja toimme sen kotiin. Pidimme sitä saunan kivijalan alla piilossa, vaikka se oli ankarasti kiellettyä. Aina joskus kävimme ampumassa, kun oli sopiva rako, ettei kukaan tiennyt. Panoksia oli vaikka kuinka paljon.
Kerran sitten jäimme kiinni siksi, että olimme taitamattomia. Sillä kertaa en itse ollut mukana, mutta kolme veljeäni ja naapurin pojat kylläkin. He panivat purkin kiven päälle ja ampuivat. Mutta he olivat niin lähellä rantaa, että luodit menivät merelle. Siellä oli yksi kalastaja verkkoja laskemassa ja tuli hurjana, kun luodit lensivät ihan lähelle paattia. Se arvasi, mistä ammuttiin ja rupesi kyselemään. Ja niinhän meille käry kävi. Selkäsaunat siitä kärsittiin ja kivääri menetettiin. Se oli ihan tyypillistä, kun sitä materiaalia oli niin runsaasti. Ei siinä voinut kuin ihmetellä, ettei vielä suurempiakin vahinkoja olisi sattunut. Se oli jännää olemista.
Kaikkein mahtavinta, mitä siellä koin, oli, kun ajomiina ajautui rantaasn ja räjähti siinä. Onneksi ei ollut ketään rannassa. Tuuli oli tuonut sen ja se oli sarvimiina ja sellainen sarvi sattui kiveen ja siihen se räjähti. Toista kilometriä siinä rannassa olevista omakotitaloista menivät ikkunat säpäleiksi paukkeen johdosta. Kun se räjähti pinnassa oli teho näin mahtava. Syvällä vedessä räjähtäessään se ei olisikaan niin vaikuttava. Ilmanpaine oli valtava. Kun se tapahtui yöllä oli tilanne vieläkin hurjempi. Melkein heti kuitenkin arvattiin miinan olevan kysymyksessä. Niistä oli jatkuva varoitus olemassa ja niistä piti heti ilmoittaa, jos sellaisen näki. Ei niitä juurikaan siinä koskaan näkynyt, mutta sitten tuli tuollainen yllättäen.

Sitten tuli sotavaihe, jonka olin Koivistolla. Siellä oli IS-joukot, jossa olin jo aikaisemminkin ollut tuolla Siikaisissa. Olin silloin rippikouluikäinen. Is- joukoissa oli muitakin samanikäisiä poikia ja sitten vielä vanhoja miehiä, jotka olivat armeijasta vapautettuja tai jostain syystä heitä ei pantu rintamalle. Se oli mielenkiintoista touhua, koska paikkakunnalla oli valtavan kova venäläisten desanttitoiminta.
Venäläiset pudottivat tiedustelijoita, siltojen tuhoojia ja kaikkea vakoilutoimintaa varten miehiä. Niiden jahtaaminen oli kovaa leikkiä. Sitä tapahtui yötä päivää. Ja juuri kun oli saatu joku paikka haravoitua, niin taas ilmoitettiin uusista havainnoista.
Kerrankin jouduimme porukan kanssa tilanteeseen, jossa kolme desanttia oli nuotiolla. Ne yllätettiin siitä, mutta vaikka yllätettiin ja ne näkivät, että joka puolella on miehiä ja meillä oli aseet, niin siinä alkoi vielä niin kova taistelu, että ne oli pakko ampua siihen nuotiolle.
Niillä oli radio ja iso tukku suomen rahaa. Porukka oli todella hyvin varustettu ja tarkoitus oli kaikin tavoin pärjätä ostaa tietoa ja muutenkin. Ne olivat lisäksi usein suomalaisissa sotilaspuvuissa tai siviilipuvuissa. Niitä oli vaikea hoksata siviilien joukosta.
Niistä saatiin vain pieni osa kiinni. Kuinka paljon niitä oli, ei kai kukaan tiennyt. Monta kertaa tällaiset desantit olivat ratkaisevassa roolissa sotaa ajatellen, kun ne pääsivät tuhoamaan siltoja ja viemään sota-asioista tietoa omalle puolelleen. Tällaisessa olin mukana sodan loppuvaiheessa Koivistolla.
Meille sattui tapahtuma, joissa jouduin kaksi kerta vastakkain venäläisen tankin kanssa. Jos olisi ollut tankintuhoamisvälineet mukana, olisi siitä ollut helppo tuhota kaksi tankkia.
Itselläni oli jo IS-joukoista saatu erikoinen ase ihan sen takia, että olin hyvä ampuja. Olin jo pienoiskiväärillä ampunut varuskunnassa asuessamme ihan pikkupojasta asti ja isäni oli myös hyvä ampuja. Hän koetti tehdä meistäkin sellasia.
Kun oli koeammuntoja, olin niissä paras ja sain ruotsaaisen Bergmann- konepistoolin. Se poikkesi suomalaisesta siten, että siinä oli pysty lipastanko. Ihmettelin, että meille IS- joukoillekin sellaisia annettiin. Ajattelin, että niitä olisi enemmän tarvittu rintamaoloihin.
Kuitenkin jälkeenpäin on siihenkin tullut selvyys. Sen aseen lippaan toiminta oli niin epävarmaa, ettei siihen tositilanteessa voinut luottaa. En itse ollut aseeni kanssa koskaan joutunut häiriötilanteeseen. Mutta me ammuimme vain vähän.
Olin aika rehvakas, kun minulla oli sellainen konepistooli. Meillekään niitä ei jaettu lopultakaan kuin yksi kappale.
Kun Kannaksella alkoi läpimurtotaistelu olimme siellä IS-joukoissa mukana.
Olimme olleet kaksi päivää peräkkäin metsässä desanttijahdissa ja olimme ihan poikki, märkiä ja nälissämme. Tulimme kauppalaan ja siellä olevaan parakkiin, jossa kylläkään ei enää ollut ketään. Siinä oli vieressä omakotitalo, jonne menimme ja aloimme keittää teetä. Meillä oli näkkileipää ja sokeria. Söimme leipää ja joimme kuumaa teetä. Muuta ruokaa ei ollut. Nälkä oli kova.
Sen päälle menimme makuulle, väsyneitä kun olimme perin juurin. Emme tajunneet tilannetta, että sieltä tulivat venäläiset täydellä vauhdilla läpi Kannaksen. Ja siitä oli jo meidänkin pääporukka lähtenyt. Kaikki muutkin olivat lähteneet. Me menimme nukkumaan.
En tiedä kuinka kauan olimme nukkuneet. Meitä oli 14 miestä ja satuin heräämään ensimmäisenä. Heräsin siihen, kun tunsin, että talo huojuu. Ajattelin, että nyt on jotain. Ensin luulin sen olevan pommitusta tai jotain sellaista. Mitään sellaista ääntä ei kuitenkaan kuulunut. Mutta kuulin voimakkaan moottorin äänen. Sitten minulle yhtäkkiä välähti, että siellä menee tankki. Mutta kenen tankki? En heti tajunnut sen voivan olla vihollisen. Ajattelin sitä omaksi kalustoksi. Muistin kyllä tilanteen ja ajattelin porukan paraikaa vetäytyvän.
Kun menin ikkunasta katsomaan, näin pensasaidan takana venäläisen tankin menevän iso punainen tähti tykkitornissa. Se oli oikein sellainen iso Vorosilov. Se meni tietä pitkin omakotitalon ikkunan editse.
Ja meitä oli 14 miestä siellä talossa. Mutta meillä ei ollut kuin kiväärit ja konepistooli. Jos olisi ollut vaikka yksi polttopullo, sen olisi voinut siinä vaikka tuhota. Se meni niin läheltä. Sitten potkin kaverit ylös ja kerroin, eikä kukaan tajunnut mitään ennenkuin kahteen kolmeen kertaan selostin, että nyt me olemme täälllä motissa. Nyt ovat hyvät neuvot kalliita. Jos hyvin käy, voimme selvitä täältä, muussa tapauksessa täällä ollaan. Koivosto on vielä sellaisessa niemessä, joka siis jo oli tyhjä suomalaisista. Eivätkä ne venäläisetkään tulleet Koiviston tietä, vaan ne menivät Johannekseen Humaljoen ja Makslahden kautta.
Keräsimme kamppeita ja teimme suunnitelmia, sillä tiesimme, ettei siitä päässyt kuin hiipimällä jonnekin Viipurin tielle metsään ja sitten metsiä pitkin. Meillä oli onneksi polkupyörät kaikilla.
Ei kestänyt kauaa, kun se tankki tuli takaisin ja meni sen tien omalle puolelleen. Se oli vain tiedusteluretkellä. Kun ei ketään näkynyt, se meni ilmoittamaan, että antaa tulla vaan täällä on vapaa.
Ja sillä aikaa me polkupyörille ja niin paljon sinne Makslahteen ja sieltä Johannekseen kuin suinkin pystyimme. Juuri kun pääsimme Makslahteen, mistä tulee se oikotie Humaljoelta, kuulin taas, että tankki tulee sieltä. Olimme pyörien kanssa siinä ja ajattelin, että eihän me voida kiväärien ja pyssyjen kanssa niille mitään tehdä. Nyt vaan pusikkoon. Voi olla vaikka samakin tankki.
Se tuli sinne tienristeykseen ja jäi siihen. Käänteli vain tykinpiippua siitä ja kai totesi, ettei siellä ole ketään missään. Eikä periaatteessa ollutkaan, koska se ei voinut huomata meitä pusikosta. Katsoimme vain kuinka tässä käy, että jos se nyt lähtee sinne Viipuriin päin menemään, niin meillä ei ole mitään asiaa sinne maantielle. Mutta se pyöri aikansa tykkitornin kanssa ja sitten se lähti takaisin ilmoittamaan, että antaa tulla, tie on selvä.
Silloin me taas otettiin pyörät alle ja painettiin minkä pystyimme Rokkalan koskelle asti, jossa tapasimme ensimmäiset suomalaiset. Siinä oli iso silta. Siellä pioneerit olivat jo suomenpuoleisessa päässä ja sanoivat, että ei saa tulla. Silta on miinoitettu. Näimmehän me, että siihen oli iso aukko räjäytetty ja se oli täynnä käsigranaatteja ja miinoja oli pantu siihen, että sitten he räjäyttävät, kun H-hetki tulee. Me näimme että siitä meni lanka ja me polkupyörällä siitä läpi. Muutenhan meidän olisi pitänyt uida yli, jollei olisi uskallettu mennä ja pyörät jättää sinne. Niin me siitä vain menimme ja pioneerit kirosivat, että mitä olisimme tehneet, jos se olisi räjähtänyt. Sanoimme, ettemme tietenkään olisi mitään voineet tehdä, mutta heillä on ne hanikat, mistä silta räjäytetään.
Kun olimme kaksi kilometriä menneet pyörillä eteenpäin, kuulimme kuinka pioneerit räjäyttivät sillan. Niin lähellä oli meidän pääsemisemme läpi. Meidän jälkeemme ei sieltä enää suomalaisia tullut. Tämän muistan aina tankeista puhuttaessa ja olen miettinyt, että olisipa ollut polttopullo tai panssarinyrkki, niin olisi helpolla saanut kaksi tankkia.
Rokkalankosken luota hetken matkaa ajettuamme, tuli maataistelukonelaivue. Ei puolta kilometriä enempää kyennyt ajamaan, kun jo tuli seuraava kone pommittamaan. Niillä oli mahdoton lentoylivoima.
Menin puun alle ja olin sen verran puun takana, että olin vähän niinkuin näkösuojassa kuitenkin. Ropisi ja kuulat iskeytyivät tiehen ja pommejakin tuli joka puolelle. Yhtäkkiä tunsin kuinka joku putosi selkään. Ajattelin, että jaha olikohan se joku luoti tai sirpale ja meneeköhän se läpi. Vähän aikaa siinä makasin ja tunnustelin, mistä alkaa tuntua. Mitään ei kuitenkaan tuntunut. Ja sitten kääntyessäni ympäri huomasin, että siitä putosi sellainen kampa, konetykin kampa. Joissakin lentokoneissa oli tällainen kampa, jossa oli viisi panosta ja sellainen oli irronnut ja putosi päälleni. Se tuntui aivan siltä kuin luoti olisi sattunut.
Kannoin varmaan sitä kampaa pari kuukautta jälkeenpäin, mutta sitten se hävisi jonnekin. En tiedä ottiko sen joku, mutta itselleni se olisi ollut mielenkiintoinen muisto. Olen jälkeenpäin eri museoistakin sellaista katsellut ja olisin vaikka ostanut sellaisen, mutta en ole löytänyt. Hylsyn olen kyllä saanut, mutta en varsinaista kampaa.
Koko ajan olen kokenut varjelusta, sillä kaikki olisi ollut mahdollista koko ajan.

Tulimme sitten Viipuriin ja sieltä olivat myös kaikki jo lähteneet. Siellä olivat viivytystaistelut ulkopuolella kaupungin. Se oli surkeannäköistä katsottavaa.
Miehet olivat väsyneitä ja laahustivat kotiin päin ilman asetta, ilman kypärää tai muitakaan varusteita. Eivät ne enää tajunneet täysin tilannettakaan. Siinä moni kaveri otettiin kiinni ja uhkailtiin ja malliksi ammuttiinkin kurin palauttamiseksi. Niistä on tehty juttuja jälkeenkinpäin. Mutta tilanne oli kertakaikkiaan vakava ja toivoton. Kukaan ei välittänyt enää pyssystäkään, kunhan vain pääsi pois sodasta. Tilanne oli kurja. Eivät he lisäksi teinneet omista porukoistaan mitään ja he olivat ihan orpoina.
Meillä oli tilanne selvempi. Jatkoimme vain polkupyörällä kunnes tulisi suomalaisia joukkoja vastaan. Juustilan kanavalla vasta saimme kosketuksen meidän porukkaamme.
Juustila oli itselleni sikäli erikoinen paikka, että sen muistan aina. Kun se oli kanava ja siinä oli silta, niin se oli venäläisille herkullinen paikka pommittaa poikki, jotta joukot eivät olisi päässeet sieltä. Pommitettiin lähes taukoamatta.
Ja kuulovammani on sieltä lähtöisin. Olin siinä kalliolla eräässä kolossa sirpalesuojassa ja kun pommeja tulee kalliolle, käy siinä niin kova meteli, ettei voi kuuloaan mitenkään suojata. Ääniaalto meni ikäänkuin päästä läpi. Kolmeen päivään en kuullut mitään. Sitten kuulo palasi. Ja ihan hyvin olen kuullut jälkeenpäin, mutta nyt kolmen vuoden aikana kuulo on mennyt totaalisesti ja käytän kuulokojetta. Aina sekään ei oikein tahdo riittää. Kuulo huononee jatkuvasti.
Monta kertaa olen ollut kovassa paikassa ja on ollut varjelus. Juustilan kanavanvartijan mökki oli siinä. Oli kaksi rakennusta, ja vieressä kivinen kellari. Pommilaivueita tuli kaiken aikaa ja ne yrittivät tuhota siltaa. Kaaos oli kova ja kaiken aikaa tuli miehiä kävellen ja pyörillä ja kukaan ei tiennyt mistään mitään. Sitten huomasin siinä olevan ison kellarin ja päätin mennä sinne suojaan. On siinä ainakin jonkinlainen suoja, ajattelin. Sinne juoksi muitakin miehiä ja siksi sen hoksasinkin. Ovi oli auki. Muita pakopaikkoja ei juurikaan ollut, eikä sillan yli uskaltanut mennä. Olin sen verran kaukana. Joku veti kuitenkin oven kiinni sisäpuolelta. Rynkytin ja hakkasin ulkona, mutta en saanut auki. Pommikone tuli juuri ja sieltä lähti jo lasti alas. Ei minun auttanut muuta kuin mennä sen isomman rakennuksen kivijalan viereen ja asettua siihen matalaksi.
Samassa kuului kauhea rytinä, kun pommeja tuli ja kiviä ja hiekkaa satoi päälleni, kun siinä makasin. Ja kun se aalto oli mennyt ohi, nousin ja ajattelin, että nyt on lähdettävä ja vähän äkkiä. Ottaissani pyörääni, näin, ettei kellarista ollut kuin kivikasa jälellä. Kaikki kellarissa olleet olivat sinne tuhoutuneet, lähes 10 miestä.
Jälkeenpäin joku muu kertoi tarkoituksella välttäneensä sitä kellaria koska koki sen loukuksi. Itse olisin kyllä mennyt, mutta onneksi ovi sulkeutui, enkä sinne päässyt. Koen sen johdatuksena ja varjeluna.
Pääsin kanavasta yli ja menin pyörillä vähän matkaa ja tapasin omaa porukkaani. Mekin olimme niin hajonneet, että olimme aivan yksin jokainen kuka missäkin. Tapaamani kaveri meidän porukasta kertoi, että kersantti Hovi porukastamme käski ajaa niin kauan, että tulee oma kenttäkeittiö. Siellä olisi lämmintä ruokaa. Pitäisi vain mennä tarpeeksi pitkälle.
Sotkimme tosissamme eteenpäin ja olihan siellä kenttäkeittiö. Se oli alassuin maantien ojassa ja hevonen kuolleena vieressä. Eikä mitään ruokaa tietenkään ollut. Maataistelukoneet olivat saaneet siihen osuman.
Tämä ns. Kannaksen läpijuoksu oli järkyttävää sodan tuhojen näkemistä. Meillä oli onneksi polkupyörät ja pääsimme nopeasti ja hiukan helpommallakin.

Sieltä sitten siirryimme Virojoelle. Virojoen koululla olimme rauhantuloon asti. Perheemme, oli siihen aikaan Mäntyharjulla. Jouduin jo toiseen kertaan kotiutetuksi. Kolmannen kerran vielä kotiutettiin sotaväestä Turusta vuonna 1948.
Sotaväkeen meno oli oma vaiheensa. Asuimme silloin Piikkiössä ja olin normaalisti kutsunnoissa ja mainitsin siellä jo olleeni sodassa. Taas jouduin viestikomppaniaan. Menin ensimmäiseksi vääpellle näyttämään, että minulla on tällainen passi, kun olin sodassa. Vääpeli sitä ihmetteli ensin ja katseli. Hän oli itsekin sodassa ollut ja sanoi, ettei minun tarvitse tuonne kentälle mennä, voin tulla toimistoon.
Olin toimistossa kuukauden. Sitten tuli asetus, että ne, jotka ovat olleet sodassa vapautetaan asevelvollisuuden suorittamisesta. Meitä oli Porin Prikaatissa kaksi sellaista kaveria, vaikka miehiä oli kaikkiaan kahdeksansataa. Päivällä tuli ilmoitus vain, että jos täyttää vaatimukset vapautetaan ja niin me iltapäivällä lähdimme kotiin.
Olen sitä kuitenkin aina katunut jälkeenpäin varsinkin, kun kapteenimme Vallinen, joka oli isäni tuttu, otti minut puhutteluun. Hän sanoi nyt olevan sellaisen tilanteen, että saan lähteä reserviupseerikouluun Haminaan, jos haluan. Kurssi oli jo alkanut ja ollut viikon päivät, mutta olisin päässyt vielä mukaan. Litteran saisin heti.
Mutta silloin oli sellainen asenne armeijaa kohtaan ja kaikkea, että meitä ei oikein hyväksytty tuolla siviilissä, eikä se ollut mitään.
Se minua on harmittanut, etten silloin sitä kahta kuukautta uhrannut ja käynyt reserviupseerikoulua. Ja sodassa käyneellä olisi varmasti ollut sielläkin helpompi kuin muilla. Olin silloin kova urheilumies ja olisin kuntonikin puolesta siellä hyvin pärjännyt. Olin hyvä suunnistaja, hiihtäjä ja ampuja. Mutta kotia vain siitä paikasta. Ja se on minua jälkeenpäin harmittanut.
Olen edelleenkin sotilasarvoltani sotamies. Silloin oli sellainen aika, että RUK:honkin valkattiin ainesta, ettei ihan äärilaidalta otettukaan. Ja itse olisin ollut tällainen luotettava ja varma tapaus.

Sotavereraanityöhön jouduin sattumalta. Olin Salon Viestin sihteerinä 10 vuotta ja veteraanit tuppasivat siellä Viestin toimistossa kokoontumaankin aikanaan, kun ei ollut muita paikkoja. He muistelivat urheilu- ja sotajuttuja.
Kerran siellä oli Into Lahdelma ja Klaus Norva, jotka puhuivat sotajuttuja ja kuuntelin siinä sivussa, mutta en osallistunut keskusteluun, kun Klasu sanoi, ettet sinä kuitenkaan veteraani ole ja tarkoitti minua, mutta saat kyllä kuunnella näitä juttuja. Sanoin, että kuuntelen mielelläni, koska olen veteraani. Klasu ei oikein ottanut sitä todesta ja kerroin sitten pikkasen taustojani hänelle, että kyllä minä vaan olen pikkupoikana lähtenyt näihin touhuihin mukaan. Silloin minulla oli jo tunnuskin olemassa. Olin sen saanut, kun niitä kerran yrittäjäkodissa jaettiin. Klasu ihmetteli sitä kovin.
Seuraavana päivänä se tuli uudestaan sinne Viestin talolle ja sillä oli jäsenanomuskaavake mukana. Eikä muuta kuin jäseneksi vaan. Ja sitten hän sanoi, että kun olen tuon ikäluokan mies ja niin paljon nuorempi "Normaalia veteraania", kun juuri oli kuollut entinen sihteeri metsäteknikko Kurki, he olivat ilman sihteeriä, että voisin ottaa homman itselleni. Mauno Arosilta hoiti kylläkin väliaikaisesti sitä hommaa jäsenkirjurityönsä ohella. Seuraavassa hallituksen kokouksessa he olivat valinneet minut sihteeriksi.
En ollut silloin Salossakaan, vaan olin ulkomailla. Olimme käymässä Itävallassa poikien kanssa laskettelemassa ja tulimme poispäin ja olimme Ruotsissa Tukholman terminaalissa, satamassa. Arosillat olivat menossa tyttärensä luo Saksaan. Yhtäkkiä Manu tuli siinä terminaalissa vastaan ja käsi ojossa onnittelemaan minua, kun olin valittu sotaveteraanien sihteeriksi. Olin kenties myöntävästi sanonut, että voisin ehkä ruvetakin, mutta en kovinkaan vakavasti, koska olin jo Viestin sihteeri, joka sekin oli aikamoinen homma.
Veteraanien touhu oli silloin kylläkin melko pientä. Usein kokoukset pidettiin Norvan Pukimon yläkerrassa. Klasu kutsui hallituksen kokouksen aina sinne. Sillä tavalla sitten olen tullut tähän mukaan ja olen kokenut tämän tosi kivaksi, kun ajattelee, että tässä on paljon kavereita ja toinen toistaan parempia tyyppejä oppii tuntemaan.
Olen ollut Salossa seurakunnan nuoriso-ohjaajana vuodesta 1963. Ja olin kaksikymmentä vuotta nuorisonohjaajana ja kymmenen vuotta diakonina. Minua pyydettiin siihen diakonian virkaan. Tunsin vaihdon ihan mielekkäänä, koska silloin pääsi eläkeläisten ja vammaisten, vanhemman väen ja veteraanienkin kanssa tekemisiin ja omaa ikääkin oli jo kertynyt, joten oli aika siirtyä nuorisotyöstä pois. Paljon olin ollut myös näkövammaistyössä.
Olin iloinen niistä kymmenestä vuodesta diakoniatyössä. Silloin pystyin myös hyvin palvelemaan nimenomaan veteraanejakin. Järjestettiin mm. veteraanileirejä Naarilaan. Kun srk oli silloin vielä varoissaan, kestivät leirit viikonkin ja osanottajia oli viitisenkymmentä. Leirit olivat vieläpä veteraaneille ilmaisia. Leireillä olivat sekä rintamamiehet, että veteraanit sulassa sovussa. Niille leireille sitten kutsuttiin jo ensimmäisiä vieraita Virostakin. Virolaisia veteraaneja oli kerran kaksi ja samalla leirillä myös yksi inkeriläinen. Se oli näille heimoveteraaneille suurenmoinen kokemus ja he tykkäsivät kovasti, kun ei tarvinnut edes mitään maksaa. Sillä tavalla luotiin suhteita Viroon ja Inkeriin.
Muustakin työelämästä voin kertoa. Hain aikanaan nuorisonohjaajan paikkaa Laihialle. Se on omalaatuinen ja värikäs pitäjä. Sain soiton kirkkoherralta, että minut on valittu sinne nuorisonohjaajaksi nimen perusteella. Se oli hyvä tunnustus Tähkäpää- nimelle. Lääninrovasti Jussi Annala, Keskustan kansanedustaja, kova poliitikko vain kylmästi ilmoitti, että minut on valittu ja nimeni perusteella. Jälkeenpäin hän vielä sanoi, että nimi oli heidän mielestään niin hieno, että se sopii Laihialle. Meitä oli 7 hakijaa, joten luulen että jokin muukin seikka siinä painoi. Ja kai toisillakin mukavia nimiä oli joukossa. Siellä oli hyvä olla ja Annala jäi aikanani eläkkeelle. Viihdyin pohjalaisten joukossa. He olivat ihmisinä todella mukavia ja karjalaisena saatoin hyväksyä heidät täysin.
Partiotyö kuului osana työhöni ja rakensimme sinne mm. partiokämpänkin, vaikka 50-luvulla materiaalista ja tarvikkeista oli pulaa. Mutta Pohjanmaalla se onnistui. Siellä riitti talkoohenkeä tällaiseenkin yritykseen. Nauloja ja hirsiä ja tavaraa löytyi riittävä määrä. Siellä oli partiopoikana mm. Keijo Suila, joka valittiin nyt juuri Finnairin johtajaksi.

Jyväskyään meno oli myös erikoinen tapahtuma. Oli partiolaisten hengelliset päivät Jyväskylässä ja ne olivat helluntaina. Menin sinne mukaan Laihialta. Keskellä yötä kävelin Jyväskylän harjulla ja katselin kuinka Päijänne oli peilityyni ja Tuomiojärvi oli peilityyni ja ajattelin, että onpa komeaa paikkakuntaa. Olisi se toista asua täällä Keski-Suomessa kuin Laihialla pienen joen varrella ja maisema oli yhtä viivaa. Hiihtomiehenä kaipasin laskettelumäkeäkin joskus. Pojat kyllä tiesivät, että siellä on mäki. Se olikin keskellä metsää noin viisimetrinen kallio. Heidän mäkensä. Siitä avokalliolta sai kylläkin laskea joka puolelle ja siellä sitten kävimmekin usein. Jyväskylän harjulla heräsi kuitenkin halu päästä juuri sinne. Olisi maisemaa hiihtää ja lasketella.
Kahden kuukauden perästä asuin siinä harjun reunalla Jyväskylän NMKY:n pääsihteerinä virka-asunnossa ihan harjun reunalla.
Yöllä kävellessäni päätin, että jos tänne joskus tulee paikka, niin haen. Ja niin paikka tuli auki. Minut valittiin siihen.
Siinä oli muitakin hakijoita. Minulla on urheilutausta, koska olen käynyt Vierumäen urheiluopiston pitkän kurssin. Sen takia en ehkä sinne RUK:honkaan lähtenyt. Minulla oli tämä urheiluopiston kurssi tähtäimessä ja sinne oli hakuaika juuri RUK:n aikoihin. Urheilutaustasta olen nauttinut ja hyötynyt koko elämäni ajan. Jyväskylän paikassakin arvostettiin sekä nuorisotyötä että urheilutaustaa.
Siinä virassa olin kaksi vuotta kunnes minut kutsuttiin SVUL:n Keski-Suomen piirin toiminnanjohtajaksi. Minulla on ollut näissä viroissa myötämäkeä kovasti. Kaksi vuotta olin siinä. Se oli raskas työ, kun alueena oli koko Keski-Suomi. Lapset olivat pieniä ja meidän molempien vanhemmat olivat täällä etelämpänä.
Omani olivat Piikkiössä ja Helmin Nousiaisissa. He olivat siinä iässä, että heitä piti käydä jatkuvasti katsomassa ja auttamassa. Silloin alkoi vähitellen tulla mieleen, hakea paikka jostakin täältä päin. Yhtäkkiä olikin Salo-Uskelan seurakunnan paikka auki.
Kun hain tänne, niin kutsuttiin näytille, haastatteluun. Vanha kirkkoherra Zidbec ja Antti Lukkarinen haastattelivat. Se oli kättä päälle, kun kävimme morjestamassa. Yksi käynti riitti. Muutimme silloin tammikuussa 1963 Saloon. Entisillä nuorisonohjaajilla oli joitain ongelmia ja siksi haettiin uusi ihminen toimeen. Entisten kanssa tulin kuitenkin jatkossa tosi hyvin toimeen.
Silloin olivat talvet todella hyviä ja Riituksella pidettiin monia hiihtolomaleirejä ja hiihtäen mentiin perille saakka. Matkat olivat joskus tosi raskaitakin ja pojat ihmettelivät. Antti muonitti ja me teimme muut asiat leirin eteen ja yöpymisten hyväksi. Ahkioiden ja tavaroiden vieminen umpilumessa oli todella raskasta ja vaikeaa. Mutta hauskaa ja mieliinpainuvaa se oli ja kaikki viime kädessä tykkäsivät ja jälkeenpäin mauttivat retkestä. Riituksella sunassa ja kämpässä matkan vaivat unohtuivat ja pojat olivat toimintaan tyytyväisiä. Antilla oli poikiin hyvä taktiikka. Etukäteen ei sanottu, että mennään hiihtämällä, vaan pyydettiin vain tulemaan tietyllä varustuksella srk:n talolle ja siitä lähdettiin hiihtämään.
Joskus oli koviakin pakkasia. Hiihtäessä sitä ei tuntenut.

Helmin löysin Piikkiöstä jo aikaisemmin. Matkat vain sattuivat yhteen polkupyörällä ja suksilla. Olin Piikkiössäkin nuorisonohjaajana ja Helmi oli siellä terveydenhoitajana. Tutustuimme ja löysimme.
Olin kova suunnistamaan silloin ja Salossa oli suunnistuskilpailut, "urheilulehden piikki". Osallistuin siihen 25 kilometrin lenkkiin. Pärjäsin hyvin siinä kisassa. Räntää satoi ja oli kylmä. Minulla oli kumisaappaat ja omat eväät . Termospullossa oli velliä ja ruokailuasemalla söin sitä. Sitten kun tulin maaliin ja piti mennä saunaan, niin kumisaappaita ei saanutkaan pois jalasta, vaan piti leikata varret halki. Sinne oli mennyt vettä ja jalat olivat turvonneet. Hyvät saappaat oli siinä uhrattava. Sitten pääsin saunan lauteille lämmittelemään. Siellä ensi kertaa tapasin myös Lahdelman Inton. Into oli lähellä maalia sanomassa, ettei ole enää kuin puoli kilometriä. Sitten saunasta tultua huomasin, että minulla oli kaikissa varpaissa verirakot, jotka olivat tulleet saappaan hiertäessä. Ne eivät olleet aikaisemmin tuntuneet, kun jalat olivat kylmät vuotavissa saappaissa. Sitten en saanut kenkiä kunnolla jalkaan ja kantapäillä piti kävellä, kun ei muuten voinut.
Salosta menin Piikkiöön junalla ja asemalla ihmettelin, miten tästä nyt selviän kotiin. Siitä oli toista kilometriä matkaa. Muistin, että sellainen fiksunnäköinen tyerveyssisar on tuolla terveystalolla, että menenkin hänen luokseen hoidattamaan jalkani ja saamaan ensiavun. Menin sinne ja hän laittoi ne varpaat kunton. Ja siitä meillä oikeastaan alkoi yhteinen tiemme.
Piikkiön Karhun muistelmissa kirjoitin tästä kilpailusta ja siinä mainitsin, että nyt se terveydenhoitaja on minun lastenlasteni isoäiti.
Meillä on ollut molemmilla hyvin myös siksikin, että kun minä olen saanut työpaikan niin Helmi on saanut samalta paikkakunnalta työpaikan.
Elämässä on ollut vahva johdatuksen tuntu kaiken aikaa.
(Kirjoitettu muistiin syksyllä 1997)