Salon Seudun Sotaveteraanit ry  
 

Lea Tammi

Muistelmia sotavuosilta

Työelämää ja tuotantotoimintaa maataloudessa

Olen syntynyt Laitilassa 2.11.1923. Vuonna 1939 olin 16-vuotias. Kesä oli lämmin ja aikainen. Monet maanviljelijät tekivät heinänkin jo juhannukseksi. Euroopan tilanteessa tuntuivat sodan ainekset.

Olin itse, maatilan tyttönä, työssä kotitilallani. Peltopinta-ala oli 37 ha, metsää 100 ha. Karjaa oli 14 lehmää, 6 hiehoa, 8 vasikkaa, 10 sikaa 200 kanaa, 30 lammasta, 4 hevosta ja yksi varsa. Sotaan vietiin yksi hevonen.

Miehiä lähti sotaan 3 veljeäni ja kaksi palkollista.

Teimme kaikkia talon töitä. Talvisodan alussa kotona oli isä, äiti, 4 tytärtä, veli, naispalvelija ja nuori poika. Tilapäisapua saatiin töihin työvoimatoimiston kautta sekä naapuriapua. Yksi veli sai lyhytaikaista työlomaa. Loman aikana veljet osallistuivat myöskin tilan töihin. Välirauhan aikana yksi sisarista muutti pois tilalta mentyään avioliittoon. Isäntä sai olla tilalla koko ajan.

Kaikkia tilan töitä tehtiin yhdessä. Yksi sisaruksista "erikoistui" kyntämään, kylvämään ja ajamaan heinä- ja elonleikkuukonetta isän apuna, sekä ajamaan maitoa meijeriin, käymään myllyssä ja pystyttämään heinä- ja eloseipäät. Isä teurasti kotieläimiä.

Metsänluovutus tuotti vaikeuksia, kun ei ollut oikein puunhakkaajia. Niistäkin selvittiin joten kuten. Me naiset emme hakanneet, mutta hevosella ajoimme pois.

Kaikenlaiset korjaustyöt teki isä, samoin aidat. Traktorin puukaasutin oli sellainen, että piti käydä Uudessakaupungissa asti korjauttamassa jotain osaa, kun isä ei saanut yksin laitetuksi. Minun tehtäväni oli mennä pyörällä sen osan kanssa aika useinkin. Matkaa kertyi yli 20 kilometriä.

Puukaasuttimesta jäi ikäviä muistoja. Se toimi huonosti. Kun pellolla piti puida, niin se teki usein tepposet, eikä lähtenyt käyntiin. Suurella vaivalla oli puintiväki saatu kokoon ja valmistettu parempaa ruokaakin. Monta tuntia kului hukkaan traktoria käynnistettäessä. Iltapuhteet tehtiin pilkkeitä siihen puukaasuttimeen. Isä sahasi niitä halosta ja me naiset pilkoimme. Yöksi ne pantiin harvoihin säkkeihin kuivumaan, että paremmin lähtisi traktori käyntiin taas aamulla.

Onneksi maataloustyöt olivat meille kaikille tuttuja ja jo lapsuudesta asti kotona opittuja. Sodan jälkeen osittain palattiin vanhaan työnjakoon miesten ja naisten töistä, mutta ei enää kuitenkaan ihan täydellisesti. Sodan aika opetti, että kaikki voivat tehdä kaikkea työtä.

Työvoimasta oli yleensä kova kysyntä. Meillä ei ollut vakituista palkollista. Eikä juuri talkoitakaan pidetty, vaikka itse olimme kyllä mukana muualla montakin kertaa.

Työvoimatoimiston kautta saimme töihin 2 naista Barkerin tehtaalta Turusta ja yhden miehen Ruotsista. Apu oli hyvä ja tarpeellinen. Palkka maksettiin ennalta määrätyn tariffin mukaan. Olen myöhemmin joskus ajatellut, että ne kaupunkilaistytöt eivät koskaan olleet haluttomia tai vihaisia, vaikka joutuivat mukaan erilaisiin maatalon töihin. Peruna- ja juuresmaalla oltiin syksyllä monta viikkoa ja puimassa myös. Perunajauhoja he olivat innolla mukana tekemässä. He ihastelivat sitä puuroa ja velliä, mitä äiti siitä teki. Heistä se oli kuin riisistä tehtyä. Äiti antoi heille lähtiessä niitä mukaan, että saivat itse tehdä kotona, ja muutakin ruokatavaraa annettiin. Kaikki sujui ihan hyvin heidän kanssaan. Jäi sellainen tunne, että asia oli yhteinen, jokainen yritti tehdä voitavansa.

Monin paikoin työvoimana käytettyjä vankeja ei meidän tilallamme ollut.

Tilallamme tuotettiin kaikkia viljalajeja, kananmunia, lihaa, maitoa, villoja, halkoja ja heiniä ja olkia, joita myös toimitettiin armeijan hevosille. Kaikessa tavarassa oli omat luovutuskiintiönsä. Meillä ei luovutusrästejä jäänyt, eikä käynyt myöskään kansanhuollon virkailijaa. Lehmiä ei piiloteltu. Kaikessa yritettiin olla avoimia. Mutta voita tehtiin ylimääräistä. Äiti sanoi, että hän ei myy, eikä tienaa voilla, mutta hän lähettää omille pojilleen rintamalle. Hän pelkäsi, että nuorimman pojan näkö huononee, sillä hänellä oli vahvat lasit jo sotaan lähtiessä.

Vapaaehtoinen avustustoiminta ja järjestötyö

Kuuluin Lotta-järjestöön ja sellaiseen sodanaikaiseen ompeluseuraan, joka toimi sotilaiden hyväksi. Menin muiden mukana. Olin 16 vuotta täyttänyt tyttö, kun sota alkoi. Ei senikäisellä ollut vielä niin syviä tuntoja tällaisiin asioihin.

Siellä ompeluseurassa kudoimme sukkia ja lapasia "tuntemattomalle sotilaalle". Hapanta ruisleipää leivoimme keväällä ja syksyllä viikon kerrallaan. Kuivasimme leivät ja laitoimme ne sitten lähetyskuntoon rintamalle lähetettäväksi. Tuli määräys, minkä talon vuoro milloinkin oli leipoa sitä leipää.

Sotatoimissa olimme mukana suorittaessamme ilmavalvontatehtävää vartiotornissa. Etukäteen oli sovittu vartiovuorot siinä tehtävässä.

Opiskelu ja koulutus

Olin vuonna 1942 kansanopistossa. Mielelläni olisin jatkanut opiskelua, sillä olisin halunnut tulla kotitalousteknikoksi. Mutta oli vaan mentävä kotiin niitä maataloustöitä tekemään. Silloin kadehdin siirtolaisia, jotka olivat vapaita lähtemään sieltä opistosta jatkamaan.

Yksi sisaristani oli sairastunut vaikeaan astmaan, mikä ei koskaan oikein hellittänyt. Sodan aikaan ei ollut lääkkeitä ja tautikin oli silloin aika vieras. Ei silloin vielä mistään yliherkkyysreaktiosta puhuttu. Sellaisia vaurioita pääsi silloin syntymään, joita ei myöhemmin voitu enää korjata. Kotiin piti tulla sitäkin suuremmalla syyllä, koska yksi oli poissa raskaista töistä. Kotoa kustannettiin opiskeluni kansanopistossa.

Kotitaloustyö

Meidän kotonamme ei kärsitty varsinaisesta puutteesta. Kahvi- ja sokeriannokset olivat kyllä niukkoja ja niiden kanssa piti olla kekseliäs. Kahvi valmistettiin niin monen henkilön ohjeen mukaan, että nyt naurattaa, kun niitä ajattelee. Keitettiin ohraa ja ruista maidossa. Sitten kuivattiin ja paahdettiin ja taas oli uutta kahvia. Taikinasta leivottiin pieniä tankoja, kypsennettiin uunissa ja jauhettiin ja taas oli kahvia. Monenlaisia lehtiä kerättiin teetä varten. Sokerijuurikkaasta keitimme siirappia. Siitä oli apua moneen makeantarpeeseen Perunaa lisäsimme leipään ja pullaan. Hyvin se sopii niihin. Saippuaa keitimme teurastusjätteistä. Kun karjaa oli itsellä ja niitä teurastettiin, niin vuodista tehtiin nahkaa. Suutarit tekivät monoja, saappaita ja hevosen valjaita.

Sodan aikana meillä oli 4 kaupunkilaista, kaukaista sukulaista täysihoidossa. He tekivät käsitöitä ja vähän kevyttä taloustyötä. Maksua siitä ei otettu. Olen myöhemmin ihmetellyt, että miten äitini kesti sen kaiken hässäkän Omia perheenjäseniä oli paljon ja lisäksi kaupunkilaiset, siirtolaisia ja monenlaista työväkeä. Yhdelle aterialle jo piti pöytä kattaa monta kertaa. Talossa piti aina olla tietty vierasvara. Kun päiväläisiä oli työssä. ei niiltä mitään kuponkeja vaadittu. Toisaalta saattoi olla hyväkin, että työtä oli . Ei jäänyt aikaa murehtimiseen.

Vaatehuolto työllisti melko paljon. Korjattiin ja tehtiin vanhasta uutta. Kävimme sota-ajan kursseilla, joissa opastettiin ja kyllä niistä aina jotain ideoita sai. Kudottiin miesten pukukangasta, mitä ei oltu tehty pitkiin aikoihin. Muutenkin kankaita kudottiin. Kesällä kangaspuut olivat pihan pikkurakennuksessa aina valmiina, jos tuli sadepäivä tai joku muu sopiva aika, että ehti kutomaan. Yhtään aikaa ei saanut kuluttaa joutilaisuudessa. Talvisin kehrättiin villaa ja pellavaa ja siitä kudottiin. Tikattiin täkkejä ja ommeltiin miesten alusvaatteita.

Sukulaiset, suru ja menetykset

Sukulaisten välinen kanssakäyminen oli hiukan lisääntynyt sodan aikana. Meitä oli omia sisaruksia niin paljon, ettei sitten kauempiin sukulaisiin enää oltu paljoakaan yhteydessä. Kaksi poikaa ja tyttöä olivat jo perustaneet omat perheet. Heihin tietysti olimme yhteydessä ja yhteisvoimin yritimme auttaa, jos jonkun työt olivat rästissä.

Yksi veljeni kaatui talvisodassa. Saimme siitä tiedon vasta jälkeenpäin. Ehdimme olla iloisia, kun sota loppui ja uskoimme veljiemme säilyneen hengissä. Sitten valkeni, että yksi pojistamme oli menetetty. Hän oli kadonnut maaliskuun 11. päivä. Hän oli ollut kaatuneen joukkueenjohtajan sijaisena ja lähtenyt korsusta jotain tärkeitä papereita hakemaan ja sille tielle hän katosi.

Häntä ei siunattu poissaolevana ennenkuin 1941 kesällä. Hänelle pidettiin pienet hautajaiset omaisten kesken. Juuri silloin ja sinä päivänä tuotiin uudet kutsut jatkosotaan. Kiireellä kotoa pois muuttaneet veljet lähtivät omiin koteihinsa järjestämään asioita sotaan lähtöä varten. Toiset kaksi lähtivät kotoa.

Kaatunut veljeni oli perheetön.

Myöskin sisareni mies kaatui jatkosodassa. Siskollani oli yksi tyttö. Kyllä me yritimme auttaa niin paljon kuin voimme ja osasimme. Pidimme heitä kotonakin pitkiä aikoja. Tosin henkilökohtaista surua ei voi ottaa pois, voi vain tukea. Pahalta tuntui sen surun katsominen vierestä. Hän oli silloin 26 -vuotias, eikä mennyt enää myöhemmin uusiin naimisiin. Kyllä äitikin suri paljon poikaansa. Vaikka äiti oli uskovainen, ei se usko kuitenkaan antanut sillä lailla voimia, kuin olisin luullut. Itse olin niin nuori silloin, joten en sen syvällisemmin pohtinut sitä. Myöhemmin olen ajatellut, että miten äiti saattoi muistaa kaikki taistelut niin tarkoin, kuinka kauan kestivät ja milloin miehet tuotiin taakse lepäämään. Nyt olen ymmärtävinäni syyn. Kun asia on tarpeeksi kipeä, niin se on aina mielessä. Ajatukset kulkivat kaiken aikaa poikien mukana ja oli huoli siitä, että säilyvätkö hengissä.

Paitsi näitä rankkoja menetyksiä, kun joutui luopumaan rakkaistaan, koin myös toisenlaista menetystä. Nimittäisin sitä "menetetyksi nuoruudeksi. Olen ajatellut sen tuntuvan sillä tavalla, että kun sota oli loppu, niin tuli halu ehtiä joka paikkaan, kun siihenastinen nuoruus oli jäänyt pitämättä. Kaikki ikäänkuin kaatui päälle.

Menin naimisiin ja sitten alkoi kova jälleenrakennus köyhässä Suomessa. Nyt on kaikki hyvin, mutta joskus tuntuu, että on kamalan pitkä matka tähän. En tiedä olisinko paljoa erilaisempi ihminen, jos olisi saanut rauhassa viettää nuoruuden ja kasvaa aikuiseksi.

Vapaa-ajan viettoa

Sodan aikana harrastettiin paljon kirjeenvaihtoa. Tutut pojat kirjoittelivat, vaikka ei mitenkään oltu enempää ystäviä. Se oli varmaan normaalia nuorten senhetkistä yhteydenpitoa. Näitä poikia en tavannut lomilla, mutta sodan jälkeen tapasin kyllä muutamia oman pitäjän poikia.

Aikaa käytettiin lukemiseen ja radion kuunteluun enemmän kuin aikaisemmin. Me tytöt kokoonnuimme jonkun luokse juttelemaan turhanaikaisia, niinkuin nuoret usein tekevät. Usein juteltiin vaatteista, kuinka niitä korjataan ja miten hankitaan.

Sodan aikana pidimme myös miesten paitoja ja solmioita ja leveää vyötä. Muistan kuinka äiti oli vihainen, että me pidämme poikien paidat sillä aikaa kun miehet ovat sodassa ja mistä sitten saadaan uusia. Ei se aika niin kauaa kestänyt, mutta sekin vaihe käytiin läpi. Kengissä olivat pohjat puuta ja päälliset monenkuvioista paperia.

Kävin nurkkatansseissa. Oli makasiineja ja meidän kaukaisessa maalohkossa oli eräänlainen autiotupa. Kannoimme gramofonin sinne vuoron perään ja levyjä ostimme yhteisesti. Kyllä se tieto tansseista aina jotenkin kulki. Joku tuttu sotilas tuli lomalle, niin ajateltiin, että kyllä sille nyt pitää järjestää tanssit. Muistan monta kertaa kuinka raskas työpäivä oli takana ja illan pimetessä läksimme vielä kauas tansseihin, ne kaupunkitytöt meidän kanssamme. Siitä sitä väriä sitten syntyi.

Meidän kylässä oli Helsingistä eräs kampaaja. Hän sai astman siellä kylmässä juurikasmaalla. En tiedä saatinko hänet myöhemmin hoidetuksi kuntoon. Oli myös eräästä kiertävästä teatterista tanssija, joka meni avioliittoon sieltäpäin erään pojan kanssa. Tuttavilta olen kuullut, että liitto on kestänyt.

Hauskaa niissä nurkkatansseissa oli, vaikka vaivalla sinne huonojen teiden taakse menimme. Kotoa täytyi vielä yrittää lähteä salaa. Eivät äiti ja isä muutenkaan ymmärtäneet tanssia ja vielä sodan aikana. Kyllä kai nuori ihminen sen ilon keksii ja vaatii jostakin.

Sodan aikana vietettiin myös veljeni häät. Pitkän aikaa säästettiin sokeria, kahvia ja voita häitä varten. Muistojeni mukaan kaikki olivat ihan hyvän makuisia. Kirjoja vietiin häälahjaksi ja tauluja ehkä enemmän kuin ennen, mutta kyllä muutakin tavaraa löytyi, astioita ja huonekaluja.

Henkinen ilmapiiri

Muistan kuinka koko syksyn Saksan ja Neuvostoliiton ministerit kulkivat. Tuntui kuin Saksan Ribbentrop olisi aina ollut liikkeellä. Miehet ennustivat, että kyllä siitä sota tulee. Meillä oli sellainen tapa, että sanomalehdet luettiin ääneen, niin ei voinut olla kuulematta mitä kirjoitettiin Miehet olivat linnoitustyömaalla, mikä sekin kertoi sodan pelosta.

Ei sen sodan kauheutta oikein osannut ajatella ennenkuin se tuli: Muistan sen sodan hengen sillä tavalla, että vaikka mitä olisi pyydetty tai kerjätty, niin kyllä aina annettiin, se koettiin niin tärkeäksi. Sellaisetkin ihmiset, jotka eivät ennen sitä isänmaanrakkauttaan erityisesti osoittaneet, olivat nyt samaa mieltä, että vapautta pitää puolustaa.

Sairaaloihin kerättiin patjoja, täkkejä ja lakanoita. Ne olivat silloin arvokkaita, kun kaikki oli käsintehtyä, langat kehrätty, kudottu kangas, tikattu täkit ja patjat. Raaka-aineena oli villa ja pellava. Nyt sellainen lahja ei tuntuisi suurelta, kun saa kaiken ostaa valmiina kaupasta ja kaikilla on rahaa käyttää, mutta silloin oli toisin. Isänmaan puolesta annettiin mitä vain.

Musta pörssi oli toiminnassa ja joka paikkakunnalla oli sen harjoittajia. Sitä pitivät yllä suurelta osalta sellaiset miehet, jotka jostain syystä eivät olleet sodassa. Ihmiset yleisesti paheksuivat sitä siksi, että miehet yleensä puolustivat maata henkensä edestä ja toiset keinottelivat rahaa. Kyllä toki mukana oli myös naisia. Elintarvikkeita ja kankaita oli myynnissä ja vaihdossa. Kyllä meillekin kotiin hankittiin vaatetavara vaihtokaupalla ja tiskin alta. Varsinkin meille nuorille uudet vaatteet olivat tärkeitä.

Ei talvisodan aikana vielä ehtinyt niin kovin puute ja huoli tulla. Miehet ehtivät kyntää ja tehdä syystyöt ennen lähtöä. Koska sodan tuloa pelättiin, niin työt yritettiin tehdä nopeasti ennen sotaa. Kyllä suurin huoli oli niistä miehistä, jotka olivat siellä rintamalla, kun oli kovin kylmä ja pelättiin, että kestääkö Suomi. Kyllä naisetkin siitä usein kotosalla puhuivat. Jos kotona jotain valitimme, niin sanottiin, että ei saa, kun ei ole mitään todellista hätää. Toista on miehillä, kun on kylmä ja vaara aina joka puolella pelättävissä

Olin niin nuori silloin, että en niin syvästi tuntenut, vaikka veljeni lähtivät. Se itketti enemmän, kun kaikki oli niin sekaisin, eikä tiennyt mitä tuleman piti.

Pimennysverhoja oli pakko käyttää. Niitä tehtiin itse. Valon kanssa piti myös olla tarkkana, koska ei ollut sähköä. Kaupoissa tavarat vähenivät, koska kaikki yrittivät hamstrata.

Lähipiirissä oli eräs, joka ei mennyt jatkosotaan, vaan piileksi metsissä. Sitten hän joutui kuitenkin kiinni ja hänet vietiin rintamalle. Nolon näköinen hän oli, kun myöhemmin tapasi tuttuja. Nykyään hän on kuulemma innokkaasti mukana asevelitoiminnassa. En muista, että siitä niin paljoa olisi edes puhuttu. Siellä talossa oli monta pientä lasta. Kyllä mekin heidän viljojaan puitiin, kun se vaimo jäi yksin kotiin lapsineen.

Uskonnolla oli suuri merkitys koko kansan jaksamisessa. Uskottiin ja luotettiin, että kyllä Herra auttaa ja suojelee ja jos ei niin käy, niin silläkin on tarkoitus. Jumalan huomassa oltiin.

Työtä oli paljon ja ehkä ruumiillinen työ auttoi, että vanhemmatkin ihmiset pystyivät nukkumaan huoliltaan. Uusi aamu oli taas uuden päivän alku.

Pitäjässämme ilmestyi kerran viikossa "Laitilan sanomat". Kyllä ihan pelkäsi avata sitä , että kuinka paljon on kaatuneita ja keitä tuttuja. Jos oikein paljon oli kaatuneita, niin tuli lohduton olo ja ajatus, että pystytäänkö Suomea puolustamaan. Postin kulku oli hankalaa ja hidasta, muta niin kovin tärkeä. Kun naiset kohtasivat toisensa, niin se oli varma puheenaihe, että milloin on saanut kirjeen ja mitä siellä kuuluu.

Tiet olivat talvella tukossa, autot kulkivat hitaasti ja olivat paljon myöhässä. Muistan sellaisia ihmisiä, joiden kaikki päivät kuluivat postia odotellessa. Muu työ oli heille sivuseikka. Posti tuli pieneen kauppaan kerran päivässä. Ihmisiä oli kauppa täynnä postia odottamassa. Oli isiä, joiden ainoa poika oli sodassa ja nuoria aviovaimoja, jotka joka hetki pelkäsivät menettävänsä miehensä.

Kotikylän elämään antoivat leimansa myös sotavangit. Joskus ne kulkivat kylällä, vaikka niin ei olisi saanut olla. Pelkäsimme niitä ja tuntui epämiellyttävältä. Molemmilla veljilläni oli vankeja töissä, eikä niiden kanssa ollut ongelmia. Veljet pitivät heitä hyvinä työntekijöinä.

Talvisodan aikana meille tuli 3 henkilön siirtolaisperhe. He olivat ihan mukavia. Ystävyys on säilynyt ihan tähän päivään asti. Uusia tapoja ja ruokia saimme heiltä ja he meiltä. Se oli kulttuurivaihtoa parhaimmillaan.

Jatkosodan aikana tuli 10 hengen perhe. Se ystävyys ei onnistunut niin hyvin, mutta sekin aika siinä meni.

Sota-aika opetti säästäväisyyteen, ehkä liikaakin. Nyt ei uskalla heittää mitään pois, kun muistaa, että kaikella oli silloin käyttöä. Kai sentään tuli mukaan myös määrätynlaista avarakatseisuutta. Kun pienistä asioista hermostuu, niin sitten muista, että ei kannata, kun on rauha ja kaikkea yllin kyllin. Varmasti myöskin osaa tyytyä vähempään, kun muista kuinka vähällä silloin tultiin toimeen. Ei se maailmaa kaada, vaikka ei kaikkia mielitekoja saakaan tyydyttää. Kun on maassa rauha ja itse kohtalaisen terve, niin ne ovat ne parhaat ja tärkeät asiat.

Ajatuksia talvi- ja jatkosodasta

Ennen talvisotaa neuvoteltiin maaluovutuksista, joita Suomen olisi pitänyt antaa Neuvostoliitolle. Kyllä ihmettelin mielessäni, että niin suuri maa kehtasi vaatia pieneltä Suomelta lisää alueita oman turvallisuutensa takia. En ymmärtänyt, että kuka heidän turvallisuuttaan Suomen kautta olisi uhannut.

Kun sitten tuli ylimääräiset kertausharjoitukset, niin pani ajattelemaan, että totta siitä sodasta tulee. Ajattelin, että vahvemman oikeudella voidaan tehdä kaikkea.

Mutta meillä suomalaisilla oli runsaasti henkistä pääomaa kestää suurenkin maan hyökkäykset. Meillä oli puolustustahtoa, yksimielisyyttä ja päättäväisyyttä, että tätä maata ei vieraille anneta. Jumala oli puolellamme.

Kun talvisodan rauha tuli oli se kaikille raskas. Mutta koko sota oli myöskin kamalaa ja mieletöntä. Lopulta oli helpottavaa saada rauha, vaikka raskainkin ehdoin. Ajattelin, että kai tästä jotenkin taas lähdetään eteenpäin elämään.

Sodasta palanneet veljeni lähtivät taas rauhanajan töihin. Yksi veli oli kaatunut, toinen jatkoi maatilan töitä ja kolmas lähti opiskelemaan. Sodan vaikutus näkyi toki veljissäni. Ehkä he olivat vähän liikaa vanhentuneita ja totisia. He olivat kokeneet miten elämä voi olla ankeaa sodan aikana.

Sotaa pidettiin yleisesti pahana. Mutta kuitenkin kaiversi mieliä, että Venäjä oli ottanut Suomelta niin paljon, liikaa kaikkien mielestä. Kun sitten jatkosotaan jouduttiin, niin luotettiin varmasti Saksan armeijan apuun, siihen, että nyt Suomi saisi oikeutta, eikä sota kestäisi kauaa. Hitleriä ei kuitenkaan kovinkaan ihailtu.

Vaikka sodan julmuus tiedettiin, sillä sen päättyminen oli vielä muistissa, niin sodassa koettu suuri epäoikeudenmukaisuus harmitti. Rauhassa usein kylvetään uuden sodan siemen. Kun joku saa epäoikeudenmukaisen rauhan, siinä usein on uuden sodan syy. Siihen, että mentiin Itä-Karjalaan asti, en osaa ottaa kantaa. Kuitenkin Englannin sodanjulistusta ihmeteltiin kovin.

Suomalaistenkin joukoissa alkoi sodan pitkittyessä ilmetä sotaväsymystä. Myöskin kotirintama oli lujilla. Säälittiin miehiä, kun he joutuivat olemaan siellä niin monta vuotta nuoresta elämästään. Elintarvikepulakin alkoi painaa mieltä masennuksiin.

Johtajia kuitenkin arvostetiin. Rytiä pidettiin melkein marttyyrina, kun häntä rankaistiin oman maansa puolustuksesta. Mannerheimia on aina arvostettu hänen kaikissa tehtävissään. Siviilielämässä oli syntynyt kuluttajaväestön ja maaseudun väen jakaantuminen. Kuitenkin ymmärrettiin kaupunkien asukkaiden vaikea tilanne mm. elintarvikkeiden saannin osalta. Tätä kahtiajakoa yritettiin tietysti myös lievittää.

Sotatilannetta seurattiin kaikkialla maailmassa huolestuneena, sillä Saksan häviö tiesi vaikeuksia myös Suomelle.

Kun sitten Neuvostoliiton suurhyökkäys painoi Kannaksella voimakkaana ja Viipuri jo menetettiin, niin mielet yleisesti menivät apeaksi. Pelättiin pahinta. Mihin tämä kaikki oikein päättyisi!?

Kun sitten, ehkä viimeisellä hetkellä, päästiin sopimaan sodassa rauha, tuntui se suurelta helpotukselta. Miehet palasivat takaisin koteihinsa. Uskottiin että selvitään isoista sotakorvauksista, kun jälleen yhdessä yritetään

Ikävän lisänsä rauhantuloon kuitenkin toi Lapin sota. Huono maku jäi siitä, kun saksalaiset tuhosivat siellä kaiken. Miksi? Molemmat osapuolet tiesivät, että saksalaisten on pakko lähteä ja suomalaisten on pakko ajaa heidät pois.

Rauhan tulosta on jäänyt mieleeni vaikuttava muisto. Meidän hevosemme kotiutettiin sodasta. Nuorempi veljeni lähti sitä polkupyörällä hakemaan Uudenkaupungin asemalta. Rautatievaunu oli täynnä hevosia. Hän ei vielä nähnyt omaa hevostaan. Mutta hevonen kuuli hänen äänensä ja alkoi hirnua ja korskua ja meinasi tulla kaikkien yli pois sieltä vaunusta. Kun he yhdessä sitten lähtivät kotiin, niin hevonen juoksi koko matkan. Ennen kotiin tuloa veljeni päästi hevosen tulemaan yksinään, kun hän ei jaksanut ajaa pyörällä niin kovin. Äiti pelästyi, että mitä veljelle on tapahtunut, kun hevonen tuli yksin pihalle. Veli tuli vähän myöhemmin ja sanoi: "Ei mitään pahaa ole tapahtunut. Hevonen vain tuli niin lujaa, koska sillä oli kova koti-ikävä."

Lea Tammi