Salon Seudun Sotaveteraanit ry  
 

 

Eemeli Törmä
 
Pitäjäneuvos, maalarimestari Eemeli Törmä

s. 1.9.1983 Ruovedellä Törmän torpassa Hanhonkylässä (Torppa on Ruoveden kotiseutumuseon asuinrakennus).

k. 12.5.1970 Orivedellä

Perusti maalausliikkeen ja siinä ohella oli monitoiminen kunnallispoliitikko. Perheessä oli sota-aikana seitsemän lasta! Hän oli kansanhuoltolautakunnan puheenjohtajana 12.10.1939-31.3.1941 ja kansanhuollon johtajana 1.4.-31.12.1949.

Olisi kaiketi päässyt sodan jälkeen eduskuntaankin, mutta Mandi-rouva sanoi, ettei lähde Helsinkiin seitsemän lapsen kanssa..!

Kunnanvaltuuston jäsenenä 1922-1960 (pisin aika Orivedellä!)

Kunnanhallituksen puheenjohtajana 14 vuotta.

Lukuisia kunnallisia luottamustoimia Oriveden Opiston johtokunnassa pitkään.

 

Tämän kirjoitti Eero Törmä, Salo, perheen kuopus.

 
Eemeli Törmän alustus kokouksessa 17.7.1941
 
Yleistä:
 

Nykyisen suursodan puhjettua syksyllä 1939, oli meillä pakko panna alulle eräitten tavaroitten kulutuksen rajoittaminen eli säännöstely.

Ensimmäiseksi meillä joutivat säännöstelyn alaiseksi sokeri ja kahvi.

 Säännöstely rakentui siihen, että maan kansalaisille jaettiin ns. yleisostokortit, joissa oli joukko eri kirjaimin ja numeroin merkittyjä kuponkeja, joille kansanhuoltoministeriö määräsi joksikin vissiksi ajaksi ostoarvon. Kun kortissa oli monta eri kirjaimin ja numeroin varustettua kuponkisarjaa, oli mahdollista tämän kortin avulla jaettavaksi määrätä monia erilaisia tarvikkeita. Kun ostoon oikeuttavien kuponkien voimassaoloaika voitiin määrätä joko pitemmäksi tai lyhemmäksi, riippuen siitä miten runsaita tai niukkoja jaettavat varastot olivat, voitiin kulutus täten supistaa tyydyttämismahdollisuuksien rajoihin ja kaikille taata suhteellinen osuutensa, riippumatta siitä oliko jaettavat varastot miten niukat hyvänsä.

 Säännöstelyasioissa määräävänä elimenä on Kansanhuoltoministeriö ja sen alaisena kuntain kansanhuoltolautakunnat, joitten tehtävänä on säännöstelyn sekä järjestely- että valvontatehtävät, kun sen sijaan varsinainen tavaran jakelu jäi edelleen kauppiaiden tehtäväksi, niitten mahdollisuuksien rajoissa, jotka sisältyvät kulloinkin voimassaoleviin säännöstelypäätöksiin.

 Kauppiaan työ tavaran jakelijana muodostaa siten suuren osuuden koko säännöstelytoiminnassa. Se on aiheuttanut kauppiaille joukon lisätyötä ja lisättyä vastuuvelvollisuutta myynnin yhteydessä tapahtuvan kuponkien leikkaamisen ja niistä tehtävien tilitysten muodossa. Mutta se on myöskin tuonut jakeluun tasaisuutta, pakottaen suuriääniset oman edun tavoittelijat tyytymään heille kuuluvaan osuuteen ja täten auttanut kauppiaiden pysyttämään toimintansa ns. rehellisen ja hyvän kauppatavan rajoissa, samalla kun se on häikäilemättömiltä ihmisiltä riistänyt mahdollisuuden hankkia häikäilemättömyydellään itselleen etuja. Täten on säännöstelystä siis tullut kauppiaan auttaja ja palvelija. Eikä liene sitä kauppiasta, joka ei käsittäisi juuri tämän seikan ratkaisevaa merkitystä kauppiaan ammatin kannalta säännösteltyä tai sen vastakohtaa säännöstelemättömyyttä toisiinsa verrattaessa.

 
 
 
Säännöstelyn laajuus
 

 Paitsi sokeria ja kahvia, jotka asetettiin säännöstelyyn jo syksyllä 1939, jouduttiin vuoden 1940 kuluessa säännöstely ulottamaan melkein kaikkia jokapäiväisiä tavaroita koskevaksi. Jo toukokuun 26, päivästä 1940 asetettiin viljatuotteet korttisäännöstelyn alaisiksi. Tämä toteutettiin erikoisesti sitä varten annettujen leipäkorttien avulla. Viime vuoden syksyllä säännöstely sitten laajennettiin käsittämään voin ja muut ravintorasvat, vaatetustarvikkeet ja jalkineet, saippuatuotteet, maidon ja lihan, joitten kaikkien saanti järjestettiin tapahtuvaksi jaettuja ostokortteja vastaan.

Edellisten lisäksi saatettiin monet muut tavarat säännöstelyn alaisiksi siten, että niitten saanti tehtiin ostoluvan saamisesta riippuvaisiksi tai että niitä jaettiin vain määrätyt annokset lasketun tarpeen ja jaettavana olevan tavaramäärän suhdelukujen mukaisesti.

Silloin kun säännöstelyä viime vuoden syksyllä laajennettiin , syntyi varmaan monille epäilyksiä siitä, miten kaikki se saadaan toteutetuksi. Mutta huolimatta siitä, että toimeenpanossa ilmenikin paljon haluilua ja annettujen määräysten muuttelemista, täytyy näin jälkeenpäin asiaa arvostellen myöntää, että säännöstelyn laajeneminen on poistanut ne epäkohdat, mitkä tavaran loppumisen pelko nostatti jyrkkänä paniikkina eteemme ja joka olisi varmaan synnyttänyt hyvinkin tuhoavia vaikutuksia, ellei säännöstelyä olisi toimeenpantu. Viittaan vain voi ja vaatetavaroihin, ostokiihkoon ym. hintojen jatkuvaan kohoamiseen ym.

 
Liikkeitten ja khl-suhteet
 

Kh lautakunta joutuu pitämään säännöstelytavaroita myyvien liikkeitten tavaravaihdosta tarkkailutilejä. Kun ostaminen tapahtuu ostolupia vastaan tai eräissä tarvikkeissa lähetysilmoituksia käyttäen, tulee näin saaduista tavaramääristä tehdä kuukausittain tilitys kansanhuoltolautakunnalle, jossa tilityksessä tulee ostoon oikeuttavina kuponkeina tilittää se määrä, minkä tavaramäärä on myynnin kautta vähentynyt.

Tavaran hankkiminen ilman ostolupaa, tai lähetysilmoitusta sekä sen myyminen ilman kuponkien irroittamista tai ostolupaa, on salakauppaa, josta laki säätää rangaistuksen.

Säännöstelyn onnistumisen ja joustavuuden kannalta on tärkeätä, että tarkkailutilitykset tehdään täsmällisinä ja määräaikoina.

Tilityksissä tulee kaikkiin kysymyksiin antaa oikeat tiedot, eikä merkitä mitään summittain, sillä kansanhuoltolautakunta voi kyllä aina päästä selville, onko annetut tiedot oikeita.

Tilitysten tekeminen määräaikana on välttämätöntä sen vuoksi, että niitten perusteella laadittavien yhteenvetojen avulla voidaan seurata tavaratilanteen kehitystä, sekä sitä että myynti tapahtuu säännöstelymääräyksiä noudattaen. Kun tämän valvominen on erittäin tärkeätä. on säädetty, ettei khl saa antaa ostolupia liikkeelle, joka ei ole tehnyt kuukausitilityksiään kh:lle ajallaan.

 Toisinaan esiintyy ristiriitaa khl:ssa pidetyn tarkkailutilien ja liikkeen tekemän ilmoituksen välillä. Useimmin nämä ristiriitaisuudet esiintyvät liikkeiden osalla, joilla on vaillinainen ja puutteellinen kirjanpito tai joissa ei muuten pidetä tarkasti kiinni säännöstelymääräyksistä.

 
Hintasäännöstely
 

Paitsi jaettuihin tavaramääriin nähden, on säännöstely alusta alkaen myös ulotettu hintoihin. Kahvilla ja sokerilla on alusta alkaen ollut määrätyt hinnat. Myös viljatuotteille, ravintorasvoille, maidolle ym. elintarpeille on ylimmät hinnat määritelty sekä niissä noudatettava hinnoitteluperiaate vahvistettu. Samoin on ylempien hintojen määräämisellä koetettu estää hintojen kohoaminen myös muitten tarvikkeiden osalta. Kun viime vuoden syyskesällä alkoi kaikesta huolimatta ilmetä yleistä tavaran hinnan nousua, jota ei katsottu voitavan yksityisiin tavaroihin kohdistuvilla hintapäätöksillä hoitaa, antoi Valtioneuvosto 23.10.1940 päätöksen yleisten tarvikkeiden hintojen säännöstelystä, joka päätös sisälsi kiellon korottaa tavaran hintaa ilman siihen saatua lupaa, sekä määräyksen hintojen ilmoittamisesta khl:lle ja myyntiä varten esilläolevien tavaroitten varustamisesta selvästi näkyvillä hintmerkinnöillä.

 
Loppulause
 

Arv. l.e. Hyvin monia tarvikkeita koskevaksi laajennettu säännöstely on antanut sekä kh:lle että teille jakelutoimintaa hoitaville paljon lisätyötä ja vaivaa ja parhaistakin ponnistuksistanne huolimatta olette monesti saaneet yleisön puolelta ansaitsemattomia moitteita. Monesti olette myöskin saattaneet olla ymmällä, miten annetut määräykset on tulkittava. Kaikesta tästä huolimatta olette kukin kohdastanne koettaneet parhaanne mukaan täyttää tehtävänne vapaaehtoisesti, ilman, että olisi ollut tarvis ns. lain pakkoa käyttää missään asiassa. Kansanhuoltolautakunta on puolestaan pyrkinyt järjestämään säännöstelytoiminnan niin joustavasti kun se suinkin on ollut mahdollista. Mieluista onkin ollut todeta, ettei mitään suurempaa nurjamielisyyttä ole miltään taholta ainakaan suuremmassa määrässä esiintynyt. Ja sikäli kun joskus on esiintynyt tyytymättömyyttä joidenkin toimenpiteiden johdosta, on niissä aina selvittelyllä päästy tyydyttävään lopputulokseen.

 Säännöstely jatkuu yhä, eikä ainakaan tällä kertaa ole mitään tietoa, koska voimme sitä helpottaa, sen lopettamisesta puhumattakaan. Monien välttämättömien tavarain varastot ovat huvenneet sangen vähään, joten eräitten tavarain jatkuvaa puutetta tulee olemaan. Tällainen asianlaita helposti synnyttää hintojen kohoamisen ja salakaupustelun, edistäen siten inflaatiovaaraa. Tehkäämme kukin sillä paikalla millä olemme voitavamme tällaisen kehityksen estämiseksi. Estäkäämme hintojen kohoaminen sikäli kun se meidän toiminnallamme estettävissä on. Koettakaamme huolehtia siitä, ettei tarvikkeita käytetä tarkoituksiin, joita ilman voidaan olla, mutta että välttämättömyydet voitaisiin tyydyttää. Muistakaamme, että vaikeina aikoina on kaksin verroin tärkeätä tehdä siten, kuin kokonaisuuden etu vaatii, vaikkapa siten joutuisi hetken edun uhraamaan.

Hoidettavanamme on suuri osa kansamme taloutta, kansamme, jolla tunnetuista syistä on paljon ylimääräisiä rasituksia. Siksi on tärkeää, että talous hoidetaan entistä säästeliäämmin, täsmällisemmin ja järkevämmin. Silloin me ikään kuin kohoudumme ylös ja näemme kansamme tulevaisuuden valoisassa toiminnan perspektiivissä, jossa elämä alkaa jälleen vaurastua, tuotanto ja kauppa taas jälleen saada suuret tai entistä suuremmat mittasuhteet. Näemme veljiemme vaurastuvan, sisaremme elämänriemua täynnä ja ystävämme menestyksen ympäröimänä. Tämä kaikki lopulta merkitsee omaakin menestystämme. Olemme sen, jonka mahdollisesti luulimme jonain hetkenä kadottaneemme, lopullisesti voittaneet itsellemme.

----

 Kun olisi tärkeätä kuulla kauppiaskunnan mielipiteitä ja toivomuksia säännöstelyn toimeenpanon johdosta, sekä hintasäännöstelyä koskevista asioista kehotan kaikkia läsnäolijoita osallistumaan keskusteluun ja tuomaan esiin huomioitaan ja ehdotuksiaan. Sikäli kun kyselyjä tehdään, koetamme vastata niihin kykymme mukaan.

 

 

 
Eemeli Törmä
Kansanhuoltokatsaus 2.7.1945
 

Säännöstelyn tarkoituksena on tasasuhtaisen jakautumisen aikaansaaminen tarvikkeitten jakelussa silloin, kun tavaroita on riittämättömästi, eivätkä kansalaiset tämän vuoksi voi saada niitä normaalia tarvetta vastaavaa määrää. Säännöstelyyn saattaa olla aihetta ryhtyä myös jo silloin, kun tavaraa on kohtuullista tarvetta vastaava määrä saatavissa, mutta on pelättävissä, että ihmiset ostokiihkon valtaan joutuessaan ostavat tavaroita varastoon enemmän kuin sillä hetkellä välttämättömästi tarvitsisivat, ja tästä aiheutuu tavaravarastojen ennenaikainen loppuminen.

 Säännöstelyn toteuttamisella tahdotaan turvata kaikille suhteellinen osuutensa käytettävissä olevien ja jaettavien tarvikkeiden määrästä. Kaikenlainen etuilu pyritään tällätavoin estämään.Säännöstely toteutetaan sitä varten organisoidun kansanhuoltokoneiston avulla, jonka ylimpänä elimenä on valtioneuvoston osana Kansanhuoltoministeriö, joka hoidettavien asioitten laadun ja määrän vuoksi jakaantuu moniin eri osastoihin.

 Kansanhuoltoministeriön päämiehenä ja samalla Valtioneuvoston jäsenenä on tasavallan presidentin nimittämä kansanhuoltoministeri, tai ministerit ja näitten alaisena eri osastojen osastopäälliköt sekä osastosihteerit ja näitten apuna muut virkailijat ja toimistohenkilöt.

 Osastot jakautuvat puolestaan eri toimistoihin, joilla on omat toimistopäällikkönsä ja toimistosihteerinsä sekä näitten apuna muut virkailijat ja toimihenkilöt.

 Khm:ön alaisena on kussakin läänissä kansanhuoltopiiritoimistot, joitten päämiehenä on piirijohtaja ja tämän apulaisena toimistosihteerejä, piiritarkastajia, piiritarkkaajia ja aluetarkkailijoita.

 Näitten alaisena on kussakin kunnassa kansanhuoltolautakunta, jonka valitsee kunnanvaltuusto ja tulee kunkin lautakunnan alaisena olla kansanhuoltotoimisto, jossa varsinainen kansanhuoltoasian paikallinen hoitotyö suoritetaan kunnan valitsemien ja kunnan palkkaamien kansanhuoltovirkailijain avulla. Kansanhuoltotoimistoa johtaa kunnallislautakunnan ehdotuksen perusteellal kansanhuoltopiiritoimiston valitsema, valtion palkkaama kansanhuoltojohtaja ja tämän avuksi mahdollisesti valittu apulaiskansanhuoltojohtaja.

 

Kansanhuoltolautakunta suorittaa alueellaan varsinaisen kenttätyön kansanhuoltoministeriön ja piiritoimiston antamien ohjeitten mukaan. Antaa luovutusmääräykset, sekä valvoo niitten täyttämistä. Valvoo liikkeitten suorittaman tavaran jakelun säännönmukaisuutta, suoritta ostokorttien jakelut niihin oikeutetuille sekä ostolupien antamisen sellaisessa tapauksissa, joissa tarvike on ainoastaan ostoluvalla saatavissa.

 Ylin päätäntövalta on keskitetty kansanhuoltoministeriöön, mutta laajakantoisemmat ja suuria kansalaispiirejä koskevat asiat esitellään koko Valtioneuvoston päätettäviksi ja saatetaan aikanaan eduskunnan tietoon. Tällä tavalla annetaan mm. päätökset, jotka koskevat yleistä luovutusvelvollisuutta, tai jonkun tarvikkeen takavarikoimista tai käytön rajoittamista.

 Kansanhuoltoministeriö antaa päätöksillään määräykset siitä miten ja koska luovutusmäärät on täytettävä sekä ohjaa ja hoitaa tavaran hankkimista ja sen tasaista jakautumista eri kulutusalueille.

 Niinikään kansanhuoltoministeriö päättää kaikista niistä poikkeuksista, joita on mahdollisesti tarpeen myöntää yksityistapauksissa, ellei ministeriö ole tätä poikkeuksen myöntämisoikeutta myöntänyt piiritoimistoille, tai eräissä hyvin harvinaisissa tapauksissa kansanhuoltolautakunnalle.

 Päätösten täytäntöönpanoa valvoo kansanhuoltoministeriö ministeriöön lähetettävien kuukausitiedonantojen ja alaistensa tarkastajien avulla ja ohjaa kansanhuoltopiirejä ja kansanhuoltolautakuntia yksityisohjeitten ja kiertokirjeitten avulla sekä julkaisemalla Säännöstelytiedotuksia sekä hintatiedotuksia, joita jaetaan kaikille kansanhuoltoviranomaisille sekä yksityisille liikkeille ja laitoksille.

 Kansanhuoltopiiri toimii sekä kansanhuoltolautakuntien toimintaa ohjaavana ja valvovana elimenä että erinäisten asioittenratkaisijana. Niinpä piiritoimisto ratkaisee esim. viljan luovutusta, vastiketuotteiden luovutusta ym. koskevat asiat sekä yleensä ne asiat, jolloin on valitettu kansanhuollonjohtajan tai toimiston päätöksestä.

 
Oikeusturva

Kansanhuoltoasioihinkin nähden on pyritty mahdollisimman tarkoin säilyttämään se oikeusturva, mikä kansanvaltaisessa valtiosäännössämme on muutenkin kansalaisille taattu.

Harhakäsitystä on se luulo, että esim. luovutusmääräysten antamisessa meneteltäisiin mielivaltaisesti. Päinvastoin luovutusmääräysten perusteet ovat tarkoin ja selvästi määrätyt ja koskevat ne jokaista saman periaatteen mukaisella tavalla. Jos on tarvis näin annettuihin päätöksiin saada esim. jonkin erikoissyyn vuoksi lievennystä on siihen mahdollisuus valittamalla päätöksestä tai määräyksestä säädetyssä järjestyksessä. Kansanhuoltolautakunnan päätöksistä on tavallinen valitusaste kansanhuoltopiiritoimistolle 15 päivän kuluessa päätöksen tiedoksisaamisesta tai sen nähtäville panosta. Kansanhuoltojohtajalta saa kyllä aina tiedon, voiko jostakin asiasta valittaa, koska, mihin ja millä tavalla.

Sikäli kun valittaja pystyy valituksessaan osoittamaan asiallisia syitä ja muutos muuten on aikaansaatavissa voimassaolevien päätösten rajoissa, on oikaisun saamiseen mahdollisuus. Useimmat oikaisuvaatimukset kompastuvatkin siihen, että anoja ei ole osannut panna asiaansa niin selvästi paperille, että ratkaisuviranomainen voisi saada selvän siitä, mistä asiassa on kysymys.

 Jos on kysymyksessä syyteasiat on siinä olemassa se tavallinen oikeusturva, mikä kansalaisella muissakin asioitta on. Ei oikeus säännöstelyasioissakaan tuomitse henkilöä, ellei ole käynyt selvästi ilmi, että asianomainen on rikkonut säännöstelymääräyksiä, tai ainakin lyönyt laimin määrättyjen ilmoitusten ja tietojen antamisen.

 

Viljan luovutukset Orivedellä:

1944      1942                     1943      
 Leipäv.  kaura  peruna leipäv. kaura peruna leipäv. kaura
peruna  
1190
411 146         290   Luovutusalat. ha
1259 872 170 1,077 964 141 1,066 915 146 Viljelysalat
2543     2577     1998     Omavaraisia henkilöitä
1,068,335   1,106,390 1,134,389 875,715 1,270,750 1,013,328   1,063,721 Sato satoluvun mukaan
673,0 299,9 415,6 668359 349,9 439,0 652,5 319   Perusluovutusmäärä
395,0   634,4 466,1 525,8 831,6 317,0   628,9 Ruokakuntavaraus
79 % 46% 86% 115% 93 % 120% 102% 71% 126 % Luovutus %

 

                                   
Leipäviljan jakelu siviiliväestölle koko maassa:
 
1940 = 201,000,342 kg
1941 = 296,050,024 kg
1942 = 270,410,007 kg
1943 = 285,783,657 kg
 
Korttilaisten saama viljamäärä Orivedellä:

1940                            185,724

1941                            661,956

1942                            565,692

1943                            516,956

1944                            578,036

 
 
Vilja:
Arvioitu sato v. 1944 = 479 milj. kg V.1943 548 milj. kg

V.V.m. kauppamyllyissä oli 15.5.1945 72,882 ton.

                                              15.5.1944 37.463 ton.

 
V. 1944 satoa saatu kerätyksi 40,302 t.
                                    v.1944 32,014 t.

                                      _____________

                                                 72,316 tonnia

 

Kotimaasta saatu vuoden 1944 sadosta huhtikuun 30 päivään mennessä yht. 150,513 ton. on edellisen v. määrää pienempi.

V. 1943 satoa saatiin kootuksi 182,223 ton. (yli 31,710)

Ruotsista saatiin yhteensä 142,510 ton.
josta toukokuulla                16,894 ton.
 
Venäjältä saatu toukokuun loppuun   30,275 ton.

Venäjältä pitäisi saada vielä ruista 20, 000 ton. ja vehnää 5000 ton.

Hinta: Ruis 3,60, vehnä 3,80.
 
Kaura arvioitu sato 105 milj. kg

Peruna kunnasta toiseen määrätty siementä 2,7 milj. kg

                                                    toimitettu 2,2 milj. kg

 
Ruotsista saatu perunaa 500.000 kg
Helsinki sai lahjaksi       500.000 kg
Turku sai lahjaksi           250.000 kg
 

   Sokerin kulutua:

 

1939 (9.10.) 13.138.258 kg         Normaalikulutus ennen sotaa oli n. 100 milj. kg vuodessa

1940              48.427.671 kg
1941              59.293.121 kg
1942              47.488.172 kg
1943              29.607.914 kg

 Niihin ei siälly puolustuslaitoksen kuluttama määrä.

 

Raakasokerin tuotanto:

1939 = 13.034.054 kg
1940 = 7.468.707 kg
1941 = 4.133.875 kg
 
Sokeri ja siirappivarastot 15.6.1945 = 6.068.700 kg
Kulutus 15.6.-31.7 = 1.738.500 kg
 

Ruotsi luvannut 4.000 ton. mikä saatanee laivatuksi 30.7, joten 31.7. 1945 on käytettävissä yht. 8.330.200 kg.

 

Sokeri ja raakasokeri ainevarastot 1.12.1945 = 12.645.700 kg

Helmikuun kulutus 2.100.000 kg, joten käytettävissä 1.3.1945 = 10.545.700 kg

 
Kahvi

Normaali kahvin kulutus 20-25 milj kg vuodessa.

Kahvia jaettiin v. 1940 verokahvina 1.433.62 kg

                                             kahvia   8.230.917 kg
Kahvia jaettiin     1941                     10.593.279 kg
 
Kahvin korviketta 25 % v.1942 8.252.841 kg
Kahvin vastiketta 1943              11.975.473 kg
 
Sakariinin ja dultsiinin tuonti:
1938 = 6623 kg
1939 = 9763 kg
1940 = 43.753 kg
1941 = 76,943 kg
1942 = 84.922 kg
1943 = 57. 805 kg
 

Kun luovutusmääräys on annettu on luovutusvelvollisen velvollisuus se täyttää määräaikana ja täysimääräisesti. Jos viljelijä havaitsee satonsa niin vähäiseksi, ettei hän pysty luovutustaan täysin täyttämään, tulee siitä joulukuun loppuun mennessä tehdä ilmoitus kansanhuollolle ja anoa selvästi joko sijaistuotteiden käyttöoikeutta tai inventointia.

 Inv. määrätyt erät on sitten luovutettava määräajassa. Myös vastiketuotteet on luovutettava määräajassa, ellei anoja oli kansanhuoltopiiritoimistolta saanut siihen alennusta tai poistamista.

 Vastietuotteiden poistoanomukset tulee tehdä määräajassa t.s. ennen kuin luovutuksen määräaika päättyy. Nyt heinäkuun kuluessa. Kaikista laiminlyöntitapauksista lähetetään aikanaan tiliotteet kansanhuoltolautakuntapiirille. Seuraa syyte ja sakko, sekä korvaus valtiolle.

 
Säännöstelyn toteutuminen
 

Säännöstelyn toteuttamisessa on voimakkaasti vedottu kansalaisten vapaaehtoiseen määräysten noudattamiseen.Tämä huomioon ottaen on luovutus ja jakelupäätöksiä tehtäessä koetettu aina määräykset sovittaa niin, että kaikilla on ollut mahdollisuus niitä noudattaa, jos vaan asianomaisilla on ollut sen verran sosiaalista mieltä, että on käsittänyt säännöstelyn velvoittavan välttämättömyyden. Valitettavasti tässä sosiaalisen mielen kehittyneisyydessä olisi ollut paljon toivomisen varaa.

 Kun annettuja säännöstelypäätöksiä on usein jouduttu muuttamaan, on tämä johtunut siitä, että on pyritty aina oikeudenmukaisempaan tulokseen.

 Kun nyt v.1945 sadosta tapahtuva luovutus tulee osaksi tapahtumaan aikaisemmin jo käytännössä olleen periaatteen mukaan, mutta myös eräältä osalta muuttumaan, on syytä siitä mainita.

 Viljan luovutusalat eli viljelystavoitteet on yli 2 ha tiloille edelleen määrätyt. Luovutusmäärät ja varaukset lasketaan sekä suurille että pienille tiloille saman Valtioneuvoston päätöksen perusteitten mukaan, joten se koskee samalla tavalla kaikkia.

 Nyt voidaan kuitenkin eräitä tiloja tai kunnan osia määrätä kuulumaan I-II-III luokkaan, joista II luokka vastaa keskimääräisen satotuloksen määrää kunnassa. Sikäli jos heikompia viljelysalueita siirretään III luokkaan, tulee vastaavan suuruinen ala parhaita alueita siirtää I luokkaan, joten kunnan kokonaistuotto pysyy samana.

 Kansanhuoltolautakunta määrää heinäk. 5. päivä pitämässään kokouksessa, mitkä tilat tulevat kuulumaan I ja III luokkaan. Ne, joita päätös koskee, voivat siihen hakea muutosta 21 päivän aikana. Valituskirjelmä on jätettävä kansanhuoltolautakunnalle. Huomattavaa on, että ei kenenkään tule turhanpäiten ja ilman perusteltua syytä valitella, vaan on siinäosoitettava ja todistettava, että valitus on aiheellinen. Määräajan jälkeen jätettyjä valituksia ei oteta huomioon.

 
 
 
 
 
Maalarimestari
Eemeli Törmä
 
ORIVESI
 

Juhannusjuhlassa 24.6.1940 pidetty puhe

talvisodan päättymisen kunniaksi.
 
Päätössanat:
 

Kun tämä tilaisuus, joka on järjestetty kuluneena talvena maamme itsenäisen olemassaolon oikeuden puolustamiseksi käydyn kamppailun muisto- ja kiitosjuhlaksi, nyt lähenee loppuaan lausun lopettajaisiksi muutaman sanan:

 Ulkonaisesti ottaen olemme joutuneet järkyttävän tosiasian eteen:

Pala isän,aata,,e, kappale Karjalaa on meiltä irti reväisty. Tuo tuskan piirto, mitä me nimitämme uudeksi rajaviivaksi, on piirretty supi-suomalaiselle alueelle.

 Onneksi ei kuitenkaan kaikki se, mitä tarvitsemme menestyäksemme, ole ulkonaista, vaan suuri osa sitä on sisäistä. Riippuu meissä itsessämme olevista voimista ja tekijöistä, että voimme jälleen pystyttää edistyvän elämän vaikeutuneista ulkoisista olosuhteista riippumatta.

 Ne tekijät, mitkä auttoivat meidät tuohon jättiläismäiseen voimanponnistukseen, olivat itse kussakin ilmennyt halu tehdä velvollisuutensa sekä tunne siitä, että vallitsi keskinäinen luottamus. Yhteinen vaara nostatti yhteisen keskinäiseen luottamukseen perustuvan puolustustahdon.

 Palatessamme nyt rauhan töihin kukin omalle työsarallemme avautuu eteemme tehtävät, mitkä ulkonaisilta mittasuhteiltaan ovat myös jättiläismäiset. Onko meillä tähän rauhantyöhön käydessämme myös voimiamme vahvistajana tuo mainitsemani keskinäinen luottamus.

Onko meillä tuo veljen vilpitön usko veljeensä tuo järkkymätön luottamus, joka ei ole lakipykäläin luomaa tietoa oikeudesta ja velvollisuudesta, sikäli kun se laina suomana oikeutena tai lain ankarana velvoituksena ilmenee, vaan tuota perheen keskuudesssa vallitsevaan tapaan perustuvaa keskinäiselle luottamukselle rakentavaa uhrautumisen tahtoa, joka pyrkii esiin oman sisäisen voimansa työntämänä.

 Jos meillä tämä tällainen veljellinen luottamus on, silloin ei tuo iskusanana viljelty sana ”veljeys” olekaan enää mikään iskusana, vaan se on silloin muodostunut hedelmääkantavaksi todellisuudeksi.

 Silloin lakkaa myöskin tuo veljeyteen olennaisesti kuuluva sana ”vapaus” olemasta mikään ”fraasi”, sekin saa uuden sisällön muodostuen myönteiseksi tekijäksi meidän jokapäiväisessä elämässämme ja kanssakäymisessämme.

 Silloin on myös jo toteutuneen tuo kolmas iskusana ”tasa-arvoisuus”, sillä silloin kun vallitsee kilpailu velvollisuutensa täyttämisestä on se ainoana arvon mittanamme.

Käsittänemme kaikki minkä vuoksi tuolla mainitsemallani keskinäisellä luottamuksella on tällä erää meillä niin ratkaiseva merkitys.

 Koko maailma kuohuu (Ajan aallot). Näemme miten ulkonaisesti vahvoilta näyttävät vallatkin luhistuvat omien sisäisesti hävittävien voimiensa hajoittamana. Näemme, että avulla, jota saatetaan odottaa, tai toivoa ulkoapäin, ei ole ratkaisevaa merkitystä.

Silloin on, jos mielimme säilyä tämän myllerryksen keskellä käytävässä elämänkamppailussa, koottava kaikki voimamme, jotta me edes jotenkuten voisimme vastassamme olevista vaikeuksista selviytyä.

 Saattaa olla, että kaikista ponnisteluistamme huolimatta elintasomme alenee, saattaapa hetkeksi osittainen puutekin astua ovellemme. Varmaa kuitenkin on, että kaikkien yhteisin ponnistuksin edessäolevat vastukset varmimmin voitetaan.

Panokset, mitä me yhteisen menestyksen hyväksi joudumme laittamaan, saattavat olla eri suuria. Meillä ei kuitenkaan ole syytä koketeerata sillä kenen panos on suurin, kenen sankarius ratkaisevin, tai kenen isänmaallisuus aidoin. Muistakaamme tuo tarina kansasta, joka pani rahaa uhriarkkuun. Monet rikkaat panivat paljon. Köyhä leski laittoi siihen vain kaksi ropoa. Mutta kuitenkin katsottiin tuo uhri suurimmaksi.

 Tämä oikealla tavalla ja riittävässä määrässä uhrautuminen on sitä välttämättömämpää, mitä ankarammaksi koettelemukseksi edessämme oleva aika muodostuu, voidaksemme pitää huolta siitä, että kaikilla kansalaisillamme tulee olemaan siedettävät elämisen ja olemisen mahdollisuudet.

 Sotaa tavallisesti seuraa vallankumouksellinen mullistus ajattelussa, siveellisten käsitteitten horjuminen, tai ainakin aineosat sellaiselle mahdollisuudelle. Jos tähän pääsee jälkisairautena liittymään epänormaalin konjunktuurin synnyttämä kiihoke, joka saa meidät sokeana tuijottamaan vain omaan yksilöetuun, niin että me vilpistelemme tai kieltäydymme uhrauksista, jotka olisimme velvolliset tekemään yhteiseksi hyväksi. Jos me ajattelemme vain omaa itseämme ja oman omaisuutemme pelastamista vaikkapa koko muu maailma hukkuisi, silloin on olemassa mahdollisuus noitten henkisten kulovalkeitten leviämiselle, joitten hirvittävän voiman ja tuhoisan vaikutuksen luulen jokaiselle olevan päivänselvän.

 Ei ole tarpeen tuhlata sanoja tapahtuneitten kuvailuun. Sitä paitsi ovat monet kokemuksemme niin valtavia, etteivät ne olekaan sanoin kuvattavissa. Nähtyämme sen valtavan uhrauksen ja velvollisuutensa täyttämisen hengen, mikä kaikkialla vallitsi, olipa kysymys rintamasta tai työstä täällä rintaman takana, pitäisi meillä tässä olla panos, joka antaa meille voimaa aina aikojen taa.

 Antakaamme vain muistelossamme tapahtua tuon äänettömän muovautumisen, joka aikanaan väkevyydellään vaikuttaa myöhemmän ajan ajatteluumme ja toimintaamme. Palatkaamme arkiseen työhömme tietoisina siitä, että meillä kaikesta myllerryksestä huolimatta on ja tulee aina olemaan oma paikkamme ja tehtävämme kansakuntien joukossa.

    Maamme laulu

 

 
 
Maalarimestari
Eemeli Törmä
 
Päätössanat 24.6.1940
 
Kokemuksemme talvesta 1939-40

Me lähdimme taisteluun nähdessämme edessämme väistämättömän välttämättömyyden uskoen asiamme oikeutukseen.

Olemme joutuneet järkyttävien tosiasioitten eteen. On näyttänyt ikään kuin oikeus maailmassa olisi hukkunut. Ikään kuin raaka voima petoksella höystettynä olisi kaiken menestyksen a ja o.

 Onneksi ei kuitenkaan kaikki se, mitä tarvitsemme menestykseen, ole ulkoista, vaan suuri osa siitä on sisäistä. Riippuu siis meissä itsessämme olevista tekijöistä, olemmeko siksi elinkelpoisia, että voimme jälleen rakentaa edistyvän elämän vaikeistakin ulkoisista olosuhteista riippumatta. 20 v. takaperin meitä suosi onnelliset ulkoiset sattumat. 20-vuotinen kehityskautemme olisi kuitenkin voinut tuloksiltaan olla paljon huonompikin, jos olemukseemme olisi kuulunut valtaosana vain hävittävä ja myrkyttäviä voimia.

 
Päätössanat 24/6 40
Päivä järjestelyn toteaminen
Talven tapausten päätökseksi.
Ulkonaisesti ottaen:

Olemme joutuneet järkyttävän asian eteen. Pala isänmaatamme on irti reväisty.

Sisäisesti:

Meillä on tietoisuus siitä, että olemme tehneet sen, mitä tehtävissä oli.

Tällä kertaa on poliittinen maailma sekaisin.
Toistemme palveleminen rauhan työssä.

Täytyy syntyä luottamus ennen kuin kestävä jälleenrakentaminen pääsee alkuun.

Täytyy myös olla keskinäinen luottamus kansakunnan sisäisessä elämässä voidaksemme jälleen vaurastua.

On hedelmätöntä meidän ruveta mittaamaan kuka tai mikä ryhmä on sankariudessa suurempi, tai kenen isänmaallisuus on suurin. Ei ole tarvis toitottaa näitä asioita.

Ei saada parempaa olotilaa sillä, että lakeja lisätään, vaan sillä, että kukin sillä paikallla, jolla on, täyttää velvollisuutensa.

Veljeys ei ole veljeyttä siinä mielessä, että toiselta vaatisimme veljellistä suhtautumista, vaan siinä, että sitä itse osoitemme toisille.

Vapaus ei ole sitä, että teemme mitä tahdomme, vaan sisäisen kurin kirkastamana ”kaikki, mitä tahdotte, että ihmiset tekisivät teille jne.”

Tasa-arvo on palvelemista.
Mikä on minun, on sinun.

Sotaa tavallisesti seuraa vallankumouksellinen mullistus mielipiteissä.

Ei ole tarpeen tuhlata sanoja tapausten muisteluun. Antakaamme vain muistelossamme tapahtua tuon äänettömän muovautumisen, joka väkevyydellään vaikuttaa myöhäisemmän ajan ajatteluumme ja katsomukseemme.

Veljeys-vapaus-tasa-arvo.

Kun me heti tämän ristiriitojen raateleman ajan jälkeen olemme voineet ylläpitää kansalaisvapaudet, lausunto, paino ja kokoontumisvapaudet, täytyy sen todistaa sitä, että kaikilla on täytynyt olla kokonaisuuden paras silmämääränä, onpa sitten ollut kysymys vastuunalaiselle paikalle asetetusta hallitusmiehestä, tiedon, taidon tai tuotannon alalla työskennelleistä johtavien paikkojen hoitajista tai yksinkertaisista työn armeijan rivimiehistä.

Me ihmiset kätkemme itseemme monenlaisia voimia, sekä rakentavia että hävittäviä. Olemme olleet vuosikausia toisten alamaisina, torppareina.

 Miten nyt muuttuneissa olosuhteissa jaksamme järjestää niin että kaikilla tulee olemaan elämisen ja olemisen mahdollisuudet. Saako mahdollinen epänormaalin konjunktuurin synnyttämä kiihoke meidät vain sokeana tuijottamaan omaan yksilöetuun, vai pystymmekö edelleen näkemään asiat laajemmasta näkökulmasta ja sopeutumaan tapahtumiin sen mukaan.

 
Kansalaiset:

Kun me 22 vuotta takaperin kokemamme katastrofin jälkeen pystyimme nopeasti nousemaan, luomaan vertaansa vailla olevan aineelisten arvojen sarjan, luomaan valtiojärjestyksen, joka turvasi kansalaisilleen puhe, paino ja kokoontumisvapauden, samanarvoisuuden lain edessä, sekä mahdollisuuden kullekin sellaiseen yrittämiseen mihin siivet kantavat, silloin ei pitäisi olla mitään, mikä voi järkyttää nyt uskoamme tulevaisuuteen.

 Kun me olemme palanneet kukin omalle työsarallemme vahvistakoon meitä tietoisuus siitä, että me kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta olemme valmiit huolehtimaan siitä, että tässä maassa kaikilla kanssaveljillämme ja sisarillamme on tilaisuus velvollisuutensa täyttäneenä elää ja tulla toimeen.

 
 
10425 10423
 
 
 
 
 
 
 
 
 
Eemeli Törmä
Tervehdyssanat 6.12.1940
 

 Tämän juhlan on yhteisesti järjestänyt kuntalaisten eri piirien edustajista kokoonpantu toimikunta. Myös Oriveden kunta valtuustonsa kautta on tähän järjestelyyn myötävaikuttanut. Vaikka koko tämän tilaisuuden järjestely onkin suoritettu ns. vapaita muotoja noudattaen, voidaan tämän katsoa olevan koko kuntaa, kaikkia piirejä edustavan, tämä käsite mahdollisimman laajasti otettuna.

 On kulunut kaksi vuotta siitä, kun olemme joulukuun 6. päivän merkeissä joukkoina kokoontuneet. Vuosi takaperin oli kansamme valmistunut tänä päivänä kokoontumaan juhlakokouksiinsa kaikkialla maassamme ja myöskin tähän samaan suojaan, jossa nyt koossa olemme, tällainen juhlatilaisuus suunniteltu. Toisin kuitenkin kävi!

 Johtuen tapauksista, jotka ovat väkevästi painuneet mieleemme ja joita sen vuoksi ei ole syytä lähteä kertaamaan, meidän oli luovuttava kansalaisjuhlien pitämisestä ja riennettävä työsarallamme niihin muihin tehtäviin, johon kohtalo oli meidät heittänyt ja joitten tehtävien ensiarvoisen suuruuden ja tärkeyden me kaikin niin selvästi tajusimme.

 Käytin edellä tahallaan sanaa ”kohtalo”, saman tai melkein saman käsitteenhän olisin voinut ilmaista muillakin sanoilla; esim. sallimus, johdatus, onneton sattuma tms. Mutta ei, ei se ollut mitään näistä, vaan se oli juuri ”kohtalo”, tuo väistämätön, ylipääsemätön kohtalo, joka heitti meidät näitten tapausten eteen. Kyllä me tämän kaiken heti selvästi tajusimme.

 Tapaukset synnyttivät meissä tietoisuuden ”kohtalonyhteydestä”, käsityksen siitä, että se suuri ja uhkaava joka oli niin lähellämme, ettemme sitä edes voineet loitontua katsomaan mistään ns. näkökulmasta, mutta jonka tiesimme ja tunsimme olevan olemassa. Tämä synnytti tietoisuuden kohtalonyhteydestä, siitä, että vaara on yhteinen, ettei sitä kenkään voi välttää, vaan että jos meillä on yleensä mahdollisuus sitä torjua, tarvitaan siihen kaikkien voimat ja kohtalonyhteyden vääjäämättömän lain mukaan on siihen jokaisen alistuttava ja siihen alistuttiin.

 Oikeastaan on väärin sanoa tuo ”alistuminen”, sillä sellaista tunnetta ei silloin tunnettu. Oli kuin taikaiskulla syntynyt uusi asennoituminen kanssaveljiimme nähden, asennoituminen, jossa kielteiset tekijät unohdettiin ja myönteiset saivat hallitsevan aseman. Tunsimme, että kaikki muu, mikä voi meitä auttaa, on epämääräistä; ainoa mikä oli varmaa, oli veljemme kanssa suoritettava yhteinen ponnistus, jonka tulokseen voimme luottaa. Usko sen tai tämän teorian autuaaksitekevään voimaan tai maailmaa mullistavaan elinvoimaisuuteen sai jättää paikkansa ja meissä syntyi yksi ainoa usko: se, että meidän on itse autettava ja suojeltava itseämme ja tähän liittyi tietoisuus siitä, tuo suojelemisen tahto, puolustamisen tahto, keskinäisen auttamisen tahto, oli niin yleinen, ettei meillä tuskin löytynyt henkilöä, joka ei olisi ollut siinä tavalla tai toisella mukana. Mikä laittoi rikkaan miehen lailla suuren panoksen, mikä köyhän lesken tavoin uhraten ainoan roponsa.

 Aika, jota me nyt elämme, on erittäin vakava. Euroopassa riehuva suursota ei näytä loppumisen merkkejä. Mahdotonta on sanoa minkälaiseksi valtaryhmitykset lopullisesti muodostuvat, tai mitä mullistuksia tulee tapahtumaan. Olemme joutuneet ikään kuin jonkinlaiseen sodan synnyttämään ilmakelloon, jossa meillä on käytettävissä vain sinne jäänyt rajoitettu happimäärä hengittääksemme. Sotasaartojen johdosta tapahtunut kuljetusteitten tukkeutuminen on tehnyt sen, että meidän nyt täytyy tulla toimeen ilman monia sellaisia tarvikkeita, jotka aikaisemmin ovat kuuluneet ”jokapäiväiseen leipään”. Olemme joutuneet säännöstelemään jokapäiväisen elämämme tarpeet. Sodan lamauttava vaikutus on suuresti vaikeuttanut vientiämme ja vientiteollisuuttamme samalla, kun sota on aiheuttanut kannettavaksemme monia uusia tai entisestään suurentuneita rasituksia. Niukkain tavaravarantojemme jakaminen siten, että jokainen saa osansa, työn järjestäminen jokaiselle sillä tavalla, että siitä saatavalla palkalla voi siedettävästi tulla toimeen ja keskinäinen huolehtiminen siitä, että kaikki saavat osansa myös niistä tavaroista, jotka eivät kuulu säännöstelyn piiriin. Siinä muutamia asioita, joitten oikealla tavalla järjestämisestä riippuu paljon, voimmeko säilyttää sen myönteisen, veljellisen asenteen, mikä välillämme vallitsee. Tämä asettaa meille jatkuvia entistä varmemmin täytettäviä velvollisuuksia. Niille joilla on mahdollisuus työtilaisuuksien järjestämiseen kuuluu velvoitus täten auttaa kanssa veljiensä toimeentuloa. Niille joilla maanviljelys tai karjataloustuotannon harjoittajina on mahdollisuus helpottaa elintarviketilannetta, kuuluu velvoitus tehdä voitavansa. Mutta myöskin kaikille muille, jotka tavalla tai toisella voivat vaikuttaa puutteen torjunnassa, - ja kaikkihan me sitä ainakin jollakin tavalla voimme, - kuuluu sama käsky, tehdä voitavansa. Tässä tarvitaan uhrautuvaa mieltä. Tarvitaan kykyä ja uskallusta luopua paljosta siitä, mikä meille itsellemme on muodostunut mieleiseksi. Tarvitaan hyvää tahtoa ja uhrautuvaa mieltä muodostaaksemme toimintamme sellaiseksi, että se on rakkaudessa tapahtuvaa lähimmäisen auttamishalun läpitunkemaa. On paljon puhuttu sodan aikana vallinneesta yksimielisyydestä ja uhrivalmiudesta ja tämä piirre on epäilemättä aina säilyvä mainittavana kansamme viimeaikaisessa historiassa. Tässä tilanteessa, jossa suursodan mainingit meitä saartavat, tässä tilanteessa on monilla tilaisuus panna suurikin auttamispanos vaakaan lähimmäistensä hyväksi. Meillä on paljon yksilöitä, jotka eivät syystä tai toisesta voinee suurta henkilökohtaista panosta panna, jotka verrattain mukavasti yhä markkamääräisesti laskien enentyvine omaisuuksineen voivat sivuuttaa viime talven. Sellaisilla on nyt monissa tapauksissa avaimet käsissään työskennellä laajentunein mahdollisuuksin yhteiseksi hyväksi. Löytyykö jatkuvasti tuota lähimmäisenrakasta mieltä, joka nälkäisen ravitsee, janoisen juottaa, alastoman vaatettaa ja palelevan lämmittää.

 Siitä ajasta, jolloin itsenäisen Suomen viralliset syntysanat lausuttiin 6. päivä joulukuuta 1917 on nyt kulunut 23 vuotta. Tuo tasavaltamme aamunkoittoon liittynyt aika kytkeytyy aikaan, jolloin riehui silloinen maailmansota, jolloin olot olivat siksi sekavat, ettei mitään varmaa voinut sanoa siitä miksi valtaryhmitykset lopullisesti muovautuisivat.

 Tämän sekavan ajan ansiosta, mahdollisesti myös suomalaisen jukuripäisyyden ansiosta, jota silloin ei joko osattu tai pystytty myönteiseen uomaan ohjaamaan; mahdollisesti myös siksi, ettei osattu niin sanottuja erottavia tekijöitä asettaa alistettuun asemaan, jouduimme silloin käymään tuon traagillisen kamppailun, joka vielä on muistissamme ja joka silloin vaati paljon uhreja.

 Meillä oli kuitenkin tänäkin aikana onnetar mukanamme ja verrattain pian näitten tapahtumien jälkeen pääsimme siksi vakavaan olotilaan, että voimme ryhtyä siihen rakennustyöhön, jonka tuloksena ovat ne saavutukset, jotka ovat kaikkien nähtävinä sekä aineellisen että henkisen elämän alalla.

 Opimme ymmärtämään, että erottavain tekijäin nostaminen vie aina pakkovaltaan, olotilaan, jossa ei ole persoonallista vapautta, kun sen sijaan yhdistäväin tekijäin vallitsevaksipääsyn vaikutuksesta sekä sisäisesti että ulkoisesti vapaa elämä rehevöityy ja kasvaa.

 
Kuntalaiset

 Kun me tänään olemme vetäneet tunnusmerkit salkoihin, kun me olemme pukeneet juhlapuvut yllemme, kun me tänään kokoonnumme näihin tilaisuuksiin, tehkäämme se siinä mielessä, että olkoonpa edessämme mitä hyvänsä, me olemme tosin lukumääräisesti pieni, mutta yhtenäinen kansa, jolla on ja tulee olla oma paikkansa ja tehtävänsä ja jota sitoo yhteen sellainen kohtalonyhteys ja yhteistahto, ettei sitä pahinkaan ajan myllerrys voi tyhjäksi tehdä.

 

Eemeli Törmä

 

 

 

Tervehdyssanat vappuna 1941
 
Tämän tilaisuuden on järjestänyt Ov.sd.kj.

Ohjelma on kokoonpantu siten, että perusjärjestöt ovat kukin kohdastaan tuoneet kortensa yhteiseen kekoon. Ainoastaan juhlan varsinainen puhe on vaalipiirijärjestön kautta järjestetty.

 Ne ulkonaiset olosuhteen, joissa nyt juhlaa vietämme, ovat peräti muuttuneet. Sota riehuu jo toista vuotta Euroopassa.

 Kansainvälinen tv liike on hajonnut ja lakannut olemasta. Haave yli maailman ulottuvasta veljeydestä on särkynyt. Monta muuta aikaisempaa uskomustamme olemme saaneet haudata.

 Olemme pelolla ja vavistuksella. joutuneet seuraamaan, mitä meille jää ja jääkö mitään sellaista, jonka perustalle voimme elämää jatkaa ja uutta rakentaa. Jääkö sellaisia tekijöitä kuin luottamusta järjestettyä talouselämää. Jääkö yhteiskuntarakennelmaa, jossa meillä on vissit kansalaisen oikeutemme, vissi tehtävämme, vai meneekö kaikki kaaosta kohti.

 Sota joka jo 1 v 8 kk on riehunut joutui jo melkein alkuasteella sivuamaan meidänkin maatamme. Se kiertämätön, ylipääsemätön pakko, johon silloin jouduimme, pakko puolustaa itseämme, vei suomalaiset lähemmäksi toisiaan. Kävi selville, että ilman kaikkien ponnistusta emme olisi selviytyneet itsepuolustuksessamme senkään vertaa.

Samoin selvisi, ettei vaara vie vapautta tai oikeuksia ainoastaan tuolta toiselta, sinulta tai minulta, vaan meiltä kaikilta.

 Löysimme rakennusaineksia yhteisen perustan luomiseen, aineksia jotka aikaisemmin pintapuolisuudessamme tai ylimielisyydessämme olimme hylänneet.

 Selvennän hieman edelläsanomaani. Ns. porvarillinen maailma meillä suhtautui aikaisemmin järjestettyyn työväenliikkeeseen melkein poikkeuksetta yksinomaan kielteisesti. Esim. palkka-asiat, poliittiset asiat. Sosialisti oli haukkumanimi.

”Nämä kaikki minä annan sinulle, jos lankeat maahan (luovut uskostasi) ja kumarrat minua.”

Mutta meissä oli myöskin itsessämme voimia, jotka estivät aikaisemman yhteisen pohjan löytämisen.

 Meitä vaivasi ns. alemmuuskompleksin aiheuttama pakkomielen tila, joka asetti olevat tosiasiat virheellisessä valaistuksessa väritettynä eteemme. Ja jos meillä oli joku tuollainen virheellinen päähänpinttymä, panimme me taivaat ja maat liikkeelle, ettei kukaan päässyt sitä meiltä särkemään olipa se sitten miten naurettava tai hullunkurinen hyvänsä. Pää iskulause pensaaseen.

 Me olimme ylimielisiä.

Tuo ylimielisyys oli levinnyt tartunan tietä ja sen voima oli aikanaan mahtava. Sorron aiheuttama marttyyrius ei tuonut ainoastaan kärsimystä, se toi kärsimyksen synnyttämää nautintoakin ja siten osaltaan oli estävänä tekijänä rakentavan kanssakäymisen syntymisen tiellä eri ryhmien välille.

 Pelkäsimme, että lähentyminen laskee vastustajan vartioketjun läpi, tuhoamaan sen, mitä itse pidimme olemassaolomme kulmakivenä.

 Sota toi mukanaan lähentymisen.

Porvarillisella taholla sitä on monessa yhteydessä korostettu. Työväenliikkeen miehet ovat sitä myös monin ottein selvittäneet.

Saatetaan ajatella: onkohan tämä vilpitöntä. Jeringin mukaan on tunnustus hyväksyttävä, vaikka se olisi vain kohteliaisuudesta lausuttu. Siitä voidaan pitää kiinni.

Saatetaan ajatella: mitä hyötyä siitä on. Siinä me näemme tällä kertaa sen ainoan perustan, jolle voimme olemassaolomme rakentaa. Siltä pohjalta vain voimme omat tarpeemme ja oman olemassaolommekin turvata. Siksi varokoon jokainen ottamasta tästä rakennelmasta pois ainoatakaan kappaletta sillä kaikki ne ovat kokonaisuuden kannalta välttämättömiä.

 Samoin kuin sodan johdosta olemme säännöstelleet elintarpeemme, joudumme myös säännöstelemään oikeutemme, ajattelutapamme, että voisimme säilyttää vapautemme.

Niissä puitteissa esitämme tänään vaatimuksiamme, jotka juhlapuhuja täällä esittää.

 
Jäsentely
johdanto

Mullistavat tapaukset 1939-41 ovat ajaneet meidät yhteen. Me rakentelimme miestä ulkonaoleville seikoille aaterakennelmia, jotka ovat kaikki sortuneet.

Käsittely

Sympatiat ja antipatiat rakentuvat kuvitelman varaan sellaisissa tapauksissa, jolloin ei kosketuskohta ole välittömästi ulottuvillamme. Lähelläoleviimme määräävät persoonalliset kosketukset sympatioittemme synnyn.

Venäläinen prpaganda on tuntunut ”Velhovuoren syöjätärten noitatoimilta” Ei ole tarvinnut kreikkalaiseen tapaan sitoa itseään mastoon kiinni seireenilaulun vuoksi. Sotaan nähden olemme puhtain rinnoin. Voimme täyteläisen hyväunisesti nukkua yömme siitä ettemme ole himoinneet hyökkäystä kenenkään kimppuun. Olemme ainoastaan puolustaneet itseämme ja oikeuksiamme.

 On käynyt kuin sadussa. Paha peikko on ollut mahtava valtias, se on yrittänyt alistaa ja orjuuttaa meidät. Lopuksi me kuitenkin selviydymme voittajana.

 
Kotirintaman merkitys
 
Vaikeudet ovat monet.

Toisilta sota on siirtänyt omaisen ja aiheuttanut paitsi mielen järkytystä itse tapauksen vuoksi, myös masennusta siksi että vanhat suunnitelmat ovat murskautuneet. Elämä näyttää kaventuneelta, rasitukset suuremmilta.

Toisen osalta on sota kovalla kourin ulottanut hirvittävän kätensä omaisuuteen, tuhoten talot, myllertäen maat. Toisten osalta sota on lopettanut mukavan vetelehtimisen, asettanut eteen velvollisuuden tehdä työtä, asettanut ponnistusvaatimuksen.

Toisten kohdalla se on supistanut affäärimahdollisuuksia, tuonut kilpailijaksi uusia ennen tuntemattomia tekijöitä tai luonut monenmoiset säännöstelyt ja toimintaa rajoittavat määräykset, asettanut monenmoiset kontrollit ja tarkastukset.

 
Puhe 4/8 1941
 
Kokemus: ”kun vaara on suuri on apu lähellä.”

Kun joudumme kovan tosiasian eteen, että mikään muu ei auta kuin luottaa omiin voimiinsa: silloin tunnemme miten saa voimaa mahdottomalta näyttäväänkin ponnistusten suorittamiseen. Luja tahto vie miehen vaikka läpi harmaan kiven.

Sairas Bedestan lammikolla odotteli onnen sattumaa ”ihmettä” päästäkseen omien sisäisten voimiensa asettamasta vankeudesta. Kävi käsky: ”Nouse, ota vuoteesi ja käy.”

 Kun 1939 jouduimme sotaan, kävi selväksi, että kaikki ne kysymykset, joista olimme keskenämme kissanhäntää vetäneet, olivat vähäpätöisiä, syrjään siirrettävät, sen suuren uhan ja vaaran torjumisen tieltä, joka oli kohdallamme.

 Kävi myös selväksi, että ilman kaikkien yhteistä voimain ponnistusta emme selviä voittajana. Yksimielisyytemme ei ole keinotekoista. Se ei ole agitaation tulosta, Se on meissä kumpuavaa käsitystä siitä että ainoastaan näin on ainoa mahdollisuutemme menetellä. Olemme olleet monien mahdottomilta näyttävien häränpyllyjen todistajina.

 Propaganda on kyllä ase, joka taidolla käytettynä ja terävänä tehoaa ja saattaa viedä tulokseen. Polseviikit ovat tämän aseen tyyten tylsyttäneet. Tökerö propaganda saa aikaan päinvastaisen vaikutuksen. Pohjan säilyminen: säilyykö sellainen oikeustila, jolle voimme jälleen rakentaa.

 

Eemeli Törmä
Puhe kotirintamajuhlssa 3/8 1941
Opiston kentällä

Kun kaksi vuotta sitten alkanut sota alkoi järkyttää Eurooppaa, kun monet silloiset valtiot joutuivat sodan mullistavien vaikutusten alaiseksi, oli meidänkin osallamme mieliä jännittävät tapahtumasarjat edessä. Maantieteellisestä asemastamme johtuen sekä sen tosiasian muistaen, että olimme viimeiset yli sata vuotta kuuluneet Venäjän vallan alaisuuteen; suurpolitiikkaan kuuluvat salaiset kaupustelut, suurten valtojen ns. strategiset tavoitteet ym. olivat niitä tekijöitä, jotka k.o. jännittävyyden muodostivat. Onneksi me kaikki oikealla tavalla käsitimme sen pohjan säilyttämisen merkityksen, jolle voimme elämämme rakentaa. Käsitimme, että meidän tulee saada olla itse omia isäntiä omalla alueellamme, 23 vuotta alueella, joka on vuosisatoja puhtaasti suomalaisen kansanaineksen asuma-alana ollut. Käsitimme, että meidän ei ole itse pääasiaan nähden annettava perään ajettinpa meihin kohdistuvia vaatimuksia minkälaisilla verukkeilla hyvänsä. Emme kallistaneet korvaamme niille seireenilauluille, joita rajan takaa tyrkytettiin. Käsitimme, että jos menetämme isäntävallan omalla alueellamme, ei meille jää mitään sellaista, johon voimme luottaa. Ja ilman luottamusta ja ilman järjestystä, ilman oikeussuhteen olemassaoloa ei ole olemassa perustaa, jolla todellinen elämä voisi jatkua ja kasvaa.

 Saattoi olla meissä niitä, jotka ajattelivat: ”Olisi pitänyt seurata Itämeren maiden esimerkkiä”. Myöhempi kehitys on kuitenkin osoittanut, että tällainen asenoituminen meidän osaltamme olisi ollut täysin väärä.

 Mahdollisesti olisimme ensimmäiset kuukaudet päässeet vähemmillä uhreilla kuin mitä 1939-40 sota meille aiheutti, mutta asiain kehitys olisi kyllä ollut kohdaltamme sellainen, että uhrien antamisesta ei olisi ollut loppua nähtävissä samalla kun me sekä moraalisesti että oikeudellisesti olisimme joutuneet täysin kestämättömälle linjalle.

Antaessame perään oikeuksiemme puolustamisessa olisimme ennen pitkää olleet olotilassa, jossa itäinen naapurimme olisi voinut meitä kuljettaa milloin minkinlaisin tekosyihin vedoten niille kuuluisille karkoitus- ja pakkotyöleireille, jotka ovat olleet leimaa-antavana koko venäläiselle komennolle. Pakkotyöleireille, joille ovat menehtyneet  kymmenettuhannet rajantakaiset suomen sukulaiset, karjalaiset, inkeriläiset ym. Leireille, joille raahattiin itsenäinen aines itämerenmaista

Virosta, Latviasta, Liettuasta. Heti sen jälkeen, kun bolsevikit olivat näissä maissa saaneet otteensa sen verran varmistetuksi, vettä voivat nämä aikeensa toteuttaa. On selvää, että tällainen kekitys olisi meitä kohdannut erikoisen ankarassa muodossa, sillä itäiselle naapurille oli kyllä hyvin selvillä, että heidän käännytystyönsä ei täällä ollut kantanut, monista vuosista ja siihen uhratuista suurista ruplamääristä huolimatta, paljonkaan hedelmää.

 Keskuudessamme oli monia, jotka eivät syksyllä 1939 neuvottelujen kestäessä uskoneet olevan mahdollista, että Venäjä hyökkäisi kimppuumme. Valtiollahan oli monien tajussa vielä ns. työläisvaltion nimi ja kaikesta kouraantuntuvista esimerkeistä huolimatta, jotka puhuivat vallan toista, oli monilla tajussaan vielä sympatian rippeitä tätä valtiota kohtaan jälellä.

 Mutta kun sattui ns. Mainilan tapaus sekä sen seurauksena ensimmäiset ilmahyökkäykset, silloin myös hävisivät hyväuskoisimmankin sympatiat. Silloin meillä kaikki, ylimmästä alimpaan, tasavallan ensimmäisestä kansalaisesta viimeiseen rivimieheen saakka kiiruhtivat puolustusrintamaan.

 Taistelumme, niin tavattoman epäsuhteellinen kuin se olikin, hämmästytti koko maailmaa. Huolimatta siitä, että uhrimme oli raskas, rauhanehdot kovat ja yhä riehuva sota saarsi ja kuristi talouselämäämme, aloimme rakentaa kansamme elämää ja toimeentuloa jäljllejääneitten mahdollisuuksien rajoissa. Toivoimme saavamme elää hyökkäyksiltä rauhassa.

Toisin kuitenkin kävi.

Vihollinen ei hetkeksikään luopunut suunnitelmistaan kansamme valtaamiseksi. Se vain muutti menettelytapaa. Tahdottiin saada keskuudessamme eripuraisuutta lietsomalla hajaannusta aikaan. Tässä tarkoituksessa maahamme kuljetettiin – muilla asioilla varjostaen – satoihin nouseva maanalaisten myyrätyöntekijöiden lauma. Lauma, joka oli tähän tehtäväänsä erikoisesti koulutettu, spesialisoitunut ja joka runsailla ruplamäärillä varustettuna voi likaista työtään harjoittaa Venäjän virallisen edustuksen siipien suojassa.

 Nämä asiathan ovat jokaiselle meistä nyt varsin tuttuja tasavallan ensimmäisen miehen puolitoista vuotta sitten pitämästä puheesta. Puheesta, jossa esitetyt täsmälliset tosiasiat saivat sitä kuullessamme meidät hetkeksi jähmettymään, huolimatta siitä, että olimme aika ajoin pienistä rivien välistä luettavista uutisten pirauksista aavistelleet jotain erikoista olleen kysymyksessä. Tai olipa yksi tai toinen meistä saattanut tavata näitten hämärämiesten puuhailujakin, milloin yhdessä, milloin toisessa yhteydessä. Mutta kun meille yhtaikaa paljastettiin nuo asiat nähtäväksemme ja arvosteltavaksemme, olimme sekä yllättyneitä että järkyttyneitä siitä mitä meidän päämme menoksi oli ollut suunnitteilla.

 Me olemme jälleen joutuneet sotaan, tai oikeastaan, sota joka välillä oli muuttuneena muotoaan jälleen muodostunut aseelliseksi taisteluksi. Jälleen olimme tämän väistämättömän välttämättömyyden pakosta joutuneet pinnistämään kaikki voimamme äärimmilleen karkoittaaksemme vihollisen alueeltamme, suojellaksemme kaikkea sitä mikä meille kuuluu, hyökkäyksiltä, tulivat ne sitten maalta, mereltä tai ilmasta. Olemme tätä tehtävää varten joutuneet jakautumaan sekä sotilaalliseksi että kotirintamaksi.

 
Kotirintamalaiset

Vaikka emme vielä näekään merkkejä, jotka viittaisivat suursodan loppumiseen ja normaalin elämän palaamiseen eurooppalaisille alueille, voimme kuitenkin odottaa ja uskoa, että meille suomalisille tässä myllerryksessä tapahtuu oikeutta. Meidän ei kuitenkaan ole syytä yrittää ratkaista asioita ja tehtäviä, jotka eivät ole meidän, kotirintamalaisten osana. Se mikä kuuluu tasavaltamme virallisten hallituselinten hoidettavaksi, tulee kyllä myös oikein ja parhaalla tavalla aikanaan hoidetuksi. Siihen saamme luottaa, vaikka emme aina saakaan heti tietoomme, mitä tapahtunut on. Meillähän on tasavaltamme johdossa aivan valtiosäännön mukaisesti kokoonpantu hallitus. Eduskunta suorittaa sille kuuluvat tehtävänsä ja näin ollen voimme lujasti luottaa siihen, että kulloinkin punnitaan ja tehdään se mikä punnittavissa ja tehtävissä on.

 Armeijamme seisoo vankkumattomana tehtävässään ja viestit, joita me sen linjoilta päivittäin saamme, kertovat sellaisesta urheudesta, että se täyttää mielemme ylpeydellä.

 Sota on sotaa ja täsät johtuu, että tulee murheviesti milloin yhden milloin toisen osalle silloin kun sota on iskenyt lähimpään omaiseen tai ystävään. Tällaiset tapaukset tietysti kouraisevat olemustamme enemmän kuin muut tavalliset uutiset aivan olemuksemme pohjakerroksia myöten. Mutta meillä on kuitenkin tässä murheessamme lohduttavana tietona se, että näitten, työnsä päätökseen päässeitten muistoa siunaa yksimielisenä koko kansa, eikä ainoastaan nykypolvi, vaan jälkeentulevatkin.

 Näin me joudumme tällaisiakin tapauksia katsomaan laajemmasta perspektiivistä, näkemään siinä aiheita, tarkoituksia ja välttämättömyyksiä, jotka ovat olleet kiertämättöminä edessämme. Ja kun näemme kanssaveljiemme rientävän kantamaan tätä epätavallisen raskasta kuormaa, saamme itsekin uutta voimaa jaksaaksemme jatkaa eteenpäin.

Jaettu suru on vain puoli surua, mutta jaettu ilo kaksinkertainen ilo. Rientäkäämme lohduttamaan niitä, jotka lohdutusta tarvitsevat. Rientäkäämme pusertamaan niiden kättä, joita kova onni on kohdannut.

 Mutta itse tällä kotirintamallakin on edessään omat vaikeutensa, joitten voittamiseen tarvitaan hyvää tahtoa ja ennen kaikkea sosiaalisen ajattelun läpitunkemaa mieltä.

Tiedämme, että kauppatiet ovat tyyten tukkeutuneet. Sellaisten tarvikkeiden kuin esim ns. siirtomaatavaroitten tuonti on melkein kokonaan tyrehtynyt. Joudumme jatkuvasti ylläpitämään verrattain tiukkaa säännöstelyä jokapäiväisen elämämme tarpeista. Meidän täytyy nyt tulla toimeen ilman monia sellaisia tarvikkeita, jotka aikaisemmin olivat kuuluneet jokapäiväiseen leipäämme. Niukkain tarvikevarastojen jakaminen siten, että kukin saa osansa. Työvoiman käytön järjestäminen sillä tavalla, että kaikki välttämättömät työt tulevat tehdyiksi, että viljat tulevat talteen korjatuiksi, että kaikki rehuksi kelpaava tulee säilöttyä, että kaikki se millä voimme varustaa ruokavaliotamme tulee säilöön otetuksi, että kaikki se, mikä koskee karjatalouttamme, tulee asianmukaisesti suoritetuksi, polttoaine varatuksi jne, työvoiman ja työn järjestäminen siten että siitä saadaan mahdollisimman suuri yhteinen hyöty ja että siitä saatavalla palkalla voi siedettävästi tulla toimeen.

Siinä muutamia asioita, joitten oikealla tavalla järjestämisestä riippuu voimmeko jatkuvasti säilyttää sen myönteisen, veljellisen asenteen, joka välillämme vallitsee. Tähän tarvitaan entistä suurempaa sosiaalista mieltä, asioiden ymmärtämistä kokonaisuuden kannalta katsottuna.

Mutta ei ainoastaan ymmärtämistä, vaan myöskin itse teossa ilmenevää tahtoa nurkumatta tehdä sen, mitä voimat myöten antavat.

 ”Joka ei tahdo työtä tehdä, ei hänen syömäänkään pidä”, kuuluu tuo vanha käsky, joka sisältää halki ikiaikojen kestävän totuuden. Tämä käsky ei jät ulkopuolelle ketään. Se sulkee piiriinsä kaikki säätyyn, asemaan, sukupuoleen ja varallisuussuhteisiin katsomatta. Se käsky on henkilökohtainen. Sitä käskyä ei voi täyttää edusmiestä palkkaamalla, vaan se käsky on kunkin henkilökohtaisesti itse teossa täytettävä.

Tämä asettaa meille itsekullekin jatkuvia entistä varmemmin täytettäviä velvoituksia. Niille, joitten osalla työtilaisuuksien järjestäminen on, kuuluu käsky tehdä voitavansa. Niille joilla maanviljelys, karjatalous, tai muun tuotannon harjoittajina on tilaisuus ja mahdollisuus helpottaa elintarviketilannettamme, kuuluu velvoitus tehdä voitavansa. Sama käsky kuuluu jakelukoneistoa hoitavalle tai jakelussa työskentelevälle, sama yksityiselle työmiehelle pelloilla, riihessä, heinävainiolla, metsätyömaalla tai teollisuuden palveluksessa, tehdä voitavansa.

Myös kaikille muille, jotka tavalla tai toisella voivat auttaa puutteentorjunnassa, ja kaikkihan me sitä ainakin jollain tavalla voimme, kaikille kuuluu sama käsky, tehdä voitavansa.

 Tässä tarvitaan sosiaalisen ajattelun läpitunkevaa uhrautuvaa mieltä. Tarvitaan kykyä ja uskallusta luopua paljosta siitä, mikä meille itsellemme on muodostunut mieleiseksi. Tarvitaan hyvää tahtoa ja uhrautuvaa mieltä muodostaaksemme toimintamme sellaiseksi, että se on rakkaudessa tapahtuvan lähimmäisemme auttamishalun läpitunkemaa.

 Arvioidessamme sitä, mikä on saanut meidät tässä jo kohta pari vuotta jatkuneessa taistelussa murtumatta kestämään puolustaessamme itseämme ylivoimaa vastaan, on tämän kestävyytemme avain löydettävissä siinä yksimielisyydessä ja kohtalonyhteyden tunnossa, joka keskuudessamme on vallinnut. Olemme ymmärtäneet asettaa erottavat tekijät alistettuun asemaan. Siirtäneet lepäämään kaiken sen, mikä voisi olla erimielisyyksien aiheena. Sen sijaan olemme ymmärtäneet nostaa hallitsevaan asemaan meitä yhdistävät tekijät, jotka ovat tämän hallitsevaan asemaan pääsemisen ansiosta muodostuneet voimaksemme.

 Syvemmin asiaa ajatellen onkin niin, että erottavien tekijäin valtaanpääsy vie aina pakkovaltaan, olotilaan, jossa ei ole persoonallista vapautta, ei vapaaehtoisuuteen perustuvaa keskinäistä luottamustakaan, kun sen sijaan yhdistäviin tekijäin vallitsevaksipääsyn vaikutuksesta sekä sisäisesti että ulkoisesti vapaa elämä rehevöityy ja kasvaa.

 
Kuntalaiset

Kun me tänään olemme kokoontuneet kotirintaman merkeissä tehkäämme se siinä lujassa luottamuksessa, että ne elimet ja henkilöt, joille maamme kohtalon ratkaisut on uskottu, suorittavat sen parhaimmalla ja onnekkaimmalla tavalla. Tehkäämme se myöskin siinä lujassa päätöksessä, että itse kukin kohdaltamme teemme voitavamme siinä tehtävässä, joka on työksemme joutunut.

Tehkäämme se myöskin siinä päätöksessä, että nujerramme kaiken se, mikä voisi aikaansaada hämminkiä ja eripuraisuutta keskuudessamme ja siten koitua vihollisen hyödyksi.

 Tällöin voimme luottaa siihen, että säilyy sellaiset perustavat tekijät kuin luottamus, oikeusturvallisuus ja vapaus, jotka ovat niitä perustekijöitä, joille tämän myrskyn ohimentyä voimme jälleen elämää rakentaa.

 

Eemeli Törmä
Venni Koskelan haudalla 11/5 1957

Seisoessamme tässä Oyk:n edustajina koulumme pitkäaikaisen johtajan, rehtori V.K:n arkun äärellä täyttää mielemme murhe ja ahdistus.

 Kun viime maanantaina levisi tieto siitä, että johtaja V.K. oli edellisen yön hiljaisina hetkinä kutsuttu pois tästä elämästä, vaikutti tuo tieto meihin syvästi kouraisten mielemme pohjaa.

Onhan tässä kysymys 30-vuotisen palvelussuhteen näin päättymisestä. Siis käytännöllisesti katsoen kokonaisesta miehen elämäntyöstä tämän oppilaitoksen, Oyk:n johtavana henkilönä, joten meidän tämän koulun alueen lastenlasten vanhempien mielessä Oyk. ja sen johtaja V.K. ovat ikään kuin kasvaneet yhteen, muodostuneet yhteiseksi, samaistetuksi käsitteeksi, jotka yhdessä muodostavat vissin käsitekokonaisuuden.

 Suuri ja paljon vaativa on ollut se työmäärä, jonka johtaja V.K. joutui suorittamaan. Niin suuri, että olisi ylivoimaista minun ryhtyä sitä yksityiskohdittain kuvailemaan. Mutta se ei ole tarpeenkaan, sillä oletan, että sillä suurella ihmisjoukolla, jonka muodostavat tätä koulua käyneitten lasten vanhemmat sekä ne tuhannet naiset ja miehet, jotka ovat 30-vuotisjaksona olleet tämän koulun oppilaina, on melkein täydellinen yleiskäsitys hänen suorittamastaan työstä, sen laajuudesta, sen vaikeuksista ja sen arvosta ja merkityksestä, ilman, että tässä on tarpeen ryhtyä sitä kertaamaan.

 Kuitenkin haluan mainita erään hänelle ominaisen piirteen. Johtaja V.K. ei ollut ns. uusien aatteiden mies, vaan hän nojautui vanhaan, koettuun ja kestäväksi ja oikeaksi havaittuun.

 Ei hän myöskään tehnyt helppohintaista mainosta itsestään. Velvollisuutensa täyttäminen oli hänelle ehdoton tarve, josta hän ei tinkinyt ja aivan viimeisiin voimiin asti hän ponnisteli sen täyttämiseksi, sairauttansakin uhmaten.

 Hänen työpäivänsä on nyt päättynyt. Meidän on nöyrtyen alistuttava siihen käsitteeseen, että tapahtunut kaikkivaltiaan kutsu on ehdoton ja muuttamaton, joten siinä ei ole arvostelulle, eikä purnaukselle sijaa.

 Siis: Vaikka emme ehkä käsitäkäöän kaiken tämän tarkoitusta, tulee meidän muistaa ”Herran tiet ovat tutkimattomat.” Niinollen me joudumme kiitosmieltä tuntien toteamaan tämän 30-vuotisen työn tapahtumisen merkityksen ja päättymisen. Silloin me myös tajuamme, että rehtori V.K. elää suorittamansa opetus- ja kasvatustyön perusteella oppilaittensa mielissä kauas aikojen taa.

Olkoon siunattu hänen elämäntyönsä ja muistonsa. 

 

Eemeli Törmä
Kotiuttamisjuhlapuhe 6.12.1944
Sotavaiheen alku v. 1939

Hahmoitteluna sen aiheuttama sielullinen tiivistyminen.

Sodan jatkaminen v. 1941-44

Sodan aiheuttamat sielulliset muutokset kansamme olemuksessa.

Sodan synnyttämät sielulliset reaktiot ovat voimakkaat. Tarvitaan kauan aikaa ennen kuin kansamme niistä tervehtyy.

Tarvitaan mukautumista, ymmärtämystä ja keskinäistä rakkautta.

 Palvelemisen periaate.
Sen velvoitus on ulotettava kaikkiin.

Ei ole vailla moraalia se velvoitus, vaikkapa pakkoa käyttäen onnistuvat suorittamaan palveluksia omaisuuksillaan.

Sosiaalisen ajattelun kehittyneisyys – kehittymättömyys.

Demokratiassa on erilaisten voimien sallittava työntyä esille ja murtautua toisiaan vasten. Se joka on elinvoimaisin, jää jäljelle.

Kotiutetuille on outoa palata siviilielämän rajoittuneisuuteen. Näyttää siltä, ettei useat kotiutetut heti näitä ajatuksia tajua.

Missä tavataan uskollisen omaisen, äidin, isän tai morsiamen tai vaimon ja lasten koskettava käsi, siellä on löydetty porraspuu, miltä jatkaa.

Tavataan ystävällisiä katseita, kädenpuristuksia, tajutaan, että tappiokin on yhteinen kohtalomme, joka ei saa muodostua erottavaksi, vaan yhdistäväksi tekijäksi sekin.

 Ainekset, jotka farisealaiseen tapaan ovat maksaneet veronsa ja toitottavat omaa hyvyyttänsä. Rikkalalle miehelle sanottiin: ”Mene ja myy kaikki, mitä sinulla on ja anna vaivaisille.”

 Monet kompastuvat suuremmen asian mahdollisuuteen, ikään kuin nyt olisi joku sopiva aika rikastumiseen. Mitä oikeutta on saada enempi kuin on määrätty.Eihän varkauttakaan tee oikeutetuksi se, että joku muu on jotakin varastanut.

 Kotiutettuja odottaa tyntäyteiset vuodet, mutta sen tuloksena tulee olemaan ihanan tyydytyksen tunne siitä, että on suorittanut ja suorittaa työtä omaistensa, sukunsa ja kansan s.o. isänmaan hyväksi.

 

Puhe kotiuttamisjuhlassa 6.12.1944

 

Hyvät kuulijat

 Se neljännesvuosisata, joka kansamme elämässä edelsi aikaa ennen näitä nykyisiä sotia, oli – kokonaisuutena ottaen -, suuren edistyksen ja nousun aikaa kansamme elämässä. Jos ajattelemme sitä taloudellista rakennustyötä, joka tänä aikana tehtiin, on se valtava.

 Samoin kultturellinen työ, oppivelvollisuuden toteuttaminen ym. on erikoisen maininnan arvoinen.

Sosiaalinen lainsäädäntö meni jättiläisaskelin eteenpäin. Vauraus ja hyvinvointi kasvoi ennennäkemättömässä määrässä.

 Mikä kaiken tämän teki mahdolliseksi. Me olimme onnistuneet luomaan elämällemme pohjan, perustan, jonka päälle luottamuksella voimme rakentaa. Meillä oli tulevaisuuden uskoa ja luottamusta sekä sitkeä halu ja sisu tehdä työtä. Me tunsimme, että olimme saavuttaneet kovan kalliopohjan jalkojemme alle, jolla voimme seisoa ilman vähintäkään pelkoa sen pettämisestä. Meillä oli perustuslakiimme kirjoitettu oikeusturva, jota me olimme tottuneet vaalimaan ja pyhänä pitämään ja joka oli taannut sen, että kellä hyvänsä kansalaisellamme oli mahdollisuus sukuun, säätyyn tai varallisuuteen katsomatta suojella itsensä vääryyttä ja toistan mielivaltaa vastaan.

 Nämä tekijät, hengen, omaisuuden ja kunnian suojaksi pystytetty oikeusturva sekä käsitys taloudellisen, yhteiskunnallisen ja sivistyksellisen pohjamme lujuudesta, olivat ne jotka synnyttivät elämänuskon ja yrittämishalun.

 Oikeastaan me olimme kaikkea tätä jo tottuneet pitämään niin selvänä ja asiaankuuluvana, että meistä tuntui melkeinpä hupsulta ajatus, että joutuisimme olotilaan, joissa olisimme näitä elämämme peruskiviä vailla. Me pidimme sitä niin selvänä kuin tietä, joka on käytettävissämme tai valoa joka on apunamme. liikennevälineitä, joita oli käytettävissämme, että aivan kuin nämä voidaan pienellä vuosittaisella korjaamisella ja paikkaamisella pitää jatkuvasti palveluskuntoisina. Me ajattelimme, että nuo äskenmainitut perustekijätkin voidaan pitää jatkuvasti palvelukuntoisina, kun vaan näpertelemme silloin tällöin joitakin uusia lakeja, joilla järjestelemme keskinäisiä, sisäisiä olojamme.

 Uskoimme, että tuo meille aikanaan tunnustettu paikka itsenäisenä kansana maailman auringossa, on arvo, johon ainoastaan meillä on mielenkiintoa ja ettei sitä siis uhkaa mikään erikoinen ulkoapäin tuleva.

 Tuli elokuussa 1939 syttynyt suursota. Sen mainingit alkoivat sivuta meidänkin maatamme. Kuulimme myrskyn lähestyvän. Vakavina kysyimme silloin: ”Iskeekö sodan salama meille?”

Olimme kuitenkin optimisteja. Viimeiseen asti uskoimme, että vaara menee ohi sillä ”niin ajateltiin” kun emme me kaikessa pienuudessamme oli miksikään vaaraksi kenellekään. Ei kenelläkään suurvallalla pitäisi olla aihetta käydä meitä ahdistelemaan. Olimmehan sitä paitsi Kansainliiton jäsen ja olimme omasta kohdastamme täyttäneet kaikki velvoitukset sitä kohtaan. Uskoimme Kansainliiton aatteelliseen vaikutusvaltaan rauhantilamme tukemiseksi ja elätimme toivoa siitä, että sota on kuin jylisevä ohikiitävä ukkosilma, jonka pauhu tosin kuuluu ja joka ehkä pimentää hetkeksi päivänvalon meihin iskemättä.

 Silloiset tapahtumat vyöryivät kuitenkin omalla vauhdillaan. Alkanut sota levisi yhä laajemmalle alueelle. Kuten tunnettua emme mekään kaikesta maltistamme huolimatta voineet estää sitä, että sota laajeni maamme alueelle. Meillä ei ollut valittavana muuta mahdollisuutta kuin puolustaa itseämme.

 Kaikki se, mitä sen jälkeen tapahtui ja on tapahtunut näinä seuraavina vuosina on loogillista ja ymmärrettävää. Se oli kohtalon vääjäämätön pakko, joka ajoi meidät kulkemaan sitä tietä, jota kuljettiin. Ei meillä ollut edes aikaa laskeskella sitä, kannattiko torjua meihin kohdistettuja iskuja. Itsesäilytysvaisto pani sen tekemään ilman muuta.

 Että koko muukin sivistynyt maailma käsitti sellaisen asemamme ja asennoitumisemme samoin kuin me, kävi selville niistä myötätunnon ilmauksista, mitä me kaikkialta osaksemme saimme. Ne olivat tosin vain sanoja, mutta niissä puhui kuitenkin kehittyneitten kansojen oikeudentunto.

Tämä kehittyneiden kansojen oikeudentunto reageerasi jokatapauksessa meidän taisteluumme myönteisesti. Ja ojennettiinhan sitä paitsi länsi-Euroopasta päin meitä kohti myöskin taloudellisessa mielessä auttavaa kättä.

 Suursodan liekki on sen jälkeen nuoleskellut hävittävällä tulikielellään melkeinpä jokaista maapallon kolkkaa. Minun ei ole kuitenkaan syytä sitä sen enempi kosketella.

 Oma maamme on myöskin näinä vuosina ollut monenlaisten sodan vaikutuksesta muuttuneitten olosuhteitten sivuamana. Eräistä seikoista on kuitenkin syytä mainita. Me olemme pystyneet, jos otamme huomioon kansamme pienuuden, panemaan liikkeelle jättiläismäisen voimapanoksen. Ei ainoastaan siten ymmärtäen, että on ollut yksilöitä, jotka ovat suorittaneet merkittäviä yksilöllisiä tekoja, vaan tarkoitan tekoja, jotka ovat olleet mahdollisia vain kokonaisten joukkojen myötävaikutuksella. Siihen on sisältynyt paljon enemmän kuin pelkkä kirjaimellinen määräyksen täyttäminen. Siihen on sisältynyt niin paljon uhrimieltä ja itsekieltäytymistä sekä kurin kunnioittamista, että vasta myöhemmin aika mahdollisesti osaa oikealla tavalla arvioida sen suuruuden.

 Ja suomalaisen sotilaan rinnalla on suomalainen nainen, harmaapukuinen lottajoukko suorittanut työmäärän, joka on suuruudessaan ainutlaatuinen, kun otamme huomioon , että tämän järjestön työ, on kokonaan perustunut vapaaehtoisuuteen. Kolmattasataatuhatta lottaa järjestettynä vapaaehtoiseen työskentelyyn mitä moninaisimpiin tehtäviin, koulutettuna mitä moninaisimpiin taitoihin, alistettuna palvelemaan ja auttamaan siellä, missä apua tarvittiin, työskentelemään itsekieltäymyksen ja kurin alaisena. Se on ollut sekä aikaansaannokseltaan että merkitykseltään saavutus, jonka täytyy kaikkien rehellisesti tunnustaa olimmepa muuten yleisistä asioista mitä mieltä tahansa. Varmaan tulevaisuudella on oma Runeberginsa, jokaosaa oikealla tavalla jälkimaailmalle kirkastaa tämän työn ytimen.

 Mutta myös ns. kotirintama on näinä vuosina suorittanut joskin raskaan, mutta kunniakkaan päivätyön. Työ tehtaissa, työpajoissa, metsissä ja vainioilla, kun se on tehty suureksi osaksi joko yli-ikäisten tai taas lapsuusiässä olevien käsivarsin, on mainitsemisen arvoinen. Tuotantokoneisto on kaikista vastuksista huolimatta pystytty pitämään käynnissä. Pellot on kynnetty ja kylvetty. Sadot on korjattu talteen. Metsätöitä on suoritettu voimien mukaan. Teollisuuden kuormitus, joka on ollut näinä vuosina raskas, on kuitenkin kyetty kestämään. ”Myös eikö muut kuin miehet miekkavyöt, voi miehuut osoittaa”, laulaa runoilija. Kun tapasi näinä vuosina viljelmien emäntiä, viljelmien, joista miehet olivat siellä jossakin, kun kuuli heidän suunnitelmiaan, ponnistelujaan, seuraksi heidän saavutuksiaan, kun tapasi vanhuksia, jotka olivat astuneet nuorempien tilalle, kun katseli sitä itsevarmuutta, millä keskenkasvuiset pojat ja tytöt olivat tarttuneet hevosen ohjaksiin, silloin joutui ajattelemaan ”kyllä miehuutta on”.

 Sanotaan: ”Ei sääntöä, ettei poikkeusta”. Poikkeuksiakin on ollut joskus, onneksi vähemmässä määrässä. En kajoa niihin poikkeuksiin, joita on ollut puolustuslaitoksen piirissä. Sen sijaan mainitsen muutamia piirteitä kotirintamalta. On ollut luovutusvelvollisuuden pakoilua, työvelvollisuuden pakoilua, antamisvelvollisuuden pakoilua. Tämän rinnalla on esiintynyt pyrkimystä liialliseen hyötymiseen toisten puutteen kustannuksella. Vaikka on tiedetty, että ns. strokaus on rikos, on sitä suosittu ja sille annettu materiaalia, vaikka on tiedetty, että hintakiskonta on rikos ja että se vaarantaa yhteistä toimeentuloamme, on siihen antauduttu. Meillä on ollut häpeänä se, että vaikka me asumme valtaisain metsien keskellä, on monen monien rintamamiesperheitten ollut vaikea saada polttopuuta millä itsensä kylmänä talvena lämmittäisi. Meille on ollut häpeänä se, että eräissä tapauksissa mainitut perheet ovat vasta monien nöyryytysten jälkeen saaneet heille kuuluvia säädettyjä annoksiansa.

 Kaikkien näitten ilmiöitten varjona on ollut asia, jonka tunnemme sanalla trokari. Se on seurannut aivan kuin täi sota-aikaa. On ajateltu aivan kuin Jokamies tuossa samannimisessä näytelmässä, kun hän lausuu: ”Ei jouda mun kultani kotia. Sen täytyy kiertää sotia. Pirun, kuoleman kanssa kilvoitella ja uusia kultia kokoella..”

 On otettu sota-aika ikään kuin suurena affäärinaä, niin kuin nyut olisi ollut joku sopiva ja oikeutettu aika rikastumiseen. Ei ole käsitetty, että kaikki tuo mainitsemani saattaa idättää hajoamisen siemenen. Ei ole tahdottu käsittää, että kaikki tuo kasvattaa dynamiikkaa, synnyttää latauksen, joka saattaa pahimmassa tapauksessa saada aikaan sisäisen räjähdyksen ja hajottaa, paitsi sen mikä meillä on todella koossapitävää ja arvokasta, myös kaiken sen minkä täten on onnistunut itselleen kahmaisemaan, tai muuten on onnistunut sodan yli ehkä enentyneenäkin säilyttämään.

 Kotiin palanneet asemiehet!

Miten meidän kotonaolleitten sydän lämpenikään tietäessämme, että tulette kotiin. Lämpeni kaikesta masennuksesta huolimatta. Olihan koko sodan ajan vallinnut vilkas kanssakäyminen meidän kotona olleitten ja teidän rintamalla olleitten välillä. Niistä tuhansista ja taas tuhansista rakkauden palveluksista, joita tässä suhteessa on tehty, ovat olleet ne kenttäpostipaketit jakirjeet, jotka sodan ajan ovat rintaman ja kotiseudun väliä kulkeneet, olleet puhuvana todistuksena. Miten monta hellää ja myönteistä ajatusta onkaan näinä vuosina kudottu villasukan silmukoihin, tumppujen koristeihin, yleensä töihin, joilla on tarkoitettu antaa suojaa ja lämmintä. Miten monta kirkasta ja rohkaisevaa katsetta onkaan sisältynyt saamiinne korppupaketteihin, leivonnaisiin ja yleensä siihen mikä on ollut tarkoitettu ravinnoksemme. Miten ovatkaan mielenne juuret kietoutuneet kotiseutuun saadessanne kirjeissä kuulla kotikuulumisia.

 Ymmärrämme, että kaikki tämä tällainen kanssakäyminen joka on ollut rakkauden luomaa, se on puhunut teille äänetöntä, mutta vaikuttavaa kieltään. Ollut uuden uskon antajana silloin, kun masennus yritti päästä valtaan. Ollut innoittajana silloin, kun väsymys ja herpaannus uhkasi. Ollut kannustajana silloin, kun kaikki tuntui ylivoimaisen raskaalta.

 
Asemiehet!

 Sodan laki on armoton, kova ja lahjomaton. Te olette kuitenkin tämän armottoman lain alla kehittäneet uuden piirteen ”veljeyden piirteen”, aseveljeyden. Mutta käsittääkseni se on tarkoitettu sellaiseksi teon veljeydeksi, joka jatkuu vielä kauan varsinaisen sodan jälkeenkin. Mitä kaikkea voidaankaan tuohon veljeyteen sisällyttää, kun sitä vain oikein toteutetaan.

 Se sisältää niitten auttamisen, jotka sodan johdosta ovat jääneet heikommalle osalle. Se sisältää mahdollisuuden järjestämisen niille, jotka haluavat saada elämässä välttämättömiä tietoja ja taitoja. Se sisältää sanalla sanoen, olojen järjestämisen niin, että tuo ”veljeys” toteutuu ja siis kukin voi sisimmässään tuntea, että tuo veljeyden vaatimus on osaltamme täytetty.

 Tähän tilaan päästäksemme meillä on vielä paljon tehtävää. Muistamme kertomuksen rikkaasta miehestä, joka sanoi paastonneensa kolmasti viikossa ja antaneensa kymmenykset kaikista tuloistaan ja luuli sillä olevansa oikeutettu veljeyden valtakuntaan. Mestari sanoi hänelle: ”Mene ja myy kaikki, mitä sinulla on ja anna köyhille” ja seuraa minua. Mutta rikas mies meni pois murheellisena (huom.) sillä hänellä oli paljon tavaraa.

 Kun me joudumme järjestelemään sodan jälkeistä elämäämme, olisi onnellista, jos ei meillä olisi tällaisia rikkaan miehen tyyppejä. Mutta valitettavasti on pelättävissä, että niitä on liikaakin.

 Astuu esille monia kysymyksiä, jotka nyt on ratkaistava peräti toisella tavalla kuin aikaisemmin, koska muuttuneitten olosuhteitten aiheuttama sisäinen paine on nyt paljon erilainen kuin ennen sotia.

 Astu esiin siirtoväen asuttamiskysymys, rintamamiesten maansaantikysymys. Laaja työhönsijoittamiskysymys. Kysymys siitä, että kaikille voidaan saada kohtuullinen toimeentulo hyödyllisen työskentelyn tai yrittämisen avulla.

 Kun nämä asiat eivät siedä ratkaisujen lykkäämistä ja kun samaan aikaan on järjestettävä sotakorvausten suoritukset, nousee ahdistavana esille kysymys onko meillä kylliksi kaukonäkemistä ja uhrimieltä, vai onko meillä paljon noita rikkaita miehiä, jotka uhraavat vain juuri sen, mitä pakko on, mutta eivät ymmärrä, että tämä poikkeuksellinen aika vaatii paljon enemmän.

 Minä jo äsken viittasin eräisiin varjopuoliin, jotka saattavat aiheuttaa sisäistä painetta keskuudessamme. Nyt rauhanteon jälkeen tuon paineen syntymiselle on entistä suuremmat mahdollisuudet, syistä jotka hyvin tunnemme. On kohtalokasta, ellei meillä tällä hetkellä ole tarpeellista kaukonäköisyyttä. On kohtalokasta ellemme pysty nykyisen peräti muuttuneen tilanteemme synnyttämiä sosiaalisia probleemejamme ratkaisemaan nopeasti ja ilman tarpeetonta kitkaa, vikkapa näissä ratkaisuissa täytyisi kouraista, ehkäpä melko syvällekin esimerkiksi sellaiseen asiaan kun yksityiseen omistusoikeuteen.

 Me olemme kuin myrskyssä ajelehtivassa aluksessa, aluksessa, joka on niin pieni, että emme mahdollisesti voi siinä kuljettaa kaikkea omaisuuttamme. Jos me mielimme pelastua, on meidän heitettävä yli laidan liikaa painolastia, mahdollisesti meille hyvin rakastakin, jos mielimme pelastua ja päästä päämääräämme, sekä pelastaa veljemme hukkumasta.

 Näissä sodissa on tehty tekoja, suoritettu aikaansaannoksia kaikein kalleimman uhrin hinnalla. Tekoja, joilla aina tulee olemaan pysyvä arvo historiassa. Ajan muoti saattaa kyllä heittää vihreätä sylkeään eräitten tekojen ylle ja henkilöittenkin ylle, mutta aika kyllä myöhemmin puhdistaa ja kultaa ne jälleen.

 Nyt on tullut aika, jolloin ne, jotka ovat sodalta säästyneet ja jotka ovat voineet omaisuutensakin säilyttää ja suojata koskemattomana, ehkäpä vielä enentääkin sitä, nyt on tullut aika, jolloin he voivat tehdä sankaritekoja ja jolloin heidän tuleekin niin tehdä. Aivan kuin sota tuli eteemme väistämättömänä, aivan samoin on näitten sosiaalisten kysymysten ratkaisukin nyt tullut eteemme väistämättömänä. Kysytään, onko niillä aineksilla, jotka tässä tulevat suurimmat aineelliset, siis omaisuutta koskevat uhrit antamaan, onko heillä sosiaalinen omatunto niin kehittynyt, että se sanelee heille tuon sisäisen velvoituksen, joka johtaa heidät oikeitten tekojen tielle, vai saavatko itsekkäät tunteet vallan.

 Koetetaanko keksiä kaikenlaisia verukkeita järjestelyjen siirtämiseksi tai tyhjäksi tekemiseksi. Ja sitten sitä, mikä tällä hetkellä ja lähiaikoina on välttämättä aikaansaatava, sitä tarpeettomasti viivytetään ja vaikeutetaan, sekä siten luodaan ainekset sisäisen paineen syntymiselle ja räjähdysvaaralle.

 Meidän voimamme on menneinä vuosina perustunut siihen, että olemme pystyneet meitä erottavat tekijät asettamaan alistettuun asemaan ja sen sijaan nostamaan meitä yhdistävät tekijät vallitseviksi. Jos ymmärrämme tämän seikan, tämän hetkisen tärkeyden, käsitämme myös, että mitkään uhrit eivät ole liian suuria noitten yhdistävien tekijöitten suojaamiseksi. Ja kun me tämän käsitämme, silloin ei uhri tule meille pakoksi ja painajaiseksi, vaan oman mielen velvoitukseksi, jonka täyttäminen tuo ympärillemme kiitollisia kasvoja, tyytyväisiä mieliä, yleensä sitä, mikä vie elämää ympärillämme eteenpäin.

 
 
 
Kotiutetut

Kun te nyt olette siirtyneet siviiliin on teitä moni asia varmaan oudoksuttanut. Te olette sotaväessä tottuneet runsaampaan tavaran käyttöön. Te olette myös asiain ratkaisuissa tottuneet menettelytapoihin, jotka eivät siviilielämässä ole tavallisia, eivätkä aina hyväksyttäviäkään. Te havaitsette nyt, että monia tarvikkeita on täällä kotirintaman käytössä perin niukasti. Käyttöä täytyy ankarasti säännöstellä ja noudattaa käytöstä annettuja ohjeita, jotka teistä aluksi saattavat tuntua monimutkaisilta ka hullunkurisilta. Käsitämme, että mielenne pyrkii nousemaan vastarintaan. Käsitämme, että edellisten vuosien tottumukset pyrkivät toistumaan samalla painollaan.

 Teidän on kuitenkin syytä muistaa, että asetetut rajoitukset ovat välttämättömän pakon sanelemia, eikä niistä toistaiseksi voida luopua. Ne on asetettu omaistenne, ystävienne, yleensä koko kansan suojaksi ja kunkin osuuden turvaamiseksi.

 Teitä odottaa ankara työ

 

Kotirintaman väki

 

Kun me nyt olemme saaneet kotiin poikamme, veljemme, sisaremme, sulhasemme tai puolisomme, muistakaamme, että heillä saattaa olla tajuntaansa painuneena järkyttäviä kokemuksia, tavattomia tapauksia, asioita, jotka sieltä vaikuttavat mullistavasti asianomaisen sitä ehkä huomaamattakaan. Tulee olemaan pitkän aikaa epätavallista asennoitumista, asioita, joita vain sielutieteilijä voi selittää. Voi syntyä riitaa ja kitkaa perheitten ja omaisten keskuudessa. On vaikea ensin sopeutua ja saada myönteistä kosketusta aikaan. Kun tällaiset myönteiset kosketukset kuitenkin pääsevät alulle, on niitä vaalittava ja hoivattava.

 Jos pystymme voittamaan itsemme, saamme nähdä, että poikamme kyllä alkavat reagoida myönteisesti otteisiimme. Pyrkikäämme säilyttämään se, mikä tosi arvokasta elämässämme on: avomielisyys, luottamus ja rakkaus.

 

Hyvät kuulijat

 

Suuri opettajamme sanoi kerran: ”Se joka teistä tahtoo olla suurin, hän olkoon kaikkien palvelija.” Tähän sisältyy eräs syvä ja iäti kestävä totuus. Palveleminen on jotain suurta, suurinta mitä maailmassa on. Ihmisten arvoa lopullisesti mitataan sen mukaan minkälaisia palveluksia olemme pystyneet kanssaihmisillemme tekemään.

 Vaikka me olisimme itse mielestämme kuinka tärkeitä tahansa, jos emme ole pystyneet palveluksillamme hankkimaan toisten ihmisten sympatioita, olemme lopuksikin kovin vähäarvoisia noitten toisten silmissä.

 Kun me nyt olemme joutuneet supistettuun elintilaan, köyrtyneet, elinmahdollisuutemme ovat kaventuneet, palvelkaamme entistä enemmän toisiamme. Ellemme ole sitä taitoa ennen tarvinneet, opetelkaamme se nyt. Tulemme huomaamaan, että sen mukana sisäisesti kasvamme, että se antaa meille sellaista arvokasta, jota emme aikaisemmin käsittäneet. Huomaamme, että kohtalo kuljettaa meitä kohti sitä suurinta, josta suuri opettajamme puhui.

  
Eemeli Törmä
Puhe rauhanjuhlassa 10/2 1947

(Oriveden Opiston juhlasalissa)

 

 Se välöitila, joka alkoi syyskuun 19 päivänä 1944 tehdyllä välirauhan sopimuksella, on nyt päättymässä, sillä tänään piirrettiin viimeiset puuttuvat allekirjoitukset Pariisissa siihen asiakirjaan, joka kantaa SNTV:n ja Suomen välillä solmitun lopullisen rauhansopimuksen nimeä. Huolimatta sopimuksen ankaruudesta me sittenkin huokaamme helpotuksesta ja ilon pilke työntää kainon kajonsa olemuksemme läpi. Merkitseehän sopimus, ankaruudestaan huolimatta, jonkinlaista varmistusta siitä, että me olemme jälleen, että olemme jälleen pääsemässä täysivaltaisiksi isänniksi omassa maassamme.. Jälleen olemme löytämässä luottamuspohjan jalkojemme alle, luottamuspohjan, jonka päälle voimme elämäämme jatkaa siitä mikä on varemmin aloitettu ja oikeaksi ja elinkelpoiseksi nähty.

 Voisimme ryhtyä rakentamaan myös uutta, sitä uutta, minkä uudet olosuhteet ovat osoitteneet välttämättömäksi ja minkä muuten olemme oikeaksi ja tarkoituksenmukaiseksi havainneet.

 Se asiantila, joka tässä sopimuksessa on määritelty ja joka melkeinpä tarkalleen on se sama asiantila, joka on ollut vallitsevana jo välirauhan aikana. Se on meille vastapuolen taholta saneltu, eikä meillä ole ollut juuri sanottavaa mahdollisuutta sen sisältöön vaikuttaa.

 Meillä tavallisilla ihmisillä on sellaisesta asiantilasta, jota sana ”sopimus” tarkoittaa, usein sellainen käsitys, että sopimus on toimenpide, jossa kaksi tai useampi asianpuolta asiallisesti keskustelee punnitsee ja jossa vapaasti otetaan kunkin asiapuolen esilleottamat näkökannat huomioon, ilman, että siihen liittyisi painostusta, uhkaa tai sen sellaista. Valitettavasti ei tuo asia ole, silloin, kun kysymys on politiiksasta, näin yksinkertainen. Yleensähän on asiantila sellainen, että kun sotien jälkeen on rauhansopimuksia tehty, niin yleensä niitten sisällön sanelee voittaja tai voittajat, eikä hävinneellä puolella niissä ole paljon muuta mahdollisuutta kuin hyväksyä ja luottaa voittajan hyvään tahtoon ja jalomielisyyteen. Tällainen on asiantila yleensä ollut niin kauan kuin historiaa tunnemme. Tällainen se on nyt päättyneen sodan loppuselvitystä tehtäessä ja tuntuu siltä, että se tulee aina näin olemaan.

 Tosin meillä ihmisillä on tätä koskeva ihanne siitä, että meille tapahtuu oikein ja ansiomme jälkeen. Se ilmenee meidän uskonnollisessa ajattelussamme, siinä käsitteessä, joka koskee viimeistä tuomiota. siihenhän sisältyy ajatus, että kun meidän taivaallinen Isämme tulee meitä tuomitsemaan, niin hän tutkii kaikki ja näkee kaikki syvimmätkin syyt ja ottaa myös huomioon meidän vilpittömät ja hyvät tarkoituksemme, huolimatta siitä, vaikka ne olisivatkin vieneet nurinkuriseen lopputulokseen ja kun hän näin kaikki asiaan vaikuttavat syyt perinpohjin näkee antaa hän myös niitten perusteella aina oikean tuomion.

 Valitettavasti ovat politiikan kentällä annetut tuomiot vain ihmisten sanelemia, eikä niissä juuri noita salaisia hyviä ajatuksiamme huomioida, vaan se joka onnistuu voittamaan on oikeassa ja sanelee ehtonsa mielensä mukaan.

 Kyllä meille suomalaisille on sen 2,5 vuoden aikana, minkä olemme välirauhansopimuksen varassa eläneet, on käynyt selville, miten tärkeä tuo edelläviittaamani voittajan hyvä tahto ja jalomielisyys meille on. Saimmehan me tosin osallistua Pariisin rauhankonferenssiin ja me siihen aikaan henkeäpidättäen seurasimme valtuuskuntamme työtä siellä. Mutta tämä konferenssi myös paljasti meille sen, että kohtalomme tulee jäämään sen suopeuden ja hyvän tahdon varaan, mitä voittajavalta, Neuvostoliitto meitä kohtaan osoittaa. Näin näytti valtuuskuntammekin tilanteen käsittäneen, sillä siinä lausumassa, minkä valtuuskuntamme siellä ulkoministerimme suun kautta esitti, ei esitetty puolestamme vaatimuksia. Siinä esitettiin vain eräitä toivomuksia. jotka ovat meille ahdistavan elintärkeitä ja ne esitettiin tavalla, josta oli eliminoitu pois kaikki sellainen sävy, mikä olisi mahdollisesti ollut antamassa aihetta väärinkäsitykseen meidän hyvästä tahdostamme ja tarkoituksestamme, sekä vilpittömästä ystävyydestämme Neuvostoliittoa kohtaan.

 Valitettavasti eitämä puolestamme esitetty lausuma voinut muodostua aluksi siinä esitettyjen helpotusten saamiseksi ja se näin ollen jäi vain tämän konferenssin asiakirjoihin ilmaukseksi siitä, mitä me olemme kipeimmin toivoneet ja katsoneet olevan näitten pientenkin mahdollisuuksien rajoissa meidän vaikeuksiemme helpottamiseksi mahdollista suorittaa.

 Se sopimus, johon tänään on viimeiset allekirjoitukset piirretty, se vakaannuttaa ja tekee pysyväksi sen olotilan, mikä meillä jo välirauhan sopimuksen perusteella on rajoihimme nähden ollut. Se saattaa tuntua kirvelevältä sen vuoksi, että kokonaisen kansanheimon Karjalaisten alue on isänmaamme yhteydestä irrotettu. Alue, joka koko historiallisesti tunnetun ajan on ollut ukivanhaa suomalaista asutusaluetta, on nyt jouduttu luovuttamaan ja karjalan heimon vaellus ja sijoittaminen tänne muun Suomen alueelle pysyvästi, on lopullinen tosiasia.

 Kun muistamme, että ihminen on vain ihminen, jossa tunne-el-mällä on hyvin suuri sija, mikäli kysymys on asennoitumisesta ja suuntautumisesta, kun tämän muistamme ja tiedämme, että Karjalan heimon tunne-elämän pohja on voimakas, välitön ja herkkä, niin käsitämme, että tälle kansanosallemme on nykypäivän kohtalo antanut erikoisen vaikeita sisäisiä pulmia ratkaistavaksi.

 Luovutetulle alueelle ovat jääneet heidän elämänsä juuret. Siellä ovat aiheet niihin näkyihin, mitä heille unessa ilmaantuu tai mitä he valveilla ollen uneksuvat. Siellä on heille rakkaat pihapolut, portit ja veräjät. Siellä puhuu vanhalle mummolle edelleen hänen miehuudenaikaisten askeltensa alat, tutut pielet, piirit ja ukset. Siellä on isännälle rakkaat niityt, pientareet ja haat, Kukapa unohtaisi oman rannan laineitten loiskeen, oman viljapellon aaltoilun, piennarten kukkarehevyyden tai hakamaitten vehreän lehdistön.

 Paikat missä nuoret ovat leikkinsä leikkineet, tanssinsa tanssineet, missä tyttö ja poika ovat ensi kerran toisilleen ujon lemmensanan kuiskanneet, luuletteko, että ihminen voisi yleensä unohtaa näitä ja unohtaa kaikkia niitä rakkaiksi käyneitä paikkoja, jotka ovat olleet meidäbn elämäntoimintamme todistajina ja siten syöpyneet lähtemättömästi tajuntamme piiriin, paikkoja missä juuremme sijaitsevat.

 Edelleen on meille erittäin ahdistava asia se sangen raskas korvaus, mikä on meidän kannettavaksemme pantu ja joka pakkaa usein tuomaan mieleemme epäilyksen siitä, ettemme pysty siitä ajallaan selviämään, vaan luisumme sngen pitkäaikaiseen talouselämämme luhistumiseen siitä aiheutuvine seuraamuksineen.

 Mutta vaikka tällaisia keilteisiä mielikuvia saattaakin nousta tajuntamme piiriin, niin kyllä meillä vallitsevana sentään on usko, että me kaikesta kerran selviämme ja voimme luoda ja ylläpitää koko kansallemme, sen kaikille kerroksille vapauden pohjalle rakentuvan ihmisarvoisen elämän.

 Tämä tulevaisuudenuskoa uhkuva käsitys on meillä kaikista vaikeuksista huolimatta vallitseva. Se on vallitseva kaikissa kansankerroksissa. Sen ovat omaksuneet kaikki maassamme toimivat puolueet. Ne kaikki ovat ainakin julkisesti selittäneetvarauksettomasti tukevansa ja kannattavansa maamme itsenäisyyden turvaamista ylläpitävää politiikkaa ja siihen välittömästi kuuluvaa ystävällisten ja luottamuksellisten suhteiden luomista maamme ja Neuvostoliiton välille.

 Tämä seikka, tämä ystävällisten ja luottamuksellisten suhteitten luominen maamme ja Neuvostoliiton välille on meillä muodostunut sellaiseksi välttämättömyydeksi, koko kansan asiaksi, joka on saanut voimakkaan vastakaiun kaikkien kansalaispiirien keskuudessa. Näin ollen ei siinä suhteessa voida myöntää milläkään piirillä tai ryhmällä olevan mitään erikoista patenttia hallussaan, tai siinä mitään etuoikeutta valvottavana, vaan kaikki ryhmät ja piirit ovat siinä yhtäläisesti arvokkaita tuodessaan asian edistämiseen oman panoksensa.

 Kuten äsken sanoin, on karjalaisen heimon asia vaikein, niitten suurten sisäisten, sielullisten ristiriitojen ja järkytysten vuoksi, mitä he ovat joutuneet kokemaan.Kun nyt ovi palaamisen toiveelle on lopullisesti tuupattu lukkoon, ei jäljellä ole muuta kuin sopeutuminen ja sovittautuminen tänne muun Suomen väestön joukkoon pysyvästi.

 Kunpa me kantasuomalaiset ymmärtäisimme puolestamme tehdä tuon siirtymisen niin vähän kipua tuottavaksi kuin suinkin, osoittamalla hyväsydämisyyttä ja auliutta. Ei nurjamielisesti katsellen uusia naapureita. Ei kaunaa kantaen siitä, että on mahdollisesti jouduttu luovuttamaan osa leppoista ja metsistä, jotka ovat meillekin rakkaita, vaan nöyrän ihmisen kiitosmieltä kantaen siitä, että saamme jotain tehdä niitten ihmisten uuden huurtumisen helpottamiseksi, jotka ovat koko maan edestä suuremman uhrin antaneet.

 
Oriveteläiset
 

Niin kanta-asukkaat kuin tänne sijoittuneet karjalaiset tai tänne muuten muualta muuttaneet. Käykäämme tästä alkaen entistä kovakouraisemmin ja entistä määrätietoisemmin kiinni työhön, sillä työ on eräs niitä jaloja alkuvoimia, joka varmasti auttaa meidät saavuttamaan onnellisemman tulevaisuuden. Samalla se täyttää onnella ja tyydytyksen tunteella sen henkilön olemuksen, joka tarmolla ja antaumuksella työtään suorittaa. Meidän ihmisten on, silloin kun me olemme joutuneet jonkun ulkonaisen tapauksen kolauttamaksi, tai saaneet mielenpohjaamme sisäisen haavan, meidän on silloin kaksin verroin tartuttava kiinni työhömme. Työ on ihmeellinen mielen parantaja. Se on ihmeellinen tartunnan leviämisen rajoittaja ja siksi on sen merkitys sielullisen terveyden rakentajana erittäin suuri.

 Sanotaan, että työ on rikkauden lähde. Tällä tarkoitetaan paitsi sitä aineellista rikkautta, mikä työn avulla luodaan, myöskin sitä henkistä rikastumista, minkä työ tekijälleen antaa. Se on sitä valtavampi, mitä suuremmalla antaumuksella me meille uskotun työn suoritamme.

 Käykäämme entistä lujemmin työhömme kukin omalla työsarallamme, olipa se työmme mitä laatua tahansa. Kaikessa siinä on kuitenkin sama siunaus, kukan varressa, tai lantalapion ponnessa, tukin kaadossa, puutavaran ajossa tai jalostamisessa, tehdaskoneen ääressä, emännän askareissa tai talousapulaisen tehtävissä, konttorityöläisen kynänvarressa tai kirjoitus ja laskukoneen näppäimistössä, opettajan, virkamiehen tai vapaan ammatin harjoittajan tehtävissä.

 Onpa näistä meidän osamme mikä tahansa, käykäämme työhömme entistä tarmokkaammin. Paitsi sitä, että me täten autamme itseämme, me saamme pian nähdä valoisia ja siunauksellisia näkyjä ympärillämme. Näemme että ponnistukset ovat auttaneet meidän itsemme lisäksi koko meidän ympäristöämme, maatamme ja kansaamme. Se johtaa meidät oman itsemme tuntemiseen ja opettaa antamaan arvon toisellekin, lähentää ja yhdistää meitä toisiimme ja ohjaa meitä saavuttamaan yksimielisyyden meitä koskevissa suurissa asioissa ja niihin asennoitumisessa.

 Tämä yhdistävien tekijöitten vallitsevaan asemaan nostaminen, yhteisymmärryksen saavuttaminen, tämä tekee meidät jälleen vahvoiksi. Se auttaa meidät pystyviksi tekemään rauhantyössä jättiläisen tekoja, jotka eivät jää jäljelle maineessa sodan sankaritöistä, vaan rauhantöissä jättiläistekoja, joita jälkipolvet lapsilleen ja lapsenlapsilleen sadun ihmeenä kertovat.

 Näissä merkeissä käykäämme rauhansopimusta täyttämään. Tehkäämme työstä rauhansopimuksen tinkimättömän täyttämisen tunnus. Mutta myös yksimielisyyden ja yhteenkuulumisen tunnut. Vapaan miehen ja naisen orjamieltä vieroksuva vapauden tunnus. Lujatahtoinen kansamme lujuuden tunnus.

 

 

Eemeli Törmä
Seppeleitten laskussa vainajien päivänä 16/5 1948

( 1939-40 ja 41-44 sodan uhrit. V.1918 valkoisten ja punaisten haudat)

 

 Viettäessämme tänään vainajain muistopäivää, olemme me tässä sen kansalaisyhteisön edustajia, joka muodostaa Oriveden kunnan ja seurakunnan ja joka täten sulkee piiriinsä yleensä kaiken sen asujamiston, mikä tämän meille tutun ja rakkaan kotipitäjämme alueella asuu.

Olemme tässä hiljaisella ja nöyrällä tervehdyskäynnillä kaikkien näitten eri sodissa kaatuneitten haudoilla.

 Nämä vainajat ovat kukin kohdastansa täysimääräisesti täyttäneet velvollisuutensa joko sisäisen kutsumuksensa tai isänmaan antaman käskyn mukaan ja huolimatta siitä, että erilaiset kannustimet ovatkin aikoinaan olleet innoittajina ja toisilleen vastakkaiset, kannustimet ovat aikanaan aiheuttaneet sen, että isänmaanonnen ja menestyksen on nähty olevan saavutettavissa perin erilaisia teitä kulkemalla. Niin me voimme nyt kuvitella, että heidän keskuudessaan, siellä suuren tuntemattoman rajan toisella puolen vallitsee suuri rauha ja täydellinen keskinäinen ymmärrys. He ovat päässeet sinne, missä ”vajaa on lakannut”, eikä siellä näin ollen tunneta vihaa eikä kaunaa vastustajaakaan kohtaan.

 Suomen kansan kohtalontie on ollut kova sen taistellessa paikastaan auringossa, olemassaolo-oikeudestaan, elämisen mahdollisuuksiensa turvaamisesta ja suomalaisen hengen ja ajattelutavan suojaamisessa.

 Kun me nyt tällä hetkellä seisomme tässä, vapaina naisina ja vapaina miehinä, vapaan isänmaamme kamaralla, isänmaan, jonka käsitteeseen olemme lujasti voineet säilyttää sekä erinäiset kansalaisoikeudet että tuon meille niin kallisarvoisen oikeusturvan, niin me tunnemme nöyrää kiitosmieltä siitä, että nämä haudoissa lepäävät ovat teoillaan kukin kohdaltaan vaikuttaneet tähän kansamme vapautumiseen.

 
Eemeli Törmä
Puhe siirtoväen vastaanottojuhlassa 2/4 1950
 
Alkutervehdys. ”tavan vuoksi”
Sanokaamme se, mitä rehellisesti ajattelemme.

Viimeisen vuosikymmenen alussa alkaneet ja vuosia jatkuneet sodat kouraisivat säälimättömästi kansaamme. Varsinkin Karjalan heimo, jonka asuma-alue joutui sodan tantereeksi, jolta sota riisti kodit ja kaiken muun. Se myllersi heiltä myös aineellisen elämän perustan. Varsinkin Karjalan heimo joutui sellaisen kohtalon alaiseksi, että yhä vieläkin mieltä riipaisee, kun sitä ajattelemme.

 Meillä oli kuitenkin voimakas yhteenkuuluvuuden tunne, joka piti meidät koossa. Tämä yhteenkuuluvuuden tunne sai aivan spontaanisesti aikaan sen, että Karjalan alueelta, jonka olimme pakotetut jättämään, väestö kokonaisuudessaan siirtyi jäljelle jääneen Suomen alueelle.

 Tämä siirtoväen siirtymiskysymys, niin suuri ja laaja kuin se on mittasuhteiltaan ollutkin, alkaa nyt saavuttaa hiljalleen päätöksensä. Se ei ole ollut vailla vaikeuksia. Päinvastoin, siihen on liittynyt paljon tragiikkaa vielä sen myöhemmässä vaiheessakin, mikä on ymmärrettävää, kun kysymys on 0.5 miljoonan ihmisen sijoittamisesta uusiin oloihin.

 Lainsäädäntöteitse on määrätty perusteet siirtoväen korvauksista, maansaannista, asuttamisesta, huollosta ym. Täällä kunnissa on käytännössä suoritettu sijoitus ja jälleenrakennustyö, sellaisten asetettujen elimien välityksellä, joissa siirtoväki on itse, edustajiensa kautta saanut olla oikeuksiansa valvomassa.

 Kaikki tämäkin kuuluu meidän kansanvaltaiseen järjestelmäämme. Toimenpiteitten luonteesta johtuu, että ne ovat saattaneet loukata aina jonkun oikeustunnetta. Tai ainakin on saatettu markoin laskea sen aiheuttamia menetyksiä.

 Kun minä siirtymävaiheen aikana ja sen jälkeen jouduin paljon kanssakäymisiin karjalaisten kanssa, kouraisi usein mieltäni sangen kovasti. Kouraisi niitten suurten sisäisten ristiriitojen ja järkytysten vuoksi, mitä he olivat joutuneet kokemaan. Mitä he vielä saavatkaan kokea, sovittautuessaan tänne muun Suomen väestön joukkoon pysyvästi asumaan.

 Ajattelin! Kunpa me kantasuomalaiset ymmärtäisimme puolestamme tehdä tuon siirtymisen niin vähän kipuatuottavaksi kuin suinkin osoittamalla hyväsydämisyyttä ja auliutta. Ei nurjamielisesti katsoen uusia naapureita. Ei kaunaa kantaen siitä että on mahdollisesti jouduttu luovuttamaan osa pelloista ja metsistä, jotka ovat olleet meillekin rakkaita, vaan nöyrän ihmisen kiitosmieltä kantaen siitä, että saamme jotakin tehdä niitten ihmisten uuden juurtumisen helpottamiseksi, jotka ovat suurimmen uhrin antaneet.

 Nyt me näemme, että on noussut talo talon viereen. Uusi oma koti menetetyn kodin korvikkeeksi. On useissa tapauksissa saatu omat pellot ja niityt, haat ja metsämaa. Kartanot karjarakennuksineen ovat uusille kotikunnille kohonneet.

 Kaikki tämä on vaatinut työtä, ankaraa työtä ja taas työtä. Mutta se työ on luonut mieltä kohottavia näkyjä. Työ on ihmeellinen parantaja.

 Eikö olekin niin, että jos elämä on meitä kovasti kolauttanut, jos olemme saaneet mieleemme sisäisen haavan, tai joutuneet kokemaan sisäisen järkytyksen, jos silloin ymmärrämme tarttua entistä lujemmin työhön, niin pian huomaamme sen toimen siunaustatuottavan vaikutuksen.

Ryhtimme palautuu, mielentasapainomme palautuu jälleen ja kohta havaitsemme jälleen mieltä kohottavia ja elämää rakentavia näkyjä ympärillämme.

 Näin on alkanut tapahtua juurtuminen tänne hämäläiseen ja paikallisesti ottaen Orivesiläiseen maaperään. Sikäli kun alkuvaiheessa on jotakin kitkaa ollut, on se toivottavasti alkanut hälvetä ja toivottavasti unohduksen lumi sen peittää ajan mukana vaippaansa.

 Siirtoväestä on nyt virallisestikin tullut Orivesiläisiä. Vert. henkikirja ym. 6000-8000. Väenlisäys siunaukseksi.

 Jo tätä ennen on siirtoväki täällä rinnan muun asujamiston kanssa joutunut esim. hoitamaan julkisia tehtäviä. Kv.sto 2. ed. Monissa lautakunnissa myös seuraelämässä, urheilu, yhdistykset ja seurat ym.

Karjala muistuu silti mieleen.

Toivokaamme, että tämä Orivesiläinen maaperä olisi kunnallisena korvikkeena ja juurtuminen tänne tuottaisi tarpeeksi tyydytystä ja onnea.