Salon Seudun Sotaveteraanit ry  
 

Tuomi Alpo

KUTSUNTA LOKAKUUSSA 1939

Olen Alpo Leopold Tuomi ja olen syntynyt 15.11.1914 Uskelassa. Sotilasarvoltani olen korpraali. Palvelin aikoinani tykistössä.

Olen alkuperäisiä Salonseutulaisia ja käynyt kouluni Alhaisten koulussa. Silloin alakoulukin toimi jo vakinaisena ja aloitti toimintansa entisen Uskelan kunnantalon alakerrassa. Nykyisin talon paikalla on sairaalan pysäköintialue.

Vuoteen 1939 asti elämä Salossa oli aivan normaalia. Mutta jo vuosi -39 oli sellainen, että siinä oli jo jonkinlaista erilaista henkeä. Järjestettiin kevätpuolella mm. maaottelumarsseja. Jälkeenpäin, kun aikaa kului, tuli mieleemme, että tällä olikin ollut tarkoitus koota joukkoja yhteen.

Lokakuussa olikin sitten kutsunta ja homma alkoi. Muuten siihen asti elämä oli täysin normaalia. Hyvin monelle oli kutsunta täysi yllätys.

Ensin kutsuttiin Turkuun, jossa olivat junat valmiina. Kokoonnuttiin vanhalle Hippoksen raviradalle järjestelyjä varten. Jokaiselle oli oma nimetty homma. Minut oli määrätty tykistöön. Kaikille lueteltiin, mitä kullekin kuuluu.

Minullekin sanottiin, että minulle on varattu hevonen. Ja siellä kuusiaidan takana oli hevosia paljon, kaikille niille, joille hevonen kuului. En ollut koskaan ollut hevosen kanssa missään tekemisissä. Ajattelin, että katson niin kauan, että kun ei enää hevosia ole, niin voin sitten mennä sinne riviin. Uskoin, että joku muu ottaa kyllä sen hevosen, eikä niitä enää minulle jää.

Kävi niin, että menin riviin ilman hevosta. Mutta joku päällikkö sanoi: "Sinulle kuuluu hevonen. Missä se on?"

Sanoin kirkkaalla äänellä: "Ei siellä ole enää hevosta". Mutta päällikkö vakuutti, että kaikille, joille hevonen kuuluu sellainen myös siellä varmasti on. Ja niin se oli. Kun sinne kuusiaidan taakse mentiin, niin kyllä siellä hevonen oli. Loppujen lopuksi onnistuin saamaan erittäin kiltin ja hyvän hevosen ja tulimme keskenämme hyvin toimeen.

LEIPÄSUOLLE

Jatkossa kaikki sujui kitkatta Kannakselle, Leipäsuolle saakka, jonne meidät ensin junassa vietiin ja jonne keräännyttiin ja majoituttiin.

Olimme siellä Leipäsuolla telttamajoituksessa. Koska kuuluin tulenjohtueeseen, niin meidät erotettiin muusta porukasta ja lähetettiin tulenjohtopaikkaan. Sinne oli jo jonkin verran juoksuhautojakin rakennettu. Linnoitusmiehet olivat tehneet niitä valmiiksi. Varsinainen patteriasema jäi Leipäsuon maastoon ja tulenjohtopaikka sijaitsi Leipäsuon reunassa.

Toisella puolella suota olivat venäläiset. Olimme siinä valmiina nokatusten sodan alkuun asti. Ensimmäiset koneet, jotka menivät Viipuria pommittamaan ajoivat aivan ylitsemme. Ne pudottivat sodan ensimmäisiä pommeja.

Meidän osuutemme oli olla pääasiassa asemissamme koko ajan. Se oli suhteellisen pysyvä paikka, jossa oleskelimme. Se oli eräänlaista asemasotaa hyvin pitkään.

TAABERNIEMEN TAISTELU

Jouluaaton aamuna oli kylläkin hyökkäys. Muolaasta lähdimme hyökkäämän. Varsinaisesti me tulenjohtueessa olevat emme osallistuneet hyökkäykseen. Koska olin tulenjohtajamme Niilo Kallion lähetti, niin minun ei tarvinnut senkään takia hyökkäykseen varsinaisesti osallistua.

Hyökkäysrintama eteni Perkjärvelle asti. Siinä kahakassa kuoli erityisen paljon suomalaisia. Linjalla, jossa me olimme, oli paljon perniöläisiä ja Salon lähipitäjien miehiä ja myös Salosta. Miehiä kaatui paljon ja se oli raskasta. Tämä oli ns. Taaberniemen taistelu. Hyökkäyksestä jouduttiin luopumaan kovan vastarinnan takia ja mieshukankin takia. Johto katsoi, ettei ollut aiheellista jatkaa hyökkäystä.

Olimme Einar Helanderin kanssa porukassa Muolaassa. Hän oli lähetin tehtävissä, niinkuin itsekin olin. Meille sanottiin, kun hyökkäys alkoi, että pitää olla tarvittaessa tavoitettavissa siellä.

Sitten Einarin kanssa päätimme lähteä hiukan maastoon omin nokkinemme. Siellä meille tuli hiukkasen odottamattomia hommia. Menimme aika pitkälle linjoihin, jonne joukot olivat menneet jo edellä.

Jossakin vaiheessa, haukkasimme hiukan leipälaukuissa olevia voileipiä. Nojatessamme siinä puuta vasten, alkoi yhtäkkiä kuulua kauhea meteli. Jalkaväen miehiä oli menossa samaan suuntaan. Mutta vihollinen tulikin vastaan ja alkoi kova tappelu. Seurasimme tapahtumaa hiukan sivusta. Mutta sitten alkoi olla niin, että kavereita rupesi sieltä kaatumaan niin paljon, että mekin lähdimme touhuun mukaan.

Suomalaisten joukkueenjohtaja kaatui. Silloin Einar otti joukon komentoonsa ja johdon käteensä. Taistelut jatkuivat kovan huudon ja metelin kera.

Lopulta onnistuimme, kun Einar oli niin kovana, ettei kukaan saa lähteä karkuun, vaan ammuimme jatkuvasti. Lopulta voitimme. Mutta kyllä siinä jalkaväkimiehiä kaatui melko tavalla.

Sitten kun se kahina oli ohi, päätimme lähteä kasematille päin, kun ei tiennyt mikä meno siitä olisi mahdollisesti vielä seurannut. Kaiken lisäksi me olimme omin luvin koko reissulle lähteneetkin. Loppujen lopuksi selvisimme siitä kahakasta hyvin. Vähitellen muutkin palailivat sieltä hyökkäystoimista.

AMMUSKOLONNAA ETSIMÄSSÄ

Olosuhteet olivat puoliankeat. Leivänkannikkaa hiukan oli, mutta muuten kaikki sujui kohtalaisen hyvin. Keskinäisiä kiistoja ei ollut, vaan puhallettiin yhteen hiileen.

Hiukan ennen Summan taisteluja meidät siirrettiin takalinjoille lepovuoroon. Summan taistelujen alettua mekin jouduimme lähtemään. Olin tulenjohtohommissa.

Ollessamme Pienperolla huilaamassa, Patterit jäivät asemiin, mutta tulenjohtue jatkoi Kämärän asemalle asti, jossa oli yksi peltoaukea. Siihen metsän reunaan tulenjohtue jäi ja johti tulta.

Niilo Kallio oli tulenjohtajana ja olin hänen lähettinsä. Varsinaisessa Summan taistelussa emme olleet mukana paitsi mitä meidän tykistö antoi sinne tykistöapua.

Jossakin vaiheessa tuli tieto, että joukkueemme ammuskolonna on jossakin matkan varrella. Sitä ei ollut saapunut perille. Jouduin lähtemään, lähetin ominaisuudessa, tutkimaan asiaa.

Lähdin hiihtelemään Pienperolle päin tietä pitkin. Oli talvipakkanen ja iltakin rupesi hämärtymään. Mietin mielessäni, mistä mahdan porukan löytää. Kun aikani hiihtelin, näin metsäaukeaman, josta tie meni. Siellä oli liikettä. Mietin onkohan siellä vihollinen vaiko omia. Rohkaistuin kuitenkin menemään katsomaan, ei siinä mikään muu auttanut. Kävi siten kuinka kävi.

Lähemmäksi päästyäni huomasin, että Lindblomin Helge, joka oli sen ammuskolonnan päällikkö, oli siellä. Sitten selvitettiin millä asialla olen liikkeellä. Helge tuumi, mitä tehtäisiin. Heillä oli sellaista tuntumaa, että Muolaan puolelta oli vihollinen jo painamassa päälle, ja niin se olikin.

Ajoimme äkkiä hevoset tielle ja vedimme kolonnan ja se lähti liikkeelle. Päästyämme Kämärän asemalle oli siellä jo kovat markkinat. Joukkoa oli pirusti. Se oli Summan taistelusta perääntynyttä porukkaa.

Siihen saakka hoidin ammuskolonnan, enkä tiedä sen jatkokohtalosta, sillä lähdin omaan paikkaani, omaan tulenjohtueeseen. Kolonna oli kuitenkin omalla puolella ja homma hoidettu.

HAAVOITTUMINEN

Ammuskelua oli jatkuvasti ja venäläisiä joukkoja oli kaikkialla. Kämärän aseman ympäristö oli täynnä hyökkäysvaunuja, jotka tunkivat sinne pellolle. Tulenjohtaja antoi määräyksiä ja tykistömme ampui. Kyllä niitä tuhoutui paljon, mutta tuli jatkuvasti uusia. Yksikin pääsi hyvin lähelle meidän metsän reunaa.

Seisoin erään jalkaväkimiehen kanssa siinä lähellä, kun sieltä ammuttiin. Yksi ammus räjähti puussa, jonka alla seisoimme. Siinä haavoituin. Sain käteeni kranaatinsirpaleen.

Minut vietiin jsp:lle ja sitä myöten Suomen puolelle Jyväskylän sairaalaan, jonne jäin. Se oli jo niin loppuosaa sodasta, että olin sairaalassa silloin, kun sota päättyi.

Siinä oli kulunut jo monta vuorokautta, kun ei oltu yhtään Miehet alkoivat olla väsyneitä. Jälkeenpäin kuulin, että siinä oli ollut korsu ja meidän tulenjohtaja Kalliokin oli siellä porukkansa kanssa vähän huilaamassa. Sinne pääsi tulemaan hyökkäysvaunu. Se ajoi aivan korsun ovelle ja kaikki kuolivat sinne. Siellä oli ollut sisällä toistakymmentä kaveria, jalkaväen miehiä ja muitakin. Meidän tulenjohtajamme Kallio kuoli niiden joukossa.

Parannuttuani menin vielä takaisin yksikkööni. Talvisota oli varsinaisesti omalta osaltani ohi. Viipurin taistelutkin menivät, enkä niihin enää ehtinyt mukaan. Rauha ei vielä ollut, mutta alkoi olla siinä pisteessä, että rauhanteko oli hyvin ajankohtainen. Oma talvisotani päättyi siihen.

VÄLIRAUHAN AIKA

Välirauhan tultua menin takaisin kauppalassa olevaan työhöni. Kosti Paasio oli ottanut minut työhön 1939 alkuvuodesta. Hän sanoi, että hänellä on sellaisia tehtäviä, jotka hän haluaa nimenomaan minun tekevän. 1939 tammikuussa menin hommiin. Ja kun sota päättyi menin niihin tehtäviin takaisin. Ei niitä keritty kuin noin vuoden päivät tehdä, kun määrättiin uudestaan sotatoimiin.

UUSI KAHINA

Uuteen kahinaan määrättiin ensin Hangon lohkolle. Siellä en kerinyt olla pitkääkään aikaa, kun sain komennuksen paimiolaisten porukkaan, josta sodan edettyä edelleen Suojärvelle.

Olin Huoltoporukassa. Sotahomma oli jo niin pitkällä, että Suomen joukot olivat Aunuksessa saakka. Siellä oli seuraava määräpaikkani. Sotahommani osaltani oli olla autohuoltoporukassa, jossa en varsinaisesti joutunut etulinjoille, paitsi jos oli esimerkiksi jotain erityistä asiaa tai tavaran viemistä.

Olin kuljetusjoukossa, joka hoiteli huoltoa ja siinä olin autopuolella. Meidän hommamme oli pääasiassa Aunuksessa, Mäkrijärvellä ja Äänislinnassa. Ei se varatonta ollut meidänkään työmme, sillä vihollinen pyrki usein katkaisemaan juuri huollon kulkemisen. Desanttitoiminnan kautta tällaiset huoltojoukot joutuivat useinkin ampumisen kohteeksi. Vaara siinä tehtävässä olinkin pahin juuri välillä Aunus ja Äänislinna, joka matka oli hyvin erämaata.

Olin silloin jo naimisissa, mutta perhettä ei päässyt kuin kerran katsomaan. Sotatoimet vaativat paikalla oloa.

Vapaa-aikana oli Aunuksessa ja Nurmoilassa mahdollisuus viettää aikaa sotapesässä. Nurmoilaan jouduimme useinkin huoltohommissa käymään, koska siellä sijaitsi myös esikunta.

RAUHAN TULTUA

Rauhan tultua tulin takaisin Saloon. Kotiuttaminen tapahtui Kannakselta Lappeenrantaan. Porukka hajaantui ja tulin Saloon.

Pääsin takaisin työpaikkaani. Omalta osaltani olivat asiat hyvin kun oli työpaikka. Kaikilla ei näin ollut. Tietysti itsekin ensin sodan loputtua vietin hiukan vapaata ennenkuin astuin työhöni.

Työpaikka oli säilynyt sodan ajan. Oli ensin autonkuljettajana, mutta siten sain määräyksen työnjohtoon. Vuodesta 1937 asti olen ollut kaupungin työssä samassa työpaikassa. Tilanne oli omalla kohdallani hyvä.

Vaimo oli lasten kanssa sen ajan, jonka olin ollut sotareissulla, kulkenut eri asunnoissa vuokralaisena, sillä meillä ei ollut mitään omaa kotia vielä. Hän kulki paikasta toiseen ja jutteli, että hän meni pommituksia pakoon. Mutta ei niitä paljoa pakoon voinut mennä.

Välittömästi sodan jälkeen, kun rintamamiehille annettiin rintamamiestontteja niin vuonna 1949 sain ostaa sellaisen halvalla Pajulan kauppalanosasta. Aloin 1949 kesällä siihen rakentaa ja vuona 1950 tammikuussa voimme muuttaa omakotitaloon. Perheeseen syntyi vielä kaksi lasta. Ennen sotaa oli jo tyttö ja poika ja nyt syntyi toiset tyttö ja poika.

Vaimo kuoli ja olen yksinäinen. Lapset alkoivat touhuta, että voisin muuttaa pois omakotitalosta helpompaan asumismuotoon. Sitten kerran tuli eräs nuoripari taloni pihalle.

Nuoripari kertoili olevansa kovin innostunut talostani ja että he olivat katselleet, että se sopisi hyvin heille ja voisi olla heidän kotinsa. Sanoin heille, ettei sitä ole myytäväksi ilmoitettu. Mutta he olivat innokkaita ja halusivat siihen tulla ja niin luovuin talostani ja ostin osakkeen Perttelintullista kaksikerroksisesta kerrostalosta. Se on sellainen pienkerrostalo. Oikein olen tyytyväinen asuntooni.

ELÄMÄ TÄNÄÄN

Elämä on vähän yksinäistä, vaikka paljon touhuakin on. Mutta paljon on aikaa, jolloin voi sanoa, että aika tulee pitkäksi. Olen sydänyhdistyksessä, Rintamamiesveteraaneissa ja ammattiosaston veteraanitouhussa. Ne ovat mukavia asioita ja on matkoja ja muutakin touhua. Pysyy ajan tasalla ja elää ihmisten keskellä, on vaihtelua. Muuten elämä on kovin hiljaista. Talokin on erittäin rauhallinen ja hiljainen.

Vanhempi poika on Vantaalla. Muut lapset asuvat lähistöllä. Pertti on Salo-Lohja vakuutusyhtiön palveluksessa ja asuu tuossa Kirkkokadulla. Nuorempi tytär on Rappulan mäen reunassa ja vanhempi tytär Halikossa, eli välittömässä läheisyydessä.

Nuorimman tyttären poika on kovin ahkera kylässäkävijä. Usein koulua käydessään hän poikkesi meitä katsomassa. Ja nytkin hän pitää kiitettävästi yhteyttä ja käy katsomassa. Nyt hän jo opiskelee Turussa insinööriksi. Muuten omaiset ovat lähellä, jos tarvetta yhtäkkiä tulisi. Mutta näin pärjään hyvin yksinkin, jos terveyttä vain riittää.

Vielä yksi ajatus sotareissusta. Ajattelin silloin, että olisi mukava, jos täältä hengissä pois pääsisi, niin voisi nähdä, miten elämämme ja maailma kulkee eteenpäin. Sentään melkein viisi vuotta kului sotatoimissa. Siinä ajassa jo ehti tapahtua paljon kaikkea normaalielämässä.

Ja niin sieltä selvittiin suhteellisen ehjin nahoin. Sitten ajattelin, että jospa eläisi niin kauan, että täyttäisi 50 vuotta. Ja nyt ne ovat jääneet taakse nekin ajat ja paljon muutakin.

Tällaista on elämä. Kaikkiaan täytyy sanoa, että olen erittäin tyytyväinen elämääni. Ei ole tullut mitään sellaista, että olisi tullut elettyä siten, että olisi harmittelemista. On rauhallista ja joka tavalla hyvää ja onnistunutta. Lapset ovat kunnollisia ja sekin on iso asia. Kaikki on ihan hyvin ja voin olla kiitollinen.

(Kirjoitettu elokuussa 1999)