Salon Seudun Sotaveteraanit ry  
 

Tuomi Arvo

Olen syntynyt Perttelissä 1.4.1920. Varsinaisesti en osallistunut talvisotaan, mutta se aika on kuitenkin mielessä ja monin tavoin sodan tuomiin tehtäviin otettiin osaa. Olin suojeluskuntalaisten mukana vartioimassa armeijan hevosia, hautajaisissa vartiossa ja ammuttiinpa siellä kunnialaukauksiakin. Kaikenlaista kotirintamatehtävää tehtiin, mitä eteen tuli.

Sotaan jouduin oikeastaan aivan kylmiltäni, sillä sairastin paljon sotaväkiaikana ja siksi varsinainen palveluni jäi lyhyeksi. Minulla epäiltiin jopa kurkkumätää. Lopulta sentään löytyi oikea diagnoosi ja vaivani todettiin johtuneen tulehtuneista nielurisoista. Kun ne poistettiin pääsin nopeasti parempaan kuntoon. Ja sitten alkoikin jo jatkosota, jonne jouduin vain kahden viikon koulutuksen perusteella.





Mukaan sotaan



Varsinaisesti sotaan mukaantuloni tapahtui siten, että olin asevelvollisena huhtikuussa 1941. Olin mm. Miehikkälässä, josta sitten siirryttiin Hyvinkäälle 10.divisioonan JR 1. ensimmäiseen pataljoonaan. Olin kevyessä KRH- joukkueessa .

Sodan alkaessa olimme varsin monilla paikkakunnilla, Ruokolahdella, Kaukolassa, Kaarelahdessa, Sakkolassa, Räisälässä, Vuoksella, Pölläkkälässä, Äyräpäässä ja Valkeasaaressa.

Vanha raja ylitettiin Liipolassa.

Asemasotavaiheessa olimme yhtä kyytiä Lempaalassa samoissa asemissa noin kaksi vuotta. Toimintaa ei ollut kovinkaan paljoa, mutta ns. Munakukkulasta taisteltiin. Se oli vuorotellen kummankin puolen hallussa.

Kesällä 1943 olimme kaksi viikkoa päämajan reservissä Viipurissa, josta sitten siirryttiin keski -Kannakselle, Kivennavalle.





Valkeasaaren taistelut



Viimeinen suurin ja ehkä koko sotaakin ajatellen ratkaisevin taistelu käytiin Valkeasaaressa, jossa olin mukana. Siellä oli kauhea kaaos. Jalkaväkimiehet juoksivat kuka minnekin. Vihollisen tulitus oli jatkuvaa ja kuivan hiekkanummen pöly oli niin sakeaa, ettei eteensä nähnyt ja se esti kaiken tähystyksen. Linjat menivät sekaisin.

Aluksi suomalaiset patterit ampuivat sulkutulta ennakolta riskipisteiksi arvioituihin kohtiin. Yhteydet katkesivat puhelinkaapeleiden katketessa ja aseet hautautuivat hiekkaan tai menivät epäkuntoon. KRH:n porukka ei tiennyt mihin ampua, kun ei komentoja enää pystytty välittämään. Suurin osa taistelu- ja yhteyshaudoista sortui, korsut hajosivat.

KRH:n porukka jäi sinne lähes viimeiseksi, kun me olimme hiukan taempana ja jalkaväki juoksi meistä ohi.

Tulitus oli yhtä jylinää, eikä yksittäisiä laukauksia erottanut kuin ehkä aivan vierestä. Jylinän ääni kuultiin jopa Mikkelissä ja Helsingissä noin 400:n kilometrin päässä.

Varsinainen suurhyökkäys tapahtui kesäkuun alussa 1944 8-10 päivinä. Suurhyökkäys käynnistyi klo 6 aamulla. Tykistökeskitys alkoi 6.45. Se oli tiheää, tarkkaa ja lamaannuttavaa. Pommi- ja maataistelukoneita tuli taivas mustanaan, eikä niiden lukumäärää osannut laskea. Kun yksi aalto meni, niin jo toinen tuli perässä. Mukaan liittyivät myös vihollisen lukuisat panssarivaunut, joiden suojassa tuli jalkaväkiosastoja. Tosin muutama vihollisen panssareista onnistuttiin tuhoamaan. Usein se oli myös tuhoajan viimeinen taistelu. Jsp:lle alkoi tulla haavoittuneita heti aamusta. Monen hermo petti siellä viimeisen kerran. Haavoittuneet onnistuttiin kuitenkin siirtämään taakse.

Myöhemmin olen kuullut, että 3000 tykkiä tulitti viidessä minuutissa 17000 kranaattia alueella Valkeasaari- Rajajoki. Kranaattituli jatkui taukoamatta tuntikausia. Seuraavat 10 tuntia tulitettiin määrättyjä maaleja myös suorasuuntaustykeillä tuhoten etulinjojen asemia. Maa myrskysi. Kranaattivyöry liikkui viiden kilometrin pituisena laineena etulinjasta selustaan ja takaisin. Se nostatti vavahdellessaan kymmeniin metreihin kohoavan savu- ja hiekkapilven. Oli pysyvä hämärä. Räjähdysaallot kuurouttivat miehiä, joita hautautui hiekkaan elävinä ja kuolleina. Tykistön tulivalmistelun lisäksi oli ilmahyökkäys pommein ja maataistelukonein.

Asemiin iskeytyi jatkuvasti 50x100 metrin suuruisia ulvovia urkupyssymattoja, jotka järkyttivät sotilaita. Vain paikoitellen pystyttiin tekemään pieniä vastaiskuja. Rykmentti menetti kahden päivän aikana lähes neljänneksen vahvuudestaan. Puoli tuhatta meistä katosi, ilmeisesti suurin osa kaatuen tai hautautuen asemiinsa. Linjoja ei enää ollut, sillä venäläisiä tuli läpi joka paikasta. Ne jotka kykenivät, pakenivat taakse pölyn ja räjähdyssavun seassa. Avoimessa pusikkomaastossa oli vaikea edetä yhtään turvallisesti, koska joka puolelta ammuttiin. Venäläiset juoksivat paikoitellen ohitsemme, yrittäessämme löytää suojaa painaumista tai kuopista. Toisaalta myös venäläiset juoksevat suoraan miinakenttäämme.

Venäläiset ampuivat myös suorasuuntaustykeillä pakenevia suomalaisia ja sirpaleet tekivät pahaa jälkeä. Joukot joutuvat epäjärjestykseen. Taustalta ei ollut mahdollisuutta saada levänneitä miehiä kentälle, joten vaihdot eivät onnistuneet. Väsyneet miehet makasivat jossakin juoksuhaudan pätkässä yönsä. Odotettiin aamua. Nukkumisesta ei voinut puhua.

Aamulla ei tiedetty lähteäkö eteen vai taakse. Maasto on pahoin rikkoutunut ja siksi haavoittuneita voitiin kuljettaa paikoin vain selässä kantamalla. Monet miehistä olivat sokkitilassa ja tajuttomuuteen asti väsyneitä. Osa kuitenkin lähti kulkemaan omin jaloin kohti selustaa. Suurin osa raskaasta kalustuksesta on menetetty. Taisteluhaudat olivat romahtaneet, tulenjohtopaikoista ei ollut mitään jäljellä, ampumatarvikkeet vähissä, viimeisetkin reservit oli sidottu etulinjaan. Ei annettu edes teoreettista mahdollisuutta selviytymiseen.

Tuntui mahdottomalta, että siinä myllerryksessä joku vielä säilyi hengissä. Venäläiset olivat keskittäneet 3000:n tykin voiman 10. divisioonan kaistalle, joka oli noin viisi kilometriä leveä lähes kolmentuhannen miehen jalkaväkirykmentti ykkösen lohko. Rykmenttimme oli vaihdettu etulinjaan noin kolmea viikkoa aiemmin. Tykistötuli oli jatkuvaa ja niin voimakkaasti häiritsevää, ettei liikkuminen ollut mahdollista, eikä nukkuminen. Asemia murjottiin järjestelmällisesti.

Tulivalmistelu huipentui 10.6. jolloin kirjallisten lähteiden mukaan vihollinen ampui lähes 400 000 kranaattia, joka oli noin 100 000 laukausta enemmän kuin mitä koko Suomen armeijalla oli käytössä talvisodan alkaessa.

Valkeasaaressa rykmentti joutui pahasti hajalle. Heittimet ja raskas kalusto jäivät sinne. Miehille jäi vain henkilökohtainen ase käteen. Minullekin kivääri. Kiväärivarusteella ei voitu ajatellakaan minkään vastaiskun tekemistä, mutta suojasimme kuitenkin jollakin tavalla vetäytyvän pääosan sivustaa. Ne porukat, joilla oli vielä parempaa aseistusta suorittivat kylläkin jonkinlaisia vastaiskujakin. Haudoissa olevat ruumiit vaikeuttivat hyökkääjien liikkumista.

Joukkoja koottiin uudelleen yhteen vanhan rajan tuntumassa Joutsela-Viipuri-Juustila linjalle. Rajajoessa oli vettä leukaan asti. Rajajoen tuntumassa ryhmitytään puolustukseen muutaman tunnin ajaksi. Viivytystaisteluja käytiin edelleen mm. Kivisillan kohdalla. Kivisillan eteläpuolella puolustus pirstoutui, asemat hajosivat, aseet ja ampumatarvikkeet tuhoutuivat, yhteys lähimpäänkin taistelupariin kävi mahdottomaksi, päällystöstä suurin osa kaatui. Ei voi kuin paeta. Sotilaiden joukossa oli karjan kanssa pakenevia siviilejä.

Sodan lopputulosta ei ratkaissut Valkeasaaren puolustuksen murtuminen. Siellä ei olisi kestänyt mikään joukko. Valkeasaarenmiehet olivat rohkeita ja päättäväisiä, myös haavoittuneena. Se rytinä ei unohdu ja monet veteraanit kärsivät pahoista painajaisista vielä vuosikausia sodan päätyttyä.

Jalkaväkirykmentti 1:n miehistä kaatui 1944 kesäkuun 9.-10. päivien välisenä aikana 108 miestä ja haavoittui 271. Kadonneita oli 446, joista arviolta kaatui 310 ja noin 50 joutui vangiksi.

Kun sitten tuli rauha, olin silloin Tervasaaressa Viipurin lahdella.

Rauhan tultua levisi vielä huhu Lapin sotaan siirtymisestä. Mutta meidän porukkaamme tarvittiin vielä meripuolustuksessa, johon oli varauduttu. Mutta sieltä ei enää mitään vihollisen toimintaa tullut, joten meillä ei todellisuudessa ollut siellä oikeastaan mitään tekemistä. Ja niin meidät kotiutettiin. Emme joutuneet Lapin sotaan.





Paluu siviiliin



Siviiliin tulin takaisin kotitilalleni Pertteliin. Tilalle olisi ollut montakin ottajaa, mutta sitten se kuitenkin jäi minulle. Olen sitä viljellyt vuosikaudet. Tällä hetkellä tilaani hoitaa tyttäreni.

Itse en kuitenkaan malta olla poissa toiminnasta. Olen sanonutkin, että terveyteni ja pitkän ikäni salaisuus on maanviljelyksessä. Se on tervettä ja reipasta, monipuolista työtä ja siinä toteutuu oikea liikuntakin. Metsätyöt antavat aivan erikoisen lisänsä. Vaimoni kuoli jo noin parikymmentä vuotta sitten syöpään.

Veteraanitouhuissa olen mukana jäsenenä. Mutta meidän sodanaikainen porukka, joka oli yhdessä viitisen vuotta, on pitänyt yhteyttä sodan jälkeenkin. Olemme tavanneet säännöllisesti. Aluksi meitä oli nelisenkymmentä, mutta sitten porukka lisääntyi, kun myös vaimot saivat tulla mukaan. Meitä oli lähes kaksinkertainen määrä. Vuosien mittaan miesten lukumäärä väheni. Mutta vaimot ystävystyivät ja tulivat kokoontumisiin leskinäkin, ilman miestä. Kokoontumispaikkoina on ollut jokin julkinen tila, myöhemmin myös yksityiskodit. Viimeksi kokoonnuimme pari vuotta sitten. Väki oli vähentynyt. Meitä oli miehiä alle kymmenen ja naisiakin vain kymmenkunta. Vuodet ja ikä tekee tehtävänsä. Voimat eivät riitä pitkien matkojen tekoon. (Kirjoitettu tammikuussa 2002)