Salon Seudun Sotaveteraanit ry  
 

Matti Vähäkylä

Omasta sotatiestäni

Oli kesä 1943. Rintamalla elettiin vakiintuneen asemasodan aikaa. Nelikymppisiä miehiä oli kotiutettu. Taistelutoiminta rajoittui häirintäammuntoihin ja ajoittaisiin väkivaltaisiin tiedusteluihin. Olin vapaavuorossa tulenjohtojaksolta. Kaverini kanssa olimme tukinkaadossa Maaselän kannaksella Seesjärven liepeillä. Kaasimme komeita punakylkisiä mäntyjä korsujen kattovahvikkeiksi. Heinäkuinen päivä lämmitti. Hiki nousi pintaan, vaikka työn tahti oli itsemme määrättävissä.

Taukokeskustelun aikana jutellessa totesimme: ”Ei tämä niin kaksista ole, mutta mieli tekisi nähdä, mitä tämän jälkeen tulee!” Tiesimme, että jonain päivänä sota on kohdaltamme lopullisesti ohi ja etteivät sodassa kaikki kuole.

Olimme kumpikin poikamiehiä, emmekä elämän murheilla siten rasitettuja kuin esim. perheelliset veljemme, joilla kotona Suomessa olivat vaimo ja lapset.
Vasta myöhemmin, oman perheen perustamisen jälkeen saatoin olettaa, miten tuskallista oli olla perheenisänä sodassa.

Tuosta ajankohdasta oli kulunut vuosi. Taistelimme koti-Suomen puolella Ihantalan maastossa omamme ja monien muiden hengen edestä. Aikanaan nelikymppisiä kotiutettuja kutsuttiin uudelleen aseisiin. Asemasodan aikainen metsätyö oli taakse jäänyttä elämää, eikä sotahistoriamme katkerimpiin kamppailuihin verrattujen taistelujen melskeessä ehtinyt mietiskellä, mitä tämän jälkeen on tuleva. Oli vain se hetki ja selviydymmekö siitä. Tämäkö on oleva kaiken loppu? -
Osanamme oli selviytyä.

Jatkan vielä pohdintaa erään kokemukseni pohjalta.
Olimme edelleen Ihantalan maastossa. Viivytys- ja torjuntataistelut Kannaksella antoivat vähän hengähdysaikaa.
Joka tapauksessa – rintaman selustaan oli perustettu jalkaväen aliupseerikurssi, jossa oli tarkoitus kouluttaa alipäällystöä kaatuneiden tilalle. Olin saanut komennuksen osallistua kurssille.
Kurssin väki oli ikärakenteeltaan kirjavaa joukkoa. Enin osa oli jo olosuhteiden pakosta joutunut hoitamaan esimiestehtäviä. Joukossa oli myös ns. ”sattumakessuja”.
Kurssi alkoi elokuun 1944 loppupuolella, ja sen piti kestää kolme viikkoa. Noin kurssin puolivälissä sunnuntain ohjelmassa oli rykmentin valistusupseerin luento aiheesta ”Miksi taistelemme”.

Innostavan esityksensä päätteeksi valistusupseeri antoi mahdollisuuden keskusteluun. Kuvittelin, ettei sellaiseen olisi ollut erityisempää aktiviteettia, mutta yllätykseksi eräs vanhempi kersantti kysyi:” Eikös rauhan pitänyt tulla juuri tänä päivänä?”
Sensuurista huolimatta erilaisia huhuja liikkui, mutta niiden suhteen tuli olla pidättyviä. Hämmästyksemme olikin ilmeinen, kun opettajamme hieman varovaisin sanoin myönsi olevansa tietoinen juuri käytävistä rauhantunnusteluista.

Oppitunti päättyi ja lopun pyhäpäivästä saimme vapaata. Muistini mukaan asiasta ei syntynyt asiasta mainittavaa ajatusten vaihtoa porukan kesken. Meitä koulutettiin tulevia taistelutehtäviä varten.

Kurssimme oli majoitettu taloihin, joista siviilit oli evakuoitu. Asiaan kuului alueen vartiointi yöaikaan, ja kukin kurssilainen huolehti vuorollaan vartioinnista.

Varhain seuraavana aamuna olin vartiovuorossa. Oli maanantai syyskuun 4. päivä 1944.
Kello viiden maissa kurssia johtava luutnantti tuli paikalle ja komensi vartiomiestä: ”Välitön herätys ja kurssi pihalle neliriviin!” Tuvasta tupaan huutelin herätyksen, ja tuota pikaa kurssi oli valmiina kuulemaan, mitä tuleman piti.

Sotilaalliseen tapaansa kurssin johtaja kertoi asiansa: ”Aselepo on solmittu ja taistelutoiminta lakkaa klo 9, mikä aika on määrätty aselevon voimaantuloajaksi.” Lopuksi hän lausui tarkalleen näin: ”Eikä sitten mitään ilon ilmaisuja tämän johdosta!”

Huhuja siis kierteli sotasensuurista huolimatta. Tiedonsaantikanavissa armeijan valistusupseerit olivat erityisasemassa. Sodan loppuaikoina heidän tehtävänään oli valaa uskoa väsyneihin, kovien taisteluiden rasittamiin joukkoihin. Se oli osa heidän sodankäyntiään. Tämä tehtävä ei voinut olla helppo.
Mutta: Miksi tuo nuori valistusupseeri ei torjunut kersantin kommenttia pikaisesta rauhan tulosta tai miksi hän ei halunnut olla tietämätön koko asiasta? Kumpaakaan ei olisi laskettu hänelle ”synniksi”, vaikka hän olisi niin tehnyt. Hän oli hyvin sympaattinen henkilö ja hoiti tehtävänsä tahdikkaasti. Sain sen käsityksen, että hän oli muutakin kuin pelkkä rengas armeijan komentojärjestelmässä. Hän oli ihminen, joka halusi ymmärtää meitä kanssaihmisiään.
Silloisessa tilanteessa hyväksyin mielessäni hänen menettelynsä. Tuskinpa olisin kapinoinut, vaikka olisi ollut toisin. Kurssin moraliteetti ei edellyttänyt enempää.

Vuosikymmeniä on kulunut tuosta ajankohdasta. En ole tavannut häntä tämän jälkeen. Olen tullut entistä vakuuttuneemmaksi, että hän teki oikein. Oletan hänen eläneen sisältörikkaan ja mielenkiintoisen elämän.

Mutta - jälleen mutta: Miksi kurssin johtaja kielsi ilon ilmaisut julkistaessaan tiedon rauhantoiveista ja aseiden vaikenemisesta? Vuosien toive oli täyttymässä. Miksi ei sen johdosta olisi ollut aihetta purkaa niitä patoutumia, joita sotavuodet rintamalla olivat miesten kestettäväksi kasanneet?
Olen yrittänyt ymmärtää asian niin, että kurssin johdon tehtävä oli hoitaa koulutusohjelman jatkuminen suunnitelman mukaisena. Mahdolliset riehakkaatkin purkaukset olisivat voineet sekoitta päivän ohjelman, eikä sitä tietenkään sallittu. Pahimmassa tapauksessa heidän pelkoonsa olisi voinut olla aihettakin. Varoituksista johtuen tai muusta syystä järjestyshäiriöitä ei ilmennyt. Aamutoimien jälkeen kurssiohjelma jatkui normaalisti.

Kuitenkin: Iltapäivällä kurssi ilmoitettiin päättyneeksi ja kurssilaiset palautettiin välittömästi joukko-osastoihinsa. Omani oli kävelymatkan päässä. joten ennen iltaa olin taas tutussa porukassa.

Kuvailen myös kurssin johtajan persoonaa: Sotilasarvoltaan hän oli siis luutnantti, ja oletan hänellä olleen aikaisempaa kouluttajakokemusta. Ruumiinrakenteeltaan vahvana ja käytökseltään puolitylynä hän edusti tyyppiä ”rengas armeijan komentojärjestelmässä”. (Sieluttoman aineen teräksinen konstruktio.)
Ehkä näin oli ollut tarkoituskin, mutta meistä jo vuosia rintamalla sotineista yhteistyö ei sujunut parhaalla mahdollisella tavalla. Tietenkin kaikki olisi kestetty kurssin loppuun asti, ellei keskeytystä olisi tullut. Vertaillessani näitä kahta tapahtumaa, totean, että niiden päähenkilöillä oli hoidettavanaan toisistaan poikkeavat tehtävät. Kuitenkaan ei voi välttyä siltäkään ajatukselta, että myös miehissä oli ero.
Keskeytyneestä kurssista huolimatta nimitykset ja ylennykset tulivat aikanaan, ja syyskuun 19. päivänä allekirjoitetun välirauhan ehtojen mukaan kotiuduimme asianmukaisessa järjestyksessä 17.11.1944.

Voimme jälleen kysyä: ”Mitä tämän jälkeen?” Kuusikymmentä rauhan vuotta on merkittävä aika Suomen historiassa. Ihmiselämässä se on jo pitkä aika. Sodasta kotiutetut nuorimmat ikäluokat olivat alle kaksikymppisiä. keski-iältään yli 80-vuotiaat veteraanit ovat jo ajat sitten saavuttaneet eläkeiän. Vanhenemisen havaitsee esim. siitä, että heidän panoksensa julkisen vallan hallintotehtävissä on hiipumassa.

Sota on onnettomuus. Lopputuloksesta riippumatta se aiheuttaa aineellisten vaurioiden lisäksi valtavat henkiset kärsimykset.
Kuitenkin, kun sota vihdoin oli päättynyt, tunnettiin sadoissa tuhansissa kodeissa todellista riemua. Vaikka kaikki eivät koskaan palanneet, useimmat perheet olivat jälleen koossa. Kaikkea ei sittenkään ollut menetetty. Usko ja toivo paremmasta oli säilynyt. Toivo ja uskallus saavat ihmeitä aikaan. Sen ovat elossa olevat veteraanit saaneet nähdä ja kokea tämän päivän Hyvinvointi-Suomena.

Sodan päättyminen merkitsi Suomen kansalle todellista kevättä. Rauhan tultua rintamalta palanneet ryhtyivät yhdessä kotirintamalla puoliaan pitäneen väen kanssa voimalliseen rakennustyöhön sodan aiheuttamien vaurioiden korjaamiseksi. Samalla käynnistettiin laajamittainen toiminta yhteiskuntaelämän uudistamiseksi. Viisikymmenluvulle tultaessa oli lainsäädäntöteitse jo luotu mm. perusta nykyaikaiselle sosiaaliturvajärjestelmälle. Työhön oli ryhdytty kaikella sillä tarmolla, jonka vain yhteenkuuluvuuden tunne voi tuottaa. Kokonaisuutta ajatellen yhteiskunnan keskinäiset kiistat, vaikka niitäkin toki oli, jäivät taka-alalle. Selviytyminen oli asia numero yksi!

Tätä taustaa vastan on hyvin ymmärrettävissä veteraanien järjestäytymisajankohdan lykkääntyminen vasta vuosien päähän rauhan tulosta.