Salon Seudun Sotaveteraanit ry  
 

Varpula Veikko

NUORUUTENI JURVASSA

Olen syntynyt Jurvalla 4.12.1921. Sotilasarvoltani olen jääkäri. Kuuluin silloin Jurvalla jo suojeluskunnan poikaosastoon. Sitä johti kapteeni Antti Koski, joka joutui itse talvisotaan. Poikaosastosta liityin oikeaan suojeluskuntaan ennenkuin talvisota alkoi. Lisäksi olin mukana nuorisoseurassa ja sen johtokunnassakin, sekä tanhujoukkueessa.

Poikaosastossa meillä oli paljon harrastuksia. Kuljimme ympäri Pohjanmaata mm. hiihtokilpailuissa, suunnistuksissa ja muussakin urheilussa. Alkoholin käyttö oli kaikessa toiminnassa kielletty. Olimme kaikki raittiita. Se oli eräs ehto mukana ololle. Johtajamme Antti Koski oli ehdoton raittiusmies.

Kun talvisota alkoi, jouduin viemään Ilmajoen karjanhoitokoululle kaksi hevosta, kotoa toisen ja naapurista myös. Silloin ei mennyt linja-autoja ja takaisintulossa oli ongelmia.

Koska kuuluin suojeluskuntaan, yritin päästä vapaaehtoisena talvisotaan. Mutta olin silloin vielä alaikäinen, eikä äitini pannutkaan nimeään hakupaperiin, enkä siis päässyt mukaan. Velipoikakaan ei joutunut, koska hänellä oli vain kolme sormea. Sirkeli oli vienyt pari sormea pois ja hän oli B-mies.

Kun venäläiset saivat selville sen, että Suomen hallitus on Kauhajoella, niin ne kävivät pommittamassa Kauhajokea ja lensivät Jurvan yli.

Ennen talvisotaa, vuonna 1937, isäni kuoli sydänhalvaukseen. Hän oli vielä nuori. Ehti täyttää 48 vuotta. Nuoruuteni on ollut minulla oikein hyvä.

SOTAAN MUKAAN

Syksyllä 1940 jouduin kutsuntaan Jurvan kirkonkylän nuorisoseurantalolle. Sitten jouduin Riihimäelle 1.4.1941 asevelvollisuutta suorittamaan JP 2:een. Meidän toisen komppanian päällikkönä oli luutnantti Liponkoski, joka oli sitten koko ajan jatkosodankin kestäessä päällikkömme.

JP 2 oli kokonaisuudessaan Riihimäellä. Kun sieltä lähdimme, oli JP kahden komentajana everstiluutnantti Järvinen. Pataljoona, kuten Laguksen kaikki pataljoonat, purettiin Hammaslahden asemalla. Sieltä lähdimme Korpiselkään, josta sitten varsinainen sotamme alkoi.

Ensimmäinen taistelumme oli Muuannon kylässä. Seuraava taistelu oli Loimola ja edelleen Kartohjärvi, jossa Liponkoski, komppaniamme päällikkö, haavoittui oikeaan käteen. Komppaniamme päälliköksi tuli luutnantti Kauko Paimela. Kartohjärven taistelussa saimme sotasaaliina 48 raskasta kranaatinheitintä, joita vetivät kuorma-autot. Yksi nelipiippuinen IT-kivääri oli kuorma-auton lavalla. Lisäksi saimme kuorma-autollisen alkoholia. Siinä taistelussa kaatui ryhmänjohtajani ja 4 jääkäriä.

Sitten taistelut olivatkin rajan toisella puolella Tulemajärvellä.

Siellä jouduimme perääntymään ja rippikoulukaverinikin haavoittui siellä. Ryssä ampui räjähtäviä luoteja ja kaverillani tulivat suolet syliin. Aivan yhtä hyvin olisin itse voinut olla luotien uhri, koska peräännyimme aivan vierekkäin. JSP:lle asti kaveri kulki pitäen kädellään suolia vatsassaan, mutta siellä hän kuitenkin kuoli haavoihinsa.

Seuraava tappelu oli Palalahdessa. Siellä oli samanlainen taistelu kuin Tulemajärvellä. Jouduimme taas perääntymään. Siellä oli vastassa venäläisten nuorten aivan asevelvollista laivaston porukkaa. Suomalaiset saivat sen tiedustelulla selville.

Palalahden jälkeen meidän piti mennä tietä pitkin, joka olisi menyt Pitkärantaan, mutta meitä vastaan tuli Pitkärannasta perääntyvä ryssä ja siitähän tuli taas taistelu ja näin ne olivat sitten Suurmäessä vastassa.

ETEENTYÖNNETTY TUKIKOHTA

Seuraava paikka oli Suurmäki, josta edelleen Vitele ja Tuulosjoki. Tuulosjoella jouduimme mukaan, kun JP 4 valtasi eteentyönnetyn tukikohdan Tuulosjoen toiselta puolelta. Toisen komppanian ensimmäinen joukkue joutui mukaan sinne eteentyönnetylle.

Joukossa oli myös Kuusjoelta kersantti Arvo Heino. Hän oli usein meidän mukanamme konekiväärin kanssa. Sieltä tuli yksin venäläinen vastaamme kädet pystyssä. Konekiväärimiehet sanoivat, että ei ammuta, se on yksin, kyllä me siitä selviämme ja saamme vangin. Mutta joku porukasta heitti käsikranaatin ja se meni suoraan venäläisen päälle ja räjähti siihen. Emme saaneet vankia.

Kun pääsimme siitä lepoon, oli pataljoonan komentaja Järvinen aivan hermorauniona. Kun hän oli korsussa, niin aina vain piti vahvistaa ja vahvistaa korsun kattoa, jotta se kestäisi. Lisättiin hirsiä ja kiviä hänen korsunsa katolle. Hän sanoi aina vain, että se pettää, se pettää. Pojat rupesivat nimittämään häntä "Monttusoomanniksi".

Sitten pääsimme taas Viteleen. Ennen tuloamme sinne oli annettu Pohjoismaiden kovin tykistökeskitys kautta aikojen. Se oli tosiaan ollut niin ankara, ettei enää yhtään venäläistä ollut vastassamme, kun me sinne menimme. Venäläisten 8- tuumainen tykkipatteri oli aivan autio, eikä siellä ollut ketään, kun menimme ohi.

HAAVOITTUMINEN

Aunuksessa haavoituin takaapäin ammutusta luodista reiden alaosaan. Siinä vaiheessa meille tuli kapteeni Häkkinen pataljoonan komentajaksi. Järvisen hermot pettivät ja hän joutui menemään pois. Myöskin kapteeni Häkkinen haavoittui.

Oma haavoittumiseni tapahtui niin, että olin kärjessä konepistoolin kanssa. Joukkueen johtaja luutnantti Esa Maunula oli kaksi kertaa huutanut, että Veikko, älä mene niin kovin. Menimme pyörillä. Kersantti Kuntola, joka oli puolijoukkueen johtaja, kotoisin Jurvasta, kysyi: "Muistatko, kun Esa Maunula huusi, että älä mene niin kovin? Olit liian rohkea silloin." Sanoin, että en minä ainakaan mitään kuullut, niinkuin en kuullutkaan.

Silloin se kuula sitten tuli. Oli kuin olisi nuijalla lyöty päähän ja kaaduin pyörältä luonnollisesti. Kävi vielä niin, että joku oli pataljoonan pastorille kertonut minun kaatuneen. Pastori oli lähettänyt kotiini viestin äidille, että olen kaatunut. Joulukuun alussa, kun pääsin toipumislomalle, niin äitini sanoi: "Herra jestas, poika tulee kotiin." Se oli iloinen yllätys luonnollisesti.

TULVA POVENTSASSA

Ennen joulua 1941 koko pataljoona oli Äänislinnassa Hiilisuolla. Se oli eräänlainen maapaikka ja silloinkin, kun sinne menimme, siellä oli paljon lehmiä. Väki puhui suomea. Ne olivat Kanadasta tulleita suomalaisia, jotka siellä tilalla olivat.

Kun Lagus lähti Karhumäen valtaukseen, se kiersi pohjoisen pohjoisesta tulevaa tietä Karhumäkeen. JP 4 oli kärjessä, kolmonen ja kakkonen olivat perässä. Kaikki pataljoonat olimme yhtaikaa Karhumäen valtauksessa. JP 2 oli Pindusin kylän valtauksessa ja sitten jatkettiin siitä, kun Lagus sai luvan, Poventsaan.

Panssarivaunu Sotka, jonka vasemmalla puolella olin silloin, kun edettiin Poventsaan, on tällä hetkellä Parolan panssarimuseossa.

Poventsassa ensimmäinen joukkue oli kanavan toisella puolella silloin, kun tulva tuli. Liponkoski oli silloin kapteeni ja oli taas komppanian päällikkönä. Hänen komentotalonsa meni kaikki. Vesi ja jäämassat veivät sen mennessään. Siellä oli hänen lähettinsä, komppanian kirjuri ja lääkintämiehiä. Niistä viisi hukkui. Hänet itsensä vesi vei halkopinon päälle ja Liponkoski huusi, että ampukaa hänet, että hän jäätyy sinne. Eihän me mahdettu mitään. Me ei päästy mihinkään kanavan toiselta puolelta.

Meillä oli silloin joukkueenjohtajana luutnantti Risto Mäkinen. Se sanoi, että me emme täältä voi tulla. Jos ryssä olisi huomannut, että me emme päässeet sieltä pois, niin me olisimme joutuneet vangiksi, eikä meillä siinä olisi ollut mitään mahdollisuuksia. Me jäimme vihollisen sulkujen avaamisen takia tulleen tulvan eristämäksi kanavan väärälle puolelle. Veden tulo oli niin voimakasta, että se kuljetti hyökkäysvaunujakin mukanaan.

Liponkoski pääsi kuitenkin pois halkopinon päältä. Yksi mies löysi jostakin tapsia ja ui Liponkosken luo. Hän oli kersantti Voutilainen, myöhemmin Mannerheim-ristin ritari. Hän sitoi tapsin Liponkosken ympärille ja sen avulla hänet hinattiin maihin. Se oli ritari Voutilaisen ansio, että saatiin Liponkoski maihin. Sen jälkeen en enää Liponkoskea nähnytkään.

Meille tuli komentajaksi kapteeni Paimela. Kun se tilanne rauhoittui, niin ryssä hyökkäsi Suurniemeen, Äänisjärven yli. Sitä hyökkäystä johti Valli, talvisodassa ollut kersantti, joka oli loikannut ja oli Venäjän armeijassa majurina. Se johti sitä hyökkäystä.

NAISVANKI

Kun saimme vankeja, niin yksi joukosta oli nainen. Venäläisillä oli naisiakin armeijassa. Kun se nainen saatiin vangiksi, niin se oli haavoittunut. Kuula oli mennyt läpi reidestä läheltä nivusta. Se ei olisi antanut lääkintämiesten sitä sitoa. Sitten tuli yksi venäjää puhuva mies pataljoonasta ja se sanoi, ettei meillä ole naisia rintamalla, vaan pitää antaa miehen sitoa. Lääkintäalikessu, joka sen sitoi, oli Tampereelta. Sidottuaan se sanoi, että flikalla ei ollut karvoja ollenkaan. Pojat sanoivat, ettei se pidä paikkaansa, mutta lääkintämies väitti sen olevan totta. Yksi poika, joka myöhemmin kaatui juoksuhaudassa, meni, vaikka oli kielletty, katsomaan pitikö se paikkansa.

Naisvanki oli kertonut, että Valli itsekin oli haavoittunut siinä taistelussa aika pahoin, mutta venäläiset olivat saaneet hänet pelastettua takaisin järven yli. Suomalaisen tykistön olisi pitänyt ampua enemmän jäätä rikki läheltä toista rantaa, niin ei sieltä olisi päässyt palaamaan takaisin.

KESKEYTETTY PARTIORETKI

Suden Kauko on hyvä ystäväni, joka oli mukana jo Äänislinnassa. Siellä Lumpusin kylässä lähdimme vapaaehtoiselle partioretkelle ja Kauko oli mukana ja Kuntolan Reino. Koko joukkueen verran oli vapaaehtoisia. Lähtiessä oli pakasta 40 astetta. Se oli ennen Suurniemen hyökkäystä. Ja sen takia meidät kutsuttiinkin pois kesken partioretken. Oltiin 11 aikaan Lumpusissa takaisin. Komppanian vääpeli Heikki Hirvonen sanoi, että meidän pitää heti lähteä sinne Suurniemen taisteluun mukaan venäläisiä vastaan. Mutta Mäkinen sanoi, että missään nimessä emme lähde. Olimme juuri palanneet partioretkeltä ja olimme loppuun väsyneitä. Siitä lähtemisestä ei tullut yhtään mitään. Meidän oli saatava levätä aamuun asti. Ja niin me partioporukka lähdimme Suurniemen taisteluun vasta aamulla.

Kun se hyökkäys kesti kaikkiaan 6 vuorokautta, niin me olimme mukana viisi, siinä kovassa pakkasessa. Siinä taistelussa ei suomalaisia haavoittunut muuta kuin kovan pakkasen takia, joka oli kaikista pahin vihollinen. Kersantti Heino oli taas siinäkin mukana konekiväärinsä kanssa. Kun hän sen homman Muannossa aloitti, niin sitä hän teki koko sodan ajan kaikissa taisteluissa.

HERMOT PIUKALLA

Olin joukkueenjohtajan vasemmalla puolella ja meidän oikealla puolella oli Mikkelin maalaiskunnasta eräs mies. Ryssä oli lähellä, eikä väliä ollut kuin 20 metriä. Sanoin joukkueenjohtajalle: "Minulla on konepistooli. Ammun nuo tuosta, kun niitä on vain kolme." Mäkinen sanoi: "Älä ammu, kyllä ne jäävät vangiksi." Niinhän ne jäivätkin.

Mutta se Mikkelin poika aukaisi manttelinsa ja lähti menemään. Sitä miestä ei sen jälkeen nähty, emmekä tiedä mihin se joutui. Se karkasi siitä paikasta. Hermot olivat loppuneet.

Tulimme takaisin Lumpusiin, johon jäimme. Lagus tuli takaisin Paateneen järvelle. Mekin olimme Paateneen kylässä. Laguksen oli määrä valloittaa Sorokka, mutta Mannerheim kielsi sen. Sieltä sitten Lagus tuli Äänislinnaan takaisin.

MANNERHEIM SEURASI TAISTELUHARJOITUSTA

Olimme Äänislinnassa vuoden. Meillä oli siellä taisteluharjoituskin ennen Äänislinnan valtaamista. Mannerheim oli sitä taistelua seuraamassa ja hänen mukanaan olivat kenraalit Nenonen ja Heinrichs sekä Lagus panssariautossa. Aloitettuamme Mannerheim tuli. Ryhmänjohtajamme ilmoitti ryhmän ja meidän piti tervehtiä. Vastasimme Mannerheimille niin hyvin, että hän sanoi: "No sieltähän tuli paremmin kuin koko joukkueesta." Äänemme tuli voimakkaana ja kuuluvasti.

SISKONI KUOLEMA

Paateneesta Lagus meni edelleen Syvärille 1944. Siellä oli saksalaisten hautausmaa Kuuttilahdessa. Niitä oli todella paljon.

Välillä ehdin käydä Jurvassa lomallakin kaksi kertaa. Toinen kerta oli se, kun sisko, joka oli Kannaksella lottana kuoli. Silloin kun olin kotona ensimmäisen lomani, niin hän toi minut Teuvan asemalle hevosella. Kahden viikon päästä joukkueen johtaja tuli sanomaan minulle, että komppanian päälliköllä on asiaa ja minun pitää mennä hänen korsuunsa. En tiennyt miksi minut kutsuttiin. Sanoin vain, että olin juuri lomalla, että mitä kummaa asiaa päälliköllä nyt on minulle. Joukkueenjohtaja ei sanonut mitään. Kapteeni Paimela sitten sanoi, että pannaan uusi loma heti vetämään, koska siskoni oli kaatunut. Sitten lähdin heti hautajaislomalle.

Sitten Lagus tuli Viipuriin. Olimme Viipurin lähellä 1944, ennenkuin Kannaksen taistelut alkoivat.

JÄLLEEN SAIRAALAAN

Kerran olimme koko pataljoona Tervaniemessä. Olimme koko pataljoona saunomassa. Se saunominen tapahtui yhden lämmityksen aikana ja toinen komppania oli ensimmäisenä.

Minulle tuli niin kova kuume, että kersantti Kuntola sanoi, että minä en tiennyt mitään koko maailmasta. Kaksi miestä piti kiinni, kun minut vietiin JSP:lle. Olin vaan sanonut, että rintamalle, rintamalle...

Sitten oli mentävä uudestaan sotasairaalaan. Sillä kertaa jouduin Tammisaaren sotasairaalaan ja sotaní oikeastaan päättyikin siihen. 1945 pääsin siviiliin. Siitä vuodesta 1945 minulla on tämä invaliditeettikin olemassa. Se on 20 %.

SIVIILIIN

Päästyäni Tammisaaren sairaalasta siviiliin, palasin takaisin kotitilalleni hoitamaan maapaikkaa. Se jatkui siitä mihin oli jäänyt silloin, kun sotaan lähdin. Velipojasta tuli kotitilani isäntä, jolla äiti oli syytingissä. Mutta jokainen lapsi sai oman osuutensa tilasta, maata ja metsää, jota ulottui Kurikan rajaan asti. Jokainen sai yhtä paljon, mutta koska perinnössä äidille tuli puolet tilasta, niin velipoika sai sen syytinkiä vastaan. Ei sellainen syytinki mielestäni enää onnistuisi nykypäivänä. Siihen kuului puita, viljaa ja huone aina lämpimänä.

MUUTTO KUUSJOELLE

Naimisiin meni karjalaisen tytön kanssa. Näin hänet ensimmäisen kerran 1941 Seinäjoen sotasairaalassa. Hänen veljensä, joka on haudattu Peräseinäjoen sankarihautaan, oli samassa sairaalassa. Vaimoni on Räisälästä syntyisin.

Nyt olemme olleet jo yli 50 vuota naimisissa. Meillä on 3 poikaa ja yksi tyttö avioliitosta. Vanhimmalla pojalla on kaksi lasta. Seuraavalla, joka on sairaalassa työssä, on myös kaksi. Sitten tytär on Halikon sairaalassa psykiatrisena sairaanhoitajana. Nuorin poika on Turussa Värtsilällä työssä.

1948 toukokuussa muutimme Kuusjoelle Kivimäkeen, josta vaimoni sai kotitilansa hoitaakseen. Jurvassa oleva maatila myytiin pois. Lapset ovat kaikki syntyneet varsinais-Suomessa.

Olen yrittänyt saada lapsiakin mukaan veteraanitoimintaan, tukijaostoon, mutta toistaiseksi lapset eivät ole halunneet. Ehkä he joskus tulevat vielä, kun aika kuluu.

Nykyisin päivät kuluvat hyvin. Kuulun veteraanikuoroon, sydänkerhoon ja seurakunnan vanhusten kerhoon. Se kokoontuu kerran kuukaudessa, niinkuin sydänkerhokin. Kuoro on kerran viikossa. Se on kaikista paras harrastus. Sillä on monipuolista toimintaa ja eri paikoissa esiintymisiä. Nämä harrastukset ovat mukava virkistys arkipäivään.

Minulle on tehty ohitusleikkaus. Tunnen olevani melko hyvässä kunnossa. Mutta sodan vammat ovat edelleenkin aktiivisia ja niistä on vaivoja ja särkyjä siinä, mistä luoti meni läpi jalan. Vammat ovat nuortuneet, vaikka mies vanhenee. Isovarvas on jo sellainen, ettei pelaa lainkaan ja tunto on poissa haavan läheltä...

(Kirjoitettu maaliskuussa 2000)