Salon Seudun Sotaveteraanit ry  
 

Vasama Kai

TALVISODAN AIKANA SOMERON LINJALLA

Olen Kai Emerik Vasama. Olen syntynyt 20.6.23 Muurlassa pienen palstatilallisen poikana. Isä kuoli, kun olin 13 -vuotias ja pidettiin sitä maapaikkaa. Kuitenkin kävi niin, että satuin saamaan erikoislaatuisen työn itselleni juuri 13-vuotiaana. Pääsin linja-auton rahastajaksi Salo-Helsinki välillä. Olin siinä työssä ihan talvisodan päättymiseen asti. Työnantajanani oli Someron linja.

Talvisodan aika oli vaikeaa, sillä oli usein hälytyksiä ja pommituksia. Koska olin jo aika rotevankokoinen kaveri, niin meikäläistä käytettiin monessa kohtaa hyväksi. Olin mm. silloin, kun Helsinkiä ensimmäisen kerran pommitettiin 30.11. Haagassa yötä Someron linjan majoituspaikassa. Näin sieltä sivummalta koko homman, kun koneet tulivat sumuisena ja märkänä aamuna pommituslennolle.

Sitä ennen jo jouduimme keskipäivisin, ennenkuin tämä sota alkoikaan evakuoimaan helsinkiläisiä, joita kuljetettiin Lohjalle sotaa pakoon. Oli aina yksi keikka päivittäin linjavuorojen välillä. Talvisodan aikana meni Turku-Helsinki välillä aikaa koko päivä. Saattoi mennä kymmenenkin tuntia, kun mentiin Lohjan kautta. Hiidenvettäkään ei siloin vielä ollut matkan varrella. Lohjan seudulla saatettiin olla viisikin tuntia, kun odoteltiin hälytyksen päättymistä. Hidasta oli touhu.

Toisinaan meikäläinen joutui ns. korttelivahdiksi, kun olin öisin yöpommitusten takia Haagassa ja Helsinkiä pommitettiin. Joskus kävi niinkin, että kun olin Helsingin päässä yötä, olin siellä korttelivahtina ja kun tulin Turkuun seuraavana päivänä, niin olin taas sielläkin korttelin vahtina. Siinä tuli pitkää rupeamaa. Sotilaita oli paljon ja autot olivat täynnä lomalle menijöitä tai palaajia.

SALON LIIKENNEPIIRISSÄ

Sodan päätyttyä veljeni joutui armeijaan huhtikuun alusta 1940 ja minun piti jäädä pois työstäni, joskin vastenmielisesti. Jouduin hoitamaan kotitilaani maanviljelijänä. Olin pikkupojasta asti tottunut olemaan auton päällä, joten maanviljelystyö tuntui hiukan hankalalta.

Lähes puolitoista vuotta kului siinä, kunnes alkoi jatkosota. Olin mukana Muurlassa ilmavalvonnassa. Rupesin kiinnostumaan niin paljon, että kun Saloon tuli liikennepiiri, tulin vapaaehtoisena Saloon 1941 syksyllä. Salossa oli ensin alokaskoulutusta päivittäin aika paljon. Välillä käytiin työväentalon vintillä nyrkkeilyharjoituksissa, eikä se huonoa harjoitusta ollutkaan, sillä se oli joskus tarpeeseenkin. Olin mukana koko sen syksyn. Siinä oli sellaistakin aikaa, että jouduin kokoni takia mm. koksivaunuja tyhjentelemään asemalle armeijan puitteissa.

Lisäksi ajoimme sankarivainajia pitäjien ruumishuoneille. Se oli sellaista, että kun härkävaunu tuli, niin siellä oli kolmessa kerroksessa arkkuja. Mukana oli sellaisiakin, jotka oli kenttähautausmaalta kaivettu. Ne olivat monet jo yli kaksi kuukautta olleet haudassa ja tuotiin lopulliseen sijoituspaikkaansa. Tämä oli aika rankkaa hommaa. Piti melkein joka ilta yrittää mennä Laineen saunaan pesemään itsensä. Vaatteet haisivat kamalalle. Arkut haisivat, vaikka olivat kiinni. Kukaan ei saanut enää niitä avata. Näitä oli jopa täysi härkävaunu. Neljä meni kerrallaan kuorma-auton lavalle yhtaikaa. Jos sitten oli Kisko tai Suomusjärvi, niin yritimme saada saman suunnan vainajat samaan kuormaan. Arkut olivat sekaisin mistä pitäjästä sitten olivatkin. Niitä ei saanut jättää tavara-asemalle, vaan ne piti aina nostaa takaisin vaunuun ja näin niiden lajittelussa meni pitkä aika. Omaisten kanssa tuli joskus erimielisyyksiä, kuljetetaanko jalat edellä vai miten.

Olin siinä työssä niin pitkään, kunnes tuli oma alokasaikani. Salon liikennepiirissä olosta oli se etu, että suoritin armeijan ajokortin ja myöskin siviiliajokortin.

ASEVELVOLLISUUTTA SUORITTAMASSA

Tammikuussa 1942 jouduin taas alokaskoulutukseen eli tavallaan armeijasta armeijaan. Siellä jouduin kranaatinheitinkomppaniaan ja sain ns. suuntakehämiehen koulutuksen eli tulenjohtopuolelle. Mutta se ei kuitenkaan sitten sen kummempia merkinnyt.

Kun alokasaika oli päättynyt, niin kyseltiin autonkuljettajia, että onko siviiliajokorttia ja minullahan oli molemmat. Sain siirron Mänttään eli varsinaiseen koulutuskeskukseen. Välittömästi joudun sen koulutuspataljoonan lähetiksi, että en kai ollut päivääkään koulutuksessa. Sain siirron Tampereen autovarikko ykköseen ja erilaisiin tehtäviin, rengasvarastomieheksi ja kaikkea mitä vain. Olin varikon päällikön kuljettajana ja sotasaalistelaketjuvehkeitten koeajajana ja ym. ym.

Koko aikana en pitänyt Tampereella olosta ja pyrin sieltä pois. Lopulta veti kiinni. Olimme keskikaupungilla majoitettuna ja siellä oli erittäin ystävällinen vääpeli Pohjolainen, jolle kerroin, että haluaisin kenttäjoukkoon.

KENTTÄJOUKKOON ÄÄNISLINNAAN

Eräänä päivänä tuli yhden kaverin kanssa hiukan erimielisyyksiä, niin että tarvittiin sitä nyrkkeilytaitoakin. Seuraavaksi olisi tullut kokeiltavaksi kumpi jää henkiin. Vääpeli ymmärsi tilanteen ja tuli siirto. En saanut tietää muuta kuin että mennään Äänislinnan asemalle, jossa on HTK eli henkilöstön täydennyskeskus. Sieltä minun piti hakea ohjeet.

Siellä oli sellainen osasto kuin 2 kulj. E. En tiennyt lainkaan, mikä tällainen paikka on. Kyseltyäni minulle sanottiin, että se on Ylä-Syvärin tien varrella. Pääsin autokolonnan mukana sinne. Menin sinne likaisissa kamppeissa.

Koin yllätyksen. Siellä oli pikkuinen porukka, joka oli kuljetusesikunta ja muuten hyvin suuri yksikkö. Siellä oli kaikkiaan kymmenen autokomppaniaa ja sairasautojoukkue ja vaatetus-, korjaamo-, elintarvike-, kenttämakasiini-, ammuslataamo- ja sairasautojoukkue. Se oli äärettömän suuri yksikkö. Kymmenen autokomppaniaa oli suuri määrä hajoitettuna Äänislinnan ympäristöön Uusselkään ja Tokarin tien varrelle.

Siellä oli yksi kapteeni, luutnantti ja sotilasmestari ja tämmöisiä herroja ja sotamieskin joukossa. Ne joivat kahvinkorviketta kaikessa rauhassa. Ilmoittauduin ja selkisi, että minusta tuli tämän esikuntapäällikön kuljettaja. Ajoin hienon helsinkiläisen johtajan Buickilla. Mutta ensimmäinen paikka oli mennä vaatetusvarastolle, jossa annettiin puhtaat vaatteet päälle.

Olin vuoden päivät tämän herran kuljettajana ja meille muodostui tavattoman hyvät välit. Hän oli hiukan nestemäisiin taipuvainen ja mentiin aika usein niin, että hän ajoi mennessä ja minä toin hänet tullessa.

Tilanne muuttui aika lailla ja oli jo aistittavissa, että täältä lähdetään. Jouduin muihinkin tehtäviin. Ajoin paljon myös rekkaa Vosnesenjaan ja Baraniin saakka, Syvärin yläjuoksulle, leipää ja ammuksia, mitä milloinkin.

Mielenkiintoista siellä oli ajella ja koska olin nuori mies, ajelin mielellänikin, vaikka usein oli vaarallistakin ajella. Yksin aina mentiin ja oli paikkoja, joissa mentiin junnaamalla ylös. Niissä oli desanttivaara ja monen pojan kohtaloksi tuli, että tuulilasin läpi pantiin nappi otsaan.

Itselläni oli vanha kivääri. En tiedä mahtoiko se aina edes autossa ollakaan. Eikä kai siitä olisi pitkälle iloa ollut tosi paikan tullen.

HEITINJOUKKUEESEEN

Esimieheni sanoi, että taas oli kyselty armeijakunnasta, onko miehien joukossa A ykkösiä. Hän oli joka kerta sanonut, että minulla on niin tärkeä tehtävä, ettei voi irrottautua. Lopulta tuli 1944 keväällä lähtö, eikä hän voinut enää pidättää.

Sain määräyksen mennä JR 30:een toiseen pataljoonaan heitinjoukkueeseen. Tultiin pikku hiljaa Kannakselle päin Juustilaan. Olimme vastahyökkäyksessä mukana. Teimme vastaiskun Taliin. Niissä reissuissa tuli kovia tappioita, kun jatkuvasti lensi pommikoneita massoittain päälle.

Sota muuttui asemasodaksi. Olimme Marjaniemessä ja kyttäsimme kavereiden kanssa vihollista sodan loppuun asti. Olin tulenjohtoporukassa.

Meillä oli hyvin ikävä tulenjohtopaikka. Olimme omien linjojen edessä, n. 30-40 m, vanhassa hajonneessa perunakellarissa 3-4 miehen porukalla. Kyttäystuurit olivat jopa 18 tuntisia. Ilman muuta tuli välillä torkuttua, eikä uskaltanut juurikaan mitään ääntä pitää tai paljoa liikuskella. Kaveri oli niin lähellä ja yritti vangin sieppausta.

JUUSTILASSA

Mutta oli hyvä tuuri loppuun asti ja lähdettiin pois. Sota päättyi ja meidän heitinjoukkueemme oli taisteluvalmis loppuun asti, vaikka sitten peräännyimmekin jo uuden rajan taakse eli tulimme Juustilan keskukseen neljän tien risteykseen.

Sain joukkueen johtajalta määräyksen mennä sinne neljän tien risteykseen kantamaan tavaroita, joita oli nostettu ulos niistä taloista, siihen tienhaaraan. Rekka-autot hakisivat ne ja veisivät Suomen puolelle.

Sain kolme vielä nuorempaa kaveria mukaani. Siihen pysähtyi yksi henkilöauto ja aika lihava mies astui ulos autosta kesäpusero päällä. Kyllä näin, että hänellä oli komentoremmi ja jotakin muuta merkkiä. Pienempi mies siinä takana viittoili aika paljon. Ihmettelin, ketähän nämä ovat, kun käsiä heiluttavat.

Sitten ne tulivat lähemmäksi ja tunsin kenraali Laatikaisen. Tein tietenkin ilmoituksen ja hän kysyi, mikä on tehtävä. Kerroin, että oli saatu määräys kantaa tavaroita tähän neljän tien risteykseen. Tavarat olivat näistä lähitaloista ja rekka-auto tulee hakemaan näitä Suomen puollelle. Hän sanoi: "Ei helvetissä. Tämä on suoranaista sotarosvousta. Se on ehdottomasti kiellettyä. Täältä ei saa viedä yhtään mitään pois. Kuka on teidän rykmenttinne komentaja?" Sanoin, että everstiluutnantti Pakarinen on rykmentin komentaja. Laatikainen vastasi: "Johan minä sen perkele arvasin, että ei noin tyhmä rykmentin komentaja ole kukaan muu kuin se."

Siitä jouduimme sitten ruoka-ajalla heti kapteenin ja majurin telttaan. Seurasi kova kuulustelu. Piti sana sanasta sanoa, mitä on keskusteltu ja sanottu. Laatikainen sanoi vielä, että hän on Karjalan armeijan komentaja ja hänen määräyksiään totellaan. Majuri sanoi kuitenkin, ettei Laatikainen ole mikään Karjalan armeijan komentaja ja tästä kinattiin.

Meidät kaikki kolme kaveria kuulusteltiin vuoron perään. Kahden päivän perästä lähdettiin kantamaan niitä tavaroita takaisin. Selvisi, että Laatikainen oli kuitenkin Karjalan armeijan

komentaja.

HAMMASLAHTI/ KIIHTELYSVAARA

Meitä kuljetettiin pitkiä marsseja. Esimerkiksi, kun lähdettiin Juustilan läheltä, marssittiin Ylämaalle asti. Kolme yötä kuljettiin. Joku sanoi naurussa suin, että porukka on niin rekkalaista, ettei kehtaa päivällä kulkea, koska ihmiset näkevät. Eikä se paljoa muuta ollutkaan.

Ylämaalla yövyttiin ja seuraavana päivänä käveltiin Luumäelle, jossa pantiin junaan koko rykmentti. Pieksämäellä jännättiin, pysyykö veturin nokka etelän suunnassa vai lähdetäänkö Lapin sotaan. Sitten lähdettiinkin Hammaslahteen ja oltiin jo heti tyytyväisiä, ettei ainakaan saksalaisten perään enää jouduta. Kun päästiin Hammaslahden asemalle, niin siellä oli toinen sotilasjuna.

Meidän rykmenttimme oli alun perin ollut väärässä divisioonassa perääntymisvaiheessa ja meidät vaihdettiin oikeaan järjestykseen ja pääsimme Hammaslahteen, josta kävelimme Kiihtelysvaaran kirkolle. Siellä olimme sodan loppuun asti mm. halkoja hakaten. Kun Hammaslahteen päästiin, saatiin heti lämmintä ruokaa.

Pataljoonan komentaja istui ojan penkalla aika lähellä minua. Siihen tuli yksi kersantti, joka ilmoittautui yksikköön. En häntä tuntenut, mutta muistan kyllä nimen. Pataljoonankomentaja nappasi kauluslaatat pois ja sanoi: "Ette te ole mikään kersantti. Te olette sotamies."

Tämä mies oli juuri siellä Talin vastaiskussa lähtenyt käpykaartiin. Hän oli ollut Kuopiossa pidätettynä ja tuli ilmoittautumaan yksikköön. Mutta hän oli kahakan päättymisen jälkeen hyvin innostunut. Sitten tulikin tieto, että sotilasarvot pitää antaa takaisin.

Olimme majoitettuina teltoissa viiden kilometrin päässä Kiihtelysvaaran kirkolta metsässä koko joukkue. Elimme siellä kuin metsäläiset viettäen näennäisiä vartiovuorojakin. Kun herra käpykaartilainen sai tietää, että hän on kersantti uudelleen, hän käveli iltapimeällä tämän viisi kilometriä ja meni Kiihtelysvaaran kirkolle, jossa oli kanttiini ja osti kessun laatat sieltä uudelleen. Hän oli niin sotaintoinen, kun ei enää ollut pelkoa hengen puolesta. Tämä oli savolaisporukkaa ja hän sai siitä kyllä kuullakseen.

Sitten tuli sulkeisharjoitus ja tämä sama kersantti tuli meille suljetun harjoittajaksi. Hän oli näiden talvisodan miesten joukossa, jotka tunsivat kaikki toinen toisensa. Melkein koko pataljoona oli Leppävirralta kotoisin. Kersantti meinasi lyöttää meidät maihin.

Kaikilla oli aseet mukana ja silloin kaverit vetivät kovan piippuun ja sanoivat, että jos sanankaan puhut... ja panivat hänet seisomaan matalaan pyöreistä puista tehtyyn latoon. Herra itki siinä. Uskon, että kaverit olisivat ampuneet sen siihen. He olivat kyllä tarpeeksi menneet maihin, mutta eri tilanteessa.

MARSSIEN KOHTI SIVIILIÄ

Olimme siellä metsässä marraskuun alkupäiviin asti, kunnes koottiin porukka ja rykmentti hajoitettiin Kiihtelysvaaran kirkolla.

Taas alkoi kävely. Olisi pitänyt mennä Hammaslahteen, mutta pataljoonan komentaja sanoi, että hänen pataljoonansa on lähtenyt kävellen sotaan ja kävelee myös pois ja peruutti junan, jolla me olisimme päässeet Kuopioon. Ja niin me kävelimme tämän 180 km Leppävirralle asti. Ei siinä mennyt kuin neljä päivää, kun päivää kohti tuli 45 kilometriä. Kaikki taisteluvarusteet ja hevoset ja kaikki olivat mukana.

Ihan ensimmäisten joukossa emme olleet, kun kolmen päivän perästä päästiin siviiliin. Se porukka oli niin Leppävirtalaista, että meitä ei lähtenyt pois koko pataljoonasta kuin 58 miestä. Olihan siinä tappioitakin tullut, mutta tämä oli se määrä. Sitten pääsi sentään jo Kuopiosta junalla kotiin päin, Saloon ja kotiin.

VARUSTEIDEN LUOVUTUSTA

Jostakin ihmeellisestä syystä kamppeet otettiin pois hyvin tarkkaan. Minullakin oli jäänteinä siitä herrankuskin ajalta hyvä asetakki. Kuljetin sitä repussa koko ajan. Se otettiin pois ja päälleni jäi vain kesäpusero marraskuussa. Mantteli lähti ja kun tulin Muurlaan, niin piti ilmoittautua paikalliselle viskaalille. Siinä otettiin vielä kokardia myöten kaikki pois. Ei jäänyt kuin rikkinäiset saappaat ja sarkapöksyt. Kaikki olisi tarvittu. Lähdin aikoinaan nuorena 18-vuotiaana. Kaikki kamppeet olisi tarvittu, kun ei mitään ollut kotona ja vielä sotareissulla kasvoinkin aika paljon sen 3,5 vuoden aikana. Ei ollut oikein mitään päälle pantavaa.

Kaiken lisäksi tuli aika, että menin naimisiin viimeisenä 1944 kesänä. Olin tämän tyttären kanssa kylläkin jo aikaisemmin kihloissa, mutta teimme sellaisenkin tempun, että menimme naimisiin.

Teki mieli lomalle ja joukkueenjohtaja sanoi minulle, että muista sitten, että sinulla on vihkitodistus, kun tulet takaisin tai muuten tiedät, mitä seuraa. Kyllä minulla sitten oli vihkitodistus oli tullessa.

AMMATIN ETSINTÄÄ

Kun pääsi siviiliin, piti tietysti pienen aikaa ihmetellä. Ei se isänmaallisuus siitä mihinkään häipynyt, vaan olin suojeluskunnassa. Olin ennen sotaa poikaosastossa, koska olin liian nuori varsinaiseen osastoon. Sitten tuli aseveliyhdistys, mutta sekin lakkautettiin enkä muista olleeni kuin kerran mukana kokoontumassa. Tuli monenlaisia vaikeuksia.

Ja sitten piti keksiä itselle myös ammatti. Olin ollut autoalalla ja niin osui ihan paikalleen, että pääsin kuorma-autoilijaksi täällä Muurlassa. Piti ottaa velipoikakin siihen mukaan ja opettaa hänet ajamaan yms. Ei se oikein lyönyt leiville ja myin hänelle koko osuuteni.

Rupesin ajamaan taksia, mutta se ei miellyttänyt alkuunkaan, En ollut kuin kaksi vuotta taksina, koska en siitä hommasta pitänyt.

Sitten sattui niin mukavasti, että yksi isäntä kysyi, lähtisinkö linja-autokuskiksi sellaiselle ajoreitille kuin Kööpenhamina-Pariisi. Vaimon kanssa keskustelimme. Silloin oli jo kolme lasta ja mietimme, mitenkä vaimo pärjää. Meillä oli Muurlassa omakotitalo. Kotitila oli silloin jo myyty pois.

Menin harkinnan jälkeen linja-autokuskiksi. Kyllähän siinä hiukan paremmin tienasi. Mutta tämä firma meni nurin. Olin mennyt siihen kevättalvella ja tulin pois kesällä. Oli yksi kokemus lisänä. Tosin homma oli ollut ihan hieno. Sai mennä Hollannista ja Englannista ja Pariisista ja milloin mistäkin kuormaa hakemaan.

Tulin takaisin linja-autohommiin Someron linjalle, joka otti minut palvelukseensa vanhasta tuttavuudesta. Siinä olisi edellytetty Helsingissä oleskella. En halunnut sillä tavalla elämääni järjestää ja niin menin Pohjolan Liikenteelle. Olin siellä suurin piirtein 25 vuotta. Vajaat kymmenen vuotta kaiken kaikkiaan ajoin, josta n. 7 v. linjalla Turku-Helsinki ja 3 vuotta allamainittua tilausajoa.

ULKOMAAN KEIKKAA

Kolme vuotta ajoin linjalla Helsinki-Moskova-Varsova. Jenkkituristeja vallan kuljetettiin. Sinä aikana ei ollut yhtään kotimaista keikkaa. Se oli rankkaa. 32 päivää olin reissun päällä ja kolme päivää lomalla ja näin jatkuvasti. Kesälomakin pidettiin talvella.

Lomalle tullessa meni aina yksi päivä ensin ihmetellessä ja toinen päivä velkojen maksamisessa ja lasten piiskaamisessa ja kolmantena päivänä piti illalla lähteä Helsinkiin. Sitäkään menoa ei voinut enää jättää aamuun, koska piti aamulla aikaisin lähteä Helsingistä eteenpäin. Auton piti olla klo 8.00 valmiina hotelli Helsingin edessä kuntoon laitettuna. Se oli rahan tarve, joka sitä teetätti. Siitä sai suurinpiirtein kaksinkertaisen palkan, mitä muutoin olisi saanut. Nämä ajot olivat vuosina 1959-61 ja loppuivat, kun jenkit lakkasivat tulemasta.

Silloin kun lähdettiin Moskovasta Varsovaan, ei ollut edes karttaa. Ei tiennyt yhtään, oliko kuratie, tai mikä. Onneksi siellä kuitenkin oli teiden puolesta aika hyvät meiningit. Majoitus oli aina heikko. Varsova oli kuitenkin jo hieno paikka.

Kyllä sieltä todella mielellään tuli pois siksi kolmeksi päiväksi, joka lomaa oli, varsinkin kun ei suomea kuullut sanaakaan enää Leningradin jälkeen, jossa suomalaisilta juopoilta sitä kuuli. Sen jälkeen ei kuullut enää niiltäkään. Aika yksinäinen kaveri siellä oli nämä päivät.

Talous kylläkin koheni ja piti saada lapset koulutettua. Siihen aikaan asuimme Turussa. Myimme Muurlasta pois ja muutimme Turkuun jo vuonna 1954, jonne rakennettiin. Kolme poikaa kävivät koulua ja olivat aika levottomia. Sen kolmen päivän loman aikana oli aina aika selvittäminen, mitä on tullut tehdyksi.

Tänään pojat ovat kaikki ihan tip top, eikä heidän puoleltaan ole mitään murheita. Ovat kasvaneet kunnon kansalaisiksi.

KORJAAMOPÄÄLLIKKÖNÄ

Kun ulkomaan ajo loppui, Turun yksikkö etsi korjaamopäällikköä. Siellä oli aivan uusi korjaamo rakennettu. Ajattelin yrittää myös sinne ja kuinka ollakaan, minut sinne valittiin. Olin siellä työssä kunnes 1974 sairastuin ja jouduin ohitusleikkaukseen ja sitä kautta pois työelämästä. Jäin itku silmässä työkyvyttömyyseläkkeelle. Kyllä olin hyvin innostunut siihen korjaamopäällikön työhön. 15 vuotta ehdin sitä tehdä.

Muutimme 1987-88 vaiheessa takaisin Muurlaan. Ostin tontin, jolle rakensimme omakotitalon. Melkoinen polku on tullut kuljettua. Ulkomaan keikoilla oli pakko opetella englannin kieli, jolla sitten touhuttiin.

Silloin, kun sitä esikuntapäällikköä kuljetin itä-Karjalassa, niin Äänislinnaan oli tuotu leiriltä naisia töihin. Siellä oli semmoinen pikkuinen Klaara-tyttönen. Jostakin syystä päällikkömme ajatteli, että hän ottaa Klaaran äidin sieltä keskitysleiriltä. Klaaran isä oli lentäjä ja ammuttu alas taistelussa, joten tyttö oli siinä mielessä orpo. Tyttö oli n. 15-vuotias. Hän sai oleskeluluvan ja sai kulkea vapaasti kortin kanssa. Klaara opetti minulle venäjää ja minä opetin hänelle suomea. Siinä sain melkoisen venäjänkielen perustaidon, jota käytin vielä työhommassakin. Monta kertaa oli kuitenkin syytä olla hiljaa ja ikäänkuin ei olisi mitään ymmärtänyt kielestä. Nyt on kielitaito melkoisesti rapistunut, vaikka kai sitä jotain vielä osaisikin sanoa.

VARSOVAN AIKOJA

Varsovan ajon alussa tarvittiin viisumi Venäjälle. Olin Simonkadulla Helsingissä. Lomamatkojen virkailija, joku toveri, suomenkieltä opetellut, kyseli, oletteko käynyt ennen Neuvostoliitossa. Sanoin, että olen käynyt ja kun kysyttiin, koska viimeksi, niin sanoin, että 1944 kesällä. Oli vähällä, ettei potkaistu pois koko Simonkadun toimistosta.

Niinä aikoina Neuvostoliitto oli vielä hyvin suljettu valtio. Turistit ja vieraasta maasta tulleet henkilöt joutuivat helposti silmälläpidon alaisiksi. Ja sellaista "varjostamista" sain itsekin kokea Moskovan hotelleissa asuessani. Samoin ajoreitit olivat hyvin tarkoin määrätyt, eikä niiltä saanut poistua. Sitä varten oli autossa aina mukana varsinaisen jenkki matkanjohtajan lisäksi myös paikallinen Inturistin opas, joka piti tarkoin huolen, ettei reiteiltä poistuttu. Myöskin puheitaan ja sanojaan sai varoa keskustellessaan missä tahansa. Maltti piti säilyttää kaikissa tilanteissa. Siperia on opettanut tässäkin asiassa.

ELÄMÄ TÄNÄÄN

Tänään kaikki olisi toisin, jos vaimo olisi terve. Vaimolle tuli aivoinfarkti ja hän on nyt terveyskeskuksessa vakituisesti. vuodeosastolla. Välillä on parempi. Kommunikointi puheella on vaikeaa, eikä siitä oikein tule mitään. Vaimo on 83-vuotias. Nuorempana tämä ikäero kiusasi, mutta aika on sen tasannut. Nyt on hyvä, että olen nuorempi. Pystyn häntä hoitamaan.

Monet yhteiset muistot lämmittävät. Olemme paljon olleet yhdessä mm. Saariselällä mökillämme hiihtämässä. Kun asuimme Turussa kävimme kolmekin kertaa vuodessa siellä. Hän oli myös hyvä kalakaveri ja hyvä ajamaan autoa.

Tällä hetkellä asun olosuhteiden pakosta yksin. Ja olen viime aikoina pärjännyt hyvin. Juuri kesällä laitettiin uusia osia, ohitusleikkaus, joka onnistui oikein hyvin. Tahdistin on myös pantu ja se naputtaa kuuttakymmentä ja kun on uudet verisuonet, niin olo on tällä hetkellä hyvä. Pulssi on sopiva ja putket auki, mikäs tässä. Saa nähdä kauanko tämä on näin. Käymässä täällä kuitenkin ollaan.

Veteraanitoimintaan olen tällä hetkellä innostunut. Ainut missä muussa olen vielä mukana on Salon Seudun autoteknillinen yhdistys, jossa olen ollut kauan jäsenenä noin 30 vuotta. Eilen juuri oli tämän vuosituhannen viimeinen kokous.

Kalastus on myös kiinnostavaa. Muurlan Ylisjärvessä on riittävästi kalaa omiin tarpeisiini. Satoja haukia on tullut uistimilla nypityksi vuosien varrella kuitenkin suurimmaksi osaksi Hiittisten vesillä. Tällä hetkellä kalastan verkolla. Ylisjärvestä tulee haukea ja kuhaa. Kuulun kalastuskuntaan ja haluan, että vesistöä hoidetaan.

Myöskin vanhat moottorit ovat kiinnostuksen kohteena. Minulla on juuri nytkin pari täysin kunnostettua moottoria. Toisen hain Vääksyn ja Asikkalan välimailta metsästä, josta sen paiskasin auton peräkärrylle. Se on nyt kiiltävässä kunnossa ja käy hyvin. Tämä on sen verran uudempi, että siinä on jo sähkölaitteita. Mutta toinen puhalletaan puhalluslampun avulla kuumaksi ja sitten siitä pannaan käymään. Ne ovat molemmat noin 70 vuotta vanhoja.

Sitten minulla on yksi vanha auto, jonka entisöintiin on mennyt aikaa pari vuotta. Peltiäkin sai panna uusiksi n.3 neliömetriä. Mutta kyllä se nyt on kunnossa ja museoituna Anglia-farmari. Viime kesänä näin kuntoutuksessa yhden kaverin, jolta sain myös yhden vanhan Bernard-moottorin ja sekin on nyt käyntikunnossa. Kyllä siinä aika kuluu...

(Kirjoitettu tammikuussa 2000)