Salon Seudun Sotaveteraanit ry  
 

WILEN AARRE

Lähden kannolta puuhun. Olen syntynyt 1916. Kun lähdin sotaväkeen 1937, niin pääsin pois –38. Talvisota alkoi 1939 ja loppui 1940. Uusi sota oli vuosina 1941-1944. Kahdeksan vuosilukua oli rikkinäistä. Ei yhtään ehjää, kokonaista, siviilivuotta ollut kohdallani kahdeksaan vuoteen.

LAIVASTOON

Meitä lähti 2.2.1937 kaksi miestä Katajanokalle laivastoon. Kun alokasaika oli ohi ja saimme komennuksen työpaikkoihin, minun paikakseni tuli armeijan hinaajalaiva Katajaluoto. Mutta tämän minun kaverini palveluspaikaksi tuli panssarilaiva Väinämöinen. Pojat eivät olisi millään menneet niille panssarilaivoille, joita nimitettiin Tivoleiksi. Nimitys johtui siitä, että paljon aliupseereita oli aina nenän edessä laivalla ja elämä oli sen johdosta levotonta. Pojat olivat vihaisia jouduttuaan panssarilaivalle.

Mutta ystäväni Paavo Pihakivi, joka oli täältä Salosta, kertoi miten Englannin nykyisen kuningattaren isä, Yrjö, kruunattiin vuonna 1937 kuninkaaksi, kun veljensä Edvard luopui kruunusta rakastamansa siviilisäätyisen naisen Wallis Simpsonin takia.

Kun Yrjön kruunajaiset olivat, lähti joka puolelta maapalloa maiden lippulaivat sinne kruunajaisiin. Suomesta lähti Väinämöinen ja Paavo sen mukana. Hän kertoi, että laivat tulivat ympäri maapallon ja ankkuroituivat Thames-joen suulle parijonoon, joka oli monta kilometriä pitkä. Sinä iltana, kun kuningas otti laivastoparaatin vastaan hän ajoi huvipurrellaan hiljalleen sen kujan läpi. Ja aina sillä kohtaa, missä kuninkaan pursi meni, laivat ampuivat raskaalla tykistöllä kunnialaukaukset kahta puolen. Paavo sanoi, että se oli sellainen kokemus, että tavallisella kuolevaisella ei elämässään kahta kertaa tällaista tapausta eteen tule.


MERESSÄ LÄHELLÄ KUOLEMAA

Omalla kohdallani siellä hinaajalaivalla, kuljin niin läheltä kuolemaa, etten varmasti koko sotareissulla kertaakaan. Helsingin ulkopuolella, Kuivasaaressa on rannikkotykistö. Se saari on kirjaimellisesti niin kuiva, että sinne viedään ruokavesi proomuilla, josta se pumpataan kalliosäiliöihin. Helsingissä proomu oli lastattu täyteen vettä ja hinattu saareen ja pumpattu tyhjäksi. Nyt meille tuli puhelinsoitto, jossa määrättiin meidät hakemaan tyhjä vesiproomu pois Kuivasaaresta. Lähdön hetkellä olin pesemässä kansimatruusina laivan kantta sen peräosassa. Sinkkiämpäri oli vahvan narun päässä ja heitettiin kumolleen veteen ja nostettiin vesi kannelle jota sitten harjattiin harjan kanssa. Jatkoin pesemistä peräosasta, kun jo menimme. Olin tullut peräosasta pitkin sivua jo laivan etuosaan, jota sanotaan laivan rinnaksi. Laivassa oli putkikaiteet ja kaiteessa avattava portti, joka käytettiin, kun esimerkiksi tavaraa kärrättiin sisälle tai ulos. Siinä portissa oli haat päässä ja ne menivät kaiteen lenkkeihin kiinni. Hakoihin oli porattu reikä ja vieressä riippui pienessä ketjussa sokkanaula, mikä piti laittaa siihen reikään.

Mutta kokki oli edellisenä päivänä maalannut kaiteet ja jättänyt tuoreesta kaiteesta sokat pois. En minä sitä huomannut. Kun olin tullut portin kohdalle, heitin taas ämpärin veteen. Se rytkäisi voimakkaasti, jolloin reiteni jännitti sen verran, että nosti portin auki. Ja minä sukelsin täyttä vauhtia päälle tulevan hinaajalaivan alle.

Tiesin, että siinä oli höyrykone, joka on hidaskierroksinen, joka merkitsi sitä, että siinä on erittäin pitkät potkurivavat ja tiesin mikä sieltä tulee. Jos se vapa hipaisisikaan minua katkeisin kuin korppu. Kun en pudottuani tiennyt tarkkaan enää ilmansuuntiakaan, vedin polvet leukaan ja kädet polvitaipeeseen ja tein itsestäni mahdollisimman pienen möykyn, että maali oli pienempi. Sitten päätin olla niin kauan veden alla, etten lähtisi nousemaan liian aikaisin mahdollisesti juuri potkurin kohdalta pintaan toivoen, että se näin onnellisesti menisi ylitseni.

Mutta veden alla oli toinenkin huoli. Huomasiko kukaan, että putosin mereen? Olimme kaukana Suomenlinnan ulkopuolella. En olisi sieltä mihinkään päin pystynyt maihin uimaan.

Päätin mielessäni, että laiva on mennyt ohi ja aloin nousta pintaan. En itsekään käsittänyt kuinka jumalattoman syvään olin voinut painua sellaisena yhtenä möykkynä, kun ei millään tavalla pistänyt vastaan. Tuntui, kuin olisin ollut kymmenien metrien syvyydessä. Kun tulin pystysuoraan ylöspäin, vauhti oli tavallisen hyvä, kun lisäksi vedin käsillä. Tuli jo pelko, että joudun vetämään merivettä sisään, ennen kuin olen pinnalla. Sain kasvoni aivan viime tingassa pinnalle.

Ja sitten heti katsomaan, missä laiva on ja näkyykö merkkiäkään, että ne olisivat huomanneet putoamiseni. Laiva oli minusta varmaan jo parinsadan metrin päässä. Mutta kun näin, että vesi kuohui perän alla kuin Imatran koskessa minulle saaristolaiselle se kertoi heti, mitä se tarkoitti. Koneet kävivät täyttä taakse. Minut oli huomattu.

Oli käynyt niin, että kun siinä portin kohdalla ämpäriä veteen pudotin, oli minun selkäni takana toinen mies selkä minuun päin. Ja kun tämä mies kääntyi ympäri, hän näki heti, että minua ei siinä ollut ja portti oli auki. Hän oli heti huutanut kapteenille, että mies on meressä. Ne olivat melkein välittömästi saaneet tietää, että olen pudonnut.

Pelastajilla oli sama huoli kuin minullakin Tulenko sieltä ylös ehjänä, vai olenko ehkä makkarasiivuina meren pohjassa. Eivätkä ne tienneet, miksi pintaantuloni kesti niin kauan. Laivalla oli jo tultu epätoivoiseksi ja he luulivat minun hakkaantuneen palasiksi, kun ei ruvennut mitään näkymään.

Kun he viimein näkivät, että pää tuli pinnalle, he ajoivat laivan kanssa viereen. En viitsinyt itse edes uida. Kaukaa he jo huusivat, ennekuin viereen tulivat, että onko minuun sattunut. Oli ilo vastata, että olin kunnossa. Kun he vetivät minut siihen peräkannelle, niin konemestarikin tuli konehuoneesta ylös ja koko porukka ihmettelemään siihen kannelle ja siunaamaan tilannetta. Mukana oli myös kaksi siviilimiestä armeijan konepajalta ankkurilinssiä korjaamassa ja nekin tulivat siihen porukkaan ihmettelemään. Oma sakki ei puhunut sanaakaan. Katsoimme vain toinen toistamme totisina silmiin. Mutta toinen niistä siviilimiehistä sanoi minulle: ”Jumalauta poika, minkä reissun teit. Jos minä tuon reissun olisin joutunut tekemään, en enää tässä kannella elävänä seisoisi.”

Tiedän, että se potkuri meni läheltä, mutta kuinka läheltä, sitä en tiedä. Se saattoi mennä vain jonkun desimetrin ohi. Juuri tätä tarkoitan. Tässä kulki kuolema tosi läheltä. En tiedä onko se sodassa muualla niin läheltä kulkenut. Näin hyvällä onnella selkisin siitä.

VALLISAAREN RÄJÄHDYS

Kun olin laivastossa heinäkuun 9. päivä v. 1937, tapahtui se kauhea Vallisaaren räjähdysonnettomuus, missä armeijan ammuslataamo paloi ja räjähti. Siinä kuoli ihmisiä 10-15, jotka ovat haudattuina joukkohautaan Suomenlinnaan. Jotkut tulivat vaatteet palavina kiirien alas mereen. Se oli kauhea paikka. Olimme hinaajan kanssa juuri silloin vetämässä Posti- ja lennätinhallituksen kaapeliproomua Suomenlinnan ulkopuolella. Hinaajamme oli myös sotasataman pumppualus ja torjunta-alus. Kun näimme sen räjähdyksen ja kuului kauhea pamaus, irrotettiin köydet heti proomusta ja proomu pudotettiin ankkuriin siihen paikkaan. Lähdimme äkkiä Vallisaaren laituriin.

Kauhistuin näkyä. Koska ammusvarastot olivat räjähtäneet, niin ammuksia lojui pitkin kuivaa keskikesän nummea, joka paloi. Ja aina, kun kulo kuumensi, niin erikokoisia ammuksia pamahti. Oli ikään kuin olisi ollut sodassa. Ehdin jo ajatella, että Herra varjele, joudummekohan me tuonne. Onneksi ei jouduttu pois laivasta.

Siellä oli eräs kapteeni Kartano, hurja mies, joka riehui kuin murhaenkeli komentaen poikia sammutustehtävissä.

Olin tullut tuntemaan tämän Kartanon jo ollessani Turussa kuorma-auton kuljettajana. Hanko oli luovutettu venäläisille ja Hangon evakot tulivat Turkuun Kupittaan asemalle. Niitä vietiin pääosa ruotsalaisalueelle Paraisille. Sain kerran komennuksen lähteä tällaista evakkokuormaa ottamaan Kupittaan asemalta ja viemään Paraisille. Ensin käskettiin mennä ruotsalaiseen tyttökouluun, kurikomppaniaan, josta hakisin apumiehen kuormaa tekemään. Koulussa ne olivat kaikki pitkän kivitalon alakerrassa kellarissa.

Jäin seisoskelemaan ja katselemaan äkseerausta, joka oli menossa. Siellä oli tämä kapteeni Kartano, joka komensi kurikomppaniaa ja oli sen päällikkönä. Ne jermut eivät äkseerauksesta välittäneet tai ottaneet mitään ojennusta tai asentoa. Mutta se kapteeni meni rivin päähän ja veti ukko-mauserilla nenän ohi rivin päästä. Rivi oikeni heti hiukan. Hän ampui toisen kerran ja taas rivi oikeni. Kolmannella kerralla rivi oli jo riittävän suora.

Kun sen kuorman kanssa sitten lähdin Paraisten metsämaille, pelkäsin apumiehenä ollutta rikollista, jos se vaikka tönäisee minut pois penkiltä, ottaa auton ja lähtee omille teilleen. Kunnollisesti se reissu sentään meni.

AUTONKULJETTAJANA TALVISODASSA

Miksi olin armeijan kuorma-auton kuljettajana Turussa talvisodan aikana? Kuten jo kerroin olin palvellut laivastossa asevelvollisuuteni. Mutta nyt olin Leinolla töissä Salossa. Kaikille muille oli jo lähtöpaperit tulleet paitsi minulle. Oletan paperieni viipyneen sen takia, että olin ollut laivastossa, ja nyt vielä harkittiin, mihin joukko-osastoon minut lähetettäisiin. Leinolla tehtiin silloin armeijan töitä, lihankuljetuslaatikoita, kuivamuonankuljetuslaatikoita. Nyt tuli armeijan hankintakeskukselta kaikille työpaikoille, missä armeijan töitä tehdään, ilmoitus, että niillä on oikeus pidättää miehiä työssään. Ei meidän työpaikassa ollut enää lähtemättä velvollisuusiässä olevia muita kuin minä ja työnjohtaja pidätti minut töissä.

Kun hommat saatiin tehdyksi ilmoitin, että olen vapaa, niin ne antoivat Salon esikunnasta minulle määräyksen mennä Turkuun esikuntaan ilmoittautumaan. Talvisota oli jo päättynyt, kun sinne ehdin. Minut määrättiin armeijan kuorma-auton kuljettajaksi Turkuun.

JATKOSOTAAN

Jatkosodan alkaessa en päässytkään laivastoon, vaikka se oli ollut oma aselajini. Minut määrättiin 17.divisioonan viestipataljoonaan.

Mutta ystäväni Paavo, pääsi nytkin laivastoon ja taas panssarilaivalle, Ilmariselle. Ja sehän tiedetään, miten Ilmariselle kävi. Se ajoi miinaan Viron rannikolla ja vei mennessään 200-300 miestä.

Mutta Paavolla oli tällä kertaa hyvä tuuri. Vähän ennen kuin se onnettomuus sattui, Ilmarinen oli käynyt Tallinnassa ja pojat olivat ostaneet sieltä pirtua ja tuoneet Helsinkiin omaan käyttöön ja möivätkin sitä jonnekin ja kärysivät. Kolme poikaa sai 7 vuorokauden putkatuomion. Ja sillä aikaa, kun pojat olivat kärsimässä tuomiotaan tuli se Ilmarisen kohtalokas reissu. Tällä tavalla Paavo selvisi. Voidaan kyllä spekuloida olisiko hän ollut hukkuneiden tai pelastuneiden joukossa. Hukkuneita oli paljon enemmän kuin pelastuneita.

Meidän viestipataljoona kokoontui Saloon Yhteislyseon pihalle Torikadulla. Siitä lähdimme marssimaan Hangon lohkolle. Hanko oli silloin vielä venäläisten hallussa. Mutta kun siellä jonkin aikaa jalkaväkijoukot sotivat, niin ryssä lähti kalppimaan sieltä ja Hanko tyhjeni. Tämän tapahduttua pataljoonamme lastattiin Pohjankurun rautatieasemalla junaan ja meidät vietiin Värtsilään. Siellä purettiin ja lähdettiin Laatokan itäpuolta läpi Viteleen, Nurmen, Tuuloksen, Syskyjärven ja Kuujärven alas Syvärille.

Divisioonan joukot menivät Syvärinvirran yli toiselle puolelle ja muodostivat taisteluasemat, mutta meidän pataljoonamme jäi virran toiselle puolelle Vaasenin kylään. Tässä Vaasenin kylässä oli nyt pataljoonamme esikunta ja myöskin ensimmäinen komppania. Toinen ja kolmas olivat jossakin Syvärin virran rannalla.

KALASTUSKOMENNUKSELLA KUUJÄRVELLÄ

Kerran lomalta palattuani olin pistänyt reppuuni kalastajalankakerän. Syvärllä kudoin siitä itselleni viisikymmentäsilmäisen rysän. Hain metsästä katajat ja tein vempeleet. Vein rysän Vaasenin jokeen. Sain itselleni kalaa ja korsukavereilleni.

Tästä saivat pataljoonan upseerit idean. Ne kysyivät minulta, että saisinko isältäni Vartsalasta kalaverkkoja. Jos saisin, niin minut lähetettäisiin Kuujärvelle kalastuskomennukselle.

Kävin lomalla ja vein mennessäni kolme lahnaverkkoa. Verkot pantiin kuorma-auton lavalle ja muonat kahdelle miehelle. Minulle annettiin airomies mukaan ja saatteeksi kirje, joka käskettiin viedä Kuujärven komendantille. Siinä kirjeessä pyydettiin, että komendantti järjestäisi näille kalastajille asunnon.

Meidät vietiin asumaan Nazarovan rouvan luon, jonka mies oli mennyt Neuvostoliiton armeijan mukana. Hän eli kahden poikansa kanssa. Vanhempi poika oli Mikko, joka oli kai 14-15-vuotias ja nuorempi Juho oli vielä pieni, kai vasta vuoden vanha, pyllyili pissan joukossa lattialla.

Täältä Nazarovan asunnolta me saimme airomiehen kanssa käyttöömme pienen takahuoneen.

Kun nyt oli hyvä tilaisuus haastatella kanta-asukasta, kysyin rouvalta, miten oikein tapahtui se suomalaisten tulo tähän Kuujärven raitille. Hän kertoi ensiksi meille, miten heitä oli peloteltu, että kun suomalaiset tulevat, ovat ne niin hirveitä, että leikkaavat korvat pois päästä ja katkaisevat kielen. Ei voi kuulla, eikä voi puhua. Ja hän sanoi, että he pelkäsivät todella kovin. He olivat kaiket päivät piilossa perunakellarissa. Mutta illalla ja aamulla piti tulla asunnolle, koska oli yksi lehmä ja se piti käydä lypsämässä ja ruokkimassa. Kerran iltalypsyn aikaan Mikko oli nähnyt ikkunasta ja sanonut: ”Kuule äiti, nyt on kylän tie ihan täynnä suomalaisia sotilaita. Ne seisovat ja nojaavat polkupyöriinsä.”

Hän kertoi edelleen, että jostain talon pihasta pääsi karkaamaan pieni lapsi, joka ei käsittänyt lainkaan, kuka on oma ja kuka on vieras sotilas. Hän käsitti vain sen, mikä on ihminen. Lapsi meni niiden suomalaisten sotilaiden tykö. Kaikki katsoivat kauhulla, mitä suomalaiset nyt tekisivät sille lapselle. Alkavatko ne nyt leikata siltä korvia pois vai tappavatko ne sen tuohon tielle.

Mutta sotilas kaivoi leipälaukusta jotain ja antoi lapsen käteen. Todennäköisesti pojat olivat antaneet sokerinpalan sille.

Nyt lapsi meni käsi pitkänä riemuissaan pihalle toisille näyttämään, mitä hän oli saanut. Sitten sieltä alkoi tulla toisia lapsia aina isompia ja isompia. Lopulta tuli kaksi aikuista miestäkin. Kun nähtiin, ettei niille miehillekään mitään pahaa sattunut, alkoi koko kyläkunta tyhjentyä ja hetken päästä siellä oli koko kylän väki suomalaisten sotilaiden luona. Kyllä hänkin sitten lähti, mutta oli viimeinen, joka lähti, sillä hän todella pelkäsi kovin.

Rouva Nazarova oli meille hyvin ystävällinen. Meillä oli runsaasti leipää, jota annoimme myös hänelle. Hänellä oli se lehmänkanttura ja siitä hän sai maitoa, jota antoi vähän meillekin. Kun hän tuli lypsyltä näin, miten maito siivilöitiin. Hän laski sen paskasen esiliinan läpi. Ja niin kovin kun minä maidosta tykkäsin, niin luontoni ei ottanut vastaan juodakseni sitä maitoa. Kaverini takahuoneessa sanoi, että älä ajattele mitään, vaan juo vaan. Mutta sanoin hänelle, että ei se auta. Mammalla oli pieni koira. Viettelin sen sinne takahuoneeseen ja panin maitokupin permannolle ja koira joi annokseni. Eikka varoitteli, etten käryttäisi itseäni, kun mamma antoi hyvää hyvyyttään vähästä maidostaan meille ja minä juotin koiralle. Onneksi en koskaan kärynnyt.

Ne puhuivat siellä Kuujärvellä semmoista suomea, että sen ymmärsi. Kun rouva esimerkiksi valitti kuinka vaikea tilanne oli talvella, niin hän sanoi: ”Ka lapset shotkoot hankiloit shotkoot Ka nahkua ei sua, ka pohjua ei sua. Ka kun ei sua, niin ei sua.” Tämänhän ymmärtää hyvin.

Samoin eräs pappa ajoi siellä hevosen kanssa, yhden takkuisen, vikurin konin kanssa. Papalla oli nelipyörävankkuri, jossa oli pikkuinen lantakasa, että talikko juuri ja juuri pysyi pystyssä ja itse hän oli hajareisin hevosen selässä. Ei hän kärryillä istunut. Nyt se vikuri hevonen sai sen puhdin, että se toppasi. Pappa repi ja nyki ja tuli lopulta pois hevosen selästä ja veteli ohjaksilla lautasille ja hevonen hyppäsi vain pystyyn, mutta ei mennyt mihinkään.

Menimme viereen katsomaan ja kysyimme, mikä tässä nyt on vialla. Pappa selitti: ”Kah hevo viku hovo viku, ei vedeä, kuorma dorogal jiä.” Mutta kun se vikuripuhti meni ohi, niin sitten hevonen taas käveli.

Vaikka meillä oli siellä ne verkot vedessä kaksi viikkoa, emme saaneet yhtä ainoaa kalaa, ei yhtään. Mietimme, mistä se mahtoi johtua, sillä kyllä sellaisen järven piti olla kalarikas. Mietimme, olivatkohan venäläiset räjäyttäneet kasapanoksilla kaikki kalat kuoliaaksi. Tai sitten ehkä toinen juttu. Vanhat papparaiset tiesivät, että me nukumme pitkälle aamupäivään. Voi olla, että ne kävivät kokemassa verkkomme ennen meitä. Jos näin tekivät, se sallittakoon heille, sillä he tekivät sen ruokapulan takia. Meidän upseerimme olisivat vain halunneet saada vaihtelua ruokavalioonsa. Kerran mennessämme rantaan Lindqvistin Eikan kanssa, kaksi papparaista oli tulossa järven rannasta ylös. Heillä oli joitakin pajukatiskoja ja -mertoja mukana, että kyllä siellä ainakin jotain pikkukaloja oli. Ei semmoiset pienet kalat olisi minun lahnaverkkooni jääneetkään. Kysyimme miehiltä, tuliko kaloja. Papat eivät olleet saaneet mitään. He syyttivät kylmää ilmaa. He selittävät meille: ”Vilu on ilma, vilu on ilma, kalu ei puutu.” (Kala ei käy katiskaan)

ROUVA NAZAROVAN KOHTALO

Nyt minua on vaivannut nämä 50 vuotta ajatus, miten kävi tuolle ystävälliselle rouva Nazarovalle. Me lähdimme sieltä 1944 ja Neuvostoliittolaiset taas tulivat. Ei tarvitse epäillä alkuunkaan, etteikö joku juorunnut ja jutellut, että tämä rouva oli pitänyt kahta vihollissotilasta kaksi viikkoa asunnossaan. Olen ajatellut, että joutuikohan tämä rouva vangituksi, vai tappoivatko ne peräti hänet tästä työstä.

Kerroin sitten nuorimmalle miniälleni tästä asiastani ja haikailin, että kunpa saisi yhteyden, niin kirjoittaisin ja keskustelisin, miten asiat nyt ovat kehittyneet. Hän otti yhteyden Helsingissä olevaan suomalais-lyydiläisen seuran toimistoon ja kertoi täällä olevasta vanhasta sotaveteraanista, joka haikaili yhteyden saamista Kuujärvelle Nazarovan perheeseen.

Hän sai sieltä yhden henkilön osoitteen. Se oli Vladimir (Väinö) Pahomov, Kuujärvi 186023 Aunuksen piiri Karjalan tasavalta. Tälle hän oli kirjoittanut, että täällä on eräs sotaveteraani, joka kaipaa yhteyttä ja oli antanut minun osoitteeni. Sitten sieltä tuli kirje yhteydenottajalle, Teijalle.

”Teija, tuntematon ystäväni! Lähetetty kirjeenne on saapunut Kuujärvelle 11 päivän kuluttua lähettämisen jälkeen. Meillä posti toimii kolmena päivänä viikossa ma, ke ja pe. Turku on kauempana muita Suomen kaupunkeja. Tavallisesti kirje Suomesta saapuu Karjalaan viikon sisällä. Nazarovien perhe sotavuosina asui Aglehen kylässä, Pitkänjärven rannalla. Kuujärven kunnassa niihin aikoihin oli 11 kylää. Nyt on jäänyt vain viisi kylää. Aglehen ja muiden Pitkänjärven rantojen kylien asukkaat on siirretty Joensuun kylään, missä minäkin asun. Kylässä, missä asui rouva Nazarova lapsineen 70- luvulla tapahtui kaksi tulipaloa. Kylän asukkaat oli siirretty Joensuun kylään kuitenkin jo ennen tulipaloa. Tulelta säästyivät tsasouna ja kaksikerroksinen yksityistalo. Nyt kylän paikalla on sovhoosin heinäpelto. Rouvan nimi oli Outi. Hänellä oli kaksi tyttölasta Maaria ja Ljuba ja kaksi poikalasta Mikko ja Juho. Outi eli noin 85-vuotiaaksi. Hänen miehensä ja Mikko poika kaatuivat sodassa. Tyttärensä ovat elossa. Juho on 59-vuotias eläkeläinen. Hän oli avioitunut minun vaimoni siskon kanssa. Juho taas oli alkanut juopotella ja hän käyttää alkoholia liiaksikin nyt. Heidän perheessä oli aina riitoja ja Juho aina käytti väkivaltaa vaimoansa kohtaan. Kuujärvellä on käynyt paljon sotaveteraaneja Suomesta, jotka jatkosodan aikana olivat asuneet Kuujärvellä, niin kuin Aarre Wilen Salon kaupungista. Turistien joukossa olen tavannut 87-vuotiaan sotaveteraanin. Elokuussa täytän itse 75 vuotta. Kymmenen vuotta, huom. vuodesta 1944 vuoteen 1954 olen ollut vankileirillä. Syynä oli opiskelu Suomessa vuosina 1942-44. (Hän oli täällä opettajaseminaarissa. Lukijan huom.) 1991 minut rehabilisoitiin, palautettiin kansalaiskunnia. Olen käynyt 5 kertaa Suomessa. Kotiseudullani osallistun seurakuntatyöhön. Itä-Karjalan kylissä pidetään vuodesta 1992 hengellisiä kokouksia. Olen tulkin tehtävissä näissä kokouksissa. Jumalan rauhaa ja siunausta, aurinkoista kesää ja hyvinvointia teille Teija ja Aarre, toivoo Vladimir (Väinö) Pahamov Kuujärven kunnailta.”

Tämä on ensimmäinen kirje sen jälkeen, kun Teija sai yhteyden. Muuten kai huomasit hän sanoi, että tämä Nazarovan Juho, silloin pissassa pyllyillyt, ja hän olivat sisarusten kanssa naimisissa. Sen tähden ne sieltä Helsingistä osoittivat kirjeenvaihtokaveriksi tämän Pahomovin Väinön, koska tiesivät heidän olevan sisarusten kanssa naimisissa.

”Hyvä Väinö Pahomov. Olen Aarre Wilen 84-vuotias. Kerron aluksi, miksi käsialani on horjahtelevaa, paljon huonompaa kuin sinun. Kolme vuotta sen jälkeen, kun palasin sodasta sairastuin vaikeasti. Halvaannuin lantioista jalkateriin. Sain polion, lapsihalvauksen. Pitkän kuntoutuksen jälkeen pääsin kävelemään keppien avulla. Nyt kun vanhuus on tullut olen monta vuotta joutunut käyttämään kyynärsauvoja. Näihin nojatessa ovat kädet tulleet sellaisiksi, ettei kirjoitus käy kunnolla. Kerron nyt sinulle, miksi 1942 päädyin asumaan kahdeksi viikoksi Nazarovalle. Pataljoonamme oli majoittunut Vaasenin hiekkanummelle. Kerran käydessäni lomalla laitoin reppuuni kalastajalankakerän ja kudoin Vaasenissa itselleni rysän. Vein sen Vaasenin jokeen ja sain kaloja itselleni ja korsukavereilleni. Tästä yksikön upseerit saivat idean ja kysyivät voisinko isältäni saada kalaverkkoja, jolloin he lähettäisivät minut Kuujärvelle kalastuskomennukselle. Kävin lomalla ja toin kolme lahnaverkkoa. Nyt verkot pantiin kuorma-auton lavalle ja muonat kahdelle miehelle. Sain kaveriksi airomiehen. Mukaan annettiin kirje, joka oli määrä viedä Kuujärven komendantille. Tässä pyydettiin häntä järjestämään meille asunnon. Näin tulimme Nazarovan asukkaiksi. Tämä oli hieno kokemus. Rouva ja Mikko olivat ystävällisiä ihmisiä. Saimme heidän asunnostaan pienen takahuoneen käyttöömme. Juho oli niin pieni, ettei vielä seisonutkaan. Rouvalla oli pulaa leivästä ja meillä runsaasti. Annoimme hänelle leipää ja hän taas puolestaan meille maitoa. ( Tässä välihuomautus. Kun se Juho siellä lattialla paljaan pepun kanssa pyllyili, niin oli saanut kylmää alapäähän, niin pissa juoksi. Mamma katsoi ja sanoi: ”Kah, Juho kusoo!” Nyt sain senkin tietää, että kuseminen on aitoa lyydin kieltä.)

Voit uskoa, että mieltäni on painanut kaikkina näinä vuosikymmeninä ajatus, että miten kävi rouvalle, kun Neuvostoliittolaiset tulivat ja kuulivat, että hän oli majoittanut kahta sotilasta asunnossaan. Olen miettinyt, joutuiko hän vangituksi ja jos on joutunut, niin minäkin olen osaltani syyllinen hänen kohtaloonsa. Jos vielä kertoisit minulle tästä. Kun kerroit, että hänellä on myös kaksi tytärtä, niin hän kai sitten avioitui uudelleen miehensä kuoleman jälkeen? Suuri kysymys on myös, että Miten Mikko on voinut kaatua sodassa. Hän oli silloin arvioni mukaan 10-12-vuotias. (Myöhemmin tässä kirjeenvaihdossa hän kertoo, että hän oli silloin 1942 jo 16-vuotias. Ja hän oli siis 1944 joutuessaan sotaan 18-vuotias.) Sotaveteraanit ovat käyneet retkilläkin Kuujärvellä, mutta minun on ollut mahdoton lähteä mukaan heikon liikuntani takia. Tämä Teija, joka tämän yhteyden sai, on nuoremman poikani vaimo. Kun kerroin hänelle, etten tiedä, miten saisin yhteyden Kuujärvelle, hän sai Suomessa toimivalta Lyydiläisseuran henkilöltä osoitteen ja otti yhteyden. Kerroit käyneesi useasti Suomessa ja jos vielä käyt, pitäisi saada yhteys. Ottaisin sinut mielelläni kotiini vieraaksi. Esitän syvän valitteluni saamasi järkyttävän vankilatuomion takia. Suomessa tuomitaan raaka murhamies noin raskaasti. Kun sait kunnianpalautuksen, se tapahtui kai Gorbatsovin tai Jeltsinin aikana. Toivon sinulle voimia jatkaa edelleen seurakuntatyössä. Esitän näin onnitteluni tulevan 75-vuotispäiväsi johdosta. Jumalan siunausta sinulle ja perheellesi.”

(Sitten on osoite ja lähettäjä)

”Vielä kysymys. Ehtikö Juho-isä nähdä lastansa ennen kuolemaansa?”

(Toinen kirje) ”Hyvä ystäväni Väinö. Kiitos kortistasi. Oli mielelle vapauttavaa kuulla, ettei Outi joutunut vangituksi. Arvioni Mikon iästä oli väärä, ilmeisesti siitä syystä, kun mainitsit, että hän oli lyhytkasvuinen. Jos arvioni on oikea, niin sinä olit kai vuoden Mikkoa vanhempi. Ellet olisi ollut Suomessa seminaarissa, ja saanut siitä vankilatuomiota, niin kuinka olisi käynyt. Olisitko joutunut myös sotaan? Jos asioita näin ajattelee, niin kohdallasi taisi olla Jumalan ohjailua. Minulla on myös Mikko-niminen poika. Hän on nuorimpani ja täytti elokuussa 44 vuotta, Teijan, joka sinulle kirjoitti ensin, aviomies. Vanhempi poikani on Hannu ja täyttää maaliskuussa 60 vuotta 2001. Vaimoni täytti 4.7. 80 vuotta ja minä 7.7. 84 vuotta. Helmikuun 28. päivänä meillä oli timanttihäät. Vihittiin 1940. Oltiin 60 vuotta oltu naimisissa. Onko teillä Karjalassa sama skaala 25 vuotta, hopeahäät, 50 kultahäät, 60 timanttihäät. Kun illat olivat pitkiä, ei ollut radiota, eikä sanomalehteä, niin kävimme airokaverini kanssa iltakylässä Kuujärvellä. Sinne oli perustettu kansakoulu ja siellä oli Kuusi-niminen miesopettaja. Hänen luonaan kävimme. Ja tämä Kuusi on näitä Kuusen veljeksiä, joista yksi oli sodan jälkeen mm. Alkon pääjohtaja. Sanoin Kuuselle, että mitä herran tähden olet älynnyt lähteä tänne korpeen opettajaksi. Hän sanoi, että oli tullut aikanaan liian paljon soitetuksi suuta akateemisessa karjalatalossa ja kun ne nyt velvoittivat, niin piti lähteä. Kävimme myös erään vanhan, muistaakseni Filipova-nimisen naisen luona. Hän asui kahden muistaakseni Niina-nimisen pienen ehkä 3-vuotiaan tytön kanssa. Emme udelleet, ajattelimme vain, että Niinan vanhemmat olivat ehkä joutuneet lähtemään Neuvostoarmeijan mukana. Jos satut tuntemaan Niinan kohtalon, olisi mielenkiintoista kuulla. Palasivatko Niinan vanhemmat sodasta hengissä? Kun oli tilaisuus haastatella kanta-asukasta, niin kysyin Outilta, miten suomalaiset tulivat sinne.

Kuinka suuri perhe sinulla on? Jos on lapsia, niin missä asuivat? Löytyikö Kuujärveltä töitä riittävästi? Lopetan tällä kertaa ja toivotan sinulle ja perheellesi hyvää vointia ja Jumalan siunausta.

Ystäväsi Aarre.”

”Ystäväni Väinö. Sain vihdoin Jennyltä (Maneliuksen Jenny oli meillä silloin, kun Väinö oli ja otti kamerakuvia) nämä kuvat, joten voin toimittaa sinulle muistoksi käynnistäsi Salossa. Toivottavasti kotimatkasi sujui hankaluuksitta. Olemme kuulleet niistä hirveistä pakkasista, joita itä-Venäjällä on ollut. Toivottavasti eivät ole yltäneet teille asti ainakaan yhtä rajuina. Salossa oli leuto tammikuu. Oli helmikuun alussa kylmenpää. Suomeen on saapunut influenssaepidemia. Olemme vaimoni kanssa kuitenkin onnistuneet välttämään sen. Samaa toivomme teille. Kun Jenny ja minä ja miniäni Teija kuulivat, että kirjoitan sinulle, he pyysivät toimittamaan sinulle lämpimät terveisensä ja hyvän voinnin toivotukset. Meillä joutuu tässä iässä ajokortin uusimiseen kerran viidessä vuodessa. Nyt minulla on kortin uusinta huhtikuussa. Sen saanti on lääkärin todistuksesta kiinni. Ensimmäisen kortin sain vuonna 1938. Ennen tätä on kuitenkin vaimon kanssa juhlat helmikuussa viimeisenä päivänä. Olemme olleet 61 vuotta naimisissa.”

”Ystäväni Väinö. Pyydän saada esittää sinulle sydämelliset kiitokset saamastani joulutervehdyksestä. Kuten huomaat kirjoitan tätä koneella. Olen sinulle kertonutkin kuinka vaikeaksi on käynyt kirjoittaminen, kun nojaa noihin kyynärsauvoihin. Sain yhdeltä ystävälliseltä rouvalta tämän koneen, joten tästä saa paremmin selvää, paitsi että kirjoitusvirheitä kyllä tulee. Kun täytin 7.7. 85 vuotta, niin ajokortin hankinta tuli ajankohtaiseksi. Mietin kuinka siinä mahtaa käydä, kun tuo vasen silmäkin on sokea ja jalatkin ovat halvaantuneet. Olin varautunut siihen, ettei sitä korttia ehkä saakaan pidemmäksi ajaksi kuin ehkä yhdeksi vuodeksi. Viideksi vuodeksi sain, joten jos Luoja suo elinvuosia, niin sen saan ajaa tällä kortilla 90-vuotiaaksi asti. Olen sinulle kertonut, miten me kalastajat kävimme iltakylässä Filipova-rouvan ja pienen Niina-tytön luona. Jos osaan oikein arvioida, niin Niina on syntynyt ehkä vuonna 1940. Jos näet Niinan, niin kerro hänelle terveiset, vaikka ei hän muistaisi meistä kalastajista mitään. Minun kalastuskaverini on jo kuollut. Meitä oli viestipataljooonan esikunnassa noin 50 henkeä. Nyt meitä on elossa 2 henkeä, minä ja koko sodan aikainen keittäjämme. Uskon Väinö, meidän molempien olevan samaa mieltä siitä, että elämä on muuttunut paljon turvatummaksi kuin mitä se oli 60 vuotta sitten. Enää ei tarvitse pelätä rintamalla kaatumista, eikä poliittisia murhia. Saamme vain toivoa, että Luoja soisi meille riittävästi terveyttä elämämme loppuajaksi. Joko Kuujärvellä päästään hiihtämään? Uskon niin. Meillä syksy ja talvi taistelevat keskenään. Meillä oli kylmin yö 5.12., jolloin oli 5 astetta pakkasta. Tiedotusvälineet kertovat, että ainakin Moskovassa on ollut hyvinkin kylmää. Toivotan sinulle ja perheellesi terveyttä ja Jumalan siunausta. Ja tähän toivotukseen liittyvät vaimoni Liisa, sekä silloinen kuvia ottanut Jenny-rouva että poikani Mikko ja vaimonsa Teija. Muistathan Teijan, joka ensimmäisenä sai sinuun yhteyden. Rauhaisaa Joulua ja hyvää uutta vuotta. Ystäväsi Aarre.”

Väinö puhuu täyttä suomea, jonka hän ehti oppia ollessaan kaksi vuotta Suomessa opettajaseminaarissa. Väinö kirjoitti joissakin kortissa, että isä ja Mikko kaatuivat molemmat Unkarin rintamalla ja arvaan, että he ovat varmaan myös haudattuina Unkarin maaperälle.

SOTATIENI JATKUU

Koko sota-ajan me olimme Vaasenin nummella. Meidän divisioonamme, johon kuului jalkaväkirykmentti 34 ja niiden pataljoonat, viestipataljoona ja kaikki, siirrettiin keväällä 1944 taas Kuujärven alueelle huilaamaan ja 8. divisioona otti meidän paikamme keski-Syvärillä. Ja sitten, kun Kannas rupesi murtumaan, 17. divisioona ruvettiin siirtämään Kannaksen tukoksi. Jakaväkijoukot oli viety jo edellä. Meidän pataljoonamme tuli perässä autojen kanssa.

Sitten jäätiin Sortavalaan Laatokan pohjoispuolelle yhdeksi illaksi telttoihin välimajoitukseen. Kun olimme ehtineet teltoille ja oltu tunti pari, niin rupesi Laatokan rannalta tulotien suunnalta kantautumaan raskasta ammuntaa. Upseerit menivät soittamaan, että mistä nyt on kysymys. Ryssä oli tehnyt maihinnousun Laatokalla ja katkaissut sen tien, mistä me olimme juuri muutama tunti sitten tultu, katkaissut sekä maantien että rautatien.

Kaikki raskas tavara, mitä oli rautateitse tuotu jäi vihollisen puolelle. Vihollinen piti saamansa sillanpään. Se kahdeksaskin divisioona tuli Kuujärven kiertäen kaikkia pikkuisia kyläteitä. Sinne jäi raskasta kalustoa tien varteen, kun 8. divisioona sieltä pois kaarsi.

Kun me sitten siitä telttapaikasta Laatokan rannasta lähdettiin, niin meidät purettiin Nurmen rautatieaseman lähellä Viipuri-Lappeenranta tien varteen. Pataljoona jäi siihen ja jalkaväkijoukot oli viety jo eteen taistelemaan. Mutta siinä vaiheessa, kun me ehdimme rautatieasemalle, tulikin jo välirauha.

Kotiintulo tapahtui Suolahden kautta. Oma porukkani, viestipataljoona, oli jo kaikki Salossa ennen kuin minä pääsin pois autoaliupseerihommista. Menin junalla Suolahteen ja tehtäväni oli ottaa vastaan pakkolunastettuja kulkuneuvoja, autoja, traktoreita yms. Ne piti luovuttaa kaikki omistajilleen. Ne olivat minun tehtäväni määränpäässä. Tulin sieltä yksin kotiin.

SAIRASTUIN VAKAVASTI

Siviilissä menin taas takaisin Leinolle töihin, samaan työhön, mikä oli ollut työtäni lähtiessäkin. Kolme vuotta sitä onnea kesti. Tarkkaan ottaen itsenäisyyspäivänä 1947 vei polio jalat alta. Olin silloin 31-vuotias. Olin kuukauden Salon kulkutautisairaalassa.

Sitten minut vietiin Invalidisäätiöön vanhan professori Langensköldin luo, joka tutki minut. Hän käski liikuttamaan jalkateriä, mutta sanoin, etteivät ne liiku. Eivät varmaan liikukaan hän sanoi, mutta olkaa tekevinänne se liike. Sitten lääkäri haki herkillä käsillään jotain sieltä lihaksista ja sanoi, että kyllä siellä pieni elon merkki vielä on. Se ei ole vielä kokonaan kuollut.

Se osa hermostosta, joka on täysin kuollut, ei palaa koskaan enää takaisin, mutta semmoinen, missä on jotain vielä jäljellä, on vain osittain vaurioitunut, niin siihen saadaan treenauksella ja valmennuksella liikuntakykyä.

Minulle määrättiin treenaus ja käskettiin tulla viiden vuoden päästä näyttämään tulosta. Lupasin treenata, mutta ihmettelin, miten se käy, kun nostettaessa vaivun alas kuin tyhjä perunasäkki. Hän lupasi antaa neuvot, joita sitten noudatinkin suotuisin tuloksin. Lisäksi appiukko teki telineen, jonka avulla pystyin treenaamaan sisätiloissa.

Olen koko ikäni tarvinnut avuksi keppejä. Kaikista parhaimpana aikana olen tullut toimeen yhdellä kepillä. Mutta iän lisääntyessä on taas pitänyt turvautua kahteen keppiin.

LAIVAHOMMIIN

Vuonna 1949 ostin Maija-laivan, jolla aloin ajaa meriajoja. Olin ensin Karl Wileniuksella ajamassa. Käytin Tiira-nimisessä laivassa konetta vuonna 1950. Sitten hän antoi minun ajaa omalla veneellä omaan pussiini lauantait ja sunnuntait. Hänellä oli silloin toinen mies konemestarina.

Karl Wileniuksen kuoleman jälkeen tulivat vähäksi aikaa ajamaan Vuorenlehto ja Kaarto. Heidän veneensä olivat nimeltään Aino ja Toivo. Aino oli vanha armeijan vene, joka oli raakattu sieltä pois ja katsastettu. Telakalta ilmoitettiin pian, että nyt on viimeinen katsastus, eivätkä omistajat ruvenneet enää uutta venettä ostamaan.

Salon kaupunki edustajat tulivat puhumaan minulle, että ottaisin ajot vastuulleni. Minulla oli vain yksi vene, Maija, ja sanoinkin, etten voi ajaa sillä yksin. Kaupunki sanoi, että otettaisiin tarvittaessa avuksi liikennöitsijä Pekka Laine. Hän liikennöisi kauppatorilta meritien päähän ja minä rupeaisin ajamaan Maijalla.

Kesä 1954 oli kuitenkin niin kylmä, että Pekkaa ei tarvinnut pyytää kertaakaan apuun. Ajoin kauppatorin rannasta koko liikenteen Maijan kanssa. Pekka sanoikin, ettei hän seuraavana vuonna enää tule mukaan sellaiseen sopimukseen.

Sain jälleen kutsun kaupungilta tulla neuvottelemaan. Kaupunki kehotti ostamaan toisen veneen. Sanoin, että minulla ei ole varaa siihen. Kuitenkin neuvottelun tuloksena kaupunki lupasi maksaa palkkaa ennakkoon, jotta saisin ostetuksi toisen veneen. Ostin Eeva-veneen. Ajoin yksinäni sitten kuusi vuotta omilla veneillä. Vuonna 1961 elokuun viimeinen sunnuntai lähdin Vuohensaaresta Saloon klo 8.30. Se oli viimeinen ajo.

Menin sen jälkeen vielä Leinolle töihin. Mutta sitten vanhin poikani perusti Saloon veneliikkeen Vene-Wilenin, niin menin sinne töihin.

TEATTERIA JA RUNONLAUSUNTAA

Äitini oli aikanaan kauan mukana Vartsalan työväennäyttämöllä. Siellä esitettiin runoja ja kaikenlaista muuta. Äitini niitä esitti, ja monet niistä ovat jääneet minunkin päähäni vain korvakuulolta.

Hän sai kerrankin yhdistykseltä lahjaksi sellaisen kirjan kuin ”Pillastunut Runohepo”. Sen oli kirjoittanut punavanki kansalaissodan jälkeen. Ei siellä olisi saanut pitää paperia eikä kyniä, mutta vanki oli joiltakin ystäviltä saanut kynänpätkiä. Niitä löydettiin sieltä vankikopista tapettien taustoista ja pöytien alta ja sänkyjen alta ja joka paikasta. Ja kaikki se runous, mitä hänellä oli, oli satiirista runoa. Se kirja alkoikin tällä tapaa:

”Koppitarkastus”

”Voi vietävä

taas paperini veivät

ja kynänpätkät

kynsiäni eivät.

Ei viety myöskään päätä,

eikä kaulaa

siis vielä saa tää runonluoja laulaa.”

Kuhvian laulu

Mun on niin herttaisen hyvä olla

kuin sairaan Betesdan lammikolla.

Kun olen istunut vedessä,

mä pääsin taudeista tällä tapaa.

Nyt olen vaivoista vallan vapaa.

On uusi elämä edessä.

Jos lapset kirkuvat, akka pauhaa

ei sulle pahakaan anna rauhaa,

niin keino tää ota etehes.

Kas heti rauhoittaa kylpy akkaa

ja samoin kirkuna lasten lakkaa,

kun panet istumaan vetehen.

Jos päässä huono on harva tukka

ja alkaa lähteä niin kuin nukka

varisee vanhasta takista

ei kauan kestä kun koko kallo

on putipuhdas kuin puinen pallo

ja loistaa loitolle sakista.

Vaan ilman öljyä, ilman rasvaa

taas tukka kauniisti päässä kasvaa

se tulee pitkää ja paksua,

kun istut iltaisin vesipaljuun

näin hiukset taasen

saat päähän kaljuun

ja ilman pientäkään maksua.

Niin monen runoilla tekee mieli

vaik ei oo selvillä äidinkieli

ei ole olenkaan kykyä.

Niin monen semmoisen kynämiehen

on jäänyt kehitys puolitiehen

jo varsinkin tätä nykyä.

Vaan ilman pientäkään harjoitusta

tai koulutusta tai opastusta

voi runoilla kuka tahansa,

kun istuu ammeessa aamusella

ja pitkin päivää ja iltasella

ja hautoo vedellä mahansa.

Vaan kun mä kumminkin kerran kuolen

ja joudun tähtien tuolle puolen

on pitkä matka tuo edessä,

niin en mä helvettiin joudu vaivaan,

vaan ihan varmaan mä perin taivaan

kun olen istunut vedessä.

Vaan kyllä kai tämä nyt jo riittää

en tahdo enempää tähän liittää.

Vaan tämän lauluni lopetan

ja riisun housuni, panen myttyyn

menen istumaan vesipyttyyn.

Teen mitä toisille opetan.

Silloin, kun ammoin vietiin Suomesta rikolliset Siperiaan ja silloin kun maaseudun asunnoissa oli lautaluukut ikkunoissa petovaaran takia, niin siltä ajalta on tällainen runo:

Karkurit

On musta yö

on synkkä syksy-yö

rajusti rankkasade maahan lyö.

Vinhasti vinkuu ääni myrskytuulen.

Kaik ihmiset jo kävi levollen

elävät piilohon.

Mut mitä kuulen!

On kuin metsässä kävis ihminen.

Jo näen tuossa läheneepi mies taloa yksinäistä

hän kenties on matkustaja eksynyt.

Ne varmaan yömajaan pyrkii

vaivoista matkan päästä lepäämään.

Vaan ovellenpa astuvan ei näy

sivuitse hiljaa hiipien hän käy

ja seisahtuupi ikkunaisen alle

mit aikoo hän?

Kenties hän rosvo on, murhamies

mi talonväelle syvään nukkuvalle

tuopi ryöstön, tuopi murhan, kunnoton

sen näyttää koko muoto.

Partansa tuo pitkä, siivoamaton, sakea

likaiset ryysyt, kulunehen puvun reikäinen

katse pörhöttyneen pään

ja liike levoton.

Mi Kainin suvun erottaa muista ihmisveljistään

ken oli tuo?

Hän rosvo

murhamies todella oli.

Moni täällä tiesi jutella

vielä töistä Korven Kustaan.

Vuosikymmen vaikka siitä vierryt on

yhäti näillä jälki veren mustan

pois pesemätön kuluttamaton.

Ei ollut aikanansa julmempaa

ei ketään hirmutöistä kuulumpaa

kuin oli Korven Kustaa.

Helpommin hengitettiin,

koska tiettiin

jo Korven Kustaa vangiks saatihin

ja Siperian vuorten pohjaan vietiin

mist ei voi päästä henkiin takaisin.

Vaan onpa taas hän tänne osannut

maan altakin nyt palannut

työhönsä vanhaan.

Kädessäs on rauta,

sill ikkunalta luukun murtaa pois.

Poloiset nukkujat, ah jospa auttaa,

unesta herättää, jos teitä vois.

Mut ihme, liesi puolisammunut

on miehen kasvot täysin valaissut.

Ei ollut sen, ken murhamiellä tuli,

tää katse, lempeä ja surullinen

ja yhä lempeemmäks se vielä suli.

Ja vihdoin kyynel vierii poskelleen

hän katsoi, katsoi vilkkumatta pois,

kuin sieluhuns pimeät tään näön sois.

Tuvassa nukkui kaikki rauhaisasti

sitt unta, jonka puhdas sydän suo.

Näin katsoin seisoi Kustaa aamuun asti,

vaan sitten astui nimismiehen luo.

Mä olen Korven Kustaa rautas tuo,

käsiini pane tuttavani nuo.

Ja laittakaatte sitten vaikka minne

palannut tuolla vielä nyt oli vain

vain yhdeksi hetkeks vielä päästä sinne

mis äidin sylis istuskella sain.

Kun äiti oli kansakouluflikka, hän luki sanomalehdestä helsinkiläisen Akseli Oinolan kelloliikkeen runomuotoon tehdyn mainoksen. Kun äiti täytti 90, niin lapset ja lastenlapset sanoivat, että jutteles mummi taas se vanha kelloliikkeen mainos. En ole ikinä siitä mitään paperilla nähnyt, mutta se on jäänyt tuonne päähän joka tapauksessa. Se oli tällainen. Se oli silloin kun Pietari oli Pietari ja ennen kuin siitä tuli Leningrad.

On Pöysti nyt lähdössä Pietariin

asemalle hän tyynenä ajaa.

Käden pistää kellonsa plakkariin

no, kello on kymmentä vajaa.

Mut asemalle, kun saapuu kas,

juna tuolla jo kiitää kuin peijakas.

Kirosanoja Pöysti nyt sättää

tämä kelloni vietävä jättää.

Niin surkeaa, usein käypi niin,

kun luottaa kehnoihin kelloihin.

Vaan muistakaas Akseli Oinolaa

hältä varmasti taattuja kelloja saa!

On Hable Jakob on Tobias vakaa

moneks vuodeks niille hän käynnin takaa

ja kalliin ajan ne tarkkaan jakaa.

Siis Unioninkatu 31

se tulkoon mielissä säilytetyks.

Melkein sata vuotta on aikaa kun tämmöinen on sanomalehdessä ollut, eikä siitä ole riviäkään koskaan kirjoitettu, vaan on se suullisesti muistissa säilynyt.

En ole niin etevä, että tuntisin, mikä on aitoa Kalevalaa ja mikä on esimerkiksi Eino Leinon kynästä lähtöisin. Kumpaa tämä mahtaa olla?

Kolm on miehellä pahoa

kolm on miehen kuolemata

yks on vuotava venonen

toinen heittiö heponen

kolmansi äkäinen akka.

Kyllä mies pahasta pääsi

heposesta heittiöstä

heposen susille syötti.

Vielä mies pahasta pääsi

venosesta vuotavasta

venosen tulessa poltti.

Mutta kaitse kaunis Luoja

varjele vakainen Jumala

vaimosta pahatavasta

akasta äkisevästä.

Et pääse pahasta tuosta

ilman armoa Jumalan

turvatta totisen Luojan.

Kun et suata syöttöä susille

etkä polttoa tulessa

jollei surma suorin tehne

tappane Jumalan tauti.

Onko tämä Kalevalaa, vai onko se Eino Leinoa?

Silloin kun Eino Leino kävi koulua, hänellä oli koulukaverina poika, joka aikanaan valmistui papiksi ja sai Lapista kappalaisen viran. Leino, joka tunnetusti oli ranttalipoika ja kustantajalta tuli rahaa niin sitten istuttiin Kämpissä Sibeliuksen ja Gallen-Kallelan kanssa ja ryypättiin, kunnes oltiin persauki. Sitten Leino kirjoitti koulukaverilleen kerjuukirjeen. Aikansa se otti ja sitten papin mitta oli täysi ja pappi kirjoitti uuden kirjeen hänelle ja antoi Leinolle neuvoja hyvistä elämäntavoista ja miten raha-asioita tulee käsitellä jms. Sekös ranttelipoikaa miellytti! Ei, Leino närkästyi ja kirjoitti papille kirjeen. Se oli lyhyt ja ytimekäs ja kuului sanatarkasti näin:

Liirum laarum lappalainen

haista paska, kappalainen.

Tää on sulle hyvä keino

suosittelee Eino Leino.

Voi niitä juttuja. Olin mukana Vartsalan näyttämöllä ja käytiin turneella. Oltiin mm. Rekun työväentalolla. Siellä oli salissa vain pukit ja lankkupenkit, joissa ei ollut mitään selkänojaa. Joku isäntä oli heittänyt jalat toiselle puolelle ja keskusteli toisessa penkissä istuvan isännän kanssa. Keskustelivat kovaäänisesti vielä, vaikka näytelmä oli jo alkanut. Nyt tuli vahtimestari ovelle ja huusi: ”Jos yleisö olis hyvä ja olis niin kauan hiljaa, kun kappal seiso pääl.”

Ruissalossa olin kerran kesäjuhlissa. Taisi olla sosiaalidemokraattien maakuntajuhla, sodan jälkeen joka tapauksessa. Sinne oli pyydetty Reino Helismaa ohjelmaa suorittamaan. Helismaa soitteli kitaraa, lauleli lauluja ja jutteli hauskoja siinä lomassa.

Hän kertoi sitten, että kun hän on liikkuva mies, hän on aina poissa kotoa, niin se oli lapsillekin ihan se sama, missä isä on. Eivät ne välittäneet siitä enää yhtään mitään. Mutta se, mikä niille oli tärkeää, oli kissa. Sen kissan nimi on Kaija.

Oli käynyt sitten eräänä päivänä niin, että kissa oli jäänyt auton alle ja kuollut. Äiti pohti, miten sen lapsille ilmoittaisi. Sitten lapset leikkivät omissa oloissaan ja hän päätti, että kyllä se nyt vain on sanottava. Ja sitten hän ikään kuin ohimennen sanoa tokaisi: ”Kaija jäi auton alle ja kuoli.” Lapsissa ei tapahtunut suurtakaan muutosta. Joku vain murahti jotain ”ai” tai sinne päin. Leikki jatkui. Illalla lapset rupesivat kovin kaipaamaan kissaa, jota ei ollut näkynyt hetkeen. Äiti silloin sanoi, että hänhän sanoi, että Kaija on jäänyt auton alle ja kuollut. Syntyi kauhea poru. Äiti ihmetteli, miksi he vasta nyt sitä kissaa itkevät. Lapset yhteen ääneen sanomaan: ”Me luulimme, että sinä sanoit Faija.”

(Kirjoitettu tammikuussa 2002)