Salon Seudun Sotaveteraanit ry  
 

Olavi Virtanen

Olavi Adolf Juhani Virtanen. Syntynyt 23.6 1919. Sotilasarvo kersantti. Syntymäpaikka on Kiikala. Sitten olimme ensin Perttelissä ja lopuksi Muurlassa.

Olin ensin Perttelin suojeluskunnan poikaosastossa. Sieltä sitten lähti väki talvisotaan. Sellaiset vanhemmat miehet, jotka eivät joutuneet sotaan ja me nuoret pojat olimme vuorotellen vartiotehtävissä Halikon tunnelissa ja kaikilla silloilla ja tärkeimmissä paikoissa. Vartiota pidettiin öisin.

Sitten kun ikää karttui, tuli kysely vapaaehtioisista. Kuka haluaisi lähteä Lammille Hämeenlinnan lähelle koulutukseen Lammin maamieskoululle, jossa koulutus pidettiin. Kurssi oli tarkoitettu suojeluskuntapojille. Kurssi kesti kolmisen viikkoa. Siellä opetettiin aseenkäsittelyä ja ammuntaa ja muitakin sotataitoja. Olihan ammuntaa ja aseenkäsittelyä tosin jo opetettu suojeluskunnan poikaosastossakin, joten ei se enää mitään ihan uutta ollut.

Sen jälkeen tulikin lähtömääräys. Meitä oli vetäjä ja kolmisenkymmentä poikaa, kun lähdimme. Meidät passitettiin ensin Viipuriin päämääränä joukkoyksikkö JR-7, jossa oli pääasiassa Tampereenpuoleista porukkaa. Mutta meidän vetäjämme lähtikin livohkaan. Ilmeni, että se olikin ollut joku ryssän agentti.

Agentti vei meidän kaikki paperit ja tiedot mennessään.

Olimme Viipurissa niinkuin mullikkalauma, emmekä tienneet mihin olisimme menneet ja ketä totelleet. Tietenkään huoltokaan meidän kohdallamme ei toiminut.

Keski-Suomesta ja Savosta päin tuli vanhempia miehiä noin satakunta, jotka oli tulleet mukaan työvelvollisina.

Tuli ilmapommitus ja ne vanhat miehet pelkäsivät ja tietysti jokainen pelkäsi, mutta me olimme sen verran uhmamielisiä, nuoria kokemattomia kun olimme, ettemme niin kovin pelkoamme näyttäneet. Heille oli tullut juuri sapuskaa ja kun ei meillä ruokaa ollut ja oli helvetillinen nälkä, niin me söimme heidän eväänsä, kun he olivat kellarissa pommitusta paossa. Ja sitten häivyimme pois. Meistä ei tuntunut kukaan välittävän.Lopulta sana kulki niin paljon, että meille tuli vetäjä ja järjestäydyimme. Meidät vietiin JR-7:ään.

Ensimmäiseksi jouduimme Alasäiniöön viivytystaisteluun. Summaan piti mennä, mutta sitten jostain syystä ajatusta muutettiin. Sieltä taas Viipuriin. Siellä olivat juoksuhaudat aivan hautausmaan edessä. Se oli Kelkkalan hautausmaa.

Viimeinen talvisodanaikainen asema oli vesitorninmäessä.

Talvisodan loputtua meille annettiin Viipurissa lupa, että saa ottaa tavaraa niin paljon mukaan kuin vain jaksaa kantaa ja kaiken saa omakseen. Viipurista marssimme Ylämaalle. Viipurissa oli tavaraa todella paljon . Ja kaikki haalivat minkä pysytivät. Tampereelta oli yksi rihkamakauppias, joka oi jostakin löytänyt kolmipyöräisen pyörän ja kokosi sen täyteen tavaraa, että juuri ja juuri jaksoi sitä työntää loskaista tietä pitkin. Tavara oli uutta. Ja oli puhe, että kaikki saa pitää. Ja sitten kun kerittiin Ylämaalle, niin kaikki tavarat takavarikoitiin. Ei saanutkaan pitää ja kyllä rihkamakauppias oli hurjana, kun oli työntänyt kärryä pitkän matkan, eikä mitään saanut. Mutta vastaanottajat olivat eri henkilöt kuin luvanantajat, eivätkä siitä luvasta, saada pitää itse kaikki, mitään tienneet. Komppanianpäällikkö ei puuttunut, vaan oli vain korsussaan. Mutta sitten kun tuli hevoskuorma tavaraa Taavetista, niin kyllä komppanianpäällikkökin oli kova kokoamaan itselleen. Yksikköjen pomot nauttivat meidän sotasaaliimme itselleen. Itse onnistuin kuitenkin saamaan mm. täyskultaiset silmälasinkehykset. Mutta annoin ne sitten Aarre Vuokolle, joka oli kauppiaana Salossa. Hänellä oli kauppa Uskelankirkkotien alkupäässä, pienessä talossa. Hän oli samassa porukassa ja tarvitsi silmälaseja ja niin annoin ne hänelle ja hänelle ne jäivätkin.

Siinä oli meidän talvisotaosuutemme.

Välirauhan aikana meivät vietiin Miehikkälään asevelvollisuutta suorittamaan ja minäkin kävin siellä aliupaseerikoulun. Suoritettiin myös linnoitustöitä. Siellä koottiin taas porukkaa. Ylämaan pitäjässä oli Alimmainen -niminen järvi. Sen rannalle rakennettiin parakkeja. Konekiväärikomppaniamme oli niissä majoitettuna. Sinne tuli Porin ulkosaaristosta kaksi kalastajan poikaa. Vesimo ja Rintamaa olivat niiden nimet. Pojat eivät päässeet sotilasvalalle, kun eivät olleet suorittaneet rippikoulua. Siinä oli sellainen pykälä. Siinä sitten opettelimme vähän tuota katekismusta, että läpäisisivät tutkinnon. Lopultakin, vaikka pojat olivat yksinkertaisia, niin kyllä he hyvin hommansa täyttivät. Hiukan he olivat kaikessa ohjattavia. Opetin itse heitä oikein lukemaan, koska pojilta puuttui luku-ja kirjoitustaitokin, joka oli kylläkin harvinaista siihen aikaan. Mutta pojat olivat jotenkin saaristo-oloissa välttyneet tältäkin taidolta. Opetin poikia lukemaan ikäänkuin veisaamalla. Vääpeli sitten, kun kuulusteli poikia, sanoi minulle: "Kaik perkeleen konstit sull on, Virtanen." No se meni sillä ja pojat pääsivät valalle ja sotatoimiin. Sen verran pojat olivat kuitenkin yksinkertaisia, että Krivin taistelun jälkeen heidät siirrettiin muihin hommiin, eivätkä he enää olleet rintamalla.

Mutta itse tulin poikien kanssa hyvin toimeen, kun olin maltillinen, enkä ollut oikein "sotahullu". Minua kohtaan pojat olivat tosi reiluja, ja kun he houmasivat, että olin heidän puolellaan, he olisivat tehneet minun puolestani mitä tahansa.Mielestäni pojat täyttivät paikkansa linjoillakin, ettei siinä ollut mitään huomauttamista.

Ensimmäinen sota päättyi sitten että Miehikkälässä Hostikan kylässä vanhemmat miehet kotiutettiin. Me nuoremmat jäimme vielä siihen ja asuimme yhdessä maalaistalossa, jossa oli kolme sukopolvea samaa sukua. Karjalassa oli sellainen tapa, että asuttiin suurperheenaä. Vanhamuori oli se , joka piti jöötä. Naiset tekivät pääasiallisen työn ja miehet kulkivat kaupalla karvalakit päässä. Ei sellainen istuisi Länsi_Suomalaiseen yhteisöön lainkaan. Mutta siellä se luonnisti. Sieltä sitten muutimme parakkien valmistuttua Alimmaisenjärven rannalle.

Sitten perustettiin Sininen Prikaati. Se oli jo jatkosodan vaiheita. Päämajasta tuli käsky tällaiseen toimintaan. Ja kun me olimme nuori porukka, niin meitä käytettiiin aina siellä, missä lisäapua tarvittiin kulloinkin. Olimme siksi melko liikkuvaisia.

Kun siten Kannaksen valtaus alkoi, niin niissä kaikissa olimme mukana. Nuijamaalla valtasimme aseman ja myöskin Kämärän aseman. Kämärällä haavoituin lievästi. Meillä oli luutnantti Paitula komppanian päällikkönä, konekiväärikomppaniassa. Hän oli äärettömän hyvä mies, joka piti porukastaan huolta joka tilanteessa todella suurenmoisesti.

Olimme jo vallanneet Kämärän aseman ja hän tuli meidän luoksemme. Yksi venäläinen konekivääri tulitti kovin ja Paitula kyseli, että mistä se oikein ampui. Olimme juuri vetämässä pst- kivääriä asemiin Ristolan kanssa, kun se oli siellä vähän piilossa. Koetimme saada sen venäläisen hiljaiseksi. Asema oli kylläkin muuten meidän hallussamme. Paitula oli siinä kanssamme. Hän oli äärettömän rohkea mies. Ne ampuivat jatkuvasti konekiväärillä ja Paitula varoitti meitä nousemasta seisomaan, kun vedimme pst- kivääriä asemiin. Hän seisoskeli itse, mutta varoitti meitä. Minä sanoinkin, että kyllä se sinuunkin sitten sattuu, kun kerran seisot. Ja samalla minä näytin kädelläni vetäen sitä ilmasta. Ja kuinka ollakaan, joku kuula sattui tulemaan juuri ja meni kädestä läpi pikkusormen puolelta. Mutta ei rikkonut yhtään luita.

Sanoin Paitulalle, etten minä tuon takia mihinkään lähde, kun ei kerran luita rikki ole. Paraneehan se liha aikanaan. Mutta Paitula vaati menemään jsp:lle näyttämään. Ja Paitulaa ei voi kuin hyvällä muistaa. Hän todella piti huolta porukastaan.

Ja jsp:llä oli kamala ruuhka, kun haavoittuneiuta riitti. Siellä pantiin lappu rintaan ja passitettiin Helsinkiin Marian sairaalaan, sotasairaalaan. Minusta vika oli olematon, mutta menin, kun kerran käskettiin.

Helsingissä oli vaha harmaahapsinen professori, joka sanoi, että kyllä tämä tästä paranee. Minä panen teidät lomalle. Mutta sitten hän sanoi, että ei kai tämä vain ole omasta sattunut ja tarkoitti, että olisin sen itse aiheuttanut, kun haava oli niin mitätön. Minua otti se todella päähän ja loukkasi itsetuntoani, kun tiesin sen tulleen tosi tilanteessa ja Paitulakin oli sen näkemässä. Sanoin, että saatana, mä en sun lomias tartte. Mä lähden linjoille takaisin.

Mutta sitten kun menin Helsingin rautatieasemalle ja näin, että junassa luki "Turku", niin minä hyppäsinkin siihen junaan. Juna lähti heti ja olin kolme vuorokautta lomalla. Kaikki meni hyvin.

Kun sitten menin takaisin olivat muut Koivistolla. Meidän oli aina ilmoittauduttava lomalta palattuamme .Siellä oli silloin vääpeli Pohjola, vanha kantapeikko, kova poika pitämään komppanian puolia ja kiroilemaan. Hän tuli vastaan ja sanoi: "Sul kävi Virtanen perkele hyvä tuuri. Kaikille,jotka ovat liedästi haavoittuneet, eivätkä ole olleet toipumislomalla saavat 10 vuorokauden loman. Divisioonan esikunnasta on juuri tullut määräys." Lähdin samana päivänä uudestaan kotiin.

Sen jälkeen Siniselle Prikaatille alkoivatkin tosi hommat, vaikka kyllä Kannaksellakin jo oli melkoista ollut.

Meidät passitettiin Vienankarjalaan. Siellä oli hyvin tärkeä kohta Krivin asema. Se oli neljän rautatien risteysasema.

Siellä oli jo ennen meitä JR-35 ja JR-5. Meidät vietiin sinne kovalla kiireellä suoritimme hyökkäyksen ja valtasimme Krivin aseman.

Silloin oli valtavan kylmä kun hyökkäys suoritettin. Pakkasta oli 52 astetta. Siellä minulle kävikin aika kehnosti. Komppanian päällikkö käski minun ottaa pst- kiväärin. Siellä oli ryssän 28- millinen pst-tykki, joka ruikki keskelle Krivin asema-aukiota. Päällikkö käski minun yrittää saada se rauhoittumaan. Aikani siellä olin ja lippaallisen sinne päästelin. Se rauhoittuikin. Ilmeisesti sai jollakin tavalla osuman. Sitten minulta katkesi palauttaja, kun oli niin kauhean kylmä. Nousin sitä laittamaan kuntoon ja käskin apupojan hakea varaosalaatikon paikalle. Nousin polvilleni ja osaksi seisaalleenkin ja rupesin vaihtamaan palauttajaa. Silloin tuli luoti. Se lävisti niskan ja tuli toiselta puolelta ulos.Silloin meni Virtasen tieto. Siitä tuli sitten pidempi reissu.

Sitä ennen Valkeasaaressa, kun touhusin sen pst- kiväärin kanssa, niin sieltä tuli joku naku ja meni etusormen välistä sisään tehden haavan. Mutta onneksi se ei ollut kovinkaan vakava haava. Se niskahomma oli kuitenkin hyvin paha.

Niskaan haavoittumiseni takia jouduin Tampereelle Hatanpään sairaalaan. Siellä oli Vaasasta Forström- niminen ylilääkäri.

Hän otti sen hyvin vakavasti ja kyllä se olikin pahannäköinen ja vähän äkääntynyt.

Minulla oli vihkiloma-anomus sisällä. Ja minulla oli vähän hätäkin, kun kaveri kirjoitti, että taitaa poika olla tulossa. Minulla oli siitä murhe ja sanoinkin lääkärille, että jos hän päästäisi minut lomalle, kun siellä on poikakin tulossa. "Kyllä se poika sieltä sitten aikanaan tulee, sanoi lääkäri. On ne ennenkin tulleet ilman, että isä on vieressä katsomassa. Minä teen sinusta 100% ilvalidin."

Lääkäri lähti sitten kolmen vuorokauden komennukselle. Rupesin sitten puhumaan apulaisylilääkärille vihkilomasta, kun se painoi minua vaan niin paljon. Se lääkäri päästi minut lomalle. Se kirjoitti minulle lomaa kaksi viikkoa ja sitten tarkastukselle Salon sairaalaan. No Salossa oli Kärki lääkärinä ja tunnettu ronskiudestaan, eikä hänen edessään ollut muuta ratkaisua kuin takaisin vaan linjoille.

Siinä kävi sillä tavalla vielä, että menin henkilötarkastuskeskukseen Lappeenrantaan. Pidettiin luokkatarkastus ja siellä sattui olemaan eläinlääkintämajuri pitämässä sitä. Ja sen arvaa, kun eläinlääkäristä on kysymys, niin tuloksena oli luokka A1, joka merkitsi täysin

palvelukelpoista.

Mutta siitä vaan taas lähdettin ja sitä jatkui. Ryssä rupsei kovin painostamaan, kun saksalaiset olivat Sallassa. Meille tuli määsäys mennä Sallaan auttamaan saksalaisia. Mutta, kun ryssä sai kuulla, että sininen prikaati tulee sinne, niin Sallassa hiljeni melkoisesti. Mutta saksalainen ei osannut taistella metsässä lainkaan. Se oli tottunut avomaahan ja hyökkäysvaunuihin. Se pelkäsi metsässä. Metsä oli sille kamala paikka.

Sallassa olimme hyvissä väleissä saksalaisten kansssa. Olimme jopa heidän muonissaan. Saksalaisilla oli Sallassa moottoripyöräpartio. Ja me ystävystyimme heidän kanssaan. Ne olivat kovia tarjoamaan finski-pojalle. Heillä oli ranskalaista miestä väkevämpää ja sitä todella tarjottiin eikä pihistelty. Sitten selvisi, että tuore liha kelpasi vaihdossa viinapulloon, eikä sen tarvinnut olla suurikaan pala, joka oli ehkä kotoa paketissa saatu. Kun kaikki liha oli säilykelihaa, niin tuoretta arvostettiin. Ja teeret olivat kovin kysyttyjä. Jos onnistui ampumaan teeren tiesi se aina rommipottua, kun meni saksalaisten kanssa vaihtamaan. Mutta kaikki teeret olivat lähitienoilta ammuttu tai ne olivat menneet sodan pauketta pakoon. Tuskin varistakaan näkyi seudulla.

Siellä oli sellainen Pahlmanin Risto Nokialta, oikein maan velho, jolla oli kaikki kujeet ja juonet. Enkä minäkään ollut mikään eilisen teeren poika. Mietimme millä perkuleella saataisiin se rommipottu. Rahalla ei saanut, vaan piti olla vaihto. Lopulta me onnistuimme kovan työn jälkeen saamaan variksen. Pakkasimme sen oikein hyvin, ettei varpaitakaan näkynyt ja lähdimme sinne Sallan pappilaan lähetin porukkaan ja saimme sieltä kolmenvartin rommipotun. Ja sitten niin perhanasti takaisin. Se säilyi sitten sillä tavalla.

Ja sitten sellainen Nikkasen Arvi oli myös sitä mieltä, että kyllä hänkin saa luonnistamaan pullon samalla tavalla. Kun hän viikonpäivät hääräsi, niin hän onnistuikin saamaan variksen ja lähti sitä viemään saksalaisille. Mutta siellä oli jo tieto kulkenut ja paketti avattiinkin heti ja huudettiin "Vaak, vaak!" Kaikkia kommervenkkejä myös tehtiin ja kavereilla oli lystiä. Saksalaiset olivat meitä kohtaan hyviä siellä Sallassa ja ainakin kerran viikossa olimme heidän sotilaskodissaan. Sieltä sai mm. Salon oluttehtaan kolmen tolpan olutta. Ja meitä kismitti se, että sitä oli saksalaisilla, mutta ei meillä suomalaisilla. Saimme illassa ostaa kaksi pulloa olutta ja viinipikarin. Mutta me olimme heidän hyvissä muonissaan kaiken aikaa.

Sallassa kävi niinkin, että paikalla oli eversti Hannula, sotahistorioitsija ja meidän prikaatin komentaja ja majuri Rinne , huoltopäällikkö. Olimme lähdössä Sallasta Kannakselle. Ryssän maataistelukoneet lensivät ja näkivät, kun lastattiin ja ne saivat tulitettua. Majuri Rinne ja Hannula istuivat jo omassa vaunussaan rinnakkain ja oltiin lähdössä. Lastaus oli kuitenkin vielä kesken. Kun he siinä rinnakkain istuivat, niin luoti meni Rinteeltä käsivarresta läpi ja meni samaa tietä Hannulan päästä läpi ja hän kuoli siihen paikkaan. Ryssän maataistelukoneet lensivät niin alhaalla, ettei saksalaisten ilmatorjunta voinut niitä ampua.

Kekkonen, meidän komppanian päällikkö käski minun taas ottaa pst- kiväärin ja yrittää häiritä niitä. Kyllä ne sitten vähän välttivätkin, kun niitä tulitettiin. Saksalaiset olivat siinä edessä ja osasivat jo sen verran suomea ja kuulin kun ne huusivat "Finski hullu, perkele", kun luodit menivät niin matalalla ja se teki pahaa korville.

Sitten päästiin lähtemään takaisin Koivistolle. Ryssä hyökkäsi kovaa vauhtia. Se olikin siten sodan loppuvaihetta. Ryssä sai motitettua ja koko Sininen prikaati hajosi. Vaikka ei se olisi hajonnut, kun ruotsalaisten piti ottaa Summa vastaan. Mutta ne eivät pysähtyneet, kun Summa oli niin kova paikka, kun ryssä keskitti siihen niin valtavasti. Se jäi sitten meidän haltuumme, mutta ei siinä ollut meilläkään kovin paljoa tehtävissä. Se oli meidän viimeinen homma.

Kersantiksi minut ylennettiin siellä Krivin taistelun jälkeen. Siinä oli heidän mielestään jotain sellaista nostetta.

Pääasiassa oltiin Summassa, Sallassa, Koivistolla ja Valkeasaaressa. Siihen kului kaikkiaan viisi vuotta ja 28 päivää. Mutta mukaan tuli mentyä vapaaehtoisena. Muuta asevelvollisuutta en ollut siihen mennessä suorittanut kuin kolmen viikon kurssin. Alkuoppia oli tosin jo suojeluskunnan poikaossastossa saatu. Venäläiset aseet, joita onnistui saamaan olivat useimmat aivan kelvottomia sohloja. Yhdelläkin kun kokeilin, niin 100 metrin matkalla oli heittoa puolitoista metriä. Oli sattuma, jos sillä aseella sai sattumaan.

Asemasotavaiheessa olimme Krivillä koko talven. Perääntymisvaiheessa olimme Uudellakirkolla ja Koivistolla. Olimme auttamasssa Vallilan pataljoonaa, joka oli jo melkein loppu ja ne tarvitsivat apua. Mutta venäläiset olivat jo pääseet läpi. Komppanianpäällikkö käski minuakin ottamaan pari miestä että siellä on joku pieni partio päässyt läpi. Selän takana alkoi paukkua niin perhanasti. Meidän porukka oli sitten jo kaikki piiritetty. Mutta me pääsimme silti pois, kun teimme niin suuren mutkan. että ehdimme läpi omalle puolelle.

Meitä oli kaksi kaveria ja minä. Muistin, että JSP:llä on yksi hyvä kaveri haavoittuneena. Päätimme mennä katsomaan olisiko hän vielä siellä. Ja hän olikin, Ristolan Eikka. Räjähtävbä luoti oli murskannut hänen kätensä. Otimme Eikan mukaan ja koukkasimme tosi kaukaa ja pääsimme pois motista. Eikka oli armottoman hyvä kaveri ja mies. Eikka on Teijolla nykyään ja hän miustaa aina tämän tapahtuman.

Moni hyvä kaveri jäi mottiin Uudellakirkolla. Meidän pelastuksemme oli, kun lähdimme partion kanssa kolmen kaverin kesken sitä vihollisen partiota jahtaamaan. Meille mahdollistui koukkaus, kun jouduimme niin paljon sivuun. Pääjoukko joutui motitetuksi. Kolmannen pataljoonan porukka lähti sitten taas purkamaan sitä mottia ryssän selustaan ja onnistuivat sentään saamaan meidän porukkamme pois sieltä. Se pääporukka oli jo todella väsynyt, kun se oli koko ajan taistellut Kannaksella. Ruotsalaisten piti tulla Summaan, mutta ne lähtivät heti karkuun, eikä niistä ollut mitään hyötyä.

Meillä oli viimeinen taistelu Viipurissa. Peitenumerot oli jo annettu Lapin sotaa varten, mutta sinne en sitten joutunutkaan.

Kotiuttaminen tapahtui Miehikkälässä. Siellä luovutettiin kaikki varusteet, ja sitten lähdettiin siviiliin.

Jälkeenpäin on erityisesti jäänyt mielen päälle se, kun Holmströn sanoi, että hän tekee minusta sataprosenttisen invalidin. Ja omaa tyhmyyttäni lähdin niitä lomia kinuamaan. Olisi pitänyt uskoa, että kyllä se poika sieltä muutenkin syntyy ja vihille ehtii. No se olikin sitten poika, vanhin lapsi Kari.

Invalidistatus olisi ollut rauhanaikana huomattava taloudellinen lisä. Ja vuosien kuluessa se on jo huomattava summa.

Suurimmat tappiot saatiin meidän porukassa Krivillä.

Vanhoja sotakavereita on silloin tällöin tavattu. Helsingissä toimii Sininen Prikaati- säätiö ja sen puitteissa joskus tavataan. Reissujakin tehdään yhdessä.

Mutta tällä hetkellä olen hiukan huonossa kunnossa. Minulta leikattin selkärangasta välilevyn kulumat, jäykistettiin ja se leikkaus ei onnistunutkaan, vaan joudun jatkuvasti kärsimään sen aiheuttamista vaivoista.

Pajatoiminta on mukavaa ja saa tavata toisia ja unohtuu hetkeksi monet vaivat. Pakkaa olemaan mielen päällä menneet tapahtumat ja ratkaisut. Olen yksin, kun emäntä kuoli viime maaliskuussa. Minulla oli kaikkiaan 7 lasta, mutta vanhin tytär on jo kuoillut. Tytär kuoli Ms-tautiin. Hänen miehensä lähti vetämään ja tyttärentytär jäi meidän kasvatettavaksi. Koulutimme hänet ylioppilaaksi ja nyt hän on jo itse omillaan toimeentuleva hyvässä työssä. Kaikki lapset ovat sijoittuneet hyvin ja ei heistä huolta ole.

Menneet ovat menneitä, enkä ole katkera. Tätä päivää voi elellä rauhassa päivän kerrallaan lasten elämää seuraillen ja ystäviä tapaillen.

(Kirjoitettu muistiin syksyllä 1997)