Salon Seudun Sotaveteraanit ry  
 

Vuokko Annikki

LAPSUUS JA PIKKULOTAT

Olen Annikki Vuokko o.s. Alhainen s. Kiteellä 2.1.1926.

Lapsuuteni oli sillä tavalla erikoinen, että minulla ei ollut omaa isää eikä äitiä. Äitini kuoli kun olin kahden viikon vanha. Isäni oli rajavartiostossa Lieksassa ja olin isovanhempieni hoidossa, jotka kasvattivat minut. Siellä oli vielä setäni, joka oli myös tuki ja turva.

Lapsuuden kotini oli kovasti isänmaallinen. Setäni oli suojeluskunnan kyläpäällikkö. Pienestä pitäen olin tietysti joka paikassa mukana. Kun järjestettiin ampumakilpailuja, niin olin aina näyttämässä ladon seinällä, että mikä numero tuli. Jälkeenpäin olen ihmetellyt itsekseni, että en silloin ymmärtänyt edes yhtään pelätä, jos joku olisi ampunut vaikka hutin.

Menin kouluun ja heti kun tulin siihen ikään, että pääsin pikkulottiin, menin niihin. Kansakoulunopettajatar oli pikkulottien puheenjohtaja ja vetäjä ja meillä oli todella aktiivista toimintaa. Joka talvi meillä oli harjoitettuna joku näytelmä. Järjestimme iltamat ja oli ohjelmaa.

Minulla oli viisi kilometriä koulumatkaa, mutta se ei yhtään haitannut, että aamulla meni kouluun ja päivällä tuli pois, söi ja teki vähän läksyjä ja lähti taas uudelleen iltarientoihin sinne viiden kilometrin päähän. Ne olivat pääasiassa pikkulottien rientoja. Oli työiltoja ja näytelmän harjoituksia. Mutta se 20 kilometriä päivässä, joka matkoja kertyi, oli ikäänkuin luonnostaan lankeava asia.

Eräs mieliinpainuvimpia muistoja pikkulotta-ajalta on, kun 11-vuotiaana sain osallistua pikkulottaleiriin vuonna 1937 Kontiolahdella. Osanottajia lierillä oli 350.

Sitten tultiin siihen, kun talvisota alkoi. Olin 13-vuotias ja mieleen on jäänyt erityisesti hevosten otto. Meillä oli sekä ukki että setä siellä hevostenottolautakunnassa. Setä sanoi minulle aamulla, että ota Pilkki, meidän paras työhevosemme, ja semmoiset ja semmoiset kengät reppuun ja vie se pajalle, kengitytä ja tuo hevostenottopaikalle. Olin todella tärkeä, koska siellä oli vallan miehiä ja itse olin kauhean pieni pirpana silloin vielä. Olen kasvanut tähän mittaani vähän vaille kaksikymppisenä.

Käytin ison hevosen pajalla. Se kengitettiin ja vein sen sinne minne kuuluikin. Siitä luottotehtävästä olin todella ylpeä.

LOTAKSI

Täytettyäni 17 vuotta, anoin heti ison lotan paperit, jotka myös sain. Kun pääsin isoihin lottiin, minut laitettiin varusjaostoon. Kuitenkin työtehtävät, jotka tein, olivat muonituslotan tehtäviä. Milloin tuli muonitustehtäviä, niin soitettiin minulle, että tulepas töihin.

Mieli oli lähteä rintamalle, koska molemmat veljetkin oivat siellä. Meidän pihamökissä asui silloin evakkoperhe, jonka tytär oli rintamalla muonituslottana. Hän sanoi jyrkästi: "Sinä et tule. Se ei ole sinun ikäisten hommaa." Hän oli varmaan sen myös ukille sanonut, koska ukki minun huoltajanani, ei antanut lupaa lähteä. Työvoimaa tarvittiin kyllä kipeästi kotonakin, koska miehet olivat kaikki sotareissulla.

EVAKKOJA

Kun talvisota alkoi, tuli evakkoja. Meillä oli kotona erääseen aikaan majoitettuna peräti viisi perhettä. Kolme oli päärakennuksessa, yksi pihamökissä ja yksi eräässä sivumökissä, jossa ei ollut kuin yksi huone. Setäni käydessä lomalla hän sanoi, että hänen täytyy mennä katsomaan, miten se perhe siellä pärjää yhdessä huoneessa, kun on 11 lastakin. Lisäksi oli isä ja äiti. Isä ei ollut vammansa takia rintamalla. Setäni sitä ihmetteli. Koko lattia levitettiin petiä täyteen ja siinä ne nukkuivat ja aamulla peti purettiin. Päärakennuksessakaan ei ollut kuin tupa ja yksi huone omassa käytössä. Kolme huonetta oli evakoiden käytössä.

Yläkerrassa asui Harakan perhe. Kun nämä olivat Hyrsylän mutkasta joutuneet lähtemään äkkiä yön selkään, niin papan mentyä valjastamaan hevosta, oli mamma ottanut takin tuvan naulasta. Mitään muuta hän ei ollut ehtinyt ottaa mukaan kuin hellan renkaat. Ilmeisesti hän oli mennyt niin kovaan shokkiin siinä kiireessä, ettei ajatellut mitä tärkeämpää olisi voinut mukaansa ottaa. Renkaat olivat ne, joita joka päivä oli joutunut käyttämään ja niin ne sitten olivat siellä reen pohjalla heidän saapuessaan. Tyttärellä oli virkkaus, se työ mikä oli sattunut olemaan siinä keskeneräisenä. Niillä oli vielä toinen tytär ja poika, eli viisi henkeä siellä yläkerrassa. Mutta porukka oli hyvin humoristista ja sillä tavalla mukavaa porukkaa.

He kävivät paistamassa leipänsä meidän uunissamme ja tekemässä ruokansa meidän hellallamme alakerran tuvassa. Kerrankin, kun leipää leivottiin, täti sanoi: "Katsoikos kukaan, että on pellit kiinni, ettei mene lämpö harakoille." Ei hän yhtään huomannut, että yläkerrassa asuva Harakan emäntä oli tuvassa. Mutta hän rupesi vain nauramaan ja sanoi: "On se emäntä nuuka, kun ei meille lämpöäkään antaisi." Tätiä harmitti kauheasti jälkeenpäin, vaikka kysymyksessä olikin vain sanonta.

TYÖTÄ KOTONA JA OSUUSKAUPASSA

Menin 1943 syksyllä osuuskauppaan työhön. Siihen asti olin vallan ollut kotona ja työpäivät olivat venyneet turhankin pitkiksi, koska työväestä oli pulaa. Joutui tekemään jopa 20 tuntista työpäivää ainakin viljankorjuun ja jonkun muun sesongin aikana. Osuuskaupasta käsin vielä, kun oli iltaisin vapaata, kävin työssä kotona ja lottatöissä. Lottatöitä oli lähinnä silloin, kun porukoita kulki ja niitä muonitettiin.

Eräs harrastustoiminta, jossa olin innokkaasti mukana sekä Kiteellä että myöhemmin vielä Vihdissäkin, oli nuorisoseuratoiminta. Olin mukana harrastamassa lausuntaa, tanhuamista, sekä näytelmäpiirissä. Näytelmissä osakseni lankesivat jostakin ihmeen syystä aina sellaiset roolit, joissa esiintyi joko juoruämmä tai muuten vanha akka.

Talvisodan jälkeen rupesi miehiä tulemaan takaisin. Eräänä sunnuntaina piha oli aivan täynnä suksia, koska miehet liikkuivat hiihtämällä. He tulivat sisälle ja kysyivät saavatko he keittää kahvia. Täti sanoi, että kahvia saa keittää. Minut hän käski kellarista hakemaan lauantaina leivottua pullaa kaikille. Pullaa oli 8-10 pitkää pitkoa. Miehet joivat kahvinsa ja söivät pitkoja ja lähteissä jättivät vielä tädille kahvia kiitokseksi. Heillä oli jostain syystä aitoa kahvia, jota siihen aikaan ei juurikaan saanut. En tiedä, mistä heidän kahvinsa oli peräisin.

SODAN SURUA KIRKKOMAALLA

Alkoi hyökkäysvaihe. Raja oli hyvin lähellä kotiamme. Sinne oli tuollaiset 15 km. Sodan kumu kuului kyllä meille asti. Siellä kaatui paljon miehiä, suurin osa Pohjanmaalta. Niitä ei voitu kesäkuumalla viedä Pohjanmaalle, vaan ne laitettiin väliaikaisesti Kiteen kirkkomaahan, joka oli siinä kirkon lähellä. Täytyy sanoa, ettei se haju häivy koskaan mielestä, mikä niistä aikanaan lähti, kun niitä oli siinä avonaisenakin. Kerran tuli yksi pohjanmaalainen meille osuuskauppaan jotain ruokapuolelta hakemaan ja sanoi, että hänellä oli kuusi poikaa ja hän löysi heistä viisi kirkkomaalta. Yksi pojista oli häviksissä, eikä siltä ollut tullut mitään viestiä. Loppujen lopuksi sekin poika oli löytynyt muualta samalaisesta ruumiiden kuljetuksesta. Kaikki kuusi poikaa olivat menneet sodan melskeessä. Aina, kun tapahtuman muistaa, tulee vieläkin haikeus mieleen.

OMAA PAIKKAA ETSIMÄSSÄ

Olin 1945-46 vuodenvaihteen sairaalassa umpisuolen takia. Se vei vähän huonoon kuntoon ja olin sen johdosta kuukauden parin kotona. Sitten lähdin osuusliike Auraan Nummelaan. Ensin oli Jokikunnan myymälässä, jonka jälkeen Selin myymälässä. Keväällä 1949 lähdin Hollolaan Lahden Seudun Kauppakunnan Hollolan myymälään, jossa olin kesän.

Sitten minulle tuli sellainen puhti, että menin talveksi osuuskauppakouluun Helsinkiin. Seuraavana kesänä menin kirjanpitäjäksi Liikkalan osuuskauppaan Kymenlaaksoon. Olin siellä vuoden päivät.

Setäni kuoli 1951 keväällä. Sedän lapset olivat vielä pieniä ja täti jäi ihan yksin. Hän ei tiennyt mitään talon asioista, sillä hän ei ollut koskaan ehtinyt niihin perehtyä, koska hänellä oli 20 hengen ruokaporukka aina syömässä. Hänellä oli ollut siinä riittämiin työsarkaa. Vaikka hänellä oli palvelijoita ja apulaisia, niin vastuu oli hänellä, eikä siitä riittänyt aikaa perehtyä talon asioihin. Hän pyysi minua kesäksi kotiin ja tietysti menin.

ELÄMÄNTYÖ SUOMUSJÄRVELLÄ

Kesän perästä tulin Suomusjärvelle osuuskauppaan kirjanpitäjäksi. Täällä on aikaa vierähtänyt. Osuuskaupassa en kuitenkaan ollut kovinkaan pitkään, vaan 1953-54 lopetin ja perustin oman kirjakaupan siihen samaan pihapiiriin. Sitä pidin, vain välillä paikkaa vaihtaen. Rakensimme oman, sillä se mihin liike perustettiin oli säästöpankin johtajan rakennus. Omassa kirjakaupassa meni aikaa eläkepäiviin asti.

Avioliittoon menin Kaukon kanssa Suomusjärvellä. Siitä on kaksi lasta. Meidät vihittiin v.1953. Poika on diplomi-insinööri ja on Helsingissä. Tytär kävi keskikoulun ja on farmanomi ja työssä Salon uudessa apteekissa.

Suomusjärvellä olin vuosien aikana monissa tehtävissä. Olin mm. kirkkovaltuustossa n. 16 vuotta, osan ajasta varapuheenjohtajana. Sitten oli 32 vuotta kunnan tilintarkastajana ja säästöpankin tilintarkastajana ja myöhemmin myös isännistössä.

Vuonna 1978 liityin sotaveteraaninaisiin. Aikaisemmin en voinut työni takia osallistua tähän toimintaan. Minulla oli kauppa. Sen lisäksi hoidin Kiikalan apteekin lääkekaappia lähes 30 vuotta ja veikkausta ylikin. Siinä riitti juoksemista, eikä kahdeksan tuntia työpäiväksi riittänyt. Olin 8 vuotta veteraaninaisten johtokunnassa, josta 6 vuotta sihteerinä. Nyt on aikomus lopettaa tämäkin toiminta ja siirtyä eläkkeelle.

Sen lisäksi minulle kyllä jää vielä monenlaista puuhaa kuten naisvoimistelijat, joiden kirjanpidon vielä pidän. Aikanaan minulla on ollut hyvin monen, neljän-viidenkin, porukan kirjanpito huolenani ja rahastonhoito. Välillä olin sihteerinäkin kuten karjalaisilla, joilla olin sihteerinä 13 vuotta ja hoidin myös rahastonhoitajan tehtävät. Karjalaseurojen Salon piirin naistoimikunnassas olin varapuheenjohtajana n. 20 vuotta.

Seurakunnan töissä olin diakoniatoimikunnassa. Siinä yhteydessä tuli leivottua hyvin monet piirakat ja täytekakut kahvituksiin. Se kaikki on ollut ihan ihanaa. Kolmessa eri seurakunnan vaalissa olin vaalilautakunnan sihteerinä.

Tänä päivänä olen edelleen mukana kansalaisopiston jumppapiirissä ja Suomusjärven patikassa, joka järjestää retkiä, kävellen eri paikkoihin. Olemme vaeltaneet järven ympäri 9 km ja Ketunkierroksen 25 km, jossa olin mukana.

Kunto on hyvä. Ei ole mitään lääkitystä. Katson, että hyvä kuntoni pohjaa jo lapsuuden pitkästä koulumatkasta. Omaa velttoutta on, jos lysähtää.

Liikunnan lisäksi harrastan runsaasti käsitöitä. Olen aikoinani ommellut runsaasti. Nykyään, kun on vain yksi silmä, niin on jäljellä virkkuukoukut ja puikot.

Eläkkeelle jäätyäni tuntui vaikealta, kun ei enää voinut olla niin paljoa ihmisten kanssa tekemisissä. Silloin tein sellaista, että leivoin ja menin torille myymään leivonnaisia. Siellä tapaili monia tuttuja ja tuli juteltua kaikenlaista ja pidettyä yhteyttä. Kesävieraat olivat iloisia tavatessaan tuttuja. Nykyisin tämä on jäänyt. Torillakin on sukupolvi vaihtunut, eikä senkään takia enää ole tullut sinne mentyä.

ELÄMÄNOHJE

On parempi, että työtä on hiukan liikaa, kuin että työtä on liian vähän. Minun ei ole koskaan tarvinnut miettiä, mitä oikein tekisi, vaan missä järjestyksessä tekisi.

Se mitä haluaisin enemmän harrastaa, on vanhat ihmiset. Haluaisin käydä heitä katsomassa. Aikaa ei tahdo oikein siihen riittää niin paljoa kuin haluaisi. Tämän päivän vanhukset monet eivät ole niinkään aineellisen kuin henkisen avun ja virkistyksen tarpeessa. Olen aina tullut juttuun vanhojen ihmisten kanssa.

Aikanaan lottien kymmenestä kultaisesta sanasta on jäänyt mieleeni tärkeimpänä lause: "Vaadi aina enin itseltäsi." Se on jäänyt mieleen lähtemättömänä elämänohjeena ja kantavana ajatuksena, jota olen yrittänyt toteuttaa. (Kirjoitettu helmikuussa 2000)