Salon Seudun Sotaveteraanit ry  
 

Kauko Vuokko

TALVISOTANI

Olen syntynyt 9.7.1921 Askaisissa. Sotilasarvoltani olin alikersantti reserviin siirrettäessä.

Ennen talvisotaa olin Salossa. Silloin oli täälläkin kovat pakkaset. Tuli tieto, että kaivattiin apua varustelutöihin. Meitä oli Perttelistä kolme poikaa Tauno Kalevo, Reino Hakala ja minä, jotka kävimme ilmoittautumassa vapaaehtoisiksi. Seuraavana aamuna olikin jo lähtö.

Mentiin Turun kautta Toijalaan ja sieltä Riihimäelle, josta edelleen Lahden, Kouvolan kautta Tienhaaran asemalle ennen Viipuria. Siellä oli majoitus. Sen jälkeen siirryttiin Saimaan kanavalle Juustilaan ja Kilpeenjoelle. Se oli aivan Saimaan kanavan varrella. Teimme tankkiesteitä maantien varteen.

Lavolassa, Viipurin lähellä aloitimme tukiasemien tekoa. Siitä lensi kerran venäläinen hävittäjä yli. Seuraavana aamuna tuli paikalle niin ankara tykistökeskitys, etten koko jatkosodan aikana joutunut niin suureen keskitykseen. Porukassa, joka siellä silloin oli, oli myös ns. työvelvollisia, jotka oli viety sinne pakolla. Ne häipyivät kuin varpusparvi, eikä oikein tiennyt, mistä ne kaikki kiinni saatiin.

Ei se poppoo, jossa minäkin olin, vapaaehtoisena, mihinkään lähtenyt. Sopiva suoja löytyi suomaastosta. Siinä tykistökeskitys oli aika tehotin. Pudotessaan kranaatit heittivät vain rapaa ilmaan. Eräs Kannaksen poika sanoi: "Pahalaiset, kun silmään tavoittavat". Huumorintaju ei hävinnyt vielä mihinkään siinä tilanteessa.

Tulimme sieltä Venäjän maalta pois 26. päivä huhtikuuta, jolloin pääsimme Korialta lähtemään koti-Suomeen. Olin taas täällä Salossa. Se oli se talvisodan reissu, eikä siinä tapahtunut mitään kummempaa. Tuskinpa sitä työtäkään, mitä siellä tehtiin tarvittiin. Kun olimme siellä Kilpeenjoella kanavan varrella ja tuli maaliskuun 13 päivä, niin siinä puolen 11 vaiheilla ihmettelimme, mikä nyt on niin outoa. Jonkun ajan kuluttua tajusimme, että tykistötuli oli loppunut. Se oli ollut ihan tauotonta, kuin jatkuvaa ukonilmaa. Venäläisillä oli tuhottomat varastot ja se ampui jatkuvaa rumputulta pitkällä rintamalla.

JATKOSOTAAN

Jatkosotani alkoi siitä, kun 1940 lokakuussa oli kutsunnat. Kolmen viikon kuluttua kutsunnasta tuli palvelukseenastumismääräys ja paikka oli Rannikkotykistörykmentti ykkönen Suomenlinnassa, jonne menin helmikuun 7. 1941. Varsinainen koulutuspaikka oli Ryssänkari. Nimi muutettiin sitten hienosti ja se oli Rysäkari virallisesti, mutta meillä nimi pysyi käytössä alkuperäisessä muodossaan. Siellä on kymppituumainen patteri. Se oli alokasaika.

Sitten erikoiskoulutukseen vietiin Miessaaren linnakkeeseen, jossa oli kuuden tuuman patteri. Varsinaisesti en ollut tykillä, vaan sain koulutuksen optisella mittarilla. Siellä oli

nelimetrinen optinen mittari, saksalaista valmistetta. Ja ennenkuin tämä erikoiskoulutus päättyi, alkoi jo jatkosota.

Koulutusta kaikkiaan koko armeijan ja sodan aikana tuli runsaasti; alokaskoulutus 3 kk, raskas it- koulutus 3 kk, 11,5 kk raskas it, 4 kk stereomittaaja koulutus. Sotareissu päättyi

26.11.1944, jolloin pääsin pois.

Lähtö jatkosotaan tuli Hangon rintamalle kesäkuun puolella. Hangon rintamalla tehtävät supistuivat vartiointiin ja valvontaan. Venäläiset olivat saarissa. Joskus syyskuun puolivälin tuntumassa meille tuli siirto Karjalan kannakselle.

Olin saanut myös koulutuksen tykinjohtajaksi. Aseineen kaikkineen tämä oli tanskalainen Madsen 20,1 konetykki, jossa oli 40:n patruunan lipas. Tällä hetkellä ajatellen ei sillä pyssyllä tehdä yhtään mitään. Sillä oli niin pieni vaikutus.

Rautateitse meidät vietiin Haminaan, josta laivalla Kannakselle Pullinniemelle, joka ei ollut Viipurista kovinkaan kaukana, lähellä Uuraan satamaa, eteläpuolella. Laiva oli nimeltään Porkkala. Se kuljetti koko meidän joukko-osastomme sinne. Sama laiva ajoi myöhemmin miinaan Koiviston salmessa ja upposi. Alokasajan tuttavia meni laivan mukana pohjaan yli 40.

PORKKALAN NOSTO

Sattui niin, että joukko, jossa minäkin olin mukana joutui toteuttamaan Porkkalan nostovaiheen. Mursu oli siellä nostamassa. Mukana oli neljä kappaletta Madseneja. Olimme siellä ilmavartiossa laivan nostotouhun ajan. Se kesti pari viikkoa. Kun se lopulta onnistui ja saatiin vaijereihin kiinnitetyksi ja hinauskorkeuteen, niin hinaaja Mursu vei sen Helsinkiin.

Vainajia, jotka olivat lähteneet ajelehtimaan hylystä kulkeutui Koiviston edustalle Alvatin niemeen asti, josta niitä poimittiin neljä kappaletta. Kuinka monta meni hukkaan, sitä en tiedä. Oli kovaa työtä kerätä niitä ruumiita.

OMAKONETUNNUKSET

Muuten meillä oli vartiointitehtävää. Viipurista Terijoelle asti koko Karjalan kannaksen rannikko oli meidän vartiointialuettamme. Ei siellä mitään varsinaista taistelulinjaa ollut koko aikana. Vasta kun alkoi suurhyökkäys kesäkuun 9. päivä 1944, venäläiset tulivat melko äkkiä sinnekin. Olin työskennellyt puolisen vuotta kahdeksannen prikaatin esikunnan toimistossa. Meitä oli kaksi henkilöä, kapteeni Ahlberg ja minä kirjurin ominaisuudessa. Teimme lentokoneiden omakonetunnuksia. Etsimme ne sellaisesta paksusta kirjasta, kun Helsingin puhelinluettelosta joka päivä. Kun ne ampuivat raketteja, niitä oli tietty rykelmä. Värit olivat valkoinen, punainen sininen ja sitten se ratkaisi kuinka monta mitäkin eri väriä oli. Muistan, että olisi käytetty viittä väriä. Sanotaan että sininen ja vihreäkin niin ei niitä oikein voitu erottaa. Valkoinen punainen ja sininen olivat niin selkeitä, että jos paperissa luki kaksi valkoista ja kolme punaista, niin se oli helppo lukea. Venäläiset ampuivat saman tunnuksen heti seuraavana yönä ja yrittivät sillä hämätä, että kone on oma. Tunnus piti vaihtaa päivittäin tai jatkuvasti. Meikäläinen ei saanut siinä ominaisuudessa koskaan toimia toimistossa yksin. Aamu yhdeksästä ilta kymmeneen joka päivä oli tunnusten hakemista luettelosta.

Kun yhtä värijaksoa haki saattoi joutua viiteen kuuteen eri paikkaan siinä isossa kirjassa menemään kun aina sanottiin, että viite sinne ja sinne. Jos joku vahingossa sai sen kirjan käteensä ja rupesi tutkimaan, niin ei se mitään löytänyt. Siinä oli systeemi niin hankala. Kun sai listan selville, ne monistettiin. Lotat olivat työssä konekirjoittajina. Joka päivän tunnus pantiin kirjekuoreen sinetöitiin ja sitten kun kaikki tunnukset olivat kasassa, ne pantiin yhteen kuoreen, seitsemän päivän tunnukset. Se lähetettiin yksiköihin. Se oli armottoman tiivis viikko, että sai ne kasaan ja joka yksikölle omakonetunnukset.

Ahlbergin olisi pitänyt olla siinä läsnä koko ajan, mutta se oli aika vähän, mitä hän siellä viihtyi. Hän oli useimmiten upseerikerholla ja soitti viulua. Hän puuhaili enemmän sen, kuin omakonetunnusten kanssa.

VIHOLLISEN MOOTTORIKELKKA

Seivästöltä, etelään Terijoelle päin on Jukkolan kylä. Välimatkaa on kai parikymmentä kilometriä. Siellä asui Tähkäpää- niminen perhe. Aika lähellä rantaa oli uusi omakotitalo, mikä oli rakennettu entisen paikalle. Heillä oli poika lomalla Syväriltä istui keittiössä keinutuolissa asepuku päällä. Venäläinen partio oli tullut moottorikelkalla Suomenlahdelta ja noussut siinä rantaan. Ne potkaisivat oven auki ja konepistoolimies ampui sen asepukuisen pojan siihen heti. Vanhemmat olivat kamarissa. Ikkunasta oli heitetty käsikranaatti ja vanhemmat menivät samassa tilanteessa. Mutta sen ammutun pojan vaimolla, miniällä, oli ollut vauva sylissä. Kun venäläiset potkaisivat oven auki, hän jäi sinne oven taakse piiloon ja säästyi siellä. Ei ollut aika lähteä.

Epäiltiin, että vartiomies oli laiminlyönyt tehtävänsä. Hänen olisi pitänyt kuulla moottorikelkan tulo Suomenlahtea pitkin. Silloin oli kylläkin kova tuuli. Ja oli yö. Mutta moottorikelkassa oli lentokoneen moottori ja siinä on melko kova ääni. Mutta jos se ajoi pimeässä melkein tyhjäkäynnillä, ahtojäiden takia, niin kai se äänikin oli hiukan hiljaisempi.

PUOLIJOUKKUEEN JOHTAJANA

Kun työskentelin Ahlbergin toimistossa, joka oli juuri tässä Jukkolan kylässä. Siellä oli kuuden tuuman linnake, jossa oli puolijoukkue. Sattui, että luutnantti Olli Pinomaa, puolijoukkueen johtaja joutui sairaalahoitoon Paimioon keuhkovarjostuman takia. Ahlberg komensi minut tuuraamaan Pinomaata.

Alkoi aika mielenkiintoinen ajankohta. En tiedä, mitä siitä porukasta, joka siellä oli sanoisin. Siinä punnittiin nuoren alikersantin arvovalta. Siellä oli joukossa 35-vuotiaita miehiä. Seuraavana päivänä tarvittiin aseita jossakin muualla ja ne piti siirtää Koiviston saareen. Aseet olivat kiinteässä asennossa jalustan päällä. Mutta kun se pantiin kuljetuskuntoon, tuet käännettiin ja siitä tuli vetoaisa ja kumipyörät ja niitä voitiin hinata autolla.

Ahlberg ilmoitti esikunnasta, milloin rekka-auto tulee ja vie meidät Koivistolle. Auton tulo oli kuitenkin pari tuntia myöhässä. Menin linnakkeen tykkikasemaattiin, jossa oli puhelin, soittamaan esikuntaan. Puhelun tulo kesti luonnollisesti aika kauan, melkein tunnin. Täytyy todeta, että sekin oli jo nopea siinä tilanteessa. Ahlberg sanoi puhelimessa, että auto oli lähtenyt ja sen pitäisi tulla näihin aikoihin.

Kun menin ulos tykkikasemaatista, niin koko alue, missä tämä porukka oli ollut, oli täynnä kaasunaamaria, työkalua, leipälaukkua yms. eikä yhtään iikkaa missään. Ne olivat lähteneet nostelemaan. Mutta kukaan ei ollut älynnyt ottaa joukkueen polkupyörää, joka oli jäänyt siihen. Hyppäsin pyörän selkään ja ajattelin, että kyllä ne Koiviston suuntaan ovat menneet.

Kahden kilometrin päässä sain porukan kiinni. Kaverit menivät kyyryssä maantien ojaa pitkin ja silmät pyöreinä kuin tarhapöllöllä. Pysäytin siihen ja kysyin: "Mitenkäs on pojat, onko todella aihetta tässä tilanteessa ruveta rintamakarkuriksi? Eiköhän mennä takaisin." Niin sitä pienen keskustelun jälkeen palattiin takaisin. Auton piti tulla aivan lähiaikoina.

Pari kavereista oli Virkkalasta. Muistan ne siitä syystä, kun he häpesivät kaikista eniten karkuun lähtemistä. Jos hermot pettävät, ei voi moittia, mutta oli sellaisia miehiä jotka lähtivät muistakin syistä.

Seuraava pysähtymispaikka oli Kuolemanjärven Muurilan kylä. Juuri sillä kohtaa kulki korkea harjanne. Alhaalla rannassa oli Kyrönniemi, jossa erään huvilan kohdalla oli Mikael Agricolan kuolinpaikka ja muistomerkki. Siellä oli Helsingistä tullut luutnantti Kivelä, siihen aikaan tunnettu uimahyppääjä, joka otti vastuun porukasta. Saa arvata, että minua helpotti. Jos ei olisi ollut säikkyä porukkaa, ei siinä olisi ollut mitään ongelmaa.

LÄHTÖ KOIVISTON SAARILTA

Olimme sitten Muurilassa viivytysasemissa Terijoki Viipuri valtatien varrella. Ei siinä kovin pitkään oltu ehkä pari vuorokautta, kun tuli siirto Koivistolle. Mutta venäläiset olivat tehneet saman liikkeen, minkä olivat tehneet talvisodankin aikana Johanneksessa. Summan kohdalta Makslahteen oli tie poikki.

Koko kahdeksas prikaati siirrettiin Koiviston saariin. Siinähän oli Piisaari, Saarenpää, Tiuri ja Tuppura. Saaret olivat varustettuja.

Tiurissa oli viimeinen radio, jossa oli vielä hiukan virtaa pattereissa ja saimme sen kautta tiedon, että Viipuri oli luovutettu. Sen verran pitkiä vuorokausia ne olivat, että kaksi vuorokautta tuntui viikolta. Viipurin valtauksen jälkeen tuli saksalainen laivasto-osasto, joka siirsi meidät sieltä pois.

Kello oli puoli neljä juhannuksen aatonaaton aamuna. Meri oli täysin tyyni eikä tuullut ja ilma oli selkeä. Minulla oli tykinjohtajan ominaisuudessa käytössäni kiikari ja tarkkailin taivaanrantaa. Venäläisillä oli se aikataulu, että pommituskonelautat tulivat aaltoina aamulla kello kuudesta alkaen illalla kello yhdeksään. Meillä oli toive, että jospa ne pitäisivät sen aikataulun nytkin. Ja niitä, jotka viimeisinä lähtivät jännitti, pitääkö venäläisten aikataulu pommituksissa paikkansa. Koska meri oli tyyni, niin 44:n aluksen menossa syntyi pintaan aallokko, joka näkyisi hyvin lentokoneeseen. Mutta ainuttakaan lentokonetta ei näkynyt. Vasta kun kello tuli kuusi, alkoi saaristosta kuulua pommien jysähdyksiä.

JUMALA VIHOLLISEN PUOLELLA

Eräässä vaiheessa Jumalakin meni vastustajan puolelle. Kertoivat, että siellä olisi ollut kolme merimiinaa. Jos ne olivat normaalikokoisia merimiinoja, joissa oli rotylia kolmesataa kiloa. Tämä määrä vastaa voimakkuudeltaan 240 kiloa dynamiittia. Voimakkuus on 8-kertainen. Oli iltapäivä. Sähkösytytys oli vedetty kahden kilometrin päähän puhelinlinjaa myöten. Salama napsautti siihen räjäyttäen miinat.

Siellä oli varttitunti aikaisemmin joku toimituskomppanian miehistä ollut moottorivenettä huoltamassa. Hän meni jotain työkaluja hakemaan varikolta ja kun tuli takaisin, ei siellä enää mitään venettä ollut. Ei ainoatakaan ihmishenkeä mennyt onneksi, mutta vene ja laituri menivät sen siliän tien. Laituri oli vahvasta kivestä tehty, mutta ei kestänyt räjähdystä, eikä siihen laivanpaikkaa jäänyt. Ääntä ei kuulunut, mutta valtava graniitinlohkare lensi lähelle telttojamme. Kun se tipahti, niin jysähdys kuului kyllä.

TAISTELU TEIKARISTA

Teikarin taistelun yhteydessä venäläisillä oli yli 40 moottoritorpedovenettä ja yksi tai kaksi tykkivenettä ja muutama sata lentokonetta. Se riitti varmistamaan sen, ettei sinne enää päässyt millään pienellä moottoriveneellä. Heikki Ahtinen oli hyvin raavas mies ja ui 17 kilometriä Teikarista, kallioisesta saaresta pois. Siitä saaresta ei ollut järkeä tapella. Siellä oli kuitenkin 400 venäläistä ja suomalaiset ottivat saaren takaisin ja tuhosivat koko miesporukan. Mutta sitten venäläiset tulivat sellaisella voimalla, ettei mahtanut enää mitään.

KOULUTUSTEHTÄVISSÄ

Jouduin olemaan eri yksiköissä paljon, koska koulutin stereomittaajia ja aikaa meni siihen ainakin puoli vuotta. Humaljoen linnakkeella, Koivistosta etelään päin, oli kahden viikon leiri, missä koulutettiin mittaajia. Sen jälkeen oli mittauskilpailu. Siinä oli mukana armeijakunnan porukkaa. Jostain ihmeellisestä syystä satuin tulemaan mittauskilpailussa toiseksi. Siitä oli saavutuksena melko mahtava kaiku ja jouduin kouluttamaan muita mittaajia. Kyllähän se tietenkin sopi. Oppitunti päivässä ja toinen tunti harjoitusta. Sen jälkeen olikin oma herransa. Ainakin itsestä tuntui, että kouluttipa niitä kavereita miten hyvin tahansa, ei niistä yhtä hyviä tullut.

SODAN LOPPU

Muurilasta menimme Koivistolle, josta edelleen Koiviston saariin ja sieltä meriteitse Säkkijärven Vilaniemeen. Kun tuli aselepo jouduimme siirtymään Virolahdelle, eli uuden rajan taakse. Sieltä menimme edelleen autoilla Loviisaan, josta laivalla Lövö- nimiseen saareen. Siellä oli rannikkotykistölinnake. Lokakuun tultua siirryttiin Porvooseen, josta alkoi lähtö siviiliin marraskuussa.

Lapin sotaan en enää joutunut aselajini takia. "Merivoimien miehet ovat valtaosin syntyneet sisämaassa, ilmavoimien miehet ovat sataprosenttisesti maasta," kuului yksi sanonta.

Porvoosta mentiin Turkuun. Miehiä oli hirmuisesti. Kantakortit ja aseet luovutettiin Turussa. Kuljetettiin edelleen Auraan entiselle suojeluskuntatalolle, jossa oli paljon vastaanottajia. Salolaisiakin tuttuja tyttöjä oli keittämässä kahvia.

PALUU SIVIILIELÄMÄÄN

Päästiin kotiin. Olin työni takia Salossa harjoittelijana. Mutta työsuhde katkesi sodan takia. Harjoittelijan työni LSO:n tukkukaupassa valui hukkaan.

Hankin rakennusalan kokemusta ja tulin olleeksi Yleisen insinööritoimiston palveluksessa eläkkeelle jäädessä noin 25 vuotta. Se oli pääasiallinen elämäntyöni. Olin tarvikepuolella kalliorakennusosastolla varastopäällikkönä. Piti pitää huolta, että tarvittava varaosa on saatavilla, sillä viiden miljoonan koneen seisominen sen takia, ettei ole varaosaa tuli kohtuuttoman kalliiksi. Neste kilpaili YIT:n kanssa kalliorakennuksessa säiliöiden viennissä Japaniin. Piti toimittaa varmuusvarastosäiliö, noin miljoonan kuution luokkaa, Japaniin. Louhinnan piti alkaa maanantaina. Perjantaina piti allekirjoittaa sopimus, mutta se peruuntui.

Liisanantti silloinen esimieheni, kehotti minua menemään petrokemian puolelle työnjohtajaksi samalla palkalla. Menin sinne kolmeksi viikoksi, mutta se venyi vähän yli viideksi vuodeksi.

Perhe perustettiin sodan jälkeen. Lapsia syntyi kaksi. Poika on Helsingissä ja tyttö on Uudessa apteekissa Salossa töissä. Hankimme Suomusjärvelle kirjakaupan ja näkymät olivat sellaiset, että paikkakunnalle tulee yliopistoon johtava koulu, jota ei tullutkaan. Se johtui siitä, että paikallisten maanviljelijöiden valta oli suuri. He uskoivat, että jos tulee oppikoulu, niin heiltä menee kaikki työvoima pois.

Koska kauppa ei työllistänyt kahta henkeä, en pyyhekumeja ja viivottimia pakannut, vaan lähdin työhän muualle. Vaimo hoiti kauppaa. Nykyään kirjakuuppaa ei enää kannata pitää. Systeemit ovat muuttuneet.

Olin osakkaana Halka-nimisessä konepajassa. Se meni konkurssiin erilaisten vaiheitten kautta. Hävisin henkilökohtaisesti suuren summan rahaa.

Toinen silmä vahingoittui sodassa ja toisesta korvasta kuulo meni melkein kokonaan, mutta siihen on kuulo palautunut melko hyväksi. Sodassa meni yli kolme vuotta. Siirtoja ja komennuksia on aika paljon passiin merkittynä.

Veteraanityössä olen rivijäsenenä ja vaimoa kuljettelen veteraanipajalle silloin, kun hänellä on kahvitusvuoro. Samalla istuskelen itsekin ja juttelen toisten veteraanien kanssa.

(Kirjoitettu huhtikuussa 1999)