Jorma Sakari Anttila. Olen syntynyt 28.8.1912 Ulvilassa. Sotilasarvoltani olen kersantti. Ennen sotia oli hyvää työllisyysaikaa ja olin autoalalla, kuorma-autoilijana puutavarakuljetuksessa. Olin Rosenlev yhtiön palveluksessa. Sitten tulivat suojeluskunta-ajat ja pidettiin pitäjittäin sotaharjoituksia suojeluskunnassa. Valmiuksia alettiin luoda, koska tilanne oli levotonta.
Tuli talvisota ja mentiin sinne. Olin sitä ennen jo käynyt sotaväen. Jouduin pohjalaisten joukkoon, enkä tiedä miksi. Minun piti mennä Jr 15, mutta määrättiinkin toiseen joukko-osastoon. Liikekannallekäsky tuli Jr 15:sta kortilla kotiin ja siinä oli lähtökäsky.
Lähdimme kuorma-autolla Poriin, jonne kokoonnuimme. Sieltä menimme Luumäelle. Luumäellä olimme hetken aikaa ennenkuin lähdimme liikkeelle. Jo ennen talvisodan alkua meidät siirrettiin eteenpäin ja tehtiin lopullisia muodonmuutoksia joukko-osastoissa. 30. masrraskuuta siten alkoi rapista.
Jouduin näkemään rujoa sotaa, koska olin lääkintäaliupseerina ja ehkä tämä lääkintähomma olikin syynä eri joukkoyksikköön joutumisesta. Minulla oli suojeluskuntatausta ja olin siellä alkuunsa saanut koulutuksen.
Jsp oli aina sodan keskellä ja jouduin olemaan aina lähes keskellä tulitusta ja taistelupaikkoja ja toiminta-aluetta. Paikat olivat usein hyvin vaarallisia. Vaikka vaarallisiahan ne olivat koko linjalla.
Meille tuotiin potilaita, joita hoidettiin kykyjemme mukaan. Annoimme ensiapua ja lähetimnme eteenpäin. Kaverit kantoivat haavoittuneita ja niitä tuotiin myös autoilla ja hevosilla. Paikkakuntia olivat mm. Rautu ja Metsäpirtti. Talvi oli ankara ja se tuntui myös jsp:llä. Lääkkeistä ja sidetarpeista oli huutava puute. Lakanoista teimme siteitä ja kaikesta oli pula.
Olin silloin vielä poikamies ja olin vähän päälle kahdenkymmenen. Lomia ei ollut kertaakaan. Ei sopinut ajatellakaan.
Tilanteet olivat välillä vaikeita, kun haavoittuneita tuotiin, että miten saada ne pysymään hengissä ja lähetetyksi eteenpäin. Kova pakkanen vaikeutti kaikkea toimintaa vielä lisäksi.
Kuolemantapaukset raportoitiin virallista tietä eteenpäin ja tuntolevyn perusteella tiedettiin, kuka kuollut oli. Ei ollut harvinaista, että joku kuoli meidänkin käsiimme, mutta monet jo matkalla JSP:lle. Saimme mielestämme hyvin hoidettua ja säilymään hengissä. Jos oli liian suuria verenvuotoja, ei niille voinut mitään. Kun kuorma tuli rintamalta, siinä oli aluksi kova vipinä ja kiirettä oli sitten yö tai päivä. Ei liikoja nukuttu. Piti pysyä rauhallisena monessa kohtaa, että pystyi hallitsemaan tilanteita. Monet paranivat kuitenkin vielä taistelukuntoisiksi. Vaikka ei niitä enää juuri sen jälkeen nähnyt, kun ne meiltä menivät eteenpäin.
Jos olisi ollut nykyajan meininki ja suunnitelmat, olisi paljon säästetty. Ei ollut kunnon välineitä, vaan kaikki oli varsin alkeellista.
Sodassa olin lääkintäaliupseeri, alikersantti. Siellä tuli olluksi koko ajan JSP:llä. Oravankyrössä olimme jossakin riihessä, jossa oli jsp. Sinne tuli kranaatti ja antoi pölyt niskaan. Saimme jalat allemme ja jouduimme lähtemään. Eikä enää pitkää aikaa kulunutkaan, kun peräännyimme pois ja lähdimme kotimaahan. Jr 23 oli joukko-osastoni.
Olimme yleensä joissakin autioiksi jääneissä taloissa, joihin perustimme jsp:n. Ja viimeksi olimme riihessä. Teltassa emme joutuneet kuitenkaan olemaan lainkaan. Mukana oli lääkäreitä ja jsp:n henkilökuntaa.
Rauhan tultua olimme kaikki ilomielellä. Rauhasta tieto tuli radiosta ja toiminta lakkasi. Vain vähän oli jälkiselvitystä, kun potilaita tuli pikkuhiljaa vielä rintamalta lisää, joten jsp ei loppunut heti rauhantuloon. Ne olivat kuitenkin vain pieniä juttuja. Kotiuttaminen tapahtui Porissa, jossa luovutimme varusteet pois.
Itse säilyin ilman haavoittumista. Meitä oli neljä veljestä talvisodassa ja kaikki olimme eri puolilla. Yksi oli tykistössä ja kaksi viestissä. Kaikki säilyimme vahingoittumatomina.
Välirauhan aikan tein kotitöitä maapaikassamme. Muut veljetkin olivat kotona kaikki. Olin komanneksi vanhin. Lisäksi oli äiti. Isä oli jo kuollut.
Tunnelmat olivat melko ankeita, mutta teimme vain työtä. Ei vielä tiedetty, mitä tapahtuu. Uutta sotaa ei ajateltu, mutta aika oli levotonta. Jotain ikäänkuin odotettiin tapahtuvaksi. Toimeentulo oli pientä. Kaikki oli kuitenkin rauhanajan touhua ja pärjättiin.
Jatkosotaan jouduin ilmavoimiin, lentorykmentti 3. kuljetusjoukkueen johtajaksi. Ensin en kuitenkaan ollut johtajana, vaan siinä oli luutnantti Salmenterä, jonka jälkeen minusta tuli johtaja.
Porissa kokoonnuimme ja ensimmäinen paikka oli ruotsalainen lastentarha. Sain siinä joukon haltuuni. Ensimmäisenä oli laivueen siirto Porista Lappeenrantaan ja edelleen Tiiksjärvelle. Sieltä tulimme Uttiin, jossa olimme pari kolme viikkoa. Sitten vietiin Taipalsaareen yksi laivue.
Erään kerran lähdettiin hakemaan lentokonetta Kuokkalasta, venäläistä konetta suosta. Suomalaiset olivat ampuneet sen alas. Ja se oli yöllä haettava sieltä suosta pois. Päivällä ei voinut mennä ollenkaan. Yöllä menimme ja toimme sitten sen kappaleina pois. Siitä tehtiin vielä kone, joka toimi tiedustelukoneena. Se koottiin Suomessa kuntoon.
Sitten muutimme Immolan kasarmille, jossa olimme yhden talven. Sieltä teimme huoltomatkoja moneen suuntaan. Silloin Marski täytti vuosia ja saksmannit tulivat onnittelemaan. Ja näin siellä Hitlerinkin. Hitler tuli omalla pommikoneella. Suomalaiset hävittäjät eivät pärjänneet sille pommikoneelle, kun se tuli niin lujaa. Se oli niin hyvä kone, vaikka olikin pommikone. Silloin aamulla ihmettelimme, miksi saksalaisia tulee niin paljon sinne kentälle autojen kanssa. Mitä mahtoikaan olla tekeillä. Sitten se selkisi.
Viipurin reissuilla näimme paljon kuolleitakin, aivan röykkiöittäin. Viipurissa olimme usein, koska polttoainehuolto toimi sen kautta ja varaosahuolto myös. Ja pilkkeitä. Niitä haettiin Viipurista. Tiet olivat aika hyvät. Vihollinen ei pahemmin häirinnyt. Mutta Lappenrannassa kylläkin.
Olimme majoitettuina siinä maneesin kohdalla teltassa ja venäläiset antoivat maataistelukoneiden ampua siihen. Yksi osumna tuli meidänkin telttaamme, mutta kukaan ei onneksi loukkantunut. Maataistelukoneet tulivat matalalta ja ampua potkottivat vinottain alhaalta. Ne olivat ilkeitä.
Tämä viimeinen oli perääntymisvaihetta. Viipurista evakuoimme pois travaroita ja kuljetimme niitä. Peräntymisvaihe oli todella sekalaista. Tuntui kuin ei olisi ollut mitään järjestystä, eikä tilanteesta tiennyt mitään.
Veimme radioaseman Simpeleelle. Pääsimme navetan seinän viereen korkeaa mäkeä ylös, kun alkoi ryssän tykistökeskitys. Olimme hiljaa siellä, mutta keskitys meni yli. Saimme kuorman puretuksi ja lähdimme sitten hiljaa pois. Radioasema jäi sinne.
Meillä oli sekä häkä- että bensakäyttöisiä autoja. Kun menimme Imartran sillalta yli siihen oli ammuttu kolme reikää. Ja vartija ei meinannut päästää meitä enää läpi. Mutta meidän oli pakko päästä. Mansikkakosken siltaa ei voinut käyttää ollenkaan, koska se oli niin avonainen. Imatrankosken silta oli ainut mahdollinen. Meillä oli tärkeää asiaa. Menimme vain varovasti yli ja väistimme rikkinäiset kohdat ja kuopat. Sotatoimialueajoja oli varsin runsaasti. Kerrankin menimme Tiiksjärvelle. Veimme ammuksia ja sytyttimiä. Oli pieni pahvilaatikko sytyttimiä. Autolla oli vietävä. Päästyämme Lieksaan ei voitu mennä, koska oli desantteja niin paljon. Ja jouduimme menemään kolonnana eteenpäin.
Desanttitoimintaa oli jo Utissakin. Ja ne olivat niin naamioituja, että kävivät jopa soppajonossakin. Mutta sitten päästiin selville, että oli kyseessä desantti, kun oli päässä AK:n lakki ja siinä suomalainen kokardi. Sellaista lakkia ei pitänyt olla kenelläkään käytössä. Utissa partiot löysivät radioaseman ja puskaryssiä sieltä metsästä. Kovaa oli vakoilu.
Jatkosodan aikana pääsi sentään joskus lomallekin. Meitä oli kaikkiaan jatkosodassa kuusi. Viisi veljestä ja yksi sisko. Sisko oli lottana. Lottia oli joka puolella ja porukoissa. Loptat olivat mitä erilaisimmissa tehtävissä, lääkintälottina, keittiössä, pyykkäreinä, ruokahuollossa jne. Ruoka oli vaatimatonta, huolto toimi ja ei toiminut. Itsekin koetettiin pestä paitaa matkan varrella. Majoitukset olivat sisämajoituksia tai pahvitelttoja. Korsumajoitusta ei meidän porukallamme ollut. Sodan etenemisestä saimme tietoja mm. hävittäjälentäjiltä. Kannaksen murtuminen lisäsi kiireitä meidänkin joukoissamme. Muistan kuinka Immolasta piti Perkjärvelle viedä kuriiri. Luutnantti Linnamaa tuli venäläisellä tiedustelukoneella, mutta jouduimme palaamaan takaisin, kun oli kova vastatuuli, eikä päässyt eteenpäin. Se oli niin pieni kone. Muutaman kerran kävin päämajaankin Mikkeliin viemässä kuriiripostia. Imatran valtonhotelliin vein postia monta kertaa. Kerran sattumalta näin Mannerheiminkin Mikkelissä.
Kersantiksi ylennettiin lentorykmentti kolmosen aikana. Ylennys tuli sodan keskivaiheessa.
Kotiväkeen pidimme yhteyttä. Äiti oli kotona ja joku vanhempi mies oli siellä auttamassa. Harvoin tuli paketteja. Olin melko terve, mutta maha streikkasi kylläkin hiukan. Oli varmaan kovaa stressiä ja jännitystä. Olin sairaalassa sen takia. Se meni hoidolla ohi.
Lapeenrannassa ryssä tuhosi oman autonsa. Tuli pommitus ja olimme maantienojassa piilossa. Meillä oli yksi molotofi mukana. Se häipyi siitä maantieltä. Pommi vei auton mennessään. Osui heidän omaan autoonsa, joka oli sotasaaliina meidän käytössämmme. Se oli perääntymisvaiheen aikana.
Immolasta minut siirrettiin Uttiin laivueen kuljetusjoukkueen johtajaksi. Tuli uusi laivue. Saksasta tuli koneita ja tuli uusi porukka. Olin loppuun saakkka Messesrsmitin kuljetusjoukkueessa.
Sieltä menimme Ouluun. Meidän piti mennä lentokentälle, mutta kenttä oli niin huonosa kunnossa, etteivät koneet voineet laskeutua. Saksalaiset olivat tuhonneet kentän. Siihen meidän matkamme sitten loppui ja lähdimme pois. Pääsimme kotiin. Se oli Lapinsota omalta osaltani.
Kun sota päättyi riemu oli korkealla. Mutta kun tuli ehdoista kysymys, niin mieli mustui. Kokonaisuudessa myös evakkoja alkoi tulla ja ehdot olivat kohtuuttomat. Puheissa piti olla varovainen, ettei sanonut mitään liikaa tai sopimatonta. Korvat olivat kuulemassa kaikkialla.
Sodan jälkeen vähitellen toivutiin normaaliin elämään. Tultiin korttiaikaan, josta sodassa ei tietänyt mitään siihen mennessä. Se oli taas uutta. Sotahommissa vain söi, mitä annettiin, eikä korteista puhuttu. Säännöstelykausi kohtasi meidät.
Sodan loppupäivinä menin naimisiin ja muutin vallan kaupunkiin asumaan. Vaimo oli porilainen asevelikahvilan pitäjä. Kahvilassa hänet tapasin.
Kotitilaa en siten enää hoitanut. Olin autohommissa. Minulla oli oma auto, jonka sitten myin ja menin vieraan palvelukseen. Meni korjaamopäälliköksi Poriin. Olin ensin varastopuolella ja sitten pääsin työnjohtajaksi loppujen lopuksi. Töitä riitti siihen aikaan. Häkäautoilla mentiin pitkän aikaa. Osaisin vieläkin laittaa häkäpöntön autoon. Se on tuttua touhua. Bensa-autot helpottivat korjaamotoimintaakin paljon, kun siten niihin vähitellen siirryttiin. Äkkiä pudotettin pöntöt pois ja muutettiin bensa-autoiksi. Musta pörssi vaikutti monessa kohtaa, mutta ei koskenut juurikaan meidän työtämme, kun hoidimme linja-autoliikennettä. Olin linja-autoliikken palveluksessa, Ketoseppälä oy.
Avioliitto oli lapseton. Olimme naimisissa parikymmentä vuotta. Vaimoni kuoli sydänvikaan. Naimisiin mennessäni olin 32- vuotias. Siten löysin nykyisen vaimoni, Impin, ja olemme olleet naimisissa jo vaikka kuinka kauan, yli 25 vuotta. Porissa olimme silloin. Olin edelleen autohommissa, josta jäin eläkkeelle. Muutimme Paimioon. Paimiosta muutimme Impin työn perään Kuusjoelle. Siellä kunnostin omakotitalon. Olen tehnyt huvilan Viasvedelle, jonka myin. Sitten rakensin Luvialle ja tein kesämökin täysremontin. Kuusjoella oli omakotitalon täysremontti ja laajennus. Olin 70v, kun Kuusjoen paikkaa rakennettiin. Sen jälkeen olen laittnut Luvian mökin uudestaan ylös. Se on nyt veljeni tytöllä.
Sotaveteraaneissa olen ollut rivijäsenenä. Entisiin sotakaverihin ei ole enää yhteyttä, koska kaikki ovat jo poissa. Alkuaikoina oli vuosikokouksia, mutta kaikki on jäänyt. Vähissä on porukka, eivätkä jäljelläolevat pysty liikumanaan. Sodan vammoista olen selvinnyt kohtalaisesti. Pieniä sairauksia, mahaleikauksia, selkäleikkaus, pikku remonttia monesta kohtaa. 15 kertaa on leikattu kaikkiaan. Kaikista on toivottu ja kunto on nyt melko hyvä.
Kuulon heikkeneminen johtuu Haapasaaresta. Kävimme siellä hyökkäysvaiheen aikana. Kun Kotkasta lähdimme, antoi ryssä sinne pommeja ja tuli korsuun täräys ja kuulo kärsi siinä. Mutta se palautui takaisin. Kolme vuorokautta oli hiljaiseloa. Ei siitä sen kummenpaa. Se meni ohi, mutta on nyt vanhemmiten tullut uudelleen huonommaksi. Kuulon menetykseen vaikutti alun pomitukset ja kova ääni, sekä tykin ammukset.
Viipurissa käydessä asiat muistuvat mieleen mm. Luumäki ja moni muukin. Imatrasta Ensooon menevä tie. Hevosenraatoja oli paljon Imatralta Viipuriin menevän tein varressa.
Sota on kaukana. On saatu viettää rauhan vuosia. Muualla maailmassa rähinöitä riittää. Tällä kertaa meillä on asiat hyvin.
Arkipäivänä ei tule sotaa muistettua. Vain joskus tulee yölläkin ikäänkuin leimahdus, talvisodan ajoilta. Muuten eletään rauhassa.
Kuusjoella toistaiseksi asumme. Etsimme uutta paikkaa mahdollisesti Salosta. Voimat eivät riitä enää omakotitalon kaikkiin hommiin.
Veljiä on elossa vielä kaksi. Siskoja on elossa neljä. Lapsia oli kaikiaan yhdeksän 5 poikaa ja 4 tyttöä.
( Jormalla on hallussa alkuperäisiä ajokortteja puolustusvoimista, tuntolevyn numero, suojeluskunnan jäsenkirja, vapaalippuja linja-autoon, varusteiden luovutustodistus tarkka luettelo)
(Haastatelukertomus on merkitty muistiin keväällä 1998)