Tapani Haarjärvi

Olen syntynyt 16.12.-22 Kiskossa, jossa olen asunut koko elämäni ajan. Sukunikin on
ollut siellä jo monta sataa vuotta. Sotilasarvoltani olen korpraali. Kevättalvella 1941 liittyin suojeluskuntaan ja menin mukaan is- joukkoihin.

Meitä oli eräänä sunnuntaipäivänä, kai 16.6.-42, joukko kurkelalaisia nuoria oli meidän
lähellä pyhäpäivää viettämässä. Korttirinki pelasi. Itse en pelannut. Tuli puhelinsoitto ja äitini
huusi minut puhelimeen ja äkkiä. Siellä oli paikallispäällikkö Lumio, joka ilmoitti, että välittömästi kaikki varusteet mukaan, asusteet päälle ja suojeluskuntatalolle joskus puolenpäivän jälkeen.
Menin saman tien sanomaan muillekin korttirinkiläisille, että tuli kutsu suojeluskuntalaisille.
Korttirinki loppui siihen.

Meillä sattui olemaan silloin kurkelalainen Kerttu Viuhko miehensä Reino Mikkelin kanssa kyläilemässä. Siihen aikaan tultiin vielä hevosella ja hevonen oli liiterin seinustalla kiinni.
Kun sain tämän puhelun, menin selostamaan heille, mikä puhelu se oli. Kun Reino kuuli sen,
hän ikäänkuin valkeni siihen paikkaan. Hän oli jo talvisodan käynyt ja arvasi, että nyt alkaa
taas sota. Myöhemmin loppusodassa -44 hän itse kaatui. Is- joukoissa palvelin 15.9. asti.

Kutsuntatilaisuus oli 13. päivä syyskuuta Kiskossa suojeluskuntatalolla. Viisi päivää sen jälkeen
oli määrä olla Järvenpäässä, missä alkoi varsinainen koulutuskeskuskoulutus. Se oli normaalia armeijan touhua. Ruoka oli kehnoa nuorelle kasvuiässä olevalle pojalle. Lomalle piti päästä
jouluksi juuri ennen lähtöä, mutta kaikki peruutettiin, koska lähtö rintamajoukkoihin tuli vuodenvaihteen aikana. Sitä ennen valittiin kavereita aliupseerikouluun. Komppanian päällikkö
huusi nimiä ja käski toistamaan nimensä. Tein työtä käskettyä. Mutta komppanian päällikkö vain totesi, että on vähän heikko ääni. Se oli sillä selvä.

Aikanaan juna lähti Järvenpään asemalta kohti Karjalan kannasta. Härkävaunussa mentiin ja määränpäänä oli Valkjärven asema. Komppaniaksi tuli JR 46. toisen pataljoonan viides
komppania. Sielä oli vastaanottamassa meitä mm. nykyisen vävyni isä, vääpeli Uuno Rinne,
jonka puolijoukkueeseen minäkin menin ja olin sen koko ajan. Jälkeenpäin nuoret avioituivat keskenään.

Koulutus alkoi Terijoella, jossa oli mm. metsäharjoituksia. Aikanaan mentiin linjaan Valkeasaaren kirkon edustalle 22.2.1941. Se oli erikoista nuorelle miehelle.

Vastapäätä meitä oli venäläinen, ryssä ja Munakukkula, jossa oli naapurilla hyvät tähystyspaikat. Linjassa olimme kaksi- kolme kuukautta, jonka jälkeen menimme taakse huilaamaan. Sitä tehtiin Karjalan kannaksella aina 1943 jouluun asti. Joulun vietin rintamalla 1942, mutta -43 olin jouluna lomalla.

Palattuani Viipurin asemalle ilmoitettiin, että JR 46:n lomalta tulleet vaihtavat junaan, joka menee Elisenvaaran kautta Syvärille. Aikanaan porukka tapasi toisensa siellä. Menimme Mätysovan
kylään ja Äänislinnaan, jossa olimme kevääseen -44. Eri paikoissa tuli Karjalan kannakselle oltua Ohtaanjoella, Lempaalassa ja Rajajoella. Ne olivat parin kolmen kuukauden oloaikoja.

1944 Mätysovassa ollessa mentiin linjaan Ohtanin lohkolle, joka oli Syväri- joen rannalla. Siellä ehdimme olla viikon verran. Taas tulivat ”talon ostajat” ja tuli lähtö muualle. Silloin ei tiedetty lähdön päämäärää. Juna härkävaunuineen oli normaalisti vastassa ja sanottiin, että mennään Karhumäkeen. Vähän ajan kuluttua tulikin tieto, että Karjalan kannas odottaa meitä. Matkalla ei ehditty olla kuin korkeintaan tunti, kun tuli äkkiryntäys. Ryssän koneet tulivat päälle ampuen konekivääreillä ja millä ampuivatkaan. Yksi vaunu sai osuman ja siinä haavoittui useampaa miestä. Kukaan ei kuollut.
Loput kaikki menimme leveäksi suolle.

Lopulta tultiin Karjalan kannakselle. Juna purettiin Kavatsaareen asemalla, jonne piti jäädä yöksi.
Oli jo menossa telttojen pystytysvaihe. Yhtäkkiä tuli tieto, että pitää lähteä pikamarssilla Viipuriin, jonne oi matkaa 20-30 km. Sitä sanottiin pikamarssiksi.

Emme ymmärtäneet tilannetta. Suuret herrat sen tiesivät ja oli kiire. Se oli 17. päivä, kun tulimme Kavatsaaren asemalle ja 18. päivä aamulla ehdimme Viipuriin. Pikamarssista ei lopultakaan voinut puhua, sillä vastaantulijoita oli, melkein tien täydeltä karjalaista siirtoväkeä. Oli karjaa, hevosta, yksinäistä ihmistä ja joka lajia. Jouduimme suurimman osan matkasta käymään ojia ja penkkaita pitkin vastaantulijoiden takia. Siitä nähtiin jo, mikä tilanne todellisuudesa oli.

Olimme Viipurissa pari päivää. Toikkaroimme kaupungilla, haimme syömistä. Ja jos joku haki
viinaa, niin sitäkin sai kaupungista ihan tarpeeksi. Maitoa joimme niin, että oli oikein paha olo. Majoituksemme oli eräässä talossa, missä oli kellarissa hillopurkkeja. Me nälkäiset pojat söimme hilloa ja melkein mahan kuralle saimme. Se maistui hyvälle, kun yhtäkkiä sellaiseen pääsi.

20. päivän vastaisena yönä tuli tieto, että ryssä on lähellä ja on mentävä linjaan ja äkkiä.
Porukka oli muuttunut ennen jo 20. prikaatiksi. Meidän pataljoona oli toinen ja 13. komppania. Komppanian päällikkönä oli kapteeni Pohjola, jo talvisodan käynyt. Hän oli ollut Yrjö Jylhän komppanian yhtenä joukkueenjohtajana. Hänellä oli suuri sotakokemus.

Olin lähettinä komppanian päälliköllä. Ensimmäinen tehtävämme oli mennä tarkastamaan etumaastoa. Päällikkö totesi, mitä totesi. Itse en ollut siitä täysin perillä. Se kuului hänelle. 20 päivä kului ryssän rynnätessä ja meidän hiukan vastaan ottaessa. Klo 14. Pohjola antoi minulle käskyn juosta komppanian juoksuhaudat läpi ja sanoa, että prikaatinkomentaja Kemppi on tyytyväinen tähän astiseen toimintaan.

Runsaan kahden tunnin päästä alkoivat tulla kriittiset hetket. Meidän vasemmalla puolella oleva Luutnantti Lehtonen tuli joukkueensa kanssa komentopaikallemme ja sanoi, että ryssä on ihan juoksuhaudan edessä ja hänen on nyt peräännyttävä. Kapteeni veti pistoolinsa esiin ja sanoi:
”Kaikki takaisin linjaan. Tästä ei mennä mihinkään.” Samalla hetkellä, kun katsoimme, niin edessä vasemmalla ryssä tuli jo meidän komppanian päällikön komentopaikan riukuaidan yli.
Silloin kapteeni sanoi: ”Nyt lähdetään. Me emme voi mitään enää”.

Lähettialiupseeri Latva oli hetkeä aikaisemmin joutunut ottamaan yhteyttä pataljoonan komentopaikalle majuri Kirmaan. Hän antoi minulle käskyn juosta läpi loput joukkueet,
jotka siellä oikealla ovat ja käskeä heti perääntymään linnansillalle, niin pian kuin pääsee.

Se oli perääntymisjuoksua. Kuka juoksi mitenkin. Ryssä ehti jo paljon häiritä vasenta puolta komppaniaa niiden perääntyessä.

Kävi hiukan nolostikin. Meidän pataljoonan komentaja Kirma oli vanha majuri, armeijan
vanhimpia pataljoonan komentajia, kuuro mies. Hänen lähettiupseerinsa ja muut pataljoonan
paikalla olevat upseerit eivät ottaneet majuriamme holhoukseensa, vaan jättivät hänet sinne
puille paljaille. Hän jäi Viipuriin. Hänestä ei mitään virallista ole kuulunut sen jälkeen.
Kaikenlaisia tarinoita kuitenkin, miten hän oli ollut siellä pistooli kädessä. Mutta ruumista tai muutakaan ei ole löytynyt.

Komppaniastamme jäi neljännestä joukkueesta vangiksi 20 miestä Viipurissa, savolaispoikia -23
ja -24 syntyneitä, aikanaan täydennyksenä tulleita. Aikanaan he kaikki kai tulivat pois sieltä.

Yhdelle kävi erikoinen tapaus. Ryssä otti hänet puhutteluun ja kysyi häneltä, tahtoiko hän ruveta heidän palvelukseensa kotimaasssa. Poika tietysti mietti, miten asia oikeastaan olisi. Lopulta tuli siihen tulokseen, että hän suostui heidän antamiinsa määräyksiin. Hän sai tehtäväkseen mennä vakoilemaan omaan suojeluskuntapiiriinsä ja antamaan sieltä ohjeita. Hän kertoi jälkeenpäin, että hänelle välähti, että nyt hän pääsee pois sieltä. Hän oli päättänyt vetää ryssää huulesta, eikä antaa mitään tietoja, niinkuin tekikin.

Aikanaan hänet pudotettiin Savon puolelle desanttina. Hän ilmoittautui suoraan suojeluskuntapiiriin. Näin hän on sanonut ja kertoi, millainen tapaus hänen kohdallaan on. Ei kestänyt Viipurin jälkeen kuin jonkin aikaa, kun meille tuli komppanialle kysely tästä miehestä. Onko hän porukassa ja missä on ollut ja mitä tehnyt. Komppaniamme päällikkö sanoi ilman muuta: ”Vapauttakaa mies. Reilu kaveri. Ei ole mitään syytä pidättää häntä enää. Ei anna toimenpiteitä.”

Viipurista lähdimme perääntymään klo 16.15. Suurin osa porukasta oli sellaisia, jotka eivät
tunteneet Viipuria lainkaan. Joku Kannaksen poika tunsi paikat ja niiden mukana juoksimme.
Linnan sillalle tultiin. Silta oli silloin vielä räjäyttämättä ja pääsimme yli. Yksi kiskolainen alikersantti Isto Salomaa haavoittui ja sai sirpaleen nilkkaansa. Pojat ottivat hänet mukaansa ja polkupyörän putken päällä toivat niin pitkälle, että yhden tykistön ammusauto saatiin pysäytettyä väkisin ja saatiin hänet sinne ja pois viedyksi.

Linnan sillalla ollessamme ryssä pommitti kovin oikealla. Yksi heidän koneensa oli pudonnut ja lentäjä putosi Viipurin lahteen. Pojat vielä ampuivat sitäkin ressukkaa ilmasta, aseetonta miestä.

Linnan sillalla, joku upseeri huomasi, että linnan lippu oli ylhäällä. Joku antoi määräyksen meidän komppanian vänrikille, Mäkiselle, hakea lippu pois. Konepistoolimiehet määrättiin varmistamaan kulkua. Lippu tuli pois ja on tänä päivänä museossa tallella.

Jälkeen tässä samassa paikassa on kirjoitusten mukaan ollut paljon sakkia, vaikka ei sillä hetkellä siltä tuntunut. Porukassa lähdimme taas menemään. Antti Latva kertoi olleensa ehkä viimeisiä miehiä paikalla. Hän näki kuinka linnan silta viime tingassa räjäytettiin. Ryssän hyökkäysvaunut olivat jo toisella puolella sillan päässä. Silta meni käyttökelvottomaksi.

Menimme Nurmin asemalle asti. Siellä oli yksi iso tehdasrakennus, jonne komppaniamme ajan myötä kokoontui. Alkuun ei ollut paljoa, mutta tuli niitä sitten kaikki. Kuka oli eksynyt minnekin perääntymisen aikana.

Juhannusta vietettiin teltoissa Nurmin aseman ja Juustilan kankaan välisessä maastossa. Juhannus oli sateinen.

Ihantalan taistelut olivat kiivaimmillaan kesäkuun lopulla. Edelleen 20. prikaatista siirrettiin 4. pataljoona Juustilan kanavan kautta ylös kaksi kilometriä kankaalle. Päivämäärä oli 27. päivä, kun sinne kankaalle puolustukseen siirryimme. Matka kanavan yli jo antoi merkkejä, mitä tuleman pitää.

Ennen ylitystä kanavan noin sadasta kahteensataan metrin matkalla oli kauhein näky, mitä siihen mennessä olin nähnyt. Se vaikutti varmaan moneen kaveriin samalla tavalla. Tie oli kaarretta, johon ryssä oli ampunut jonkun yksikön koko huoltokuormaston. Hevosia oli paljon, samoin miehiä.
Se oli kaamea näky. Itse kanavaan oli pudonnut kaksi hyökkäysvaunua. Jatkoimme oikealle
kiertäen ylös kankaalla oleviin asemiin. Olimme pysähtyneet harvahkoon mäntymetsikköön,
jossa oli valmiina suojakuoppia. Odotimme näissä käskyä siirtymistä eteen. Ihantalassa oli juuri käynnissä suuret keskitykset molemmilla osapuolilla.

Ryti oli tehnyt oman sopimuksensa Saksan kanssa hiljattain ja se toi Suomelle sotilasapua Saksasta. Tämän me noissa kuopissamme saimme tuntea ja nähdä. Meille tuli yllätyksenä näytelmä, joka nosti meidät ylös kuopistamme. Oli tunne, ettei meillä ole mitään hätää. Saksalaiset Fugat, pommittajat, tekivät jatkuvia syöksyjä ryssän panssari- ym. keskityksiä vastaan. Näitä koneita oli paljon. Emme voineet niitä edes laskea, kun ne tulivat ja syöksyivät jatkuvasti. Se oli meteliä ja pauketta. Myöhemmin, päivän parin päästä, näin myös Saksan voimaa, kun se lähetti matkalle pitkäpiippuisia vaunuja. Niitä oli monta meidän linjojemme ja kanavan välillä.

Pataljoona siirtyi sitten aikanaan asemiin Ihantalaan vievän tien kahta puolen. Meidän komppaniamme oli keskellä. Minut määrättiin komppaniasta yhteyslähetiksi pataljoonan komentopaikalle. Siellä sitten olinkin koko ajan.

Pataljoonan omia lähettejä en muista ollenkaan. Olivat luultavasti Viipurin jäljiltä vielä poissa.

Ensimmäinen tehtäväni oli viedä tieto vasemmalla olevaan JR-50:een, että meidän pataljoona on ottanut rintamavastuun heidän vieressään. Palatessani Juustilan tietä pitkin oli tiessä suora pätkä ylöspäin. Joku oli menossa edellä. Vaan se häipyi yhtäkkiä. Tuli jokin ammus, eikä menijää enää ollut. Tie oli täynnä ilmapommituksen jäljeltä olevia metrejä halkaisijoiltaan olevia monttuja.

Toinen, jonka muistan oli tarkastusmatka, joka piti tehdä pataljoonan etulinjaan. Mukana oli lohkon komentaja everstiluutnantti Laakso ja meidän komentaja ja muita. Poikkesimme tieltä vasmmalle jonkin matkaa kohti etulinjaa. Siinä tuli muutama kranaatti ja pysähdyttiin. Ja siihen se matka sitten jäikin. Ei etulinjassa käytykään.

Tässä komentopaikassa oli jo ennenkin oltu. Valmiina oli useampia poteroita, syviä, oikein istuinpaikoilla, avonaisia päältä kuitenkin. Mennessä oli vahva kuusikko, joka kärsi meidän aikana aika tavalla. Olihan häirintä naapurin puolelta lähes jatkuvaa.

Eräänä päivänä 31.6.-1.7. havaitsin kaverini Antti Latvan tiellä pyörän kanssa komentopaikan lähellä. Hän oli matkalla taakse. En muista vilkkasiko hän mukaansa, tai ei. Menin kuitenkin hänen luokseen ja yhteinen päätöksemme oli, että menemme pyörällä alas kanavalle.

Kivääri oli selässäni. Ei se sopinut kanssani putkelle. Niinpä heitin sen pensaikkoon. Antilla kyllä oli konepistooli. Toisen aseen kyllä taas sain heti.

En tiedä oliko tämä johdatusta, vai mitä. Komppanian töpinään mennessämme siellä oli jo paljon muitakin. Muistaakesni yhden yön ajan olimme siellä, kun tuli tieto, että kaikkien, jotka ovat töpinässä, piti lähteä heti matkaan. Meitä oli kaikkiaan 42 miestä. Joukossa oli virkaatekevä komppanian päällikkö ja kaksi nuorta vänrikkiä.

Tästä alkoi oikea seikkailu, vai miksi sitä voisi sanoa. Päämäärämmme oli, kun sen sotilaallisesti tulimme huomaamaan, kolmannen prikaatin komentopaikka. Olimme nimittäin alistettuna juuri kolmannelle prikaatille. Komentopaikka oli Juustilan kanavan lähellä Viipuriin päin. Suojaiseen kuusikkoon oli rakennettu hyvä komentokeskus.

Sinne tultuamme meidät ohjattiin pienelle aukiolle, jonka reunassa oli komentajan korsu. Vastaanottaja oli jokin upseeri, joka komensi meidät riviin ja sen jälkeen kuului komento: ”Aseet kekoon!” Ja sitten pois uuteen paikkaan. ”Riviin järjesty.” Ja nyt olimme aseettomia. Sen jälkeen se oli kai jääkärijoukkue, joka tavallaan piiritti meidät. Kyseinen upseeri kävi ilmoittamassa korsuun everstille, joka tuli meidän eteemme. Ensimmäiset sanat olivat: ”Olette vangitut.”

Tämän jälkeen seurasi kauhea puhuttelu koko porukalle. Ei meillä kaikilla varmaan ollut täyttä käsitystä, mikä oli tilanne, ei ainakaan minulla. Puhuttelun loppuosassa tuli ilmoitus, että saamme tehtävän, joka ei tule olemaan helppo. Sen jälkeen komennettiin taas aseille ja luutnantille annettiin ohje, mihin mennään. Perässä muistaakseni oli jonkinlainen vartioporukka.

Marssisuunta oli suoraan Juustilan kanavalle ja edelleen ylös entisiä linjojamme kohti. Pataljoonan komentopaikan ohitettuamme tuli meieleeni lykätäänkö meidät suoraan linjoista läpi. Ei kuitenkaan. Ennen komppanian komentopaikkaa tuli käännös oikeaan suunnilleen samoille paikoille, missä muutama päivä sitten olimme saksalaisia lentovoimia seuranneet. Tässä porukka jaettiin kahtia.

Toinen osa, johon itsekin kuuluin määrättiin ammuksia ja muita tarvikkeita hakemaan. Minäkin sain pakkauksen konepistoolin paukkuja. Täältä menimme osan porukan perässä Juustilaan Selän rantaan.

Siellä saimme tietää, että Oravasaaren valtaus oli annettu meidän tehtäväksemme. Saareen lähetettiin aliupseeripartio tiedustelemaan saaren tilannetta. Se ei ollut kuin puoleenväliin asti miehitetty. Tällä välin odottaessamme Aarne Anttila kirjoitti kortin kotiinsa vaimolleen Forssaan, että tämä on hänen viimeinen matkansa, jolle hän lähtee. Kortti ei kuitenkaan mennyt koskaan perille.

Kun kaikki valmistelut oli suoritettu joukko sijoittautui seitsemään paikalletuotuun tavalliseen soutuveneeseen. Soutumatka oli noin 500 metriä. Se meni hyvin. Nousimme maihin saaren kärjen sivuun. Oli tässä vielä yksi varmistus. Lähtöpaikallemme oli tuotu konekivääri, jossa oli miehitys. Ja vielä takana upseeri, joka olisi toiminut, ellei miehistö olisi toiminut.

Saareen noustuamme minut määrättiin veneitä vartioimaan. Saimme kyllä tykistön tuliapua. Tästä lähtien kaikki alkoi tapahtua nopeasti. Hyökkäys eteni hyvin ja saari alkoi tulla vauhdilla meidän haltuumme. Samalla alkoi myös tulla tappioita. Kaatuneita ja haavoittuneita tuli. Edellämainitsemani Aarne ei päässyt kuin vähän matkaa, kun tapasi matkansa pään. Näin korttiin kirjoitettu ennustus toteutui.

Osakseni tuli haavoittuneiden kuljettaminen saaresta mantereelle. Alussa meitä oli matkassa kaikkiaan kolme upseeria, 39 miestä ja aliupseeria eli yhteensä 42 miestä.

Seuraavat tunnit sain monta kertaa soutaa edestakaisin. Kun suurin ruuhka oli ohi, huomasin, että kädet olivat rakkoja täynnä. Meidän tappiomme oli kaikkiaan puolet koko vahvuudesta. Raunion Reino toi olkapäällään kantaen yhden vänrikin, joka oli saanut sirpaleen kantapäähänsä.

Saari tuli haltuumme ja alkoivat muut lähettitehtävät, kuten muonan kuljetus. Reinon kanssa olimme tämän jälkeen yhdessä matkassa. Soppa tuli tankissa. Se oli koottu jostakin keittiöstä. Kanteen oli pantu sanomalehtiä kannentiivisteeksi. Perillä se oli jo sopan seassa.

Kaatuneita tuli vielä kolme lisää. Me toimme heidät veneellä kerran illalla. Vene oli yön aikana tuulen mukana lähtenyt rannasta pois ja aamulla se oli poissa. Näimme veneen perän toiselta rannalta ja saimme kaatuneet evakuoitua.

Kerran meidät, Reino ja minut, määrättiin nukkumaan. Menimme katolliseen maakuoppaan. Siellä oli jo muitakin. Herätyksen tultua huomasimme, että molemmilta oli lompakko poissa. Tällaistakin voi tapahtua.

Kerran taas olimme Reinon kanssa ruokahakunatkalla veneellä. Toinen souti ja toinen oli takapenkillä aseen kanssa. Tulimme viimeiselle suojaiselle venepaikalle, joka oli edessä. Nousimme maihin tankkeinemme ja muineen. Samalla alkoi ryssältä tulla tavaraa kaikella ryminällä. Se oli kauheaa. Siinä rannassa oli suuri kivi. Sen alle ja taakse yritimme käsin kaivautua. Henki säilyi taas kerran.

Kun tilanne rauhoittui, päättelimme, että ei siellä linjassa kaikki enää voi olla hyvin. Päätimme, että nyt lähdemme salmen kapeimmasta kohdasta yli. Se oli noin 100 m leveä. Soutamalla ei voinut menneä. Panimme tavarat veneen pohjalle ja pojat uimalla veneen kanssa yli. Ryssällä nimittäin oli näkyvyys salmelta siihen veneeseen. Kiersimme maitse paikan, josta muutama päivä sitten olimme toisten kanssa lähteneet ja nyt totesimme, että kyllä kaverit vielä linjassa ovat, kun ei ollut muutakaan tietä, mistä olisivat pois päässeet.

Lähdimme takaisin toisella veneellä lähtöpaikkaammme. Nyt oli tankit tonkat ja muut vietävä perille kavereille ylös saareen. Kaikki oli muuten hyvin hyvin, mutta huomasin että minulla oli poissa kello, jonka olin Jari-pojalle aikanaan antanut rippilahjaksi. Taas rantaan ja veneelle, minkä olimme aikaisemmin jättäneet uimamatkan jälkeen toiselle rannalle. Taas veneen kanssa uimalla yli ja siellä se kello oli. Nyt molemmat veneet lähtörantaan. Tässä oli kellon tarina.

Täältä saaresta minä tein käskystä kaksi eri käyntiä lohkon komentajan everstiluutnantti Laakson luo pyytämässä meille saareen vaihtoa, koska emme mielestämme voineet sitä enää pitää, koska porukka oli mennyt puoleen. Herra huusi vain, että siellä olette niin kauan, kunnes vaihto tulee.

Meidän päälliköltä luutnantilta menivät hermot. Hän sanoi kerran lähetilleen, että odota tässä. Hän menee eteenpäin yksin. Hetken kuluttua kuului laukaus ja sääressä oli reikä, kun lähetti sinne ehti.

Saaren menetyksessä ryssä menetti kaikkiaan 80-100 kaatunutta miestä. Meidän tappiomme olivat 21 miestä, 4 kaatunutta ja 17 haavoittunutta. Vaihto tuli aikanaan.

Palattuamme löysimme oman komppaniamme. Oli tullut uusi komppanian päällikkö. Siitä retkestä me ei muistaakseni puhuttu sen jälkeen. Se oli vain yksi tehtävä sinä kesänä.

Jossain kirjassa on kirjoitettu meistä karkureina. Siksi en ainakaan itseäni enkä muita tunne. Olimme komppanian huollossa ja mukana oli sen aikainen upseeristo ja kaikki. Tästä kuvauksesta puuttuu se sodan kaikkinainen pauke ja räjähdykset ja lentokoneiden pommitukset ja etenkin ryssän senaikaiset maataistelukoneet, jotka tulittivat päältäpäin matalalla lentäen. Ampuivat edestä ja takaa.

Oli myös Ihantalan taistelun Suomen suurin tykistökeskitys. Noin 280 tykkiä ampui samassa taistelussa. Tämän jälkeen olimme kanavan maisemissa.

Meille tuli täydennyksenä mielestämme vanhoja miehiä, ehkä nelikymppisiä. Olen ajatellut jälkeenpäin, että mikä hätä Suomella oikein olikaan, kun noin vanhat miehet piti sotaan komentaa. Monet niistä olisivat sopineet isiksemme ja näyttivät meistä tosi vanhoilta. Kun lähdimme Ilomantsin metsiin, nämä ”vanhat” olivat melkein vesi silmissä, että eivät he jaksa niin paljon kuin me nuoremmat. Mutta kyllä he kaikki sieltä tulivat, kun ei ollut muuta mahdollisuutta.

Oravasaaresta tultuamme, menimme pataljoonaan ja löysimme porukkamme. Siellä oli uusi komppanian päällikkö. Komppanian päällikkö Pohjola oli siirtynyt pataljoonan komentajaksi ja luutnantti Lehtonen oli siirtynyt komppanian päälliköksi. Hän haavoittui ja oli siksi poissa. Seuravaksi tuli keltalaattainen kapteeni komppaniamme päälliköksi.

Kauniin Juustilan kanavan reunalla olimme muutaman vuorokauden. Välillä oli hälytyksiä ja jouduimme linjaan paikkaamaan murtumia. Mutta emme joutuneet kuitenkaan ottamaan koko linjaa vastaan uudestaan.

Aikanaan tuli heinäkuun puolenvälin paikkeilla tieto palata Nurmin asemalle ja äkkiä. Juna oli odottamassa ja matka vei Värtsilään, jossa pataljoonamme purettiin. Sieltä marssittiin Kokkariin, Tolvajärven maastoihin ja lähelle Ilomantsia. Ilomantsissa oli silloin suuret keskitykset. Ryssällä oli siellä kaksi divisioonaa ja suomalaiset panivat niitä mottiin. Mutta ennenkuin ehdimme sinne, oli motti jo lauennut, emmekä joutuneet kuin turhan verran olemaan siellä motin reunassa. Paikka oli nimeltään Hylkysyrjä. Se oli oikein täyspimentometsää.

Kun menimme Hylkysyrjään, näimme perunamaan matkalla. Päivän parin jälkeen komppanian päällikkö sanoi: ”Pojat, muistatte, missä perunamaa oli. Menette sinne, otatte ämpärin mukaan, haette perunoita ja keitetään.” Perunan varsi oli pitkää ja kukkivat hyvin, mutta ensin emme löytäneet yhtään perunoita. Ne olivat mustia perunoita, jotka vaikuttivat ihan kiviltä. Pelkkä suola ja perunat maistuivat tosi hyvälle siihen aikaan. Muutaman päivän päästä menimme toisen kerran, mutta kulmissa oli konepistoolimiehet vartiossa. Sinne ei ollut enää mitään asiaa.

Hylkusyrjässä oli toimintaa sen verran, että mm. väliaikainen komppanianpäällikkömme kaatui siellä. Myös muutama muu kaveri kaatui tai haavoittui. Se oli niin synkkää paikkaa, että kun olin lähettinä ja komppaniasta määrättiin ottamaan yhteyttä pataljoonaan, niin piti kulkea pitämällä tapsista kiinni ja kaksi yhdessä mennen. Toinen piti tapsista kiinni ja toinen oli turvallisuussyistä mukana. Ilman tapsia ei olisi löytänyt perille.

Siellä olimme vain parin viikon verran, kun tuli siirto Tolvajärvelle, luonnonkauniille paikalle. Menimme senkin talon ohi, missä oli ollut kovat valloitustaistelut matkailumajan luona. Kuljimme kapeaa kannasta pitkin. Siellä oli mm. runonlaulajan patsas tien varressa. Tolvajärven oikealla reunalla menimme suoraan linjaan ja asemiin.

Olimme muutaman päivän. Tilanne ei ollut kovinkaan paha. Meillä oli sauna ja kaunis luonto ympärillä.

4.9. klo 16. tuli puhelinsoitto komppaniaan ja kysyttiin luutnantti Virtasta, joka oli silloin komppanian päällikkönä. Tuli tieto, että aselepo on solmittu. Saimme käskyn viedä joukkueille tieto. ”Äläs tule valehtelemaan”, huudettiin korsujen hyllyiltä. Asiaa ei tahdottu uskoa. Aika näytti, että se oli totta.

Siinä oli silta meidän ja ryssän linjojen välissä. Se oli räjäytetty. Pataljoonan komentajalla ja komppanian päälliköllä oli kova neuvottelu, koska ryssä aselevosta huolimatta rupesi siltaa kunnostamaan ja valmistautui sen ylitykseen. Siinä oli herkkä paikka, että aselepo saatiin pysymään. Vihollista ei saanut kuitenkaan päästää yli.

Aikanaan 19.9. päivä lähdettiin perääntymismarssille koti-Suomea päin. Kävi vielä ikävä tapaus. Pioneeriporukka oli tuotu meidän lohkolle. Siinä oli tiemaa, josta piti ottaa miinat pois. Kaksi kaveria surkeuksissaan menettivät vielä siinä nilkkansa. Pioneerit eivät olleet huomanneet tehdä kaikkia miinoja vaarattomiksi. Se oli huolimatonta touhua siihen aikaan. Lähdimme perääntymään ja oli määrätyt ajat minne mennnään. Emme voineet noudattaa marssinopeutta, koska ryssä oli aina hännässä kiinni ja joudutti ja joudutti. Vanhan rajan (1940 raja) kohdalla helpotti hiukan.

Marssimme Joensuun kaupungin läpi ja menimme Kontiolahdelle, jossa pataljoona majoitettiin maastoon. Siellä oli kirkon edessä suuri paraatikenttä, jossa oli loppuparaati. Senaikainen prikaatinkomentaja Saure otti loppumarssin vastaan. Tähän loppui varsinainen sota.

Kontiolahdella odottelimme pari viikkoa pääsyä kotiutusjoukkoihin. Kulki huhuja, että meidän prikaatimme ja pataljoonamme joutuu ryssän rintamalle taistelamaan ryssän puolesta. Oli myös juttua, että joudumme pohjoiseen. Kumpikaan ei toteutunut.

Aikanaan juna lastattiin ja tulimme Lahteen. Orimattilassa juna purettiin ja aseet luovutettiin pois. Parin vuorokauden jälkeen lähdimme. Komppanian päällikkö teki meille läheteille vielä erään tempun. Hän sanoi, että lähetit jäävät sinne vielä toistaiseksi. On vielä tehtävää. Normaali komppania meni asemalle ja mullivaunuihin.

Kun tämä oli suoritettu, niin meille annettiin matkalitterat henkilövaunussa Salon asemalle asti. Hän kiitti tällä tavalla meitä lähettejä, emmekä joutuneet mullivaunuun.

Salossa Keskuskoululla oli purkamispaikka, jossa saatiin passit ja annettiin loppuja varusteita pois. Yhden yön jälkeen, kun kaverini kanssa vapauduimme, menimme taksiasemalle, otimme taksin ja ajoimme meidän kaupan eteen komeasti.

Siihen loppui sotareissu.

Seuraavana päivänä kävin vielä luovuttamassa, mitä oli jäänyt kuten vyö. Kesäpusero ja housut jäivät. Ne olivatkin ainoat vaatteet, jotka jäivät. Kaikki muut olivat jo sota-aikana hävinneet tai olin kasvanut niistä läpi.

Meillä oli ollut kauppa suvulla vuodesta 1925 alkaen. Sitä pidettiin aina minun siirtymiseeni eläkkeelle -88 asti. Varsinainen elämäntyöni oli olla kauppiaana Kiskossa. Kävin hetken Turussa pari vuotta kauppaa pitämässä, mutta se oli aivan turha keikka.

Kurkelaan tuli yksi tyttö sattumalta ja tiskin yli katsellessa tuli sellainen tunne, että siinä on se oikea tyttö. Meillä on sukuvika avioitua myöhäisellä iällä. Olin jo yli komenkymmenen (35). Tyttö oli tullut palvelukseen serkulle opettajaa auttamaan vähäksi aikaa. Hänen piti olla siellä viikon verran, mutta sitten se on venähtänyt tähän yli neljäänkymmeneen vuoteen. Asumme edelleen Kiskossa kauppakiinteistössä. Lapsia on tyttö ja kaksi poikaa. Yksi on invalidi, 36-vuotias. Poikani oli YK- joukoissa Libanonissa 1984-85 ja on veteraani sieltä taholta.

Sodasta ei paljoa puhuttu 20-30 vuoteen lainkaan. Siitä vaiettiin. Pelkäsimme puhua. Se oli sitä aikaa. Vasta nyt ollaan vapauduttu puhuman ja olemme saamassa kunnioitusta. Ennen meitä kuolleet eivät tiedä mitään, että tätä työtä myös arvostetaan.

Meidän patlajoonamme on kokoontuntu jälkeenpäinkin Orimattilassa. Porukka oli koottu alunperin Orimattilasta.

Tänään hoidamme syntymästä saakka olevaa invalidipoikaa. Kaikki on muuten hyvin. Terveys on hyvä. N. viisi vuotta takaperin tuli eräänä yönä kohtaus, joka vei terveyskeskukseen. Se oli jonkinlainen sydänhomma. Siitä lähtien kontrolli ja lääkitys ovat olleet päällä. Mutta voin senkin puolesta hyvin. Verenohennusta annetaan.

Eläkepäivät sujuvat oikein hyvin. Niitä on ollut jo toistakymmnetä vuotta. Harrastuksena ovat sienestys ja marjastus ja metsässä kävely sekä postimerkkeily.

Aika kuluu.

Veteraanipajalla käyn harvoin. Pojan takia emme paljoa liikuskele, koska häntä on hoidettava ja oltava läsnä jatkuvasti.

(Nauhakerronnasta kirjoittanut muistiin tammikuussa 1999 Reino Läärä)