HINKKA OSMO ERKKI

TAUSTAA ENNEN TALVISOTAA

Olen syntynyt Halikossa 11.11.1918 ja olen alkuperäinen varsinaissuomalainen, vaikka vanhempani ovatkin kotoisin Hämeestä ja siis hämäläisiä. Olen käynyt keskikoulun. Tarkoitukseni oli pyrkiä Teknilliseen Opistoon. Tätä varten olin ollut harjoittelijana Salon konepajoissa yhteensä kaksi vuotta, joka oli silloin pääsyvaatimuksena. Ennen mahdollista opistoa oli kuitenkin asepalveluksen suorittaminen. Tätä varten menin toukokuussa 1939 Porin Rykmenttiin sen viestikomppaniaan Turkuun. Yh:n aikana olin aliupseerikoulussa. Rykmentin lähtiessä Karjalan Kannakselle au-koulua ei lopetettu, vaan kurssi käytiin loppuun.

UUSI RYKMENTTI PERUSTETAAN

Vanhemmista ikäluokista alettiin koota täydennysrykmentti T-JR 2. Tähän liitettiin myös au-koulun oppilaat, nuoret alikersantit. Rykmentin nimi muuttui JR 62:ksi. Varusteista oli kova puute. Miehille voitiin jakaa vain lumipuku, kokardi ja vyö, aseistuksena kivääri. Raskaampi aseistus puuttui aluksi kokonaan. Me nuoret varusmiehet jouduimme nuohoamaan Turun pukimoliikkeistä ulstereita, karvalakkeja ja jalkineita. Minun tehtävänäni oli hakea Viklundin rautakaupasta hakkuja, kirveitä, sahoja, rautakankia ja lapioita. Näitä alikersantti Hinkka kuittasi vastaanottaneeksi armeijan käyttöön. Tämä siviilivaatetus aiheuttikin sen, että pojat kyselivätkin, nostavatko he kunniaa tehdessään lakkiaan, vai vetävätkö kättä päähineeseen?

Uudet lumipuvut aiheuttivat sen, että kun tämä vajavainen kahden pataljoonan rykmentti siirrettiin Itä-Kannakselle Taipaleenjoen reserviksi, sai se nimekseen ”posliinipataljoona”. Purkaminen tapahtui Pyhäjärvellä, josta siirryttiin hiihtäen sijoituspaikkoihin. Meidän sijoituspaikkamme oli Hassinmäki. Täällä oli vielä ehjiä taloja, joten pääsimme sisämajoitukseen. Pakkasta oli 36 astetta. Lämmitys piti suorittaa yöllä, sillä päivällä savupiipusta noussut savu olisi ohjannut viholliskoneet paikalle. Lähimaastossa suoritimme kenttävarustelutöitä. Montun kaivaminen oli vaikeaa. Kun tänään saatiin jäätynyt maa poistettua ja päästiin sulaan maahan, niin seuraavana aamuna maa oli taas jäässä. Jatkuva kova pakkanen piti siitä huolen. Rykmentin 2. pataljoonaan meillä oli vilkkuyhteys läheisen Kiimasjärven yli. Lienee talvisodan aikana harvinaista tällainen yhteys? Tätä yhteyttä pidettiin yöllä, sillä valomerkkejä oli vaikea lukea kuulakkaassa päivänvalossa. Kovan pakkasen takia oli vilkun paristot myös vartiovuoron vaihtuessa vaihdettava, koska ne muuten olisivat voineet jäätyä.

13.2.40 tuli lähtö länsi-Kannakselle. Yön ulkoiltuamme palasimme takaisin, koska emme saaneet tarpeeksi autoja kuljetusta varten.
Parin päivän päästä tehtiin uusi lähtöyritys. Tällä kertaa onnistunut. Hiihdimme ensin Myllypellon asemalle, jossa lastasimme itsemme ja varusteemme junaan. Tietysti tämä kaikki tapahtui yöllä.
17.2.40 kello 6.00 saavuimme Tammisuolle, josta saman päivän iltana aloitimme hiihtäen Kämärää kohden. Päästyämme ns. Hämäläisiin majoituimme korsuihin. Seuraavana aamuna heräsimme siihen, että korsun katosta alkoi valua santaa kovan jyrinän säestämänä. Menimme varovasti ulos ja yllätykseksi totesimme, että viisi venäläistä hyökkäysvaunua ajoi läheistä huoltotietä taaksepäin. Korsumme oli mäen rinteessä ja hiukan ylempänä oli tämä tie. Arkinen totuus oli edessä. Meillä ei ollut mitään tietoa yleistilanteesta. Todettuamme, että jalkaväkeä ei seurannut h-vaunujen mukana, lähdimme komentopaikan luo. Havaitsimme, että yksi vaunuista oli pysähtynyt komentopaikan korsun oven eteen, muut olivat menneet taaksepäin. Meillä ei ollut polttopulloja, eikä kasapanoksia vaunun tuhoamiseksi. Puhelinyhteys komentopaikkaan oli edelleen kunnossa, mutta huoltotie taaksepäin oli poikki. Lähellä oli vähäinen puronnotko, jota pitkin onnistuimme tallaamaan poismenotien, johon hyökkäysvaunut eivät pystyneet kunnolla ampumaan. Paikalla olleet miehet ja ajoneuvot pääsivät vetäytymään taaksepäin. Tässä operaatiossa tuli tappioksi yksi lievästi haavoittunut. Tämä oli myös alkua vetäytymiselle. Olin rykmentin viestijoukkueessa. Olin Porin Rykmentissä saanut radistin koulutuksen. Joukkueella oli käytössä myös kenttäradioasema. Leitimojärven rannalla radioasema oli pystytetty erääseen kesähuvilaan. Rupesimme ihmettelemään, mikä pahus siinä oli, kun huvilarantaan alkoi tulla kranaatteja. Myöhemmin selvisi, että radioasema oli peilattu ja vihollinen yritti tuhota sen. Kranaattien pudotessa ne menivät jään läpi, eivätkä aiheuttaneet suurempaa tuhoa.

Yleistilanne Kannaksella oli käynyt niin vaikeaksi, että vetäytyminen oli edessä. 2.3.1940 tulimme Vakkilaan, jossa majaili huoltomme. Jostakin oli tullut tieto, että Kavantsaaren tai Karisalmen asemille oli jäänyt kenttäpostia. Sain tehtäväkseni kahden miehen kanssa käydä ko. asemilla. Toinen miehistä oli salolainen Kosti Paasio ja toinen Koski, lisäksi hevosmies ajopeleineen. Kävimme Kavantsaaren asemalla. Se oli tyhjä, mutta Karisalmen asemalaiturilla oli jäätyneitä silakoita laatikollinen. Erittäin kylmä hukkareissu se oli. Puoliksi jäätyneinä kerkisimme aamusaikan aikana kämpille takaisin.
Minulle tuli ilmoitus mennä ryhmäni kanssa rykmentin komentopaikalle eräiden henkilövaihdosten takia. 11.3.1940 Rykmentin piti päästä lepovuoroon Juustilaan. Viestijoukkue siirtyi sinne.
13.3.1940 olen kirjoittanut Porilaisten laulukirjaan: ”Muistan elävästi sen hetken, kun viestijoukkueen johtaja vänr. Lindbäck tuli kämppäämme, kello oli silloin 10, ja kysyi: ”Onko kaikki koolla?” ja sanoi, saatuaan myöntävän vastauksen edelleen: ”Rauha on solmittu, vihollisuudet lopetetaan klo 11.” Oliko tämä totta vaiko satua, kysyimme toisiltamme. Taisi olla elämän pisin tunti 10-11. Vielä 10.55 kehittyi tykistötuli äärimmilleen, kunnes sitten yht`äkkiä kaikki hiljeni haudan hiljaiseksi. Huh, huh, miten oli outoa ja hiljaista. Melkein pelotti. Spontaanisti joku kämpästä aloitti virren ”Jumala ompi linnamme…” 14.3.1940 aloitimme ”surumarssin” Kouvolaan.

ASEVELVOLLISUUTENI JATKUU

Oltuamme Kouvolassa muutaman päivän, sain komennuksen Niinisaloon reserviupseerikouluun, jossa meni kolme kuukautta. Asevelvollisuusaikaakin pidennettiin siinä vaiheessa 18 kuukauteen. Kerkisin sitten vielä olemaan Kiihtelysvaarassakin, lähellä Joensuuta, II/8.Pr:n viestijoukkueen johtajana. Minut kotiutettiin marraskuussa 1940 täysin palvelleena. Minulla oli edelleen tähtäimessä Teknillinen Opisto Tampereella. Sitä varten jatkoin työharjoittelua Salossa. Seuraavassa kesäkuussa tuli sitten lkp uudelleen. Muut ajatukset saivat jäädä.

JATKOSOTAAN

Halikossa perustettiin I/JR34 16.6.1941. Matka johtikin Hangon rintamalle. Olin pataljoonan viestiupseerina. Se kesä meni Hangon lohkolla aika rauhallisesti, kunnes syksyllä meidät siirrettiin Itä-Karjalaan, jossa sotatoimet alkoivat. Menimme ensin junalla Värtsilään ja sitten marssien Käsnäselästä vanhan rajan yli. Itä-Karjalassa oli ensimmäinen koitos Saarimäessä, jossa taisteltiin pari vuorokautta. Saarimäki oli keskellä peltoa oleva hyvin varustettu mäki. Kovat taistelut käyden saatiin mäki vallattua. Tappioitakaan ei voitu välttää.
Saarimäen jälkeen pataljoonamme eteni kohtaamatta vakavampaa yhteenottoa vihollisen kanssa. Tulimme Torasjärvelle maantiesillan luo, joka parhaillaan paloi. Palo saatiin sammumaan, mutta silta oli poikki. Tämän takia jouduimme pysähtymään pariksi vuorokaudeksi.
Puhelinyhteyksiä varten otettiin käyttöön tien varressa olevia kirkasjohtolinjoja, mikäli ne sopivat menosuuntaamme. Menin pataljoonan komentopaikalle käymään. Samalla teltassa soi puhelin ja lähellä olevana vastasin siihen. Puhelimesta kuului venäjänkielistä puhetta. Sanoin teltassa oleville: ”Täällä vihollinen antaisi venäjänkielistä selvitystä, kukas teistä venäjää osaa?” Ei löytynyt.
Tästä sain ajatuksen kokeilla läheisen päätien varrella olevia kirkasjohtolinjoja. Jääkärijoukkueessa oli venäjänkielentaitoinen sotamies. Hänen kanssaan saatiin yhteys Alakylä 22 olevaan puhelimeen. Siellä oli kuitenkin hyvin koulutettu naishenkilö. Hän ei kertonut mitään tilanteesta, sanoi vain puhelinnumeron.
Torasjärven jälkeen saimme käskyn mennä tietöntä taivalta, pitkin metsäpolkuja Mäkräjärvelle. Pataljoonan kuormasto n. sata hevosajoneuvoa seurasi jalkaväkeä. Minulle kävi vielä sillä tavalla, että radiolähettimemme paristolaatikkoineen oli yhdessä ajoneuvossa, joka särkyi. Saimme tästä myöhemmin tietää. Lähetin radioryhmän pojat tutkimaan asiaa. Metsässä harhaili joukko taistelussa hajonneesta yksiköstä venäläisiä. Tämä porukka oli tehnyt viimeisen hävitystyön etsiessään jotain syötävää. Mitään ei ollut enää pelastettavissa. Jouduin myöhemmin kuulusteltavaksi tapahtuman johdosta. Tulimme sitten Kuujärvelle ja edelleen Vaaseniin, joka olikin jo Syvärin tuntumassa.

SYVÄRIN RAUTATIESILLALLA

Meidän piti saada levätä Vaasenissa, mutta toisin kävi. Seuraavana aamuna saimme komennuksen 5-6 aikoihin mennä ylittämään Syväri. Levosta ei kukaan enää puhunut mitään. Vaasenin kylän kohdalta ylitimme Syvärin soutuveneillä. Kaikissa veneissä ei ollut edes airoja, laudankappaleilla vain melottiin. Yli päästyämme lähdimme etenemään kohti rautatiesiltaa. Metsäisellä rantatörmällä sillanpään tuntumassa oli kuitenkin vahva miehitys, sekä ilmatorjuntatykkejä. Majailimme pienessä Valdmon kylässä. Pataljoonan huoltoajoneuvot olivat jääneet Vaasenin kylään 9:n kilometrin päähän. Sain tehtäväkseni käydä ottamassa yhteyden huoltoon ja ilmoittamaan heille tilanteen. Lähdin Eino Ratamon kanssa soutuveneellä Vaaseniin. Selvitettyämme asiamme lähdimme takaisin, tällä kertaa kävellen Syvärin pohjoisrantaa. Kun lähestyimme Valdoman kylää havaitsimme, että siitä ei ollut jälellä muuta kuin savuavat rauniot. Pojille oli tullut äkkilähtö, sillä yöllä oli venäläinen partio päässyt yllättämään ja kylä oli palopommein sytytetty palamaan. Sillan valtaamiseksi pataljoona ryhmitettiin uudelleen. Osa joukoista maaston kautta ja osa rantatörmän suojassa siirtyi lähemmäksi siltaa. Illan hämärtyessä reippaalla hyökkäyksellä rautatie ylitettiin ja silta vallattiin. Samanaikaisesti myös joen toisella rannalla rautatie miehitettiin.

PODPOROSIN VALTAUS

Kun siltajuttu oli saatu selväksi, jatkettiin seuraavana päivänä Podporosin valtausta. Se oli jo useamman yksikön yhteistyötä, joka kesti useita päiviä. Kylässä oli suuri vodkavarasto, jonka pohjat pian huomasivat. Kyllä tyhjennys kävi nopeasti. Eversti Snellman, 17. divisioonan komentaja, saapui henkilökohtaisesti sotapoliisiksi. Hän koetteli poikien taskuja ja reppuja, oliko pulloja, jotka löydettäessä heitettiin kiven kylkeen. Minäkin olin paikalla puhelinyhteyksien takia. Pataljoonan JSP oli purkamassa tavaroitaan siinä lähellä. Lääkärinä oli lääk.kapteeni Esko Auvinen. Hän oli saanut evakuoitua kolme koria vodkaa. Ne olivat päällekkäin ladottuna muun tavaran vieressä. Huomasin, että Snellman oli tulossa. Heitin pari huopaa vodkakorien peitoksi ja kävelin pois paikalta. Snellman ei huomannut mitään. Hän ilmeisesti luuli kaiketi kasaa JSP:n tarvikkeiksi. Kylän valtauksen jälkeen se myöhemmin nimitettiin Syvärin kaupungiksi. Saimme jäädä kaupunkiin lepovuoroon.

JÄRJESTELYJÄ RYKMENTISSÄ

Joulukuussa 1941 muodostettiin JR 34 uudelleen. Tällöin koko rykmentin 1912 ja sen jälkeen syntyneet reserviläiset siirrettiin ensimmäiseen pataljoonaan ja vastaavasti I/JR 34 siirsi 1911 ha sitä vanhemmat ikäluokat muihin pataljooniin. Näin ensimmäisestä pataljoonasta tuli nuorennettu pataljoona I/JR 34. Tämä siirtyi etulinjaan Semenskin lohkolle joulukuussa 1941. Tämä aika ei ollut pitkä, sillä pataljoona siirrettiin edelleen Pitkäjärven lohkolle etulinjaan, jonne tiedettiin odottaa vihollisen keväthyökkäystä 1942. Maaliskuun alkupuolella kotiutettiin JR 34 II ja III pataljoona, johon ns. vanhat ikäluokat oli siirretty. Neuvostoliiton keväthyökkäys kesti runsaat kaksi viikkoa, eikä se saavuttanut mitään merkittävää aluevaltausta. Ankarien taistelujen jälkeen I/JR 34 vedettiin reserviin Syvärin kaupunkiin. Kesällä 1942 järjestettiin erilaisia urheilukilpailuja, suunnistusta, ammuntaa ja erilaista viihdytystoimintaa. Lomat pyörivät sekä kenttälinnoitustyöt, pallopelit ja uinti. Ohjelmaa oli monenlaista. Lokakuussa 1942 tuli vuoromme ottaa taas rintamavastuu Jandeban kaistalle. Talvi kului, kevät teki tuloaan. Muutamat pojista tekivät itselleen peruna-ja juurikasmaita. Ei niistä kuitenkaan saatu nauttia, sillä kesäkuussa tuli siirto Aunukseen, siis Laatokan tuntumaan. Olin niihin aikoihin komennuksella 15. Pr:n esikunnassa Petroskoissa. I/JR 34 oli lakannut olemasta ja se oli liitetty 15. pr:iin, ollen siis nyt III/15.Pr. Sain prikaatin esikunnassa tietää tästä ja tunsinkin olevani nyt hyvässä paikassa sillä oman pataljoonan siirto Aunukseen tapahtui marssien ja matka oli n. 160 km.

SURULLINEN ILOINEN KULMA

Kuuluimme nyt III/15 Pr:iin, joka miehitti ns. Karelkan lohkon. Tämä tapahtui kesällä 1943. Etulinja kulki vasemmalta alkaen aluksi Syvärin rannassa ns. Iloiseen kulmaan asti. Tästä se lähti melkein suorassa kulmassa maarajana kohti Laatokkaa. Juoksuhaudat oli rakennettu maavallisuojanaan maanpäällisinä. Maan sisälle ei voitu kaivautua paljoakaan, sillä vesi tuli vastaan. Paikka, missä etulinja Syvärin rannasta muuttui maarajaksi oli tukikohta Kippari, jonka edelliset miehittäjät olivat ristineet Iloiseksi kulmaksi, kun siellä jatkuvasti tapahtui jotakin. Paremmin nimeksi olisi sopinut Surujen kulma. Mutta sotilashuumori on omalaatuista. Vihollinen teki Iloisessa kulmassa mm. usein vanginsieppausyrityksiä. Tappioita tuli harva se päivä. Pataljoonassa alettiin kiireesti suunnitella etulinjan oikaisemista niin, että Iloinen kulma olisi poistunut, jolloin etulinja lyhenisi n. 2 kilometrillä. Prikaatin komentaja hyväksyi suunnitelman, samoin ylemmät portaat. Näin alkoivat oikaisutyöt edetä kiireellisesti, sillä Iloisen kulman tappioista oli äkkiä tultava loppu. Vihollinen teki vielä useampia vanginsieppausyrityksiä. Iloiseen kulmaan tuli rajusti rautaa ja lasipulloja, jotka särkyessään levittivät sangen kitkerän savuverhon. Savun vähän haihtuessa näki vartiomies kahden vihollissotilaan vievän tukikohdan päällikköä, vänrikki Suvantoa omalle puolelleen. Vartiomies ampui toisen viejän ja kohta myös toisen. Tällöin viholliset aloittivat kovan ammunnan ja vänr. Suvanto myös kaatui. Illan pimetessä Suvannon ruumis haettiin pois. Tämän jälkeen oikaisutyöt saivat lisää vauhtia prikaatinkin antaessa oikaisutyömaalle tervetullutta lisätyövoimaa.

VETÄYTYMISVAIHE

Kesäkuussa 1944 vihollinen teki Karjalan Kannaksella hyökkäyksen, joka johti siihen, että meidän oli luovuttava asemistamme ja lähdettävä vetäytymään. Vihollinen oli myös meidän vasemmalla puolen, Lotinapellon lohkolla, aloittanut hyökkäyksen. Me olimme vetäytyneet Pisin linjalle, mutta siitäkin oli luovuttava. Vetäytyminen jatkui Alavoisiin. Venäläiset olivat tehneet maihinnousun Tuulokseen. Me olimme silloin vielä maihinnousualueen eteläpuolella, joten tilanne näytti huolestuttavalta, koska vihollinen pyrki jatkuvasti laajentamaan maihinnousualuettaan. Rantatie oli jo poikki, mutta ohitustie, jota vihollinen ei tiennyt, oli aikaisemmin tehty. Prikaatinkomentaja Kuistio oli luotisateessa tienvarressa seuraamassa miten pataljoona pääsee pois. Onni oli kuitenkin tällä erää puolellamme, ohitimme viimeisenä maihinnousupaikan. Myös kuormasto saatiin kokonaisuudessaan pois. Raskaiden viivytystaisteluiden jälkeen pataljoonamme siirrettiin autokuljetuksin Laatokan rannalle, Impilahteen Mursulan lohkolle rannikkopuolustukseen.

LAPIN SOTA

4.9.1944 Neuvostoliiton kanssa tehtiin rauha. Se aiheutti Suomelle yhden sodan lisää. Suomen oli poistettava saksalaiset Lapista. III/15.Pr. lastattiin Pyhäjärven asemalla junaan ja matka Lappiin alkoi. Määräasema oli Liminka. Siitä jatkettiin marssien Tyrnävälle. Muutaman päivän kuluttua alettiin toimia. Pataljoonan komentaja käski minun ottaa kustakin yksiköstä miehen ja lähtemään tämän ryhmän kanssa Ouluun vastaanottamaan Tuirassa olevan parakkikylän, josta saksalaiset poistuivat sinä päivän klo 14.00, etteivät siviilit pääsisi menemään alueelle, kun saksalaiset lähtevät. Menimme hyvissä ajoin perille ja istuimme ojan penkalle odottamaan. Saksalaisille kävi niin, että joitakin poikia oli lähtenyt kaupungille, eivätkä olleet vielä palanneet. Kun pojat viimein tulivat, syntyi kova meteli ja kiroilu, koska lähtö heidän takiaan myöhästyi. Kun saksalaiset poistuivat menimme parakkeihin sisälle ja käskin poikien valitsemaan osastolleen majapaikat. Tiloja oli runsaasti. Parakeista löytyi vielä kuusi suomalaista tyttöä saksalaisissa maastopuvuissa. Eivät saksalaiset huolineetkaan heitä mukaansa. Pojat olivat sitä mieltä, että pitää antaa tytöille vähän koivuvitsaa, ennen kuin heitä päästetään kotiin. Pataljoonamme sai nyt majapaikan ”Pikku.Berliinistä”.
Sotatoimet saksalaisia vastaan eivät olleet vielä alkaneet. Pataljoonamme asettama katupartio antoi pysähtymismerkkejä saksalaiselle sivuvaunuiselle moottoripyörälle, jossa oli kolme sotilasta. Se jatkoi pysähtymättä sillä seurauksella, että partio avasi tulen, jolloin kaksi sotilasta kuoli heti ja kolmas haavoittui. Haavoittuneen partio vei sairaalaan, jossa hänkin myöhemmin kuoli. Ensimmäiset laukaukset Lapin sodassa oli ammuttu.
Seuraavana tavoitteena oli Kemi. Tätä varten muodostettiin taisteluosasto Ojala, johon oli liitetty pari muutakin yksikköä. Majuri Teira oli osaston komentajana, Ojalan ollessa veljensä hautajaisissa. Lomien takia minä olin adjutanttina ja vänr. Palojärvi lähettiupseerina. Eversti Kuistio soitti ja kysyi Teiraa. Ilmoitin, että hän on käymässä saksalaisten komentopaikassa. Kuistio käski minun tulla komentopaikalle, koska Teira ei ollut vielä toisenkaan puhelinsoiton perästä palannut. Menin komentopaikalle ja sain kirjallisen käskyn Haukiputaan miehittämisestä yhdellä komppanialla.
Palatessani takaisin tilanne oli edelleen muuttumaton Totesin Palojärven kanssa A) Onko Haukiputaa saksalaisten hallussa? B) Teira on saatava pois ennen Haukiputaan miehittämistä. Edelleen Palojärvi selostaa tilanteen prikaatin esikuntapäällikölle ja pyytää moottoripyörää Teiran poishakua varten. Minä ilmoitan Haukiputaan tien varressa olevan komppanian päällikölle kapteeni Silventoiselle prikaatin komentajan käskyn Haukiputaan miehittämisestä. On odotettava Teiran saapumista.
Tämä tapahtui 24.9. ”Tämä olikin sinun sotapäällikkötaitosi korkein saavutus”, totesivat kaverit kuultuaan asiasta. Kemin valtaus oli seuraava kohteemme. Se olikin jo suurempi rysäys. Ensinnäkin olivat Oulusta pohjoiseen kaikki sillat räjäytetty, joten eteneminen oli verraten hidasta. Huolto ja tykistö olivat suurissa vaikeuksissa. Saksalaisten suurena etuna oli, että kaupungissa oli paljon siviiliasutusta. Kaupungin valtaus suoritettiinkin pääasiallisesti idän puolelta saarrostaen. Ikävän vaikutuksen teki, kun saksalaisten etulinjassa esiintyi suomalaisia naisia. Siellä käveltiin vain käsikoukkua kuin tyhjää vaan. Saarrostusliikkeet tekivät kuitenkin osansa ja kaupungin valtaus onnistui suhteellisen nopeasti. Kemin jälkeen etenimme vielä Rovaniemen pohjoispuolelle asti. Siten tuli kiire kotiuttamiselle. Rautatiesillat olivat kunnossa Iihin asti. Sinne siis oli käveltävä. Saloon saavuimme marraskuun 11. päivänä 1944. Palvelukseen olin astunut 4.5.1939. Tämä rengasmatka oli kestänyt vähän vaille viisi vuotta, kun otetaan huomioon, että olin sotien jälkeen kertausharjoituksissa vielä 27 vuorokautta. Olihan se melkoinen lovi ihmiselämässä. Mutta onhan se ollut myös suurta seikkailua. Meidän ikäluokalla ei ole ollut varsinaista nuoruutta ollenkaan.

SIVIILIELÄMÄÄN TAKAISIN

Olin ajatellut mennä Teknilliseen Opistoon, mutta se tuntui mahdottomalta 5 sotavuoden jälkeen. Pääsin työhön Salon Seudun Osuuspankkiin. Sitä työtä teinkin sitten neljäkymmentä vuotta. Työ opetti tehtävät ja pankkijärjestöllä oli paljon omaa kurssitoimintaa. Silloin olivat ajankohtaisia siirtoväen ja rintamasotilaiden asumisen rahoittaminen. Tämä lainatyö oli juuri minun kontollani ja siinä riitti työsarkaa yllin kyllin. Lisän olivat myös muut pankkialaan kuuluvat työt. Asuin Salossa ja menin täällä avioliittoon. Kumppani löytyi pankista. Perheeseen syntyi poika. Vaimoni sairastui. Siinä kului viitisen vuotta, ennen kuin päästiin normaaliin elämään, joka jatkui antoisana ja rauhallisena. Vaimoni kuoli 31.12.1999. Olen ollut Salon Seudun Sotaveteraanit ry:n jäsenenä sen perustamisesta lähtien. Olin myös perustajajäsen ja toimin yhdistyksen taloudenhoitajana parinkymmenen vuoden ajan.

Muistelma kirjoitettu elokuussa 2001. O.E.Hinkka