JALAVA HELGE

Olen Helge Kaarlo Jalava, syntynyt 9.8.1918 Karunassa. Sotilasarvoltani olen korpraali.
Ennen sotia Suomen kansa ei ollut erityisen rikasta, mutta ei köyhääkään. Hyvää työmiestä pidettiin arvossa.
Karunasta muutimme ensin Lietoon ja sieltä Uskelan Merikulmalle, Hämeenkylään, josta viimein Saloon.

LÄHTÖ ARMEIJAN LEIPIIN
Salosta lähdin syyskuun 2. päivä 1939 alokkaaksi Porin Rykmentin toiseen komppaniaan. Sotaväkiaikaisena muistona on vielä olemassa ”Porilaisten laulukirja”. Siinä on, paitsi laulujen sanoja, myös tietoja henkilöistä ja paikoista, joissa on tullut oltua. Mukana on myös kolme kappaletta ”Kultaisia almanakkoja” 40-luvulta.

Sodan muistona jalat ovat huonossa kunnossa. Ne jäätyivät sodan aikana josta lähtien niissä on ollut erittäin huono verenkierto.
Kun toukokuun ikäluokka joutui Kannakselle veivät he kaikki parhaat kamppeet mennessään. Meille, syyskuun ikäluokan alokkaille, jäivät kaikkein huonoimmat kamppeet. Olimme mm. vartiopalvelussa.
Kun sota jo oli alkanut, alkoi tulla myös reserviläisiä mukaan. Meidät siirrettiin jonnekin koululle. Puolivälissä joulukuuta meidät ja osa reserviläisistä lastattiin junaan suuntana pohjoinen. Kemistä jatkettiin Veitsiluotoon, jossa asuttiin erittäin ahtaasti. Matka jatkui Ouluun, jossa joukkoja vahvistettiin taas reserviläisillä. Alokkaita oli vain Porin rykmentistä.

JOULU JUNASSA
Jouluaaton vietimme junassa. Juna pysäytettiin. Oli kuutamo. Junassa oleva konekivääri kertoi kuitenkin sotatilan läsnäolosta. Lähdimme lähitalosta hakemaan jouluaattona maitoa, jota syötiin junassa riisipuuron kera.
Jouluaattona jo jatkoimme matkaa. Hyrynsalmelle Siellä levisi huhu, että lähdemme Sallan rintamalle. Siihen tuli kuitenkin muutos ja meidät lastattiin kuorma-auton lavalle kuljetettavaksi Suomussalmelle. Majoituimme erääseen taloon, jossa oli myös kenttäkeittiö. Mieleeni on jäänyt suuri tahkojuusto. Se oli maitoreessä ja tietysti läpijäässä, koska oli talviaika ja pakkasta. Yritimme kaivertaa siitä palaa puukon kanssa, mutta tulos osoittautui varsin heikoksi. Mieli olisi tehnyt sitä ottaa, mutta mitään ei siitä irti lähtenyt.

TURJANLINNAN RAUNIOILLA
Lähdimme eteenpäin ja olimme seuraavan yön karussa talossa erittäin suuressa ahtaudessa. Meitä oli kolme poikaa, jotka menimme rantasaunaan , kylmään saunaan, nukkumaan. Lämmitimme sitä ennen nukahtamista. Mutta olimme panneet pellin liian hätäisesti kiinni ja saimme häkää. Oksensimme kaikki rajusti ja päätä särki kovin.
Toiset olivat jo lähteneet ja kiersivät edessä ollutta järveä. Me oikaisimme suoraan yli Nietusaaren kautta saadaksemme toiset kiinni. Sinne on haudattu Ilmari Kianto. Menimme rantaan asti. Toisella rannalla oli vanha venäläinen hyökkäysvaunu, mutta jostain syystä se ei ampunut meitä. Saavutimme toiset, asetuimme ketjuun ja hyökkäsimme juuri siinä kohtaa, missä oli Kiannon Turjanlinnan rauniot. Siellä oli ollut konekivääripesäke.
Eräässä puussa oli ruskealle paperille kirjoitettuna: ”Sotilas, ken lienetkin säästä köyhän korpikirjailijan maja.”

RAATTEENTIEN SUUNTAAN
Sen jälkeen valtasimme Suomussalmen kirkonkylän uudenvuoden päivänä. Siellä viivyimme muutaman päivän. Asuimme ensimmäistä kertaa teltassa. Sain jostain huovan, jonka panin alleni.
Sieltä lähdimme eteenpäin Alavuokin kylään, jonka kohdalla ylitettiin järvi. Olin komppanian päällikön lähettinä ja hänen käskystään vein sanaa hevosmiehille, koska ylitetään järvi, etteivät kaikki menneet yhtaikaa. Venäläiset olivat nimittäin järven toisella puolella.
Lähteissämme näimme kuinka taloissa oli vielä lapsia sisällä. Ikkunat olivat jäässä, mutta lapset raapivat jäähän reiän ja katselivat kuinka me hiihdimme. Järven leveys oli sillä kohtaa ehkä vajaa kilometri.
Olin siinä vaiheessa hiihtämisestä jo varsin väsynyt. Janokin vaivasi. Näin, että hevosen jalanjälkeen, painaumaan, oli tullut vettä. Ryyppäsin siitä suurimpaan janooni. Sitten siihen tuli ajomies hevosineen kuorman kanssa.. Nousin sukset jalassa rekeen ja siinä samassa sammuin, niin väsynyt ja lopussa olin. Kartasta olen jälkeenpäin katsonut ja matkaa oli kertynyt jo siihen mennessä yhtä päivää kohti yli 40 km.
Yön vietimme jossakin talossa Alavuokin kylässä. Olimme yön puuliiterissä. Nuotio paloi ja antoi hiukan lämpöään. Seuraavana päivänä oli edessä hyökkäys. Hyökkäykseen mennessä jäi mieleen kuorma-auto, jonka lavalla oli nelipiippuinen ilmatorjuntakivääri. Varsinaista kosketusta viholliseen emme kuitenkaan sillä erää saaneet. Porukka, jossa alkujaan olin oli JR 64, mutta meidät alistettiin usein milloin mihinkin porukkaan. JR 64 jälkeen olin JR 65:ssä.
Oman pataljoonan komentajana oli kapteeni Mankonen. Etenimme Raatteen tietä kohti kaiken aikaa. Olimme sellaisessa paikassa kuin Likoharju, joka on aivan Raatteen tien varressa. Olimme siinä niskan päällä koko ajan. Olimme nuoria poikia ja otimme vankejakin. Mutta sitten ne taas kokosivat itsensä ja hyökkäsivät vuorostaan.

VIERAS NUOTIOLLA
Olimme yön nuotiolla. Olin vartiovuorossa. Vartijan tehtävänä oli kierrellä nuotion ympäristössä. Tuli minun lepovuoroni. Olimme juuri huomanneet yhden venäläisen kuusen alla, jota yritimme saada vangiksi. Kuului aikamoinen pamahdus. Se räjäytti itsensä. Kun menimme katsomaan totesimme hänet venäläiseksi upseeriksi jolla oli kranaatteja. Kuolleen venäläisen karttalaukussa oli karttoja, joissa oli kaikennäköisiä merkintöjä. Oli aika pakkanenkin.
Tullessani vartiosta, nuotio paloi. Kiväärini oli vieressä ja makasin siinä. Heräsin kylmyyteen. Huomasin, että vieressäni seisoi venäläinen nuori sotilas hieroskellen käsiään kylmissään ja sanoi ”holodna, holodna”. Jälkeenpäin ihmettelimme, miten ryssä olivat päässeet vartijan ohi, joka jatkuvasti kiersi nuotiota. Mutta jostain välistä se vaan oli tullut. Ajattelimme, että hänen oli alkujaan tarvinnut jo olla meidän vartiorenkaamme sisäpuolella hiljaa. Otimme tietysti hänetkin siinä vangiksi. Lopulta meillä oli vankeja melkoisesti.

HAAVOITTUMISIA
Mutta sitten vihollinen taas kokosi itsensä ja tuli uusi tappelu. Meillä oli runsaasti alokkaita joukossamme, jota nimitettiin kaartin rykmentiksi. Parinani oli yksi helsinkiläinen poika. Oli satanut hiukan lunta ja kaatuneet makasivat hienon lumiverhon alla. Yksi kaatunut oli kuitenkin sellainen, ettei ollut lainkaan lumen peitossa. Teki itsensä valekuolleeksi. Samassa huomasimme, että siinä alempana oli yksi ahkio. Menimme kaverin kanssa ahkion luo, mutta molemmat suomalaiset sekä vetäjä että työntäjä olivat kuolleita. Haavoittunut suomalainen makasi ahkiossa valittaen.
Saimme siitä aikamoisen järkytyksen. Samaan aikaan kuulimme kauempaa tulitusta. Minulle tuli semmoinen tunne, että ammunta olikin suunnattu meihin. Kysyin kaveriltani: ”Sattuiko sinuun?” ”Ei”, vastasi kaveri. Sitten huomasin, että veri rupesi juoksemaan hihaani pitkin alas. Se valekuollut oli ampunut meidät ilmeisesti käsiaseella. Sillä ei näkynyt mitään pitempää pyssyä. Jälkeenpäin kaverini huomasi, että häneenkin oli sattunut. Kuula oli mennyt reidestä läpi ja jatkanut matkaa kivesten läpi toiseenkin reiteen. Ei hänkään heti siinä jännittävässä tilanteessa tajunnut haavoittuvansa.. Minulle tuli tiukka paikka, miten saada kaveri tien viereen, jonne arviolta oli runsas puoli kilometriä. Olen jälkeenpäin ajatellut, että kyllä voimia piti olla, kun haavoittunutta kaveriani laahasin itsekin haavoittuneena. Sain raahattua hänet tien viereen ja sieltä kuljetukseen.

LISÄÄ VANKEJA
Päärakennuksessa oli Likoharjulla oli paljon vankeja ja venäläisten kuormasto, jota kävimme tonkimassa. Siellä oli silakkanelikon näköisiä puuastioita. Ihmettelin miksi niissä oli ikäänkuin kalkkia. Joku lopulta keksi, että se on vehnäjauhoja. Se oli meille kaikille yllätys. Vankien joukossa oli yksi luutnantti, joka osasi hiukan suomeakin. Sillä olivat kädet jäätyneet. Joku meistä vartijoista sai tehtäväksi paistaa lettuja. Polttopuistakin oli pulaa ja osa lattialankuistakin oli jo käytetty polttamiseen. Hyvästä juomavedestä oli myös pulaa. Siinä oli lähellä yksi kaivo. Menimme sinne saadaksemme vettä, mutta siellä kaivossa oli hevosen ruho. Vedenhaku piti suunnata alhaalla olevaan puroon.
Joukkueessa oli kaksi pikakivääriä ja kaksi konepistooli. Halikosta kotoisin oleva kaveri sanoi minulle, että ota sinä tämä konepistooli ja otin sen mielelläni. Mutta sitten tuli tieto, että venäläisiä on yhdessä talossa. Sinne piti lähteä partion kanssa. Sovittiin, että se, jolla on konepistooli, jää vankeja vartioimaan. Sain siis jäädä vartioimaan, koska nyt konepistooli oli minulla.
Vangeilla oli kova jano. Otin kaksi vankia mukaani ja purkkeja ja lähdimme hakemaan purosta juomavettä. Kuulin pakkasilmassa jotain metallin ääntä. Siinä oli kaivettuna juoksuhautoja ja niistä jostain olin kuulevinani metallin ääntä. Toinen vanki ja minäkin katsoimme sinne päin. Siinä oli jonkinlainen katettu juoksuhaudan pätkä. Vanki puhui jonkun sanan sinne päin venäjää ja sitten sieltä tuli kaksi miestä. Toisella oli manttelin selkään jäätynyt iso määrä maata, kun se oli juoksuhaudassa maannut. Näin takaisin tullessa vankeja olikin neljä alkuperäisten kahden lisäksi.

HARMIA KIPEÄSTÄ KÄDESTÄNI
Minulla kävi siinäkin tuuri, etten joutunut partioon. Siellä olleista kaatui kaksi tupakan ostoporukasta mm. Ritola. Se olisin voinut olla vaikka minä, jos olisin sinne mukaan joutunut. Ritola oli minun hyvä kaverini, jonka kanssa usein yhdessä saikkaakin keitettiin.
Kun käteni oli haavoittunut, niin se rupesi turpoamaan ja ajettumaan kauheasti. Vaikka kävinkin JSP:llä ei siihen oikein mitään osattu hoidoksi panna. Toisaalta en olisi halunnut lähteä tästä porukastakaan pois. Ja niin jäin kipeän käteni kanssa sinne toisten joukkoon. Jos olisin valittanut, olisin tietysti päässyt pois jonnekin taaksepäin. Koska en oikein voinut mitään kivääriäkään kantaa, niin joukkueenjohtaja otti minut lähetikseen.
Sieltä menimme taas takaisin Alavuokin kylään vankiemme kanssa. Emme tienneet mitään mitä Raatteen tiellä oli sinä aikana tapahtunut. Alavuokin kylässä vaihdoimme asemia ja pääsimme lepäämään. Käteni rupesi taas särkemään kovin ja menin lääkärin vastaanotolle seuraavana päivänä järven toiselle puolelle luultavasti JSP:lle. Jouduimme hiukan odottamaan. Siihen oli tullut helsinkiläistä . Meillä oli kauhea nälkä ja ne tekivät meille voileipiä. Sitten ne kysyivät mistä me tulemme ja vastasimme tulevamme Raatteesta. He olivat kovin hämmästyneitä meidän nuoresta iästämme. He olivat paljon tietoisempia siitä, mitä Raatteen tiellä oli tapahtunut, kuin mitä me konsanaan olimme. He olivat tietysti esimerkiksi sanomalehdistä lukeneet ja olivat ihan ihmeissään, kun näkivät Raatteen tien ”sankareita”.

LÄÄKÄRIIN KENTTÄSAIRAALAAN
Sieltä minut lääkärissä käynnin jälkeen vietiin Hyrynsalmen kenttäsairaalaan. Olimme ulkona yhden kaverin kanssa vetämässä tupakkaa. Näimme, että siitä hiihti tuttuja miehiä ohi ja he kertoivat, että meidän pataljoonamme siirretään jonnekin muualle. Meille tuli hätä mennä toimistoon, että emme halua jäädä porukasta pois. Sanoimme, että kyllä meillä jalat ovat kunnossa, vaikka käsi reistaakin. Saimme semmoiset paperit, että pääsimme rykmentin esikuntaan.
Menimme sinne ja siellä oli mm. 9. divisioonan komentaja Siilasvuo. Mutta sieltä esikunnasta emme enää päässeetkään omaan porukkaamme, vaan meidät passitettiin takaisin Raatteentien varteen ja jouduimme aivan samoille paikoille, joissa olimme olleet aikaisemminkin Likoharjulla. Siellä oli nyt joku toinen porukka. Ne olivat vähän tärkeitä, koska he tiesivät tarkalleen Raatteentien tilanteen ja tapahtumat. Lisäksi he luulivat, että me olemme aivan alokkaita ja uusia koko sotahommissa. Vasta siten selvisi, kun kerroimme olleemme juuri täällä. Olimme vain viikon välillä poissa. Joukko-osastomme olikin nyt JR65 ja sen 9. komppania. Komppanianpäällikkö oli Pyrrö.
Olimme Raatevaarassa telttamajoituksessa. Sinne tuli täydennysmiehiä. Teltta alkoi tulla ahtaaksi. Joku siinä kertoi, että kyllä huomenna jo on tilaa ja tarkoitti, että osa porukasta tulee kaatuman.

RUUSUPUUHOLKKI
Mutta sitten sai ostaa tupakkaa. Tupakka oli Casino-merkkistä. Yhdessä niistä oli ruusupuuholkki. Joku sanoi, että kuka sen holkin saa, niin se säilyy hengissä. Meitä oli viisi miestä ja jokainen sai kaksi askia. Ja kenelle se ruusuholkki tulisi, niin se olisi onnekas. Kun aukaisin ensimmäisen askini, niin juuri siinä oli ruusupuuholkki. Katselin hiljaa, kuinka kaverit avasivat kaikki askit ja sitten sanoin, että täällä se on. Ja sen taika pitää paikkansa, sillä minä olen ainoa, joka meistä on hengissä.
Sitten tuli tieto, että joudumme kenttävartioon. Siellä oli myös telttamajoitus. Sinne tuli myös mukaan yksi tupakanostaja. Olimme pikakiväärin kanssa vartiossa. Olin asialla siinä vähän matkan päässä. Kuulin pari laukausta ja kun tulin takaisin, niin kaveriin oli osunut kuolettavasti. Meille tuli heti hälytys sinne kenttävartioon ja lähdimme jaakaamaan niitä venäläisiä. Yllättäen huomasimme, että ne olivat katkaisseet meidän tapsimme. Emme saaneet mihinkään yhteyttä. Kaksi viestimiestä oli korjaamassa tapseja. Mutta kaikki tämä oli kuitenkin ihan yllätystä meille kaikille.
Seuraavana päivän tuli kenttävartion vaihto. Se kaatunut oli ahkiossa ja vedimme sitä mukanamme.
Pääsin lomalle markkina-aikaan, välirauhan aikana. Siskoni sanoi, että Bio-Jännässä oli alkukuvina näytetty jotain filmiä, jossa minä olin ollut mukana. Filmi oli kuvattu jostain Raatteen tien suunnalta.
Olisin varmaan käteni takia päässyt kenttäsairaalaan tai lomallekin, mutta minulla oli halu pysytellä muitten mukana. En tiedä, mikä siihen vaikutti.
Koko se alkuperäinen porukka siirrettiin Kannakselle, mutta minä ja Helin jäimme Kainuuseen.

KUHMON LÖYTÖVAARASSA
Koko pataljoona oli siirretty Kuhmon Löytövaaraan. Siellä otimme vastaan linjat yhdeltä porukalta tien varresta. Olimme neljä päivää motissakin ja venäläiset veivät meidän kaikki tavaramme päivärahoineen. Meillä oli niin kova nälkäkin, että kun näimme venäläisen kaatuneen ja sillä pullotti jotain manttelin alla, niin menimme heti katsomaan, mitä siellä on. Siellä oli puolikas venäläistä limppua. Mutta se oli niin kovin jäässä, ettei siitä paljon mitään saanut. Mutta sen mitä pysyin puukolla kaivamaan, se maistui kuin olisi suklaata syönyt. Varmaan venäläinenkin oli sen alkujaan jostain nyysinyt.
Mottitilanne laukesi ja pääsimme pois. Tutkimme aina venäläiset kaatuneet ja niillä oli jatkuvasti suomalaista tupakkaa mahorkan lisäksi.
Suomalaiset olivat katkaisseet sen tien. Kolonna oli venäläisten alueella ja takana autokolonna. Meillä ei ollut ammuksia. Menin kysymään siltä porukalta, jolta otimme linjat vastaan. Mutta heilläkään ei ollut muuta kuin venäläisiltä sotasaaliina saatuja. Meillä oli Lahti-Saloranta pikakivääri.

VENÄLÄISTEN ”EMMA”
Venäläiset hyökkäsivät kuin mielettömät. Yhtäkkiä meidän pikakiväärin piippu laajeni ja siihen tuli häiriö. Meillä ei ollut enää muuta kuin konepistooli. Menin hiukan alemmaksi, jossa teltassa oli venäläinen ”emma”, jota olin sotasaaliina raahannut Raatteen tieltä asti. Siinä oli pataljoonan komentaja Mankonen kuollut vahingonlaukauksessa. Vähää ennen minulla oli ollut sukset pystyssä ja toinen suksi katkesi luodista. Näin että siinä oli ehjät sukset, jotka heti vaihdoin itselleni. Lisäksi otin sen ”emman”. Saimme ammuttua sen kanssa venäläisillä panoksilla.
Ihmettelin kuinka ryssät jatkuvasti vain tulevat ja huutavat ”uraa, uraa”. Paljon siinä kaatuikin. Sitten siihen tuli eräs luutnantti minulta kysymään, että tehän olitte se, joka tuli kysymään niitä panoksia. En vielä ehtinyt edes vastata, kun luutnanttia ammuttiin ja hän kaatui siihen haavoittuneena.
Tarkemmin katsoessamme huomasimme, että vihollinen oli puussa ja oli sieltä ampunut luutnantin ja ampui meitäkin kuitenkaan osumatta.
Sitten siihen tuli toinenkin mies ja selvisi, miksi venäläiset niin kovin hyökkäsivät kohti. Venäläiset olivat luulleet, että ”emma”, jonka ääni oli erilainen kuin meidän pikakiväärimme, oli heidän omansa ja ampuu suomalaisia. Eivät he tienneet, että ”emmalla” ammutaankin heitä.

SOKERIA JA VOTKAA
Se kaveri, joka siihen tuli, lähti vielä ryömien katsomaan hyökkäysvaunun taakse, jossa oli autokolonnakin. Se kaveri tuli takaisin ja sanoi, että siellä on votkaa ja suuria sokeripaloja. Sitten me käsitimme, että venäläiset koettivat kaikkensa saadakseen ne haltuunsa takaisin. Minäkin menin sinne ja hain leipälaukkuuni sokeripaloja ja pari pulloa votkaa, joka olivat pienissä pulloissa. En ymmärtänyt sitä enempää ottaa. Sokeripaloja onneksi otin kunnolla ja imeskelin niitä. Se kaveri, joka oli votkan löytänyt, ryyppäsi itsensä sammuksiin.
Tilanne hiljeni. Otimme ahkion, johon panimme sammuneen, koska kuulimme, että meidät siirretään taas jonnekin. Sattumalta siihen tuli toisen pataljoonan komentajakin ja sanoi: ”Kuulkaas pojat JSP on tuolla päin.” Hän luuli sammunutta haavoittuneeksi. Emme siitä komentajasta sen enempää välittäneet, vaan vedimme kaverin mukanamme. Seuraavana päivänä hän oli kovassa kankkusessa ja kaatui samana päivänä.
Monta kertaa sanotaan kuinka vaikeita paikkoja oli esimerkiksi Kannaksella. Mutta kyllä oli vaikeaa Kuhmossakin. Se oli erämaata. Kun siellä joku haavoittui, niin oli edessä kilometrien tietön taival. Kyllä moni haavoittunut menehtyi sen takia, että hoitopaikat olivat liian kaukana. Suksilla ei paljoakaan umpilumessa menty. Moni oli vielä varsin avuton hiihtämisessä ja raskaat taakat olivat mukana.

HAAVOITUIN TOISEN KERRAN
Kun haavoituin toisen kerran, meillä oli tehtävänä katkaista venäläisten huoltotie. Lähdimme yötä myöten. Toisessa ahkiossa oli konekivääri ja toisessa oli ammuksia. Oli huono hiihtokeli, kun siellä erämaassa ahkioita vedimme perässämme. Joukkueenjohtaja sanoi, että pitää kiirehtiä liikkeelle, sillä päivä alkoi jo kohta valjeta. Päätimme jättää toisen ahkion siihen, että pääsemme liikkumaan nopeammin. Pääsimme päämääräämme katkaistaksemme sen tien. Venäläiset ajoivat silloin tällöin hyökkäysvaunulla tietä pitkin, mutta me onnistuimme pääsemään siitä välistä ja pääsimme aivan järven rantaan asti. Siellä huomasimme, että meillä olikin väärä ahkio. Oli se ahkio, jossa oli konekivääri ja se, jossa olivat ammukset oli jätetty suosaarelle.
Sitten tuli tieto, että ei saa ilmaista konekivääriä, eli ei saa ampua lainkaan. Meitä oli kolme miestä, jotka lähdimme takaisin hakemaan panosahkiota. Venäläiset tulittivat, mutta me pääsimme kuitenkin menemään. Pikakivääriampuja Koivisto kaatui ollessaan ammuksia hakemassa. Meillä oli kannustimena lupaus, että kun saamme sen tien poikki, niin pääsemme huilaamaan. Vähän aikaa kuljettuamme ihmettelimme, että äkkiäpä tänne miehiä meitä vaihtamaan tulikin, kun näimme lumipukuisia miehiä, varmaan omia. Aikaisemmin venäläisillä ei ollut ollut lumipukuja.
Saimme sitten sen oikean ahkion. Siinä oli puulaatikoita ja niiden sisällä peltinen laatikko. Olin juuri puukkopistimellä aukaisemassa laatikkoa ja kykkyvässä asennossa. Silloin tuli kranaatti. Haavoituin siinä. Heliniltä meni koko kasvo-osa pois. Hän oli jo kolmas tupakanostajista. Kolmas mukana ollut sai sirpaleen polveensa. Minulla meni useita sirpaleita keuhkosta sisälle ja ilma rupesi kulkemaan sieltä ja suusta tuli vain veristä vaahtoa. Oli tukehduttava tunne. En sitä kauaakaan kestänyt, kun meni taju pois.
Muut rupesivat ihmettelemään, kun meitä ei kuulunut niiden ammuksien kanssa. Jälkeenpäin kaverit kertoivat, että olivat yrittäneet tulla niitä ammuksia uudelleen hakemaan, mutta eivät olleet enää sinne päässeet. En tarkkaan tiedä kuinka kauan siellä haavoittuneena makasimme. Mutta varmaan aika kauan koska minullakin kippurakärkiset huopikkaat olivat jäätyneet jalkoihin kiinni ja jalat jäätynet pahasti. Jollakin tavalla meidät oli kuitenkin saatu JSP:lle. Siellä palasin tajuihini. Siellä juotettiin vettä ja hevosella vietiin tien viereen, jossa jo oli ambulanssi. Jälkeenpäin sain noutajilta kuulla, että kun olin tajuton, niin minua oltiin jo nostamassa kuolleitten pinoon, kunnes joku oli huomannut, että ”se potkii vielä”.

SAIRASMATKAA
Siinä oli kahdet paarit päällekkäin. Olin itse alapaareilla. Tervejalkaiset istuivat ambulanssin keskiosassa. Oli metsätaivalta ja venäläiset lentokoneet alkoivat meitä vainota, vaikka ambulanssissa oli selvästi näkyvissä punaisen ristin merkit. Ne tulittivat meitä ja ambulanssimiehet lähtivät metsään karkuun. Mutta emme me haavoittuneet paaripotilaat mihinkään päästy. Konekiväärisarja tuli vinosti ambulanssiin ja se joka oli minun yläpuolellani paaripotilas haavoittui siinä lisää ja se joka oli minun oikealla puolellani alhaalla kuoli. Minulle ei onneksi siinä mitään sattunut.
Meidät vietiin Kuhmon kenttäsairaalaan, josta siirrettiin ensin Kajaaniin. Siellä oli niin kauheaa, että oli yhtä mittaa ilmahälytyksiä ja pommituksia. Tuli eteen paaripotilaiden siirto Tornioon. Torniossa meitä kävivät haaparantalaiset katsomassa ja toivat tupakkaa. Hoidot olivat hyvät.
Kävi erehdyskin. Kun jotkut olivat hiukan parantuneet, heidät siirrettiin toisiin sairaaloihin tai sairaskoteihin. No tämä kotisana toi erehdyksen ja minulle kirjoitettiin ”kotiin” ja se tarkoitti Saloon lähtöä, vaikka tarkoitettiin sairaskotia. Jälkeenpäin vasta erehdys selvisi. Olin liian huonokuntoinen mies kotiutettavaksi. Junassakin olin niin heikkona, etten oikein kunnolla kävelemään päässyt. Kyllä silti jollain tavalla kenkkasin Saloon asti.

TALVISODAN RAUHA/ TAKAISIN KUHMOON
Rauha tuli 13. maaliskuuta, jolloin olin vielä sairaalassa. Minulla annettiin sellaiset paperit, että piti käydä Turussa ilmoittautumassa. Papereissa oli vielä mainittu, että minut pannaan johonkin turkulaiseen vartioporukkaan, jossa oli näitä haavoittuneita. Mutta se porukka olikin jo lopetettu. Minulla oli siinä huonoa tuuria. Piti välillä tulla kotiin Saloon ja käydä taas seuraavana päivänä ilmoittautumassa Turussa. Sain määräyksen ilmoittautua Kajaanissa, kun ei oikein ollut selvillä, missä se porukka on, johon minun piti mennä. Kajaanissakin oli vielä epäselvää, missä porukkani on. Ilmeisesti asiaa sotki, kun alkuperäinen joukkoyksikköni oli siirretty sodan aikana Kannakselle ja minä jouduin silloin eri porukkaan. Lopulta selkisi, että paikkani on kuitenkin Kuhmossa.
Menin sinne esikuntaan ilmoittautumaan Kuhmon pappilaan. Siellä oli muitakin samassa tarkoituksessa kaikkiaan 8 miestä. Pihalla oli tyhjä hevosen reki. Menin sitä katsomaan ja ihme ja kumma. Siinä oli minun reppuni! Mutta reppu ammotti tyhjyyttään. Tunsin reppuni niitistä, jonka olin siihen satulasta pannut, koska siinä oli nimenikin. Sitä ei oltu siitä irti otettu.
Me olimme majoitettuna pappilassa. Reserviläiset olivat päässeet siviiliin ja nämä kahdeksan miestä olivat jäännös siitä komppaniasta, johon alkujaan olin kuulunut. Kaikki muut olivat kaatuneet ja osa oli vielä haavoittuneita. Tämä kaikki tapahtui toipumislomani jälkeen, jolloin jouduin takaisin. Ihmeellisesti sentään paranin. Toipumisloman aikana paleltuneet varpaatkin oli määrä leikata, amputoida, Salon sairaalassa. Mutta en antanut niiden tehdä sitä operaatiota. Ihmeesti jalkojen kanssa tulin toimeen. Kesän tultua varpaat rupesivat kovin märkimään ja kesti aikansa niiden paraneminen. Muinakin kesinä niissä on ollut ongelmia ja verenkierto on pysyvästi huono. Vaikka niistä kärsimystä on ollut paljon jälkeenpäin, oli kuitenkin hyvä, etten niitä katkaista antanut. Olin loppujen lopuksi aika hyvässä kunnossa kaiken haavoittumisen jälkeen.
Jouduimme Luvelahden mottialueelle töihin. Sinne oli venäläisiä kaatunut paljon ja jouduimme sitä perkaamaan. Lisäksi oli kuolleita venäläisiä hevosia, joilta otettiin hännät ja harjat talteen ja koottiin tien viereen. Hautasimme venäläiset kaatuneet paikan päällä. Toisinaan pelasimme vain korttia ja joukkueenjohtaja tuli sanomaan: ”Tulkaas pojat taas peittämään. Ryssä on potkinut itsensä näkyville.” Suo oli lämpiminä päivinä kuivunut sen verran, että ruumiit nousivat esille. Tämä oli välirauhan aikaa.
Meitä vanhoja miehiä oli aika vähän. Mukaan tuli uusia alokkaita. Teimme hirsirakennuksia, joihin majoituttiin. Teimme suomalaisten ampumia suutariksi jääneitä tykinammuksia vaarattomiksi. Ilmeisesti ne oli ammuttu jäykkänä, eivätkä ne olleet pehmeässä lumessa lauenneet lainkaan. Räjäytimme niitä suutareita ja siten syntyi kuoppia, joihin niitä venäläisiä hautasimme.
Porukassamme oli kaksi Järvistä. Oli Hevosmies- Järvinen ja Kuuro- Järvinen. Kuuro- Järvinen oli menettänyt räjähdyksissä kuulonsa. En ollut silloin paikalla, mutta kuulin, että kun tuli taas alokkaita, niin Järvinen oli siellä jossakin istunut kannon nokassa ja huutanut: ”Mokkerit tulkaas katsomaan, kun vanha lähtee siviiliin.” Hän löi tykinammuksen maahan jalkojensa juureen. Ammus räjähti ja hän kuoli siihen ja siinä haavoittui alokkaitakin.
Siellä oli laitettu uusia kirkasjohtolinjoja tien varteen. Puiset tolpat oli kuorittu ja niissä oli kauheasti raatokärpäsiä. Kerran satoi rankasti. Olimme pahviteltoissa ja meillä piti olla suljetun harjoituksen kertaus. Sitten tuli jostakin tieto, että kenraali tulee tarkastamaan. Olimme siellä teltassa. Oli ryhmänjohtajana ja sitten oli alokkaita ja niitä raatokärpäsiä. Niiden kanssa leikimme suljetun harjoitusta. Sitten kenraali tulikin sisään yllättäen. Kenraali purskahti nauramaan, kun ilmoitin, että ryhmä oli suljetun harjoituksen kertauksessa.

KAINUUN RAJAVARTIOSTOON
Tuli tieto, kun vanhoja rajavartioita oli paljon kaatunut, että me joudumme rajavartioon. Meitä oli pari kolme siinäkin komppaniassa, jotka komennettiin Kainuun Rajavartiostoon Jämäksen kasarmille.
Kesä menikin siinä kivasti rajavartiossa ollessa. Sapuskat olivat paremmat kuin armeijassa. Kierrettiin määrättyjä alueita. Monta häikkää sielläkin tapahtui. Saunajärven tienhaarassa oli puomivartiosto. Siitä ei ollut tarkoitus enää päästää siviileitä eteenpäin lainkaan sillä alueella oli vielä mm. kaatuneita hautaamatta.. Siihen tuli sitten kaksi naishenkilöä, jotka sanoivat olevansa Helsingistä. He kertoivat, että poika oli kaatunut Luvelahdessa. He halusivat mielellään mennä sinne katsomaan. Menin juttelemaan meidän kersantille, joka oli vartiopäällikkönä, asiasta. Mutta kersantti kielsi asian ehdottomasti. Ei missään tapauksessa saanut ketään päästää alueelle. Naiset vain tivasivat lupaa ja lopulta kersantti suostui siihen. Naisten mukaan pantiin yksi tamperelainen mies. Sinne Luvelahden mottialueelle oli matkaa kaikkiaan 5-7 km. Alueen siivous oli vielä kesken. Kun naiset tulivat takaisin he sanoivat, etteivät olisi menneet, jos olisivat ymmärtäneet millaista näkyä siellä oli. Naiset olivat ihan väsyneitä ja kauhuissaan.

KARHUNMETSÄSTYSTÄ
Samasta puomivartiosta pääsivät siviilit Jonkeriin päin, mutta Saunajärvelle ei. Siihen tuli yksi siviili, jonka talo oli jo palanut. Hänen kotinsa rauniot olivat ehkä puolen kilometrin päästä. Mies tuli paikalle lehmänsä kanssa. Hänellä oli joku lato tai vaja, jonne hän oli menossa. Siinä oli vielä pieni lammikkokin.
Toiset nukkuivat ja minä olin vartiossa. Ihmettelin kuinka tuo lehmä nyt ammuu niin kovin keskellä yötä. Sitten oli jo aamupäivä, kun lehmänomistaja tuli ja sanoi, että karhu oli repinyt hänen lehmänsä. Teimme sillä tavalla, että rupesimme sitä karhua jaakaamaan. Joku oli sen karhun nähnytkin. Siinä oli kolme kilometriä ns. demarkaatiolinjaa, rauhansopimuksessa oli sovittu, että sen lähemmäksi sitä rajaa ei saanut mennä.
Naapuri, joka oli minun vasemmalla puolellani ampui sitä karhua. Mutta karhu paineli suomaastoa pitkin jumalatonta vauhtia. Olin siihen asti aina ajatellut, että karhu on kömpelö, mutta tämä tilanne muutti käsitykseni täydellisesti. Vaikka kaveri sitä ampuikin, niin emme uskaltaneet sitä seurata kauemmaksi, koska se meni juuri demarkaatiolinjalle.

JATKOSOTAAN
Jatkosodan alkaessa sairastuin. Olin hyvässä kunnossa, kun olimme siellä Kuhmossa. Mutta sitten sain jostain syystä keuhkokuumeen ja jouduin useampaankin sairaalaan. Sairauden takia kuntoisuusluokka pudotettiin B2:ksi. Olin toipumislomalla. Loman loputtua piti ilmoittautua Turussa. Sieltä minut passitettiin Luumäelle koulutuskeskukseen. Siitä näkyi järven toisella puolella presidentti Svinhufvudin talo. Olin ihan varma, että joudun johonkin jalkaväkirykmenttiin, koska siellä oli muitakin haavoittuneita sijoitettu niihin. Monet olivat jo asiasta varsin hermostuneita ja jännittyneitä. Yksikin teki itsemurhan heittämällä piikkilangan korkeajännitejohtoihin ja piti itse siitä kiinni. Tilanne oli vähän semmoinen ja tämmöinen.
Meidät lastattiin junaan ja ajattelimme, että meidät viedään Kannakselle, mutta juna menikin toiseen suuntaan. Tulimme Lahteen Hennalan kasarmille. Siellä oli uudelleen lääkärintarkastus. Eräällä tuttavallakin oli srapnellin hauli keuhkoissa. Olimme siinä vierekkäin lääkärien tutkittavana. Kaverilleni kirjoitettiin paperit siviiliin, mutta minä luulin joutuvani rintamalle, vaikka minullakin oli sirpaleita keuhkossa. Näin lääkärin tulkinnasta se riippui. Kuitenkin sitten, kun jaettiin sijoituspaikkoja, minut määrättiin Lappeenrantaan ratsuväen koulutuskeskukseen apupalvelukseen. Siellä jouduinkin esikuntaan lähetiksi.
Määräajoin oli lääkärintarkastuksia. Olin jonkun kuukauden Lappeenrannassa ja siihen aikaan sisältyi yksi lomakin Salossa käyntiä varten. Lääkärintarkastuksen jälkeen minut siirrettiin kuntoutukseen A2:sena. Jouduin taas järjestelykeskukseen mahdollista rintamalle siirtoa varten. Ensin minut siirrettiin Viipuriin ja sieltä Lempaalaan järjestelykeskukseen. Sieltä jouduinkin tykistöön KTR 9:ään. Olin mielissäni tykistöön pääsemisestä. Pääsin tykin apusuuntaajaksi.

TUPAKKA PELASTAA TAAS
Mutta iloni oli hiukan ennenaikainen, sillä parin viikon kuluttua sain siirron tulenjohtajaksi. Siinäkin oli minulla tuuri tupakasta johtuen. Olen sanonutkin, että tupakka on kaksi kertaa henkeni pelastanut. Olimme tulenjohtueessa Lempaalassa asemasodan aikana. Venäläisillä oli silloin hyvät tarkka-ampujat ja piti olla erittäin tarkkana jopa juoksuhaudoissa. Yöaikaan ne olivat laskeneet meidän korsumme paikan. Haarakaukoputki oli ylhäällä päiväsaikaan. Yöllä oli noustava pinnalle, jotta näki etumaastoon. Linjat olivat lähekkäin. Sanoin Lehtoselle, joka oli alhaalla korsussa, että tulen täältä ylhäältä tupakalle. Ja Lehtonen käski tulla. Sinä aikana tuli tuliasesuihku, joka vei haarakaukoputken mennessään ja olisi sattunut minuun, jos olisin siellä ollut. Mutta olin juuri silloin tupakalla korsussa. Pelastuimme Lehtosen kanssa molemmat tupakan ansiosta.
Meillä oli suorasuuntaustykki, joka ampui silloin tällöin ja vedettiin sitten heti piiloon. Vihollista harmitti se tykki ja se yritti sitä tuliaseillaan tuhota ja tämäkin sarja oli varmasti tarkoitettu sitä tykkiä varten.

ÄÄNISELLE
Ratsuväkiprikaati oli alistettu Lagukselle. Tuli yllättäen määräys, että yksiköistä kaikkien vieraiden piti palata omaan yksikköönsä. Meidät kaksi miestä, turkulainen Rinne ja minä, jotka olimme tulleet KtR. 9. patterin tulenjohtueeseen, lähetettiin pois tykistöporukasta päämääränä oma yksikkö. Meidän piti viikon sisällä ilmoittautua Käppäselällä Äänisellä. Sinne kesti meno melko kauan junalla mennessämme. Ja muutenkin ihmettelimme, että kahta miestä nyt lähdetään siirtämään pois, vaikka tykistössäkin olisi tarvittu.
Äänisellä muistan, kun olimme Sunkuniemellä, jossa oli esikunta. Siellä oli Essen, joka oli Halikosta kotoisin. Olimme esikunnassa vartiotehtävissä ja lämmitimme samalla saunaa. Pirun kylmä tuuli puhalsi Ääniseltä ja meillä oli kesäkamppeet. Vesi rupesi jo menemään jäähän ja jääriitettä oli paikoitellen. Saunan lämmettyä herrat menivät saunaan ja hyppäsivät sieltä jäiden sekaan.
Vasta jälkeenpäin sain tietää, että Essen oli halikkolainen ja haudattu Halikon hautausmaahan.
Äänisellä meillä oli pääasiassa partiotoimintaa ja varmistusta. Oikein kovia tulitaisteluja ei ollut lainkaan. Joskus sattui törmäys venäläiseen partioon.

KANNAKSELLE
Sitten meidät siirrettiin Kannakselle, ensin Viipuriin. Sitten jouduin lääkintäjoukkueeseen. Äänisellä olin jääkäripataljoona ykkösen esikunnassa ja sitten oli 25 lääkintäjoukkueessa. Lääkintäjoukoissa olin siis jo Kannakselle tultaessa. Tulin siis jo toisen kerran Kannakselle. Porukkamme otti linjat vastaan Lempaalassa juhannusaattona. Tultiin jokseenkin samoille paikoille, kuin missä olin tykistön tulenjohtueessa. Ihan samaan korsuunkin jouduin. Se oli sitä asemasodan aikaan.
Juoksuhaudat ja pesäkkeet olivat tuettuja ja niihin oli kaivettu sivuihin sirpalesuojiksi montut. Siten tuli tykistökeskitys. Istuin montussa ja kiedoin manttelin konepistoolini ympärille, sillä hiekka pöllysi kovin, joten pyssy olisi mennyt toimintakelvottomaksi siinä hiekkapölyssä.
Siellä oli yksi tummatukkainen kaveri, joka pani aina jakauksen keskelle päätä. Häntä usein pilkattiinkin sen johdosta. Kuulin, että siellä joku valittaa ja kun tykistökeskitys oli ohi menin katsomaan. Tunsin jo äänestä, kuka valitti. Olin ihan hermostunut ja kyselin miten sinuun sattui. Verta ei näkynyt juuri missään. Kaveri toivuttuaan siitä hiukan tokaisi: ”Kuule, jakaus meni sekaisin.” Olikin onni onnettomuudessa, ettei ollut pahempaa kenellekään sattunut. Joitakin kyllä haavoittui.
Hetken päästä vihollinen teki uuden rytinän, kun luuli, että meillä on tieto pois, mutta me olimmekin taistelukuntoisia. Siitä oli linnuntietä 30km Pietariin.
Sitten meidät siirrettiin Uudenkirkon pitäjään. Perääntymisvaiheessa kesäkuun 10. päivä, kun se kova rytinä alkoi, olimme Vammelsuussa. Olin silloin tosin itse taas kerran sairaalassa, kun vammat rupesivat kovin kiusaamaan.
Lempaalassa sattui vielä, että lääkintämiehenä jouduin komennukselle. Kerrankin kun menin komennukselle vieraaseen porukkaan, niin kun ei ollut oikein mitään lääkintämiehen hommia, niin komentaja määräsikin minut lähetin tehtäviin. Sanoin, että kyllä se minulle passaa.
Asemasodan aikaan jokainen oli joka seitsemännen viikon lomalla, joten lomalaisten paikan täytteeksi oli hyvä saada joku toinen mies. Lomalaisten tarkastus oli tiukkaa. Täit ja varusteet tutkittiin aika tarkasti. Kerrankin ollessani lomalla kuljin niinkuin saksalaiset pruukasivat puseron ylänappi auki. Heti komennettiin panemaan napit kiinni. Oli paikoin aika pikkumaistakin.

VENÄLÄINEN KORSU
Sitten siellä oli venäläisten korsu. Komppanian päällikkö määräsi minut kysymään porukalta, kuka lähtee vapaaehtoisena. Ei varsinainen porukka joutunut sitä räjäyttämään, vaan vain alustavasti tekemään tilannearviota. Yksi alikersantti, kansakoulunopettajan poika, oli vapaaehtoinen, kun menin kysymään porukalta. Ja minä olin sitten itse toinen. Ensin kukaan ei olisi lähtenyt ja alikersanttikin oli pahoillaan, kun hänelle olisi juuri alkanut loma. Yksikin mies sanoi, ettei hän lähde, koska hänellä on vaimo ja lapsia. Joku sanoikin, että menetkös sinä sitten muijan hameen taakse piiloon. Siinä tuli sitten niin kova sanasota, että alikersantti lopulta suuttui ja sanoi, että kyllä hän lähtee itse, vaikka loma juuri alkaisikin. Lähdimme sinne ja olimme porukan tukena. Paikat oli miinoitettuja. Tiesimme, missä meikäläisten miinat olivat. Sitten siellä oli espanjalaisia piikkilankaratsuja, jotka piti ohittaa. Olimme varmistamassa sitä toista porukkaa, joka räjäytti sen korsun. Ne onnistuivat räjäyttämään sen.
Kun tulimme takaisin, menimmekin omaan miinaan. Juuri tältä alikersantilta meni molemmat jalat. Minä olin ehkä 15-16 metrin päässä hänestä. Minulla meni vain korvat lukkoon, mutta sekin mies, joka oli minusta kauempana sai itseensä sirpaleita. Yhtä miestä emme meinanneet saada mihinkään. Mutta tuntui ihmeelliseltä, että vaikka aliupseerin jalat olivat poikki niin, ettei saappaitakaan jäänyt, niin verta ei tullut lainkaan. Pitkän aikaa meni ennenkuin saimme vedetyksi haavoittuneet tien viereen. Tuli ambulanssi ja lähdin sitä miestä viemään, koska olin lääkintämieskin. Hänet vietiin Miettilän kenttäsairaalaan.

HAAVOITTUNEITA KULJETTAMASSA
Miettilän kenttäsairaalassa yksi hoitaja tuli vastaanottamaan. Menin ensin ilmoittamaan, että täältä tulee haavoittuneita. Oli yö. Kaikki olivat nukkumassa. Lotta hälytti muita hoitajia paikalle. Mutta sitten se tuli takaisin ja sanoi minulle ja autokuskille: ”Tekös se taas täällä yötä myöten hulmuatte.” Jollain tavalla tällainen otti mielen päälle, kun sentään oli hätätilanne. Mutta tällaistakin siellä saattoi joutua kokemaan.
Siinä oli yksi potilas sellainen, jolla oli ilmanpaineesta johtuen naama aivan kuin kuolleella verellä ja silmätkin olivat veriset. Vedin sen silmille viltin, kun se siinä paareilla makasi. Siinä oli kai kaikkiaan kolme haavoittunutta saman auton kyydissä.
Yksi oli haavoittunut käteen ja siihen pantiin kiristysside. Lääkäri vannotti, että enempää kahta tuntia sidettä ei saa pitää paikallaan, tai siihen tulee kuolio.
Siinä olivat sotapoliisit puomivartiossa ja kaiken pahan lisäksi siitä autosta räjähti kumi. Onneksi sotapoliisit olivat siellä puomilla auttamassa sen renkaan allepanossa.
Pääsimme lähtemään ja ajoimme saman tien yhteen tykistön joukkosidontapaikkaan. Siellä oli myös yksi paaripotilas. Joku siinä jo siunaili että tällaiseen on moni kuollutkin. Siihen autokuski sanoi:” Kyllä se vaan sopii. Tähän on niin moni mies kuollut. ” Sanat jäivät mieleeni.
Sitten hälytettiin lääkärikin. Ihmettelin kuinka rauhallisesti lääkäri vain haki jotain pumpulia ja jodia kaapeista, kuin ei olisi minkäänlaista kiirettä. Hoitaja lopulta veti viltin pois sen potilaan naaman päältä. Lääkärikin pelästyi kauheasti sen nähtyään. Mutta olen sitä mieltä, että nopea verensiirto olisi sen pelastanut, mutta se menehtyi. Paarikin oli ihan veressä. Niin paljon oli verta valunut.
Mutta sitten kävi niin, ettei sitä yhtä potilasta otettu, sairaalaan, koska todettiin, että sillä oli tuhkarokko ja jouduttiin viemään tuhkarokkoinen Valkjärvelle kulkutautisairaalaan. Eikä meillä ollut sellaisia papereita, että niin kauaksi olisi lupa viedä. Omalla alueellamme me pääsimme kaikista puomeista läpi punaisen ristin lipun turvin, mutta meillä ei ollutkaan ajolupaa Valkjärvelle. Jouduimme vielä syytetyksi, että me olemme puntiksella, ilman lupaa matkalla. Sitten selvisi vielä, että se tuhkarokossa oleva kaveri olikin tykistöporukan pappi. Meitä harmitti tosi kovin joutua hänen takiaan vaikeuksiin, kun oli tosivakaviakin tapauksia ihan tarpeeksi. Tosihaavoittuneita kuoli samaan aikaan jatkuvasti.

SAIRASTELUA SIVIILISSÄ
Palveluaikaa sotataipaleella tuli minulle kaikkiaan viisi vuotta 2 kk 26 päivää. Olin kylläkin siitä ajasta sairaalassa monta kertaa, ettei se koko aikaa ollut ase kädessä taistelemista. Sen jälkeen rupesikin tulemaan sairauksia; jalat, keuhkopussi. Olin monta kertaa Paimion parantolassa. Ja silloin sota-aikana en saanut minkäänlaista korvausta.
Sattui kuitenkin, olin jo työelämässä, että erään kerran tuli pakollinen röntgentarkastus. Kesti jonkin aikaa, kunnes tuli kutsu uusintatarkastukseen, koska on varjostuma keuhkoissa. Tiesin, että totta kai siellä on varjostumia, kun kerran siellä on sirpaleita. Ne ovat siellä vieläkin. Toinen on oikeassa keuhkossa ja toinen sydämen ja ruokatorven välissä. Ne ovat noin peukalon kynnen kokoisia. Naislääkäri sanoi, että teillä on varjostumia keuhkoissa. Sanoin hänelle, että minulla on kranaatinsiruja. Hän hämmästyi sitä kovin. ”Mutta tehän voitte saada verensyöksyn millä hetkellä tahansa”, lääkäri pelästyi. Minua hiukan huvitti, sillä olinhan ollut töissäkin jo pitkän aikaa. Sirpaleet olivat koteloituneet. Lääkäri kysyi vielä, saanko valtiolta mitään korvausta? Sanoin, etten saa minkäänlaista korvausta. Hän sanoi kirjoittavansa semmoiset paperit valtion tapaturmatoimistoon, että kyllä korvausta tulee.
Kesti varmaan puolisen vuotta, kunnes tuli paperi, jossa kehotettiin menemään Helsingin kirurgiseen sairaalaan tarkastukseen. Olin silloin jo töissä Salon valimossa. Jouduin maksamaan litterat ja olemaan töistä poissa. Tarkastuksissa oli päästy jo niin pitkälle, että oli mitattu, missä kohtaa sirpaleet ovat ja kuinka suuria. Mustia ristejä oli pantu merkiksi. Minulla oli petikaverina sellainen, jolle oli tehty ihonsiirtoja. Hän varoitti minua ja sanoi, että älä anna mitään leikata, jos kerran olet ollut työssäkin. Sisko kirjoitti minulle, että jos en pian tule takaisin, menetän työpaikkanikin. Sitten sanoinkin, etten suostu leikkaukseen.
Sain paperit ja menin niiden kanssa valtionkonttoriin. Papereissa luki ”Tila ennallaan”. Sain sentään pitää työpaikkani. Mitään sairaslomia tai sairaudenaikaista palkkaa ei maksettu. Sen jälkeenkin taas oli keuhkokuumeita. Kerrankin jouduin kesken päivän lähtemään pois. Rupesin kovin paleltumaan ja se todettiin sitten keuhkokuumeeksi. Kuumeessa menin sairaalan iltavastaanotolle. En ollut mitään aikaa tilannut, mutta ajattelin, että kai tällaisia tapauksia yleensä otetaan sisälle. En kuitenkaan päässyt sisälle, vaan määrättiin kotiin viikoksi makaamaan. Kun sitten taas menin viikon kuluttua vastaanotolle lääkäri sanoi, että teillähän on ollut keuhkokuume, miksi ette ole tulleet aikaisemmin. Sanoin, että olinhan minä, mutta ei otettu vastaan. Lääkäri ei puhunut siihen enää mitään. On minulla ainakin kolme kertaa ollut keuhkokuume.

HILJAISTA JA YKSINÄISTÄ
Elämäni olen viettänyt yksin. Olen edelleenkin poikamies. Nuoruus meni ensin sotatantereella ja sen jälkeen sairauksia ja vaivoja on riittänyt. Ei ole ollut mahdollisuutta perustaa normaalisti perhettä. Ei se ollut ainoastaan se viisi sodassa vietettyä vuotta, vaan siinä on ollut lukuisat vuodet erilaisten sairauksien kanssa taistellessa. Moni minun ikäluokastani on jäänyt vanhaksipojaksi. Varmaan monet samoista syistä kuin minäkin.
Valimossa olen ollut töissä lähes koko ikäni. Joitakin aikoja olin rakennuksilla ja yhden käyntikauden Sokeritehtaallakin. Sitten olin vielä Ruskon lentokentälläkin. Ei silloin mistään työttömyyskorvauksista puhuttu. Järjestettiin töitä. Leino-valimosta, jossa olin töissä 35 vuotta, sain lopulta eläkkeeni.
Sotainvalideissa olen ollut mukana aktiivisesti sen toiminnassa. Elämä on päivisin melko yksinäistä. Kun vielä jalat ovat huonot, ei pääse paljoa osallistumaan. Muuten olisinkin mielestäni aika mukavassa kunnossa menemään ja olemaan elämässä mukana. Päivät tahtovat olla hiljaisia. Kodinhoitaja käy kaksi kertaa päivässä, siivoaa ja laittaa ruokaa. Lähisukulaisiakaan ei ole. Joskus tulee mieleen, että mitä varten minä täällä roikun toisten vaivoina.

(Kirjoitettu huhtikuussa 2001)